maanantai 25. syyskuuta 2017

Katri Vala: Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot
WSOY 2004, Kotimaiset valiot
510 sivua
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ah! Huutomerkein ylistän!

Nuorena tahdoin olla Katri Vala. Rakastuin hänen runoihinsa teini-ikäisenä, ja selailin Kootut runot -kokoelmaa usein kotona. Kun tässä eräs ilta tarkastelin omia runojani vuosikymmenen takaa, ei jäänyt epäselväksi, kuka suomalainen runoilija oli ollut esikuvani. Lauserytmit, huutomerkit ja tunnekuvat olivat tuttuja Valan tuotannosta. 

Luin tätä Kootut runot -opusta (johon on koottu koko Valan tuotanto) samanaikaisesti Valan elämäkerran kanssa. Se oli hyvä ratkaisu nyt, kun olin jo aiemmin tutustunut Valan runoihin. Valan henkilöhistoria hahmotti sitä kontekstia, jossa runot olivat syntyneet, ja toisaalta Saarenheimon tulkinnat antoivat oman lisänsä sille, miten Valan runot ymmärsin. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan molempiin teoksiin, sillä niin Valan runoista saa varsin laajan, kattavan ja moniselitteisen kuvan.

Minulle rakkain kokoelma on Valan ensimmäinen, Kaukainen puutarha. Se edustaa minulle niitä asioita, joista Valan muistan: nuoruuden hurmosta, kiihkeitä tunteita, värejä, toistoa, huutomerkkejä. Kokoelman alku on suorastaan järisyttävä: ensirunot käsittelevät nuoruuden eloa, elämänvoimaa, mutta pian tulee syksy. Yhtäkkiä elämänhalu katoaa: 
Ja ruumiini ojentuu pakenevaa aurinkoa kohti
kuin jäätyvä puu
turhaan odottaen polttavaa suudelmaa.
Vala on taitava kuvaamaan elämän eri tunteita, mutta suomalaiseen tapaan hänkin velloo usein melankolisissa, ahdistavissa, jopa kuolemansävyisissä tunnelmissa. Kuolema ja suru ovat monella tapaa läsnä hänen runoissaan. Ensimmäisen runokokoelman Murhattu maa -osasto käsittelee elämän syksyä, lehtien putoamista, elämän hiipumista. Myös Valan omat elämäntapahtumat heijastelevat runoihin, kuten Saarenheimon kirjoittama elämäkerta paljastaa. Riuduttavia ja riipaisevia ovat ne runot, joissa Vala itkee kuolleen lapsensa perään. 


Elämän ja kuoleman välinen suhde kiehtoo Valaa. Elämä näyttäytyy Valan runoissa tulenpunaisena ja oranssina voimana, joka kuitenkin helposti horjahtaa synkälle tielle. Maan laiturilla -kokoelman runossa Onnellinen Vala kuvaa osuvasti sitä, miten vuoroin elämä, vuoroin kuolema näyttäytyy haluttavana: 
Olen kahden ihanuuden välillä: 
elämä - huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema - ihanasti kiehtova
niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla. 
Vaellanpa elämään tai kuolemaan, 
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
Minua kiehtoo kuitenkin myös tapa, jolla Valan runot hohkavat rakkautta ja positiivisia tunteita. Sininen ovi -kokoelma on positiivisempi, leppoisampi ja rakastuneempi kuin Valan muut kokoelmat, ja se on julkaistu aikoihin, jolloin Vala solmi ensimmäisiä rakkaussuhteitaan. Rakkaus näyttäytyy satumaisena, pelastavana voimana, johon epävarmakin runonpuhuja voi takertua. 

Vala on taitava metaforien käyttäjä. Meri on elämä, joka kantaa kauas, yleensä kuolemaa kohti. Satujen kautta hahmottuu elämän fantasianomainen puoli, ne haaveet, joiden toivoisi olevan totta. Myös sanankäyttäjänä Vala on taitava, ja hänen kokoelmansa on sanastoltaan rikas. Adjektiivit ja värit saattavat alkuun tuntua liioitelluilta, mutta ne voimistavat runojen välittämiä mielikuvia. 

