lauantai 31. joulukuuta 2016

Blogivuosi 2016

Mitä tulin lukeneeksi tänä vuonna? Pieni katsaus siihen, mitä olen ehtinyt vuonna 2016 lukea. 

Vuonna 2016 luin
  • Yhteensä 108 kirjaa
  • 29 102 sivua (plus kaikki keskeneräiset ja keskenjääneet)
  • Tieto- tai asiatekstikirjoja luin 13 kappaletta
  • Näytelmiä luin 4
  • Sarjakuvia luin vain 2
  • Kirjoista miesten kirjoittamia oli ainoastaan 36
  • Naisten kirjoittamia olivat loput 72
  • Kotimaisia teoksia luin 70, käännöskirjallisuutta 38
Kaiken kaikkiaan tämä vuosi on siis ollut Suomi- ja naispainotteinen. Häpeäkseni on tunnustettava, että eteläamerikkalainen ja afrikkalainen kirjallisuus jäivät käytännössä kokonaan tältä vuodelta. Ensi vuodeksi olen suunnitellut listaa, jonka teosten takana ovat rodullistetut naiset. Feministinä on tähänkin asiaan kiinnitettävä huomiota, ja luonnollisesti haluan pitää kirjallisuustuntemukseni mahdollisimman laajana.

Ja hei!  Katsaukset tähän vuoteen jatkuvat vielä huomenna, sillä blogini täyttää huomenna kaksi vuotta. Ensi vuonna (siis huomenna) julkaistavaan postaukseen olen koonnut kaikki haasteet ja maratonin, joihin olen tänä vuonna osallistunut. 

Oikein riehakasta ja riemullista uutta vuotta ja intoa tulevan vuoden lukuhetkiin! :) 

perjantai 30. joulukuuta 2016

Zoe Sugg: Girl Online

Zoe Sugg: Girl Online 
WSOY 2016 (2014)
Suom. Inka Parpola
430 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hihi. Teinii!
Toisinaan feministinkin täytyy uppotua teinihömpötyksiin (siis ei paatosta tällä kertaa). Vähän epäillen lähdin matkaan - luvun alla on väikkäri chick lit -kirjallisuudesta ja blogiin suunnitteilla feministinen katsaus aiheeseen - mutta Sugg vei mukanaan. GirlOnline  valikoitui loppuvuoden piristyksekseni, sillä tästä nuortenkirjasta olin kuullut paljon hyvää ja joutuipa se erääseen lahjapakettiinkin tässä joulun alla. Piti vielä varmistaa, mitä tuli luetettua. 

On vaikea olla vertaamatta Suggin teosta Maskamen DIMILYyn. Kirjoja yhdistää monikin asia: molemmat kertovat teini-ikäisistä tytöistä, jotka vaihtavat ainakin hetkeksi paikkakuntaa. Molemmissa on kyse kaverisuhteista ja ihastumisesta: kuten teini-ikään sopii, niin Maskamen Eden kuin Suggin Penny ihastuvat itseään vanhempaan poikaan.

Molemmat nuortenromaanit ovat myös jotakin sellaista, jota kutsuisin teinieskapismiksi. Ne tarjoavat höttöisen romanssin nuorille, jotka kaipaavat elämäänsä rakkaustarinaa. Suggin romaanissa kyse on siitä, että omassa elämässään mokaileva Penny, bloggaaja, saa tilaisuuden päästä kotimaisemistaan hetkeksi. New Yorkin -matka kasvattaa ja ihastuttaa: Penny tapaa ihanan pojan. Miten hymyilinkään, kun kiehtovaa Noahia kuvattiin pojaksi, jolla on tummat, sekaisin olevat hiukset. Mieleeni muistuivat omat teiniaikaiset ihastukset ja Tokio Hotelin fanitus. Hihhih. 

Siinä missä Maskamen teos on tarkoitettu yläkoulun yläluokille, sopii Suggin teos myös niille, jotka juuri parhaillaan ovat ihastuneita ensimmäistä kertaa. Girl Online on varsin viaton romanssi. Maskamen tavoin tässäkin ihastutaan vanhempaan poikaan, joka vaikuttaa vähän vaaralliseltakin, mutta ei Noah ole oikeasti sellainen paha poika kuin Maskamen luoma kaikkien-ihastus-Tyler. 

Vaikka Girl Online on romanttinen kertomus, se on myös teinitytön kasvutarina. Pennyn elämän kautta Sugg antaa nuorille lukijoilleen lempeitä elämänohjeita ja kannustaa kohtaamaan pelkonsa. Romanssijuonteen ohella Girl Online on kertomus siitä, miten toiset ihmiset eivät kunnioita yksityisyyttä ja nolaavat toiset. Vertaistoverit eivät kohtele Pennyä hyvin. Muutamaan otteeseen mietinkin, miksei muun muassa Meganin tempauksista puhuta kiusaamisena, kun ne aivan selvästi sitä ovat - minusta "bitcheys" ei riitä kuvaamaan ylimielisen Meganin toimintaa. 

Yksi lempiasioistani Girl Onlinessa on se, että Pennyllä on hyvät, lämpimät välit vanhempiinsa. Nuoret tarvitsevat aikuisia elämäänsä, ja on suurta rikkautta, että teini-iässäkin pystyy avautumaan vanhemmilleen. Sugg osoittaa romaanillaan, miten vaikeuksista pystyy selviytymään, kun elämässä on aikuisia, jotka pitävät tarpeen tullen huolta. Minusta tuntuu, että monissa nuortenromaaneissa nuorten toimijuutta korostetaan sillä, että aikuiset ovat ilkeitä tai välinpitämättömiä hahmoja; oli raikastavaa lukea kertomusta, jossa ymmärtäväiset vanhemmat tukivat nuorensa elämänpolkua. 

Ihastumisen, nettimaailman ja perhesuhteiden lisäksi Girl Online ehtii käsitellä myös ystävyyttä (osallistunkin tällä Tarina-arkun ystävyyshaasteeseen). Pennyn paras ystävä on naapurissa asuva homopoika, Elliot. Hyvää vaihtelua chick lit -kirjallisuuteen tuo se, että paras ystävä on mies; toisaalta tuntui, että Elliotin homouden korostamisella luotiin vaikutelma, etteivät heterotyttö ja -poika voi olla keskenään vain kavereita. Penny ja Elliot ovat joka tapauksessa läheisiä, mutta toisaalta Pennyn romanssi sotkee ystävyyssuhteita. Ystävyyskuviot tuntuvat kuuluvan olennaisena osana nuortenromaaneihin. Elliotin ohella Sugg kuvaa romaanissaan toista ystävyyttä ja osoittaa, ettei kaikkia ystävyyksiä ole tarkoitettu jatkumaan. 

P.S. Viittaan kirjassa Suggiin, mutta muissa blogeissa kerrotaan, että Sugg on käyttänyt haamukirjoittajaa. Sääli, mutta eipä se itse tarinaan vaikuta!

Toisaalla: Krista kuvaa Girl Onlinen maailmaa pehmeäksi ja ihanaksi, ja Todella vaiheessa -blogissa puhutaan haamukirjoittamisesta ja nuortenkirjojen odotuksenmukaisista juonista.

Haastekoonnit: Kirjaherbario ja HelMet-haaste

Sheferijmin Kirjaherbario-haasteen osalta en voi itseäni kehua. Innostuin ajatuksesta, mutta toteutus oli hankalampaa kuin oletin: tuntui, ettei kirjastosta tule koskaan vastaan yhtään kasviaiheista kirjaa (tai edes kirjailijaa). No, tässä haasteeni tulos, kun sain pengottua lukemieni kirjailijoiden nimet. PÄäsin kuuteen kasviin ja tyydyttävään arvosanaan. Oi voi! Olin parempi oikeassa kasvienkeräilyssä - sain kansioistani kympit ja kehuja. 

Reidar Palmgren: Sudenmarja (sudenmarja)
Minna Lindgren. Ehtoolehdon pakolaiset (lind = lehmus)
Petri Tamminen: Meriromaani (tammi)
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä (vaahtera)
Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle (honka l. mänty)
Peter Sandström: Transparente blance (omena)

Moni näkyy koostaneen jo Helmet-kirjastojen tämänvuotisen haasteen ja täyttäneen kaikki kohdat. Oma haasteeni jäi tänäkin vuonna keskeneräiseksi, mutta ei se mitään: olen joka tapauksessa saanut hyviä vinkkejä siihen, miten valita kirja silloin, kun haluaa lukea jotakin uutta. Käy tsekkaamassa Helmet 2016 -välilehteni nähdäksesi, mitä sain haasteeseen luettua.

Suorittamatta (tai merkkaamatta) jäivät seuraavat kohdat. Osa olisi ollut helppokin toteuttaa, mutta no, toiseen kertaan! Ehkä haen inspiraatiota näistä, jos lukeminen sattuu joskus loppumaan :D
  • Kirjan nimi on kysymys
  • Historiaa käsittelevä tietokirja
  • 1700-luvulla kirjoitettu kirja
  • Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
  • Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.)
  • Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja 
  • Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  • Olympialaisista kertova kirja
  • Kirjassa ollaan avaruudessa
  • Kokoelma esseitä tai kolumneja
  • Jossain päin maailmaa kielletty kirja
  • Nobel-voittajan kirjoittama kirja
  • Eläkeläisen suosittelema kirja
  • 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
  • Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
  • Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
  • Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Kuinka teidän tämänvuotiset lukuhaasteenne ovat sujuneet?

torstai 29. joulukuuta 2016

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Agatha Christie: Vaarallinen talo
WSOY 2010 (1932)
Suom. O.A.Joutsen
258 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: ÄH! En taaskaan arvannut.
Dame on hurja.