Valan Kootut runot on muhkea lukupaketti, mutta se tarjoaa huikaisevia tunne-elämyksiä. En ihmettele, miksi rakastin Valan runoja nuorena: ne ovat täynnä tunne-elämää, huutomerkkejä, pakahtuvaa sydäntä. Elämän kipeys mutta myös lohdullisuus välittyvät Valan runoista, joista voi ammentaa moniakin elämänohjeita. Olen iloinen siitä, että luin tämän kokoelman Ompun runohaasteeseen - Vala on todellakin lempirunoilijani. Kootut runot on ehdottomasti hankittava omaan hyllyyn, sillä tahdon palata näihin runoihin yhä uudestaan ja uudestaan. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Vala ja Paavolainen fiktiivisessä romaanissa - Asko Jaakonahon Valon juhla

Asko Jaakonaho: Valon juhla
Otava 2017
316 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Äh. Odotin toista.

Katri Valan elämäkertaa lukiessani pysähdyin miettimään, ketä 20-luvun tulenkantajat oikein olivatkaan. Vain Vala oli taiteilijana minulle aiemmin tuttu, ja niinpäryhdyin selvittämään, löytäisinkö paikallisesta kirjastosta esimerkiksi Olavi Paavolaisen tuotantoa. Aivan haluamaani suuntaan en päätynyt, mutta sen sijaan ilahduin löytäessäni uutuusromaanin Valon juhla, joka käsittelee Valan ja Paavolaisen omalaatuista ystävyyssuhdetta. 

Asko Jaakonaho todellakin nostaa romaanissaan esiin kaksi kirjallisuushistoriamme merkittävää henkilöä ja luo heistä fiktiivisen, tositapahtumiin pohjautuvan tarinan. Valon juhla ei kuitenkaan lähesty Valan ja Paavolaisen elämäntarinoita siitä näkökulmasta, jonka voisi ajatella olevan ensimmäiseä mielessä: esimerkiksi 20-luvun Tulenkantajien aika ja suomalaisen runouden uudistaminen jäävät romaanin taustalle. Sen sijaan Jaakonaho keskittyy sotavuosiin ja Valan viimeisiin elinvuosiin: näinä vuosina Vala ja Paavolainen sopivat riitansa ja palaavat jälleen ystäviksi. 

On tavallaan kiinnostavaa, että Jaakonaho on valinnut romaanin kiinnekohdaksi nimenomaan ne vuodet, jolloin ainakaan Vala ei enää tuottanut kirjallisuutta eikä osallistunut Suomen kulttuurielämään. Romaani kyllä kiinnittää huomion siihen, miten sota ja Valan sairaus vievät kyvyn olla luova, mutta monessakin kohtaa pidin ongelmallisena sitä, ettei varsinkaan Valaa käsitelty tässä romaanissa taiteilijana. 

Miehet tekevät Valan

Feministinä kiinnitin huomiota siihen, että Vala kuvataan tässä romaanissa suhteessa elämänsä miehiin. Hän ei niinkään ole olemassa yksilönä eikä poikkeuksellisena taiteilijana - vaikka kumpaakin oli - vaan romaanin jännite syntyy Paavolaisen tapaamisesta ja ystävyyden uudesta alusta. Jaakonahon Paavolainen vaikuttaa jopa ylimielisen ärsyttävältä: hän kuvautuu pelastajaksi, joka suostuttelee Valan julkaisemaan vielä yhden kokoelman. Paavolaisen tiedetään olleen Valalle tärkeä kollegiaalinen tuki, mutta Valon juhlassa kaikki kunnia Valan omaperäisyydestä kasautuu Paavolaisen harteille. Paitsi että Paavolainen väkisin kinuaa Valalta julkaistavaa materiaalia, on Jaakonaho asettanut Paavolaisen suuhun monia Valan runoista tunnettuja fraaseja. En ole varma, miten suuri Paavolaisen rooli lopulta oli siinä, että Vala sai tuotettua taidetta ja julkaistua viimeisen kokoelmansa, mutta olen varma siitä, että Valan taiteilijuutta olisi voinut kuvata toisin.

Valan taiteilijuus tosiaankin typistyy muutamiin virkkeisiin, joissa joko viitataan tulevaan kokoelmaan tai joissa Vala vähättelee omaa tuotantoaan. Kiinnostavaa onkin, miten Vala hahmottuu henkilöksi, joka ei lopulta arvostanut omaa taidettaan ja häpesi menneitä ratkaisujaan. Saarenheimon elämäkerrasta tällaista vaikutelmaa ei synny, mutta toisaalta kriittinen, katkera ja epävarma taitelijakuva on Jaakonaholta kiinnostava valinta. 

Taiteilijuuden syrjään heittäminen on kuitenkin varsin merkityksellinen seikka, sillä se määrittää sen, miten Valaa (ja Paavolaista) lopulta kuvataan. Jaakonaho nostaa keskiöön Paavolaisen ja Valan suhteen, josta jo aikalaiset juorusivat. Nuoruuden romanttisista kokemuksista vihjataan, mutta lopulta Valon juhla ei paljasta paljoakaan siitä, millaiseksi Valan ja Paavolaisen suhde kehittyy. Lukija jää odottamaan huippukohtaa, jota ei oikeastaan tule. Silloin, kun Paavolainen ei koeta omia Valaa itselleen, tarkastellaan Valaa äitinä ja aviovaimona. Niinpä Vala näyttäytyy kaikkena muuna paitsi taiteilijana: hän on romantisoitu, ihannoitu naispuolinen ystävä, tyyni ja osaansa tyytyvä aviovaimo, lapsestaan huolehtiva äiti ja itsenäisyyttä kaipaava tytär. Samperi vie, haluaisin sanoa! Katri Vala on yksi lahjakkaimmista suomalaisista taiteilijoista: miksi häntä käsitellään tässä romaanissa yksityishenkilönä, tunteissa vellovana ja miehien kautta määrittyvänä naisena? 

Voiko toisen kieltä koskaan ottaa omakseen? 

Kerronnallisesti romaani jakautuu useampaan osaan: ensin aloitetaan 40-luvulta, minkä jälkeen palataan hetkeksi Valan ja Paavolaisen nuoruudenpäiviin ja kuuluisan alastonuinti-iltaan. Viivähdys nuoruuden hurmiossa on lyhyt, ja myös loppuromaani käsittelee sota-aikaa. Vala ja Paavolainen vuorottelevat romaanin minäkertojina, ja Jaakonaho kertoo kummankin tarinaa erikseen. Koska olin juuri lukenut Valan elämäkerran, oli minun helppo pysytellä mukana Valan ja osittain myös Paavolaisen tarinassa. Koin kuitenkin, että Jaakonaho olisi voinut avata Valan ja Paavolaisen menneisyyttä selväsanaisemmin, sillä Valon juhlassa historia heiluu taustalla himmeänä. Varsinkaan Paavolaisesta ei rakentunut minulle selkeää kuvaa - mitä hän elämällään teki, mitä hän sai aikaan? Politiikka varjostaa ja seuraa molempien keskushahmojen elämää, mutta olisin oikeastaan ollut kiinnostuneempi taiteesta ja sen merkityksestä, kumpikin kun on ollut suomalaista kirjallisuutta rakentamassa. 

Jaakonahon kieli on varsin runollista, ja siitä paljastuu halu tavoitella Valan ja Paavolaisen lyyristä kieltä. En kuitenkaan lämmennyt Jaakonahon tyylivalinnoille. Ensinnäkin tekstiä on paikoin hankala lukea, sillä konkreettisetkin ajatukset ilmaistaan varsin lennokkain sanankääntein. Intertekstuaaliset viittaukset Valan tuotantoon puolestaan ontuvat eivätkä kuulosta luonnolliselta. Toisen sanoja on vaikea laittaa omaan suuhunsa, ja niinpä Valaan viittaavat ilmaukset ja sananvalinnat tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, jolla Jaakonaho yrittää päästä Valan mielentilaan. 

Faktan ja fiktion sekoittamisessa on omat riskinsä. Ongelmallista on, jos lukija on - kuten minä olin tehnyt - juuri perehtynyt faktapuoleen. Vertasin teosta jatkuvasti Saarenheimon kirjoittamaan elämäkertaan, vaikka Valon juhla on Jaakonahon fiktiivinen tulkinta Valan ja Paavolaisen elämästä. Fiktioteoksen ei tietenkään tarvitse noudattaa orjallisesti sitä rytmiä, jota tarinan keskushenkilöt ovat oikeasti eläneet. Minä kuitenkin toivoin tältä romaanilta toisenlaista näkökulmaa, sillä Valan ja Paavolaisen elämässä minua kiinnostaa nimenomaan se, miten he teoksiaan loivat ja miten he suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttivat. Varsinkin Vala on minulle nimenomaan nuoruuden hurmoksen kuvaaja, ja tätä vaikutelmaa olisin halunnut tarkastella myös fiktiivisessä kontekstissa. 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Superlukumaraton 1 (lopuksi)