Koko sen ajan (kaksi päivää), jonka käytin Vaarallisen talon lukemiseen, minua vaivasi tunne siitä, että olin lukenut kirjan aiemmin. Niin tietysti on useimpien Poirot-kertomusten kohdalla; tällä kertaa en vain saanut päähäni, milloin olin teoksen ensimmäisen kerran lukenut. Lukupäiväkirjani paljasti minun lukeneen sen neljä vuotta sitten, jouluna 2012. Joulut ovat minulle Christie-aikaa, sillä muistan nuoruudestani jouluaaton, jolloin istuin huoneessani, veli seuranani, lukemassa Christietä ennen joulusaunaa ja -ruokaa.

Vaan enpä muistanut, kuinka tässä käy!

Christie on sillä tavalla ovela kirjailija, että hän saa lukijan uskomaan epätodennäköisiin ratkaisuihin. Siinä missä nuoruudessani inhosin Poirotin Hastings-apuria, pidän häntä nykyään varsin kiinnostavana hahmona: lukija rinnastetaan häneen. Siinä missä Poirot edustaa järkeä, jonka tasolle lukija pyrkii muttei oikeastaan koskaan yllä, on Hastingissa jotakin hyvin arkista ja tunteellista. Poirot tekee selväksi, että Hastingsin läsnäoloa tarvitaan, mutta toisaalta Poirot on aina muutamaa askelta edellä. 

Vaarallinen talo kertoo Nickistä, nuoresta naisesta, joka on perimässä suuren ja ränsistyneen, mutta kuitenkin arvokkaan kartonon. Nick joutuu kummallisten murhayritysten kohteeksi, ja vyyhti lähtee käyntiin. Poirot listaa paikalla olleet, ja pikkuhiljaa lukijalle selviää, kenellä oikeasti voi olla motiivi Nickin vahingoittamiseen. 

Christie kirjoittaa sujuvasanaista tekstiä, joka etenee pääosin dialogein. Poirotin ja Hastingsin keskustelut, joilla lukijaa yritetään vuoroin avittaa, vuoroin johtaa harhaan, ovat kiinnostavaa luettavaa. Christie on omanlaisensa laadun tae: tätä kirjaa ei malttanut jättää kesken. 

Toisaalla: Jokken kirjanurkassa Vaarallista taloa luonnehditaan mauttomaksi pöperöksi, Oksan hyllyltä -blogissa kirja ei säväyttänyt mutta parani loppua kohti, Mustelumossa teos lunasti odotuksensa, ja Kirjakaapin avaimessa teosta pidetään nokkelana ja viihdyttävä.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Tekstibongaus: romantiikkaa uutisessa - asiallista urheilujournalismia vai mautonta naistenlehtikamaa?

Poikaystäväni tilasi itselleen Urheilusanomat. Erään keskustelun päätteeksi yllytin häntä tutkimaan, kuinka monta naisurheilijoista kertovaa juttua kahdessa esimerkkilehdessä olisi. Poikaystävä tsekkasi toisen, minä toisen. Tulos: yhteensä neljä artikkelia, jotka kaikki esiintyivät samassa lehdessä. Toisessa numerossa ei naisurheilijoista juuri puhuttu. 

Sen lisäksi, että jäin miettimään sitä, kuinka vähän naisurheilusta uutisoidaan, en voinut välttää kysymystä siitä, miten naisurheilusta uutisoidaan. Silmiini pisti otsikko (Urheilusanomat nro 50, 15.12.2016), jota en olisi tunnistanut urheilu-uutiseksi: Emilia valitsi kolmesta miehestä. Kyse on uutisesta, jossa uutisoidaan Emilia Simosesta sekä tämän taitoluisteluparista. Ingressi kertoo, mikä on uutisoinnin aihe: SM-taitoluistelukisoissa nähdään jälleen pariluistelupari. Simonen on löytänyt itselleen luisteluparin, mikä on vaikeaa, koska Suomessa on niin vähän miesluistelijoita.Vaikka ingressi, kuva ja leipäteksti selittävätkin, mistä jutussa on kyse, koen, että otsikko ansaitsee oman analyysinsa.


Tyttöttelyn vaarat


Feministin mielestä otsikossa on moni asia pielessä. Jos lähdetään liikkeelle ensimmäisestä sanasta, voi vain ihmetellä, miksi urheilijaa puhutellaan etunimellä. Sanomalehtiteksteissä henkilöitä puhutaan yleensä sukunimellä - siis Österberg-Kalmari ratkaisi ottelun, Korpi kertoo. Sukunimeen viittaaminen on yleensäkin osa asiatekstikirjoittamista: ihmisiin pidetään tietynlainen etäisyys, mikä puolestaan tukee pyrkimystä objektiivisuuteen. Myös etunimi + sukunimi -yhdistelmä on kelpo ja käytännöllinen. Minusta etunimen käyttäminen ei anna urheilijalle sitä arvoa, minkä hän ansaitsee. 

Tässä Urheilusanomien uutisessa etunimellä puhutteleminen rinnastuu mielestäni lähinnä tytöttelyyn. Nimivalinta luo tiettyä läheisyyttä lukijan ja kerrottavan välille, vaikka otsikko ei paljasta edes sitä, kenestä Emiliasta on kyse - Pikkaraisesta (uimari) vai Simonen (taitoluistelija, josta juttu siis kertoi). Koska taitoluistelu on Suomessa varsin marginaalinen laji, josta uutisoidaan vähän ja jonka edustajista tunnetaan lähinnä Kiira Korpi ja Laura Lepistö, Simonen ei liene suurelle yleisölle tuttu, läheinen urheilija. Printtimedian otsikossa kalskahtaakin klikkihakuisuus: ei oikeastaan kerrota, kenestä tai mistä juttu kertoo, vaan houkutellaan lukijoita jutun ääreen (toimiva keino saada myös feministin huomio) tarkoituksellisen harhaanjohtavalla otsikolla. Hyvä otsikko houkuttelee lukemaan, mutta on surullista, että naisurheilijoista kertovat jutut suunnataan romantiikannälkäisille tai naisista yksityisinä henkilöinä kiinnostuneille lukijoille.

Taitoluistelijalle sulhanen?

Urheilusanomien otsikko toistaa naistenlehdistä tuttua tarinaa, jossa naisen elämä saa täyttymyksensä, kun sopiva mies löytyy. Vaikutelmalta ei voi välttyä, sillä "nainen valitsee miehen" -asetelma herättää väistämättä mielikuvan rakkauden löytymisestä. Sadunomainen rakkaustarina täydentyy, kun otsikossa korostetaan maagista lukua kolme - tuo numero toistuu saduissa usein, ja kaikki keskeiset asiat, esineet tai hahmot esiintyvät tarinoissa kolmesti. Kun teksti on vielä rakennettu tarinamuotoon ja Simosen kerrotaan kaivanneen ("oli pakko löytää") uutta motivaatiota uralleen, miehen paikka käy varsin selväksi: oikean miehen löytyminen asettaa naisen elämän oikeisiin uomiinsa ja uran kohdalleen. Romanttiset viittaukset sananvalinnoissa, kuten parinhaussa tai -valinnassa, ovat vain sokerikuorrutusta. 

Keskeisin kysymys onkin, miksi naisurheilijasta uutisoidaan romantiikan ja seksuaalisuuden kuvastoja hyödyntäen (kurkkaa aiemmat postaukseni beach volley -urheilijoiden kuvista ja niihin liittyneestä kommentista). Urheilijuus on hävitetty otsikosta, joka ei yksistään kerro, mihin tarkoitukseen mies on valittu - aviopuolisoksi, valmentejaksi, huoltajaksi vai luistelupariksi. Kun naista kutsutaan etunimellä ja hänen työhönsä viitataan jonkinlaisena prinsessasatuna, muutetaan julkinen yksityiseksi: nainen kuuluu yksityisyyden (esim. kodin ja ihmissuhteiden) piiriin, ja häntä voidaan siis käsitellä yksityisyyden ja henkilökohtaisen kautta. Se, että taitoluisteluparin muodostamista olisi voitu kuvata myös vain julkisen toiminnan, urheilun ja työn kautta, ei juuri tule ilmi otsikosta tai tekstin tarinamaisesta rakenteesta.

Ihmettelen edelleen, miksi naisurheilijoista ei puhuta aktiivisina toimijoina tai urheilijoina. Tässäkin jutussa keskeistä on, että Simonen on vaihtanut pariluisteluun ja löytänyt itselleen parin. He harjoittelevat parhaillaan SM-kisoihin ja tavoittelevat myös Helsingissä järjestettäviä MM-kisoja. Miksi aktiivinen urheilu ei näy jutun otsikossa? 

Mitä on pelastettavissa?


Jos Urheilusanomia jostakin haluaa kehua, voi huomion kiinnittää otsikon verbivalintaan. Valita-verbin ympärille muodostuu lause, jossa subjekti, siis Simonen, on toimija. Vaikka Simosta puhutellaankin vähän turhan läheisesti ja otsikossa viitataan romanttisiin rakkauskertomuksiin, säilyy Simonen kuitenkin itsellisenä toimijana. Hän on saanut valita; olisihan otsikko voinut kuulua vaikkapa "Simoselle valittiin pari". 


Mitä pitäisi tehdä?

Miksi kiinnitin tällaiseen huomiota? Miksi sukupuolittuneisiin tekstikäytäntöjä on pohdittava, analysoitava ja kyseenalaistettava? Lienee sanomattakin selvää, että sillä, miten kieltä käytetään, on väliä. Sillä on seurauksia - kieli rakentaa maailmaa, toistaa vanhoja kaavoja tai muuttaa niitä. Jos ammatikseen urheilevat naiset esitetään toistuvasti tyttöinä, passiivisina toimijoina tai romantiikkametaforien kautta, käsitys naisurheilijoista muotoutuu tietynlaiseksi. Uutisointi ei myöskään ole tasa-arvoista, jos samanaikaisesti uutisoidaan miesurheilijoiden tuloksista, saavutuksista, tavoitteista ja teoista. 