Carry on reading - ja Hogwarts library -blogien pitäjät ovat julkistaneet syyskaudelle superlukumaratonin: kirjojen parissa voi viettää useamman vuorokauden kuluvan syksyn aikana. Minä olen aivan ihastunut lukumaratoneihin ja siispä mukana tälläkin kertaa. Työt jatkuvat kuitenkin maanantaina, joten aloitettava on jo tänään.

Luettavaa on kertynyt viikon varrella hyllyyn: Katri Valan runokokoelma odottaa loppuun lukemista, ja Valasta ja Paavolaisesta julkaistu uutuusromaani kiinnostaa myös. Lisäksi olen hamstrannut luettavaksi Nadja Sumasen ja Asta Ikosen nuortenromaanit, sillä nuortenkirjat ovat usein helppolukuista, mukavaa ajanvietettä. Murakamin uutuuden kävin ostamassa tuoreeltaan, joten vähän polttelee päästä aloittamaan.

Aloitan lukumaratonini tänään lauantaina klo 18.20. Muutamia tapahtumia - Barcelonan ottelu ja huominen linturetki - on odotettavissa lukemisen sekaan, mutta toivon, että lukumaraton auttaa viimeaikaiseen lukujumiini.

Hauskaa viikonloppua! Tästä se lähtee.

20.30 Parisen tuntia on mennyt. Aloitin maratonini Nadja Sumasen uutuudella Terveisin Seepra, mutta, toisin kuin kuvittelin, se ei ole vienyt minua mennessäni. Olenkin lueskellut välissä loppuun Katri Valan Kootut runot, jota minulla oli jäljellä 85 sivua. Ensimmäiseen pariin tuntiin olen ehtinyt lukea jo 215 sivua, mitä tietysti edesauttaa tuon runokokoelman lukeminen. Valan runot puhuttelevat, ja siirtynen nyt vilkaisemaan, mitä annettavaa on Asko Jaakonahon Valon juhlalla, joka on fiktiivinen romaani Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Elän täyttä päätä yhtä 20-lukua!

8.30 Illalla ja nyt yöunien jälkeen olen lukenut Jaakohahon romaania. Se on Valan runojen ja elämäkerran jälkeen kiinnostavaa luettavaa muttei ole kuitenkaan tarjonnut kovin suurta lukuelämystä. Olen lukenut romaania nyt 137 sivua ja yhteensä siis 447 sivua.

18.15 Päätän lukumaratonini tähän. Sain juuri luettua loppuun Asko Jaakonahon teoksen. Kaiken odotuksen jälkeen se oli pettymys -tyyli tekotaiteellinen, ja Vala oli olemassa vain suhteessa elämänsä miehiin. Romaani herätti kuitenkin paljon ajatuksia, joten kiinnostava postaus on tulossa, kunhan ehdin jäsentämään ajatukseni tekstiksi. Yhteensä luin maratonilla 531 sivua.

Kerttu Saarenheimo: Katri Vala, aikansa kapinallinen

Kerttu Saarenheimo: Katri Vala, aikansa kapinallinen
WSOY 1984
374 s.
Pisteitä: 4/5
Oksan hyllyltä -blogissa käynnistettiin kuun alussa Naisen tie -haaste. Naisen tie on blogimaailman vastine sille tosiseikalle, etteivät syksyn uutuuselämäkerrat juuri nosta esiin naisten tarinoita. Jokseenkin vastenmieliseltä tuntuu, että 100-vuotiaassa Suomi puhuu itsestään tasa-arvoisena valtiona. Silti tietyt konkreettiset ilmiöt, kuten vaikkapa miespanoitteisuus elämäkerroissa, paljastavat, että yhteiskunnassamme ääni annetaan usein mieluummin miehelle kuin naiselle. 

Feministinä lähdin tietysti mukaan haasteeseen, jossa naisille annetaan ääni ja tila. Pohdiskelin jonkin aikaa, mitä oikein lukisin haasteeseen - en ole elämäkertojen ystävä, ja autofiktiivisiä romaaneitakin luen harvakseltaan. Mieleeni muistui kuitenkin eräs elämäkerta, jota tapailin kiihkeässä yläasteiässäni: Kerttu Saarenheimon kirjoittama elämäkerta runoilija Katri Valasta. 

Katri Vala, aikansa kapinallinen on monipuolinen katsaus runoilija Valan elämään ja tuotantoon. Katri Vala tunnetaan suomalaisen runouden uudistajana: hän on yksi ensimmäisistä runoilijoista, jotka toistuvasti välttivät säännöllistä runomittaa ja ryhtyivät tuottamaan vapaamittaisia runoja. Tämän lisäksi Vala tunnetaan osana Tulenkantaja-runoilijaryhmää. 

Minä ilahduin tässä teoksessa nimenomaan siitä, että Saarenheimo painottaa vuoroin Valan henkilökohtaista elämää, vuoroin tämän tuotantoa. Elämänkaaren tapahtumat taustoittavat kunkin runokokoelman syntyä, jolloin runot, teokset ja niiden teemat aukeavat elämäkerran lukijallekin eri tavalla. Saarenheimon teos onkin jäsennelty varsin mainiosti, ja se tarjoaa kiinnostavaa luettavaa niillekin, jotka eivät jaksa puisevia selityksiä runoilijan kotimaisemista tai esi-isistä. Vaikka Saarenheimon teos on kattava katsaus Valan henkilökohtaiseen elämään, lähestytään sitä nimenomaan runoilijuuden ja taiteilijuuden kautta. 

Katri Vala, aikansa kapinallinen hahmottaa Valan elämässä tapahtuneet keskeisimmät tapahtumat ja niiden vaikutuksen Valan tuotantoon. Vala kuvataan toimeliaana ja aktiivsena, joskin iän myötä katkeroituvana taiteilijahahmona. Saarenheimo käsittelee teoksessaan sitä, miten nuoruuden into näkyy palavina vertauskuvina ja väreinä Valan ensimmäisessä runokokoelmassa; rakkaus ja lapsen kuolema taas värittävät ja pimentävät seuraavia kokoelmia. Yllättävää kokoelmassa oli, miten vahvasti politiikka ja poliittiset näkemykset ovat vaikuttaneet 20- ja 30-lukujen taiteelliseen elämään. Taiteellisten ryhmien kokoontumisia ovat valvoneet poliisit, onhan Katri Valaa ystävineen pidetty valtiolle vaarallisina kommunisteina. Runojensa ohella Vala onkin ottanut tiuhaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja puolustanut esimerkiksi äitien asemaa ja seksuaalikasvatuksen tärkeyttä. Aikansa feministi siis hänkin.

Luin Valan elämäkertaa rinnakkain hänen Koottujen runojensa kanssa. Olen lukenut Valan runot aiemminkin, joten ratkaisuni oli hyvä: taustoitin kutakin kokoelmaa lukemalla Valan elämänvaiheisiin liittyvät luvut, siirryin sitten runoihin ja palasin lukemaan Saarenheimon tekemän teosesittelyn ja -tulkinnan. Saarenheimon teos onkin ilo lukijalle, joka kaipaa apua, tukea tai lisähavaintoja runojen tulkintaan ja joka haluaa asettaa runot yhteiskunnalliseen ja Valan elämäkerralliseen kehykseen. Saarenheimon teoksessa hienoa on sekin, että teksti on helppolukuista. Katri Vala, aikansa kapinallinen esittelee keskeisimmät yksityiskohdat päähenkilönsä elämästä muttei jumitu tarpeettomiin yksityiskohtiin. Elämänkertojen puisevuuden Saarenheimo välttää sillä, että hän avaa taitavasti ja yleistajuisesti Valan teoksia ja niiden tematiikkaa. 


lauantai 16. syyskuuta 2017

Vaikuttavaa, ajankohtaista nuortenkirjallisuutta: Angie Thomasin Viha jonka kylvät

Toiset tarinat kulkevat mukana lapsuudesta saakka, toisiin törmää yllättäen. Angie Thomas on kirjoittanut nuortenromaanin, jonka ilmestymiseen en ollut varautunut, mutta josta kuultuani tiesin, että tämän kirjan haluan lukea. Viha jonka kylvät oli paitsi puhuteltavaa luettavaa myös keinoni päästä irti lukujumista. 