Ms. Magazinessa on käsitelty naisurheilijoiden roolia urheilujournalismissa. Linkkaamassani artikkelissa kerrotaan, että naisetkin ovat aktiivisia urheilutoimijoita ja -katsojia. Samalla käsitellään sitä, miten naisurheilijat mediassa esitellään - muun muassa miesten, iän ja perhesuhteidensa kautta. 

Tälläkin kertaa suosittelen lukemaan myös The Guardianin jutun, jossa ohjeistetaan, miten naisurheilijoista tulisi puhua. Pääpointti on seuraava: uutisoinnin tulisi olla samanlaista kuin miesurheilijoidenkin kohdalla. Silloin uutisointia voi kutsua tasa-arvoiseksi.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Like 2010
94 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Jeah! Voimauttava.
"Siinä on kyllä yhenlainen veljessarja: isä, poika ja pyhä henki. Ei niitä kiinnosta eikä ne tiedä, mitä tämä naisten elämä on. Jokainen on päässy nussimaan ja tulos on nähtävissä - onneksi tytär käyttää ehkäisypillereitä. Siitä lapsenteos on niin monta kertaa mummun kans sille saunassa sanottu."
Novellikokoelma naiseuden vaikeudesta

Novellilukumaratonin aikaan nappasin Eniten minua kiinnostaa tie -blogista lukuvinkin: Hanna Haurun naiseudesta kertovan novellikokoelman Liian pienet sandaalit.Kokoelma on purskahdus ongelmia, joita naiset elämässään kohtaavat. Hauru kertoo kokoelmissaan ulkonäköpaineista, murrosiän hämmennyksestä, äidinkaipuusta, ulkopuolisuudesta ja rohkeuden löytämisestä.

Töksähtelevällä, toteavalla tyylillään Hauru nostaa esiin naisen ulkonäön: sen, millaisia naisten kuuluu olla. Ei saa hiota, ei saa olla liian pienet rinnat eikä toisaalta liian isot liian aikaisin. Hörökorvat pitää piilottaa. Karvat on ajeltava. Jos ei vastaa yhteiskunnan ulkonäköihannetta (mainosten ja naistenlehtien naisia), on omaa olemusta muokattava. Piilossa hiusten alla -novellissa päähenkilö tukeutuu peruukkeihin, jotta kuuluisi joukkoon. Variseva naiseus -tarinan päähenkilö menettää syövälle rintansa, hiuksensa, parisuhteensa ja naiseutensa. Hauru herättelee huomaamaan, miten paljon rinnat tuntuvat vaikuttavan siihen, mitä ajattelemme omasta naiseudellisuudestamme. Mitä isommat, sitä feminiinimpi - vai onko sittenkään? Miksi naiseus syntyisi juuri rinnoista?

Haurun novellit muistuttavat omista nuoruudenkokemuksista. Olin vasta alakoulussa, kun menkat alkoivat. Terveydenhoitaja piti tytöille murrosikätunnin - pojat ajettiin muualle - ja kysyi, kuinka monella kuukautiset ovat alkaneet. Jostakin syystä uskalsin viitata, ehkä siksi, että äitini suorastaan juhli naiseksi kasvamistani. Jälkeenpäin vähän ujostutti. 

Toisaalta muistan senkin, miten ihmettelin luokkakavereita, joiden rinnat kasvoivat jo alakoulussa. Se tuntui vähän kummalliselta, olin aika lauta, olen vähän vieläkin. Sain ensimmäiset rintaliivini tosi myöhään; kirjoitin siitä päiväkirjaani. Kolmasluokalla minulle  paljastui, että sanalla tukka on hiusten lisäksi toinen merkitys. Kaikki nauroivat, kun julistin kasvattavani pitkän tukan, ja paras kaverini valisti minua asiasta tyttöjenvessassa. Hävetti. 
"Ja naiseksi piti muka kasvaa vaikka barbileikit kiinnosti enemmän ku läksyjen teko."
Novellissa "Nainen liian varhain" kertoja muistelee, miten vartalo kypsyi ennen mieltä. Naiseksi tuleminen tuntuu oudolta, tekee mieli vielä leikkiä, mutta pää ja yhteiskunta pakottavat kasvamaan. Luokkakaverit kypsyvät hitaammin ja naureskelevat luonnollista kasvuprosessia - seurauksena on häpeää ja vaivaantuneisuutta. Miten naiseudesta voisikaan oppia puhumaan, jos siihen jatkuvasti liitetään häpeä? Hauru kirjoittaa pojista, "lörppömulkuista", jotka ahdistelevat tyttöjä, mutta Liian pienet sandaalit osoittaa, että yhtä lailla myös naiset itse tuottavat ja rakentavat naiseuden häpeällisyyttä. Äiti teippaa lapsensa hörökorvat kiinni ihoon tai kieltäytyy puhumasta kuukautisista ja seksistä. Kun sukupolvi toisensa jälkeen toistaa samaa käyttäytymiskaavaa, naiseudesta ei opita puhumaan luonnollisena, monimuotoisena asiana. 

Haurun kokoelma kertoo paitsi nuoruudesta, myös aikuisen naisen elämästä. Miessuhteet tulevat pohdituiksi - usein miehet näyttäytyvät vähän tolloina taustahenkilöinä, joihin ei ole läheistä yhteyttä tai jotka mollaavat naisia. Heteroseksuaalisuus vallitsee. Uskonnolliset vähemmistöt mainitaan; ainoat novellit, jotka saivat minut empimään, kertoivat näistä ryhmistä. Toisessa huivipäinen, verhottu nainen saa kokea väkivaltaa paljastettuaan kehonsa julkisesti, toisessa lestadiolaisäiti muuttuu synnytyskoneeksi. Jäin pohtimaan, milloin on hyvä tuoda kulttuurien sallimia ongelmia esiin, milloin taas voisi kertoa tarinan toisin. Kaipaan edelleen onnellisia maahanmuuttajia ja elämäänsä tyytyväisiä uskovaisia. Naisen alisteista asemaa ei silti pidä kieltää, ja siinä mielessä Haurun kirjoittamat tarinat ovat tärkeä osa naiseuskatsausta.

Kummallisia, miten tärkeitä muistoja naiseksi kasvamisen polulla Haurun kokoelma herättää! On hienoa, että Hauru osuu niin ytimeen, että voi tunnistaa itsensä novelleista, muistaa omat kokemuksensa, oman epävarmuutensa. Liian pienet sandaalit on juuri sitä, mitä feminismiltä etsin: kokemuksia naiseudesta, tunnetta yhteenkuuluvuudesta ja ulkopuolisuudesta. Olen osa porukkaa, joka on kokenut ja kokee samankaltaisia asioita. Naisiksi kasvaneet tietävät ulkonäköpaineet, tietävät häpeän, joka murrosikään, kasvamiseen ja kehon muuttumiseen liitetään. 

Osallistun teoksella sekä omaan feministiseen lukuhaasteeseeni että novellihaasteeseen. Siihen olenkin lukenut nyt yhteensä 66 novellia.

torstai 22. joulukuuta 2016

Harriet Dyer: The Little Book of Feminism

Harriet Dyer: The little book of feminism
Summersdale 2016
94 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Haa! Tiivis, opettava.
Harriet Dyerin 94-sivuinen The Little Book of Feminism on varsin näpsäkkä teos. Se on tiivis, helppolukuinen katsaus feminismin historiaan ja liikkeen kolmeen päävaiheeseen. Mikäli on valmis lukemaan englanniksi ja haluaa lukea lyhyesti feministiseen lukuhaasteeseen, Dyerin opus on erinomainen valinta.

Dyer esittelee feminismin neljä vaihetta: 1800-luvulla alkaneen ensimmäisen, naisen aseman parantamiseen pyrkineen suunnan, sitä seuranneen 1920-luvulta alkaneen "henkilökohtainen on poliittista" -vaiheen ja kolmannen, 1990-luvulla heränneen liikkeen, jossa alettiin yhä paremmin huomioida sukupuolten moninaisuus sekä rotu. Lopuksi katsotaan moderniin feminismiin. Dyer esittelee jokaisen vaiheen historiaa, keskeisimmän sanoman, merkittävimmät saavutukset sekä muutaman keskeisen vaikuttajan. Varsin ihailtavaa on, että Dyer on koonnut teokseensa myös alaluvut siitä, miten kutakin vaihetta on kritisoitu. Esimerkiksi uusinta, kolmatta vaihetta on moitittu sen sekavuudesta, siis siitä, ettei päätavoitteet ole olleet kovin selkeitä. Kun lukujen lopuksi on vielä listaus siitä, mitkä ovat kunkin liikkeen keskeiset piirteet, vertailut aikakausien välillä on tehty helpoksi.