Angie Thomaksen nuortenromaanissa Viha jonka kylvät on kaikki, mitä hyvältä kirjallisuudelta voi toivoa: uusi, kiinnostava näkökulma, poliittinen ja ajankohtainen sanoma, kehittyvä, monimutkainen (nais-)päähenkilö, kiinnostavia sivuhahmoja, puhutteleva kerrontatapa, opettavaisuutta, toimintaa ja kaunis loppu. Tämä nuortenromaani, jossa äänen saa yhdysvaltalaisessa ghetossa kasvanut rodullistettu tyttö, on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita nykyajan lukijalle voi suositella. 

Viha jonka kylvät on hätkähdyttävän ajankohtainen. Romaanin alkuasetelma on seuraava: Starr istuu autossa lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa, kun poliisit pysäyttävät heidät. Khalil ammutaan, koska mitäpä muutakaan musta nuorimies voisi olla kuin rikollinen, ja Starr joutuu, jo toista kertaa elämässään, kohtaamaan väkivaltaisen trauman. Starr tietää, ettei Khalil tehnyt mitään, mutta poliisi on toista mieltä. Starrin on tehtävä päätös siitä, mitä ja milloin hän viranomaisille puhuu. Oikeustaistelusta tulee rankka, kuten olettaa sopiikin: aiemmat päätökset eivät ole Starrin puolella.

Thomaksen romaanin aiheena onkin rodullistettujan ja poliisien välinen suhde. Viha jonka kylvät tuo lukijan eteen sen, mitä varsinkin Yhdysvalloissa, mutta taatusti ja enenevissä määrin myös Suomessa, tapahtuu: virkamiesten (rotuun liittyvät) ennakkoluulot ja -käsitykset vaikuttavat siihen, miten he toimivat ja ketä he epäilevät syyllisiksi. Syyt piilevät kolonialismissa ja muissa syrjivissä poliittisissa käytänteissä, mutta uutisotsikot paljastavat kyllä, että ilmiö on todellinen ja ajankohtainen. Vaan kuinka paljon turhista kuolemista oikeastaan välitetään? Thomas nostaa esiin aseenkäytön poliittisuuden ja osoittaa, miten räikeitä puutteita rodullistettujen ihmisoikeuksissa on. Sympatiat menevät aina poliisille, ja kuolleesta puhutaan niin kuin tämä olisi kuolemansa ansainnut. 

Starrin elämää seurataan traumasta oikeudenkäynnin loppumiseen ja elämän jatkumiseen saakka. Yksityinen ja poliittinen risteävät koko ajan: Starrin ja tämän naapuruston kautta osoitetaan, miksi rodullistettujen elämä on väkivaltaista ja vaikeaa. Thomaksen keskeisenä sanomana on, että nuoriin kylvetty viha ja heihin kohdistetut ennakkoluulot tuhoavat rodullistettujen mahdollisuuden osallistua elämään tasa-arvoisina ihmisinä. Viha, rikokset ja väkivalta syntyvät epätoivosta, mahdollisuuksien puutteesta ja jatkuvasta syrjinnästä. Kuinka kyetä elämään hyväksi pidettyä elämää, kun kukaan ei puolusta tai oikeuta olemassaoloa?

Viha jonka kylvät on järkyttävä ja pysäyttävä lukukokemus, jonka aikana joutuu hengittämään syvään. Puhekielinen kerronta, joka jäljittellee slangia, imaisee nopeasti mukaansa: se tuntuu luonnolliselta ilmaisukeinolta. Vaikka romaani alkaa traumaattisilla, väkivaltaisilla tapahtumilla, on Thomas onnistunut tasapainottamaan teoksensa niin, ettei sen sävy ole liian ahdistava. Monia isoja, identiteettiin liittyviä teemoja käsitellään kirjassa, mutta vastapainona Thomas muistuttaa, että myös rodullistettujen nuorten arki voi olla ihan tavallista: Starr nauraa, rakastaa, viettää aikaa perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Yhteisöllisyyden merkitys korostuu tässä kirjassa, sillä rakastava perhe on voimavara Starrille. 

Lopuksi Thomasta on kiitettävä siitä, ettei hän missään vaiheessa sorru leikkimään tyttöydellä: Viha jonka kylvät ei - valitettavan vaaleanpunaisesta ulkoasustaan huolimatta - ole millään tavalla perinteistä, hempeää tyttökirjallisuutta. Romaanin päähenkilö Starr on uskottava ihmisenä, eikä hänen elämänsä ytimessä ole löytää prinssiä tai antaa ystävien typeryydet anteeksi. Prinssi, Chris, on jo olemassa, ja rakkautta käsitellään identiteetin näkökulmasta: voiko musta tyttö seurustella valkoisen miehen kanssa? Onko suhde yksilötasoinen toteutuma rotujenvälisestä valta-asetelmasta? Pitkään Starr haluaa peitellä omaa taustaansa Chrisiltä, joka elää arkeaan varsin erilaisessa, paljon turvallisemmassa maailmassa. Valtaan ja kokemusmaailmaan liittyvät ongelmat ovat Chrisin ja Starrin parisuhteessa ongelmallisia, Thomas muistuttaa. Lukijan - ja maailman tulevaisuuden - onneksi Thomas on kuitenkin kirjoittanut Chrisistä kypsän, ajattelevan hahmon, joka kykenee alkaa havaita, miksi hänellä ei aina ole oikeutta puhua samalla tavalla kuin Starr.

Viha jonka kylvät on mahtavan monipuolinen kirja, jonka ajattelen puhuttelevan monia. Ensisijaisesti se on romaani rodullistetulta rodullistetulle, mistä olen iloinen: näitä ääniä, näiä vertaiskokemuksia, nuortenkirjallisuuteen tarvitaan. Romaani voi kuitenkin opettaa paljon myös valkoiselle lukijalle ja tehdä näkyväksi sen, miten konkreettisesti poliisien toimet vaikuttavat rodullistettujen arkeen. Puhekielisyydessään romaani houkuttelee nuoria lukemaan, ja monipuoliset nais- ja mieshahmot mahdollistavat useat erilaiset samastumiskokemukset. Herkimmille kirjaa ei voi suositella, mutta jos nuoresi kaipaa lukemista, kehotan aivan erityisesti harkitsemaan Thomaksen kirjaa. Viha jonka kylvät on ehdottomasti yksi parhaista nuortenkirjoista, joita olen koskaan lukenut. Kiitos, Angie Thomas.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Otava 2017 (2017)
Suom. Kaijamari Sivill
397 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma. Kiitos!

Elonmerkkejä Sivutiellä

Kohta kolmeen viikkoon en ole avannut Bloggeria, lukenut toisten tekstejä tai edes ajatellut, että voisin kirjoittaa jotakin omaa. Välillä olen ihmetellyt, miten äkkiä sitä etääntyykään tärkeästä harrastuksesta, miten äkkiä alkaa tuntua, että en tarvitse postauksia enkä kirjallisuuskeskusteluja. No, tietysti tarvitsen, ja siksi olen jälleen täällä. Olen pahoillani siitä, etten ole jaksanut vastata kommentteihin - blogi on ollut kovin rempallaan.

Syy on ihan ymmärrettävä, sillä aloitin syyskuun alussa työt. Opetettavat aineeni vaihtuivat, joten vietän taas ensimmäistä opettajavuottani. vaikka työni on sivutoimista, suunnittelua ja kielellä leikkimistä riittää. Energiaa muille kielijutuille, kuten kirjojen lukemiselle, postausten kirjoittamiselle tai toisten tekstien kommentoimiselle, ei ole ollut. Se tuntuu kovin kummalliselta, olenhan lukenut ja kirjoittanut tänä vuonna enemmän kuin koskaan. Mutta näin aivot toimivat - kun uutta informaatiota tulee - ja kun vielä lisäksi opetan päivisin vieraalla kielellä - niin jostakin on säästettävä.

Nyt voin kuitenkin ilokseni kertoa, että olen viimein, kolmen viikon tauon jälkeen, saanut luettua kirjan. Angia Thomasin Viha jonka kylvät on ehdottomasti yksi kirjavuoden tapauksista; kenties vaikuttavin nuortenkirja, jonka olen koskaan lukenut. Tuskin maltan postauksen aloittamista - tästä kirjasta minulla on paljon sanottavaa.

Raikasta, onnellista syksyä elämäänne! Toivottavasti syksy ei tuudita uneen vaan kannustaa viltin alle kirjojen pariin.