Dyerin teosta voi moittia siitä, että keskittyy käytännössä vain brittiläiseen feminismiin ja sivuaa amerikkalaista (lopussa on muutama esimerkki eräiden valtioiden feminismistä). Esimerkiksi lainmuutokset koskevat Englannissa tehtyjä säädöksiä; suomalaislukijana tietysti kiinnostaa eniten se, miten naisten oikeudet toteutuvat Suomessa. Lienee myös syytä miettiä, onko omaan maahan keskittyminen juuri sitä etuoikeutettu feminismiä, joka talloo jalkoihinsa vaikkapa rodullistettujen oikeuksiin keskittyvän feminismin. bell hooks mainitaan teoksessa muutamaan otteeseen, mutta rodullistettujen (naisten) kysymyksiä ei juurikaan teoksessa painoteta, kun taas esimerkiksi queer-suuntaus saa omat sivunsa.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Feministinen lukuhaaste 21.12.2016-19.3.2017

Mitä: Feministinen lukuhaaste (ja Sirrin valtava keskeneräisten F-kirjojen pino)
Missä: Missä tahansa - kirjastossa, kotona, töissä, blogissa, Suomessa, maailmalla
Milloin: 21.12. 2016 - 19.3.2017. Koonti Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä 19.3.2017.
Miksi: Tasa-arvon ja ajattelua avartavien kokemusten vuoksi.
Tarkkasilmäisimmät ovat huomanneet, että blogini on saanut pikkuhiljaa yhä feministisemmän otteen. Kesän naistenviikon myötä innostuin pohtimaan kirjallisuuden naiskuvia, minkä jälkeen törmäsin ensimmäiseen feministiseen teokseen, Feministin käsikirjaan. Sen lukeminen johdatti minut polulle, joka on saanut minut kyseenalaistamaan ajatusmaailmaani, pohtimaan vähemmistöjen asemaa ja tutustumaan lisää aatteeseen, joka  osuumonella tavalla yhteen omien arvojeni kanssa. 

Kun nyt pikkuhiljaa olen siis tehnyt tuttavuutta feminismin kanssa ja huomannut sen antaneen paljon sekä omalle ajattelulleni että lukemistolleni, päätin ottaa askeleen kirjabloggaajan urallani ja laittaa pystyyn Feministisen lukuhaasteen. 

Idea on yksinkertaisuudessaan tämä: lue jotakin feminististä tai ota feminismiltä vaikutteita luentaasi. Lue teos tai sen osanen ja postaa ajatuksistasi. Kokoa kokemuksesi yhteen postaukseen Minna Canthin päiväksi (19.3.2017) ja linkkaa oma juttusi koontipostaukseeni. 

Jos feminismi ei ole aatteena tuttu (suosittelen tutustumaan), tässä muutama kysymys, joita olen itse pohtinut lukiessani teoksia feministisessä valossa. Feminismi on alunperin viitannut naisaatteeseen mutta kasvannut myös muiden vaiennettujen ja sorrettujen äänten puolustajaksi. Linkkilista kirjallisuuteen tulee myöhemmin, mutta vaikkapa näitä asioita voi lukiessa miettiä: Miten naisia, miehiä ja muunsukupuolisia käsitellään kirjallisuudessa? Ketkä pitävät lukemassasi teoksessa valtaa, kenet on vaiennettu? Kenellä on etuoikeuksia? Kenelle seksuaalisuus kuuluu? Miten valkoinen patriarkaatti näkyy kirjallisuudessa? Entä miten feministinen lukutapa vaikuttaa lukukokemukseen?

Haasteeseen voi osallistua esimerkiksi seuraavilla tavoilla (lue ja postaa): 

1) Opi uutta. Lue jokin feministinen tietokirja, artikkeli tai essee, jossa käsitellään sitä, mitä feminismi on. 

2) Anna ääni vähemmistölle. Feminismi ei aja vain naisten asiaa, vaan tasa-arvoon pyritään kaikilla osa-alueilla. Lue teos, jossa ääneen pääsee jokin vaiennettu ryhmä (Tsekkaa Klassikkojen lumoissa --blogin Suomiko 100 -haaste, ja osallistu siihenkin!): naiset, rodullistetut, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöt jne. Huomion voi ja kannattaakin kiinnittää myös kirjailijaan eli siihen, kuka vähemmistöjen tarinoita tuottaa. 

3) Käsittele klassikko. Pelon maantiede, Työmiehen vaimo, Huojuva talo, Tamara, Toinen sukupuoli, Oma huone...Niin kotimaisessa kuin kansainvälisessä kirjallisuudessa on klassikoita, jotka ovat toimineet tienraivaajina, olleet uskaliaita ja rohkeita ja kuvanneet vähemmistöjä toisin kuin on totuttu. Menneisyyden rohkeita kirjailijoita kannattaa arvostaa!

4) Lue vastakarvaan. Onko kirjahyllyssäsi teos, joka valkoihoisina, yläluokkaisine mieskirjailijoineen edustaa patriarkaattista valtaa? Oletko karsastanut tähän asti chick litiä, koska viihdekirjallisuuden naiskuvat kammottavat? Tartu johonkin anti-feministiseen teokseen, vastusta sen rakentamaa maailmankuvaa ja pohdi, miten feministinen luenta muuttaa lukukokemusta. 

5) Kehu ja kritisoi modernia. Miten feminismi näkyy kirjassa, jota luet parhaillaan? Millaisia sukupuolirooleja ja -malleja kirja luo tai toistaa? Miten rotua käsitellään? Millaisia tarinoita maahanmuuttajille annetaan? Ota käteesi mikä tahansa kirja ja mieti, miten feminismin aatteet näkyvät teoksessa. 

EDIT: 6) Jaa kokemuksesi. Omat kokemukset ovat osa feminismiä, joten haasteeseen voi tietty osallistua myös niin, että kirjoittaa jostakin feminismiin liittyvästä aiheesta. Kohtasitko seksismiä? Haluatko esitellä lempifeministisi? Miksi feminismi on tai ei ole mukana elämässäsi? 

Mitä: Feministinen lukuhaaste
Missä: Missä tahansa - kirjastossa, kotona, töissä, blogissa, Suomessa, maailmalla
Milloin: 21.12. 2016 - 19.3.2017. Koonti Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä 19.3.2017.
Miksi: Tasa-arvon ja ajattelua avartavien kokemusten vuoksi.

Pekka Hiltunen: Iso

Pekka Hiltunen: Iso
WSOY 2013
413 s. 
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Jes! Vaiennetut äänessä.
"Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu. Hän elää terveystiedon kaapuun puetun hoikkuudenpalvonnan valtakunnassa."
Iltapäivälehden viihdesivustolla uutisoitiin naisesta, joka oli laihtunut kuutisenkymmentä kiloa. Minut herätti lause, jossa laihdutusmotivaatiota perusteltiin äidin esittämällä vertauksella: lihavan naisen viimeinen pisara oli se, kun äiti vertasi häntä isokokoisena tunnettuun Adeleen. Minä hämmennyin: eikö Adeleen vertaaminen pitäisi olla positiivinen asia? Adele on kaunis, loistavaääninen laulaja! Ulkomailta Suomeen tuotu uutinen kuitenkin osoitti jälleen kerran sen, miten naisen arvo punnitaan: kiloissa. 

Lihavuuteen, laihuuteen ja ulkonäköpaineisiin voi perehtyä lukemalla Pekka Hiltusen romaanin Iso. Se on kertomus ylipainoisesta Annista, joka ajaa lihavien oikeuksia ja joka ei sopeudu laihdutusryhmään, jossa pyritään muuttumaan muiden painostuksesta. 

Hiltunen tekee todeksi sen, millaista kirjallisuuden pitäisi olla. Kirjallisuuen tulisi ottaa keskiöönsä vähemmistöjä ja tabuja, aiheita, joista vaietaan julkisesti. Sen pitäisi pystyä antamaan ääni ryhmille, jotka muuten hiljennetään. Hiltunen onnistuu kahdessa tärkeässä tehtävässä, jotka ovat olennaisia vähemmistökirjallisuudelle: Iso 

Hiltunen tekee todeksi sen, millaista kirjallisuuden pitäisi olla. Onnistunut kirjallisuus ottaa keskiöönsä vähemmistöjä ja tabuja, vaiettuja aiheita. Kirjallisuus on kanava äänen antamiselle: sen kautta voidaan päästää esiin ryhmät, joita on muualla hiljennetty. Pelkkä äänen antaminen ei kuitenkaan riitä, vaan olennaista on se, millä tavalla vähemmistöistä kerrotaan. Juuri siinä Hiltunen onnistuu loistavasti. 

Hiltunen ei peittele Isossa sitä, että lihavilla on omat ongelmansa tässä yhteiskunnassa (tästä lisää tuonnempana). Iso ei kuitenkaan ole tapauskertomus ongelmista,vaan sen ytimessä ovat ne positiiviset kokemukset ja onnelliset, tyytyväiset elämänvaiheet, joita vähemmistöilläkin - tässä tapauksessa lihavilla - on. Hiltunen korostaa lihavien oikeutta onnelliseen elämään. Isolla on paljon sanottavaa, mutta aivan erityisesti se on puheenvuoro ihmisyyden, ihmisarvon ja itsemäärämisoikeuden puolesta. Lihavilla on oikeus onnellisuuteen: he voivat olla ja ovat onnellisia sellaisinaankin. Isossa otetaan vahvasti kantaa siihen, että aina ei ole pakko muuttua. Elämässä pitäisi mitata henkistä, ei fyysistä suuruutta. 

Iso on varsin positiivinen kirja. Se kannustaa lihavia löytämään itsensä ja nauttimaan elämästä tässä ja nyt, ei sitten, kun on muokannut itseään "yhteiskuntakelpoiseksi". Positiivisen puheen ohella Hiltunen kuitenkin tekee lihavien ongelmat näkyviksi. Jos lukija on ahminut lihavuuskuvastonsa mediasta, hän yllättyy: lihavuudessa ei ole kyse fyysisistä vaan sosiaalisista ongelmista. Juuri sosiaalisiin vaikeuksiin Hiltusella ja hänen Annillaan on paljon sanottavaa. 
Olennaista on käyttäytyä kuin ei omistaisi lainkaan kehoa kaulasta alaspäin, pukeutua tummiin ja huomiota herättämättömiin kuoseihin, asettua teattereissa, elokuvasaleissa ja muissa julkisissa paikoissa takariviin, välttää liikoja katsekontakteja, hymyillä anteeksipyytävästi kuin tiedostaen olevansa jotenkin viallinen, eikä koskaan, siis todellakaan koskaan, erehtyä viittaamaan isoon vartaloonsa ilolla tai ylpeydellä kuin korkeintaan vitsaillen sen koosta.
Kuten katkelma osoittaa, Hiltusen romaani käsittelee sitä, miten lihavien on muokattava käytöstään ja olemustaan käydäkseen yhteiskuntakelpoisista kansalaisista. Lihavat eivät saa näkyä, eikä lihava saa olla tyytyväinen. Hiltunen kuvaa karun tarinan lihavasta naisesta, jota pidettiin sirkuksen vetonaulana, ja rinnastaa naisen kohtalon nykypäivän tv-sarjakokelaisiin: läskit ja lihavuus tuodaan julkisen tuomion eteen, naurunalaiseksi. Olen toisinaan miettinyt sitä, miten monesti lihavat hahmot ovat elokuvissa ainoastaan humoristisina, tyhminä hahmoina (en esimerkiks kest Gilmore Girlsin lihavaa keittäjätärtä, joka esitetän aina kömmähdystensä kautta). Omat ennakkoluuloni on epäilemättä minullakin, mutta Hiltusen romaani saa miettimään entistä tehokkaammin sitä, miten lihavuuskäsityksiä rakennetaan ja miten haitallisista diskursseista voisi päästä eroon. 

Osallistun tällä teoksella Klassikkojen lumoissa -blogin Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen, jossa tuodaan esiin vaiennettujen ihmisryhmien kokemuksia. Isosta oli mahtava aloittaa, koska teos käsittelee lihavuutta vallan eri näkökulmasta kuin mistä sitä on totuttu käsittelemään. Jos haluaa kuulla tarinan, jossa vaiennettu ääni saa tilaisuuden kertoa kokemuksensa, Pekka Hiltusen Iso on vahva suositukseni. Hiltunen on kirjoittanut toiveikkaan, voimauttavan kehityskertomuksen, jossa vaiennetun oma ääni ja tila pikkuhiljaa löytyvät.

Toisaalla: Amma ilahtui siitä, miten Anni kokoaa elämänsä palasia yhteen; Riina kiittää Hiltusen kuvaamia, lihavuutta halveksivia yhteiskunnan kerroksia ja Krista on kirjoittanut omakohtaisen postauksen ja antaa teokselle tähtien sijaan sydämiä.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Maria Jotuni: Suhteita

"Minkä vapauden sinä minulle annat! Sinä sidot itsesi kaikkien lapsieni isäksi, et sinä minulle valitsemisen vapautta salli. Sinä pakoitat minut tahtomattani äidiksi, silloinkin kun en vastuunalaisuutta itselleni ottaa uskaltaisi. - ei, siksi pyhänä minä elämän jatkuvaisuuden pidän, etten ilman tahtoa ja tarkoitusta elämää lisätä tahtoisi. - Ja kuitenkin, minä tunnen oikeuteni siihen. Luoda elämää minä tahtoisin - iankaikkisuutta lapseni kautta tahtoisin!"

Suhteita-kokoelman ensimmäinen osa esittelee naiskohtaloista. Jokainen novelli on nimetty päähenkilönsä mukaan, ja jokaisen novellin keskiössä on nainen. Jotuni tuo esiin naiskohtaloita: kukaan hahmoista ei ole tyytyväinen omaan elämäänsä. Moni naisista on alistunut avioliittoon, jossa oikeaa, tunteellista rakkautta ei olekaan ollut, ainakaan nainen itse ei ole saanut sitä kokea. Feminismi sykkii Jotunin kertomuksissa, jotka haluavat viestiä lukijalleen, että naisella pitäisi olla oikeus suhteeseen, josta hän itsekin nauttii. Jotuni osoittaa, miten monella tavalla nainen voi olla sidottu mieheensä: häntä saatetaan käyttää hyväksi, mies on sairastunut, hyvää tahtovaa miestä ei voi jättää, vaikka nainen itse ei olisikaan onnellinen.

Kokoelman toinen osasto on huikea, jopa hiukkasen järisyttävä. Osaston ensimmäisissä novelleissa liikutaan kuoleman tiloissa, manalassa. Miehet kohtaavat syntejään, osa saa ne anteeksi - kuten miehet yleensäkin.

Osaston novellit kietoutuvat kiinnostavasti yhteen. Herran teitä -novellissa nainen ajautuu tuskaiseen avioliittoon, vaikka häntä on varotettu siihen astumasta. Nainen luottaa Herran määräämin teihin ja niiden tutkimattomuuteen, mutta kertoja kritisoi luottamusta toteamalla varsin lakonisesti: "Sillä tutkimattomilta ne tosiaan näyttivät." Jotuni kritisoi syvää uskoa ja uskolla perustelemista - Herran teitä -novelli näyttää, miten Jumalan töitäkään ei aina voi ymmärtää. Tätä kertomusta seuraavat novellit, Nainen ja Vapaus, puolestaan näyttävät toisenlaisen mahdollisuuden. Nainen voi myös paeta, hylätä avioliittonsa, jopa lapsensa ja elää silti tyydyttävää, itselle sopivaa elämää. Naisen ei tarvitse olla vain vaimo tai äiti, Jotuni viestii.
"En odota liikoja elämältä. Otan sen sellaisen kuin se tulee - en pelkää nöyryytystä, en pettymystä - nehän osoittavat vain, että se, jonka luuli mahdolliseksi, onkin mahdotonta. - Ja miksi mistään välittää, eikö ihmisvoimat kestäisi. Tahtoa vain, tahtoa niin että tuntuu- ja vannoa, että mikä oli mahdollista yksille - on mahdollista toisillekin - sillä saman rajoitetun maailman ihmisiähän he olivat hekin - - "
Jotunin tyyli on tarkkaa. Yhteiskunnallinen kritiikki on helppo nähdä, vaikka se ei aina olekaan ilmiselvää. On osattava tulkita ja katsoa tapahtumia siitä feministisestä näkökulmasta, joka Jotunilla tiedetään olleen kirjoituksissaan. Jotuni osoittaa osan kritiikistään myös naisille, jotka sallivat kohtalonsa. Esimerkiksi Annastiina-novellissa päähenkilö ei tohdi mitenkään hyväksyä omaa ikävää kohtaloaan, toteaa vain, ettei naisen tarvitse rakastaa, työnteko ja kohtaloon uskominen riittävät. Hilda Husso -kertomuksessa päähenkilö yrittää vaatia oikeuksiaan puhelimitse, mutta taipuu lopulta miehen tahtoon eikä enää vaadi elatusmaksuja isältä, joka on paennut vastuutaan.

Jotunin novellit ovat nopeita, mutta ne jättävät muistijäljen. Naiskohtalot esitellään vähäeleisesti, mutta ongelmat ovat selvästi havaittavissa. Jotunista on tulossa hyvää vauhtia yksi suosikkikirjailijoistani, niin terävän pistävästi hän ottaa kantaa naisen asemaan. Aikamoinen suoritus 1900-luvun alun kirjailijalta!

Maria Jotuni: Suhteita (Yhteisnide Suhteita- ja Rakkautta-kokoelmista)
Suomalaisen Kirjallisuuden seura 1998 (1905)
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Argh! Kantaaottava, rohkea, feministinen.

Toisaalla: Morren maailma

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Novellilukumaratonin koonti

Osallistuin lauantaina 17.12. Ompun järjestämään novellilukumaratoniin. Luin haasteen aikana seuraavat novellit tai novellikokoelmat (yhteensä 34):

Tove Jansson: Kirjeitä Klaralta (kokoelmasta Seuraleikki)
Tove Jansson: Robert
Tove Jansson: Junamatka
Jhumpa Lahiri: kokoelma Tämä siunattu koti (9 novellia)
Maria Jotuni: Suhteita-kokoelma (17 novellia)
Gao Xianjian: Ystävä (kokoelmasta Vaarin onkivapa)
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (kokoelmasta Hyvän naisen rakkaus)
Maria Jotuni: Augusta Aurell (kokoelmasta Rakkautta)
Maria Jotuni: Ei kannattanut
Maria Jotuni: Unta

En malttanut keskittyä maratoniin yhtä tiiviisti kuin olin suunnitellut; halusin viettää aikaani myös poikaystäväni kanssa, ja pitipä seurata myös ampumahiihdon tapahtumia televisiosta. Ilahduin kuitenkin siitä, että ehdin tutustua useamman novellistin tuotantoon.

Varsinkin Maria Jotunin novellit jysäyttivät oikein kunnolla, ja odotan innolla pääseväni postaamaan Suhteita-kokoelmasta. Lahirin Tämä siunattu koti puolestaan raotti hienosti kulttuurien välisiä kohtaamisia, ja nautin teoksesta paljon. Sen sijaan muut novellit, joita luin erinäisistä kokoelmista, jäivät irrallisiksi, enkä innostunut niistä niin paljon. Jansson oli pettymys: Muumi-kirjat ovat ihania, mutta jotenkin en yhtään viihtynyt Seuraleikin maisemissa.

Novellihaasteeni etenee melkoista vauhtia: olen nyt lukenut yhteensä 49 novellia (kaikki eivät ole olleet esillä blogissani, mutta olen pitänyt listaa myöhempää koontia varten).

lauantai 17. joulukuuta 2016

Novellimaraton (Päivittyvä postaus: lopuksi)

14.00 No niin! Valmistautumispostaus on julkaistu, kirjapino odottaa lukijaansa. Tästä lähtee käyntiin novellientäyteinen vuorokausi, olen innoissani! Ensimmäiseksi olen ajatellut ottaa lukuuni Tove Janssonin Seuraleikki-kokoelman. Illan ohjelmaan mahtuu myös ampumahiihdon katsomista, mutta nyt on hyvä aika aloittaa novellien kahlaaminen.

16.45 Aloitin Janssonilla, ja luin häneltä kolme novellia: Kirjeitä Klaralta, Robertin ja Junamatkan. En aivan päässyt tunnelmaan, joten päätin vaihtaa Jhumpa Lahiriin, jonka Tulvaniittyyn aikanaan ihastuin. Valinta on ollut oivallinen: enää ei tunnu siltä, että ahmin yksittäisiä kertomuksia peräjälkeen, vaan olen saanut hypätä kolmeen erilaiseen, syvään maailmaan. Lahiri kertoo lahjakkaasti kulttuurien välisistä kohtaamisista, maahanmuuttajuudesta ja kadonneesta yhteydestä omiin juuriinsa. Taitavaa on myös hänen kykynsä kuvata ihmissuhteita, epäonnistuneita avioliittoja ja rakkautta kaipaavia sieluja. Ah! Mitä täydellisintä luettavaa, kun haluaa nauttia novelleista. Jes, jes, jes! Jatkan samasta kokoelmasta, nyt novelleita luettuna kuusi kappaletta. 

19.50:
Jatkoin novellilukumaratoniani Lahirin kokoelmalla. Lahiri kuvaa varsin surumielisiä, elämäänsä pettyneitä hahmoja. Tämän siunatun kodin kolme ensimmäistä novellia kiinnostivat minua enemmän kuin nämä kolme, jotka olen sitten alkuillan lukenut. Noin tunti sitten siirryinkin toiseen maailmaan, kun tartuin Maria Jotunin Suhteita-kokoelmaan. Muistelen lukeneeni sen aiemmin opintoihini, mutta se ei haitannut lainkaan. Luin kokoelman kertaistumalta läpi, ihastuin. Kokoelma on tunnelmaltaan synkkä: Jotuni esittelee ankeita naiskohtaloita, joista kukaan ei saa kaipaamaansa rakkautta. Jos Lahirin luomat hahmot ovat alakuloisia, ovat Jotunin henkilöt vielä suuremmissa suruissa. Ahdistavuudestaan huolimatta en voi olla ihailematta sitä, miten 1900-luvun alussa kirjoitettu teos voi sanoa näin paljon naisen asemasta. Jotuni esittelee naiskohtaloita, saattaa yhdessä osastossa mieshahmot kohtaamaan syntiensä seuraamukset ja näyttääpä vielä, että naiset voivat kyetä omiin, itsenäisiin päätöksiinsä. Teos on varsin yhteiskunnallinen ja kantaaottava, ja sen lukeminen sai minut ajattelemaan paljon. Tämä novellikokoelma kannattaa lukea! Novelleita luettuna nyt 26. Sivuja luettuna 268.

21.30

Luin Lahirin novellikokoelman loppuun. Tuntui hyvälle saada luettua yksi kokonainen novellikokoelma - erillisten novellien lukeminen uhkaa jäädä sekavaksi, kun pompin teoksesta toiseen. Toisaalta on ollut hyvä, että valinnanvaraa on ollut, sillä esimerkiksi Kaaja ja Gappah eivät tänä iltana innostaneet. Kolmen Lahirin novellin lisäksi luin yhden novellin Gao Xianjianin teoksesta Vaarin onkivapa, mutta en pitänyt kertomuksen dialogista: se ei tuntunut luontevalta. Siirtynen seuraavaksi Munron kimppuun, sillä kaipaan jotakin laadukasta ja kuvailevaa. Ensimmäinen. lähes sadan sivun novelli tosin hieman jännittää. Novelleja luettuna nyt 30, sivuja 356.

14.00 Illalla sain luettua vielä yhden novellin Maria Jotunin toisesta novellikokeolmasta Rakkautta, mutta aamulla lukeminen ei enää hirveästi houkutellut. Pari Jotunin lyhyttä novellia luin ja Munron kokoelmasta ensimmäisen, suorastaan jättimäisen pitkän novellin. Koko haasteen aikana luin yhteensä 34 novellia, 462 sivua.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Tunnelmia novellimaratonin edellä

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut lukumaratonista. En ole kuitenkaan malttanut: viikolla on pitänyt kirjoittaa gradua, ja viikonloppuisin olen ollut liiaksi rakastunut poikaystävääni, jotta olisin malttanut keskittyä pelkästään kirjoihin. Syksy on kuitenkin tasannut arjen ja viikonloppujen välistä eroa, ja nyt olen innoissani osallistumassa Ompun järjestämään novellilukumaratoniin. Maraton alkaa huomenna lauantaina, ja päässen itse aloittamaan, kunhan olen ensin selviytynyt pienestä Prisma-reissusta.

Novellikokoelmapinossani on tällä hetkellä seuraavat teokset:

Pettina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Tove Jansson: Seuraleikki
Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
James Joyce: Dublinilaisia
Matia Jotuni: Suhteita/Rakkautta
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Eniten odotan Tove Janssonia: en ole lukenut häneltä juuri mitään sitten Muumi-kirjojen. Toisaalta tuntuu, ettei novellihaaste ole novellihaaste, ellei lue Alice Munroa. Zimbabwelaista kirjallisuutta haluan lukea, sillä häpeäkseni on tunnustettava, etten ole lukenut vielä yhtään afrikkalaisen kirjoittamaa teosta tänä vuonna.

Kirjoja ja novelleja on hurjasti, mutta olen tähänkin asti edennyt novellihaasteessa sitä sun tätä lukien: luen aina muutaman kertomuksen kustakin kokoelmasta (ellen sitten innostu hurjasti), ja vaihdan sitten seuraavaan. Taktiikka mahdollistaa useamman kirjailijan tuotantoon tutustumisen, mikä on varsin erinomainen asia. Tällä kertaa viisi kahdeksasta kirjailijasta on kylläkin jo ennalta tuttuja (Gappah, Jansson, Lahiri, Jotuni ja Munro).

On ollut hienoa huomata, että Ompun novellihaaste on ollut esillä Blogistaniassa: novelleja on luettu! Olen itsekin napannut muutaman kokoelman luettavaksi ihan vain siitä syystä, että joku on niitä blogissaan kehunut. Huomista odotellessa!

perjantai 9. joulukuuta 2016

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Raju tarina Lillistä, joka sairastuu anoreksiaan.
"Mutten kyennyt murehtimaan niitä nyt. Koska voihan olla etten enää herää. että silmäni eivät enää aukea koskaan. Ja jos niin kävisi, tässäkö tämä oli?"
Linnea Parkkosen  112 - vihaan itseäni on raju teos. Se on kertomus Lillistä, joka lähtee mukaan karkkilakkoon muttei pystykään lopettamaan. Parkkonen on kirjoittanut tarinan nuoresta, joka ei pysty enää hallitsemaan ulkonäköpaineitaan eikä osaa käsitellä niitä tunteita, joita vaikeat perheolosuhteet ovat herättäneet.

Parkkonen kirjoittaa nuorten kielellä. Sain kirjasta viime vuonna suosituksen eräältä koulumme kirjavinkkarinuorelta. Jo alusta asti ymmärsin, miksi Parkkosen romaani kiehtoo nuoria. Se on kirjoitettu helposti lähestyttävällä, joskin rikkaalla kielellä, sen tyyli sopii nuorten suuhun ja se kuvaa nuoruutta varsin tavallisten tapahtumien läpi. Karkkilakkoihin, kaveriporukkojen hajoamisiin, sisarussuhteiden rakoilemiseen ja ulkonäköpaineisiin on monella sanottavaa. 

Parkkonen osoittaa taitavasti, millä konkreettisilla tavoilla anoreksia vaikuttaa nuoren elämään. Kyse ei ole vain laihtumisesta: ensimmäinen konkreettinen seuraus on ihmissuhteiden katoaminen. Toisilleen läheiset sisarukset Lilli ja Nani menettävät läheisen yhteytensä, kun Lilli ei näe terveydessään vikaa ja Nani tuntee riittämättömyyttä. Kontrollin menettäminen johtaa Lillin tilanteeseen, jossa muiden nuorten elämä saa seurauksia vastuuttamasta käytöksestä, ja niin häviät kaveritkin. Tuntuu tosin väärältä, että ystäväporukka perääntyy Lillin sairastuttua, mutta kuten Parkkonen lopussa toteaakin, vain tosiystävät jäävät vaikeinakin aikoina.

Varsinkin teoksen loppupuolella Parkkonen esittää myös anoreksian fyysiset ongelmat. Lilli laihtuu, menettää ihonsa ja hiustensa kukkeuden, eikä sydänkään jaksa enää. Tarkkanäköisen lukijan on helppo huomata jo teoksen alusta lähtien, miten jatkuva vilu ja voimattomuus liittyvät ruuasta kieltäytymiseen. Rujoimmat kohtaukset sijoittuvat teoksen loppuosaan, jossa Lilli tarkkailee lastensairaalan muita asukkaita. Lukijaa säästetään sillä, että kaikkein karuin sijoitetaan ulkopuolelle. Parkkosen teoksesta välittyy vahva selviytymiseen uskova viesti. Anoreksiasta voi parantua, vaikka prosessi on pitkä.
"Voi Lilli. Mulle sä oot aina ollu mun ihana, kaunis pikkusiskoni, jnka kanssa mä oon joulusin leiponu pipareita ja kesäsin syöny jäätelöä rannalla. Sä oot nauranu, kertonu vitsejä, mutta myös puhunu kaverihuolista ja suuttunu sillonki, ku sulla ei oo ollu edes kunnon aihetta siihen. Ja ne - niinku monet muutki asiat - tekee susta mulle sen maailman parhaan systerin. Mutta nykyään sä et ees hymyile tai kerro mulle ongelmistas. Ja joo, siitäkin huolimatta sä olet edelleen mun ihana siskoni, mutta sä et ole oma itses. Sä haluat olla joku muu, koska sä et näe itseäs niinku mä. Ja mä lupaan, et jos näkisit, miks mä niin välitän susta ja haluun olla sun kaa."
112 - vihaan itseäni on paitsi kertomus sairaudesta, myös sen syistä. Lillin sairastumisen taustat esitetään sinänsä melko lyhyesti ja litteästi, mutta lukijalle käy hyvin ilmi se, millaiset henkilökohtaiset tekijät saattavat johtaa sairastumiseen. Nuori, jonka vanhemmat eivät ole kotona tai joka kokee toistuvaa väkivaltaa tai joutuu ottamaan vanhemmistaan vastuu, on riskiryhmässä. Lillin hajotessa anoreksiaansa myös muun perheen kulissit hajoilevat. 

Teoksen toisteisuudesta voi olla montaa mieltä. Parkkonen kirjoittaa moneen otteeseen samanlaisista hetkistä Lillin elämässä, ja toisinaan toisteisuus käy puuduttavaksi. Useimmat kohtaukset keskittyvät ruokaan ja syömiseen: samat ahdistuksen tunteet toistuvat Lillin elämässä. Havahduin kuitenkin siihen, että tällaistahan anorektikon elämän täytyy olla - ajatuksissa ovat vain paino, ulkonäkö, kalorit ja ruoka. Sairaus täyttää koko mielen, eikä elämään mahdu muuta. Siinä mielessä Parkkonen onnistuukin avaamaan lukijalle sitä, miten täysvaltaisesti anoreksia vaikuttaa nuoren elämään. Muulle, terveemmälle elämälle ei jää tilaa. 

Parkkosen romaani on monella tavalla tarkka, ja se kuvailee anorektikon elämää uskottavasti ja yksityiskohtaisesti. Pohdin lyhyesti ystäväni kanssa, kannattaako sairastumassa olevien nuorten lukea tätä kirjaa - voiko hyvää tarkoittava kuvaus innostaa, jos sairaus peittää kyvyn tulkita päähenkilön käyttäytymistä kriittisesti? Minäkertoja-asemasta johtuen Lilliin on helppo samastua, ja lukijan on otettava tietty kriittinen kanta, jotta Lillin elämää pystyy tarkastelemaan ulkopuolelta. Romaanin ytimessä onkin pyrkimys toisaalta saada ymmärtämään, toisaalta välttää liiallista samastumista. Parhaiten anorektion maailma aukeaakin Parkkosen romaanista niille, jotka ovat kokeneet läheisensä sairastumisen. 112 - vihaan itseäni osoittaa konkreettisesti sen, millaisten ajatusvääristymien johdattamana anorektikko toimii ja millaisia syitä sairauden taustalla voi olla.

Toisaalla: Anna minun lukea enemmän, Kirjasähkökäyrä ja Kirjaston vanki

Edit: Postauksen julkaistuani törmäsin Evarian lukuhaasteeseen, jossa kehotetaan lukemaan syömishäiriöihin liittyvää kirjallisuutta. Tämä olkoon ensimmäinen osallistumiseni juuri alkaneeseen haasteeseen. Tärkeä aihe, ja on hienoa, että aiheesta on kirjoitettu. 

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni
Myllylahti 2014
351 s. 
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ugh. Satuttavan synkkä.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Feminismin jäljillä: Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä
WSOY 1981 (1858)
Suom. Tyyni Tuulio
207 s. 
Pisteitä: 4/5

"Cecilia pyyhkäisi kyynelen silmistään ja sanoi: ´Juhana, suo meidän tyttöparkojenkin kerran kuulla lämpimiä ja ylpeitä sanoja. Juuri sellaisia naissydän kaipaa. Me istumme rukkimme, kankaamme tai ompeluksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita vilisee mielessämme, ja sydän poloinen kuuntelee ja kuuntelee, mutta ei koskaan kuule sanoja, jotka selittäisivät sen arvoitukset, koska mies ei koskaan usko että meillä olisi halua mihinkään korkeampaan, siksi vain ettemme koskaan uskalla paljastaa, mitä sisällämme asuu. Ja me kuuntelemme ja odotamme siksi kunnes vihdoin noiden lämpimien ajatusten on nukuttava, ja me istumme vain ahkerina kerhrääjättärinä, kutojattarina, ompelijattarina, jotka voi korvata metallisilla ja puisillakin tekijöillä."

Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä on erinomaista luettavaa näin itsenäisyyspäivän alla. Teos heijastelee omaa aikakauttaan ja sijoittuu vaivatta romantiikan aikakaudelle. Tunteet, symbolit ja nationalismi suorastaan hehkuvat tästä romaanista. Sodan tuhoja kuvatessaan Runeberg hipaisee jo realistisia vaikutteita. Runebergin teos ei ollut minulle kovinkaan tuttu; luin siitä aikaan Tea with Anna Karenina -blogista, minkä seurauksena romaani päätyi TBR-listalleni. 

Tarina saa kehyksensä isonvihan sodasta. Ruotsin suurvallan aikakausi on päättymässä ja Venäjä vaatii Suomesta osansa. Boijen perheestä jäljellä ovat naiset: äiti ja kaksi tytärtä. Kun kasakat polttavat heidän talonsa, on naisten pelastauduttava eri suuntiin. Hajaannuksessa Margareta erkaantuu perheestään ja aloittaa kasvunsa itsenäiseksi naiseksi. Cecilia jää äitinsä hoiviin eikä saa tilaisuutta kyseenalaistaa yhteiskunnallisia käsityksiä.

Kuten romantiikan ajan kirjallisuuteen kuuluu, myös tässä romaanissa ylistetään sotilaita, heidän urhoollisuuttaan ja isänmaallisuuttaan. Sotaa ei pelätä, vaan kauhu kohdistuu vieraan vallan uhkaan ja oman itsenäisyyden, oman kulttuurin ja kansallisuuden, menettämiseen. Isänmaan puolesta on hyvä kuolla, vaikkei Fredrika Runeberg sitä puolisonsa tavalla joka välissä korostakaan. 

Tarinan keskiössä on kuitenkin kaksi Suomi-neitoa, Cecilia ja tämän sisar Margareta. Varsinkin romaanin alussa Cecilia näyttäytyy todellisena Elovenana, Suomen symbolina; hän on nuori, kaunis ja varsin viaton, vasta kasvamassa ja havaitsemassa maailman julmuuden. Cecilia turvautuu äitiinsä, tekee sukua miellyttäviä päätöksiä ja on avioitumassa hänelle sopivaksi katsotun henkilön kanssa. Hämähäkkien pelkääminen kuitenkin osoittaa, miten epävarma Cecilia on. Tarinan edetessä nuori nainen kasvaakin kyseenalaistamaan hänelle osoitettua paikkaa ja alkaa epäillä rakkautensa aitoutta. 

Tytärten rooleja ja symboliutta onkin kiinnostava tulkita. Siinä missä Cecilia ilmentää epävarman, kahden kansan väliin puristuneen Suomen kuvaa - Suomen, joka tyytyy siihen, mitä sen ympärysvallat sille sanelevat - on sisar Margareta Runebergin romaanin feministisin hahmo. Margaretassa tiivistyy se arka naisasialiikkeen sanoma, jonka Runebergin romaanista voi tahtoessaan lukea. Margareta tekee omia valintojaan ja pitää kiinni itse valitusta rakkaudesta, alempaan säätyluokkaan kuuluvasta Maunusta. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä ottaakin kantaa vapaaseen rakkauteen ja kritisoi säätyjen mukaista avioitumista. Margareta vastustaa loppuun asti äitiään ja yhteiskunnallisia paineita avioitua parempiluokkaisen miehen kanssa. Vaikuttaa siltä, että lopulta Margareta itsenäisine päätöksineen on se, joka kuvaa todellista idylli-Suomea.

Muitakin kiinnostavia naishenkilöitä romaanissa toki on. Isonvihan aikaan valta siirtyy ruotsissa Ulrika Eleonorille, joka osaltaan vaikuttaa tapahtumien loppuratkaisuun. Rouva Katarina Boije puolestaan edustaa vanhankansan järkkymätöntä, itsepintaista ja sääty-yhteiskuntaan tottunutta naista, joka tahtoo kasvattaa tyttärensä niin kuin tyttäret on aina kasvatettu. Nuorempien naisten lohtuna on myös muun vanhus, joka viisaudessaan osaa katsoa tulevaan ja ennustaa tapahtumia niin hyvässä kuin pahassa.

Runebergin teos kuuluu epäilemättä osaksi suomalaista feminististä kirjallisuutta. On sääli, että Runeberg muistetaan lähinnä puolisonsa ja leivostensa kautta - kuinkas muutenkaan nainen olisi olemassa? Tiedän nyt, mitä teosta tulen jatkossa käsittelemään yhdeksäsluokkalaisten kanssa romantiikan tunneilla: tätä. Runebergin romaanissa ääneen pääsevät naiset, ja Runeberg muistuttaa, miten naiset ovat pitäneet Suomea pystyssä silloin, kun miehet ovat olleet rintamalla taistelemassa.

Runebergin romaani on hyveitä täynnä. On oltava rohkea, urhoollinen ja mitään pelkäämätön. Kuolemaa ei kammoksuta, itsenäisyyden menettämistä kylläkin - Boijen perhe pelkää romaanin alkupuolella omaisuuden ja etuoikeuksien tuhoutumista. Rahaa on säästetty huonojen päivien varalta. Jumalaan turvataan, ja uskon merkitys tulee teoksessa selkeästi esille. Kuolemankin hetkellä ajatuksissa on Jumala, joka määrää ihmispolojen tiet ja jonka päätökseen tulee luottaa.

Vaikka Runebergin romaani tarjoaa naisille itsenäisiä, ajalleen rohkeita tiloja, on tarinassa silti nähtävissä klassinen ero yksityisen ja julkisen välillä. Runeberg vaihtelee näkökulmaa ja kertojaa romaaninsa eri vaiheissa. Alussa äänen saavat naiset, eritoten rouva Katarina Boije. Tällöin liikutaan kotona, pihapiirissä. Naiset kuvataan myös alinomaan tunteellisina ihmisinä: juuri rakkaus saa Margaretan tavoittelemaan jonkinsorttista itsenäisyyttä. Avioliitossa nainen on silti miehensä alamainen, ja miehet ovatkin niitä, jotka toiminnallaan pelastavat naisensa. Kun sotajoukot iskevät kostoretkensä Boijen perheen tiluksille, siirrytään sotatoimia kuvaamaan miesnäkökulmasta. Maunu Malmin muistiinpanot saavat teoksessa runsaasti tilaa, ja niissä kuvataan julkista, siis taistelua, sotaa ja politiikkaa. Naisten itsenästymisprojekti jää kotiseuduille, kodin sisällä tapahtuvaksi sivistykseksi.

Toisaalta Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä osoittaa, miten kirjallisuus on vielä 1800-luvulla ollut hyvin pitkälti ylimystön ja hyväosaisten kulttuuritoimintaa. Tarinan keskiöön nousee ruotsalaisperäinen Boijen aatelissuku, joka pitää valtaa ja luotsaa Suomea kohti itsenäisyyttä. Oman osuutensa hyväosaisuudesta nappaa kirjailijan ruotsinkielisyys: suomenkielinen kirjallisuus oli vasta alkutekijöissään, kun taas ruotsiksi kulttuurisia taide-elämyksiä tarjottiin. Tea with Anna Karerina -blogissa todetaan, että teoksesta huokuva nationalismi sijoittunee ennemmin kirjoitus- kuin tarinan tapahtuma-ajankohtaan: romantiikka ja kansallisaate löydettiin Suomessa 1800-luvun alkupuolella, jolloin Runebergikin oman teoksensa kirjoitti. 

lauantai 3. joulukuuta 2016

Valkoisen lukijan etuoikeudet, osa 2

Feminismiin tutustuminen tekee tietoiseksi monesta asiasta: vääryyksistä, epäoikeudenmukaisuuksista, korjausta vaativista käytänteistä. Se pakottaa myös tutustumaan itseensä. Vähän aikaa sitten pohdin, mitä oikeuksia minulla on valkoisena lukijana, ja tuntuu siltä, että olen unohtanut muutaman erityisen tärkeän kohdan. Ehkä viikon päästä tiedän jo lisää ja postaan kolmannen kerran; tiedostamisen matka on pitkä ja vaatii aikaa. 

Lukutaito

Luku- ja kirjoitustaitoa ei pidä liittää pelkästään valkoisten etuoikeuksiksi, mutta etuoikeus se on, suuri sellainen. Elän yhteiskunnassa, jossa olen, tyttönäkin, päässyt kouluun, oppinut lukemaan, saanut kannustusta sekä kirjojen että kirjoittamisen maailmaan ja kouluttautunut korkeasti. Lukukeskuksen infopaketin mukaan 16 prosenttia koko maailman ihmisistä on lukutaidottomia. 64 prosenttia heistä on naisia. On asioita, joita pitää monesti itsestäänselvyytenä, ja luku- ja kirjoitustaito on ollut minulle yksi niistä. 

Suomi elää

Voi olla, että suomen kielen kohtaloa kauhistellaan aika ajoin ja englannin vaikutusta pelätään. Suomi kuuluu silti parhaiten voiviin kieliin maailmalla. Etuoikeuksiini kuuluu, että äidinkielelläni julkaistaan kaunokirjallisuutta, monenlaista sellaista. 

Suomi elää myös maana, valtiona ja kulttuurina. Kulttuuristani kirjoitetaan. Kulttuurini olemassaolo tunnistetaan ja tunnistetaan. Millaista on, kun omasta kulttuurista ei kirjoiteta? Millaista on, kun omasta kulttuurista ei haluta tietää tai lukea? 

Löydän itseni kirjoista

Löydän itseni kirjoista. Kirjat tuovat lohtua, kuten Roxane Gay mainitsee teoksessaan Bad feminist. Sukellan kirjojen maailmaan silloin, kun kaipaan ymmärrystä tai apua. Feminismi on opettanut minulle, että tehtäväni on kiittää tästäkin asiasta. Kirjallisuus esittelee hahmoja, joihin voin samastua; kotimainen kirjallisuus tuotetaan melkein yksinomaan sellaisin hahmoin. 

Mitä tehdä nyt?

Koen, että feminismi on johdattanut minut oppimaan. Opettelen tiedostamaan asioita, joita en ole aiemmin tullut ajatelleeksi tai kyseenalaistaneeksi. Valkoisten etuoikeuksista vaietaan paljon. Sen takia tuntuu, että niihin on vaikea suhtautua: okei, olen etuoikeutettu, mutta mihin se minut johtaa? Tekeekö se minusta ihmisenä huonon? Pitääkö minun muuttaa elämääni, ja jos pitää, miten? Millä tavalla voin vaikuttaa siihen, että toiset saavat vuorostaan äänen? Miksi puhun jatkuvasti itsestäni, vaikka oikeastaan kyse on paljon myös muista?

Olen pohtinut itsekseni jonkin verran sitä, voinko kirjoittaa feminismimatkastani korostamatta omia, valkoisia kokemuksiani ja toistamatta siten valkoista valtaa. Tuskin. Onko se väärin, jos tarkoitusperäni ovat hyvät? Feminismi herättää syyllisyyden tunteita, koska on selvää, että valtaa pitävät kantavat jonkinlaista syyllisyyttä mukanaan ja ovat vastuussa siitä. Kuinka toimia oikein? Kuinka ymmärtää muita ja ymmärtää samalla itseä? 

torstai 1. joulukuuta 2016

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!
Otava 2014
120 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma. Hihihihehehehohoho. Tshih.

Pähkähullu. 

Mitä muuta Aino Havukaisen ja Sami Toivosen humoristisesta tietokirjasta Tatu ja Patu, syömään! voisi sanoa? Teos tarjoaa hulvattoman katsauksen siihen, mitä, miten ja miksi ihmiset syövät. 

Tatu ja Patu, syömään! sammuttaa akuuteimman tiedonnälän. Minun oli ahmittava (hih) se kertaistumalta (ja luonnollisesti oli oakko syödä samalla): teos on helppolukuinen, hauska ja koukuttava. Omassa lapsuudessani huumorlistan ykkösenä olivat Akkarit ja Sudenpentujen käsikirjat - vaikuttaa siltä, että Havukaisen ja Toivosen sarja on ottanut tuon paikan lastenkirjallisuuden kärkinimenä. 

Tatu ja Patu-sarja on tunnettu huumoristaan. Tässäkin teoksessa läppä lentää ja on varsin päätöntä (esim. "lihaa EI tuoteta valoja räpsyttelemällä"). Aikuisenkin on pakko nauraa ääneen, sillä osa kuvituksista ja teksteistä on liioittelevuudessaan niin osuvia, ettei lukija voi olla purskahtamatta nauruun. Vain muutama kansallisuuksiin viittaava vitsi ei naurattanut minua; päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi, että Havukainen ja Toivonen osaavat suunnata huumorinsa alueelle, joka ei loukkaa vaan hihityttää, hekotuttaa ja hohotuttaa kaikkia ikään katsomatta. 

Havukainen ja Toivonen ruokkivat (heh) ihailtavasti lasten sanavarastoa. Tatu ja Patu, syömään! on pullollaan hassuja interjektioita ja onomatopoeettisia sanoja: ruoka mäiskyy, rouskuu, narskuu ja ritisee. Väärin muistetut vihannesten nimet puolestaan sisältävät lukuisia kielivitsejä, joista osa ei ehkä edes avaudu pienimmille lapsille mutta jotka kyllä huvittavat (ainakin huumorintajuista) aikuista.

Kuvitus on tietenkin huippuluokkaa. Toivosen kuvat ovat liioittelevia, yksityiskohtaisia, värikkäitä ja kiinnostavia. Ne pelkistävät ja korostavat samaan aikaan. Keittiökuva jäi parhaiten mieleeni: rakastin pienenä kuvia, joissa oli paljon yksityiskohtia ja niiden nimityksiä. 

Kaiken hihityksen, hohotyksen ja huvittelun lomassa Havukainen ja Toivonen onnistuvat opettamaan monia asioita ruokailemisesta ja ravinnosta. Mietin lukiessani, miksei biologiaa opetettu alakoulussa näin - tämä olisi hurjan hauska, hyvä ja kiinnostava opus tunneille, joilla puhutaan ruuasta, ruuansulatuksesta ja kokkaamisesta. Jos kirjaa tarjoaa sopivaan ikähaarukkaan (heh) osuville lapsille, en tiedä, voiko kukaan olla kiinnostumatta ruuasta ja ruokakulttuurista. Tämä teos herättää varmasti lapsiperheissä kiinnostavia ruokailukeskusteluja. 

Toisaalla: Lukupinossa arvosteluvastuu annettiin toisluokkalaiselle, Sininen keskitie -blogissa kirjaa pidettiin monipuolisena ja selkeänä, Hemulin kirjahyllyssä teosta suositellaan nauruhermojen kutkuttelemiseen, ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa toivottiin, etteivät teoksen tekijät siirry täysin opetuslinjalle.