Siirry pääsisältöön

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Raju tarina Lillistä, joka sairastuu anoreksiaan.
"Mutten kyennyt murehtimaan niitä nyt. Koska voihan olla etten enää herää. että silmäni eivät enää aukea koskaan. Ja jos niin kävisi, tässäkö tämä oli?"
Linnea Parkkosen  112 - vihaan itseäni on raju teos. Se on kertomus Lillistä, joka lähtee mukaan karkkilakkoon muttei pystykään lopettamaan. Parkkonen on kirjoittanut tarinan nuoresta, joka ei pysty enää hallitsemaan ulkonäköpaineitaan eikä osaa käsitellä niitä tunteita, joita vaikeat perheolosuhteet ovat herättäneet.

Parkkonen kirjoittaa nuorten kielellä. Sain kirjasta viime vuonna suosituksen eräältä koulumme kirjavinkkarinuorelta. Jo alusta asti ymmärsin, miksi Parkkosen romaani kiehtoo nuoria. Se on kirjoitettu helposti lähestyttävällä, joskin rikkaalla kielellä, sen tyyli sopii nuorten suuhun ja se kuvaa nuoruutta varsin tavallisten tapahtumien läpi. Karkkilakkoihin, kaveriporukkojen hajoamisiin, sisarussuhteiden rakoilemiseen ja ulkonäköpaineisiin on monella sanottavaa. 

Parkkonen osoittaa taitavasti, millä konkreettisilla tavoilla anoreksia vaikuttaa nuoren elämään. Kyse ei ole vain laihtumisesta: ensimmäinen konkreettinen seuraus on ihmissuhteiden katoaminen. Toisilleen läheiset sisarukset Lilli ja Nani menettävät läheisen yhteytensä, kun Lilli ei näe terveydessään vikaa ja Nani tuntee riittämättömyyttä. Kontrollin menettäminen johtaa Lillin tilanteeseen, jossa muiden nuorten elämä saa seurauksia vastuuttamasta käytöksestä, ja niin häviät kaveritkin. Tuntuu tosin väärältä, että ystäväporukka perääntyy Lillin sairastuttua, mutta kuten Parkkonen lopussa toteaakin, vain tosiystävät jäävät vaikeinakin aikoina.

Varsinkin teoksen loppupuolella Parkkonen esittää myös anoreksian fyysiset ongelmat. Lilli laihtuu, menettää ihonsa ja hiustensa kukkeuden, eikä sydänkään jaksa enää. Tarkkanäköisen lukijan on helppo huomata jo teoksen alusta lähtien, miten jatkuva vilu ja voimattomuus liittyvät ruuasta kieltäytymiseen. Rujoimmat kohtaukset sijoittuvat teoksen loppuosaan, jossa Lilli tarkkailee lastensairaalan muita asukkaita. Lukijaa säästetään sillä, että kaikkein karuin sijoitetaan ulkopuolelle. Parkkosen teoksesta välittyy vahva selviytymiseen uskova viesti. Anoreksiasta voi parantua, vaikka prosessi on pitkä.
"Voi Lilli. Mulle sä oot aina ollu mun ihana, kaunis pikkusiskoni, jnka kanssa mä oon joulusin leiponu pipareita ja kesäsin syöny jäätelöä rannalla. Sä oot nauranu, kertonu vitsejä, mutta myös puhunu kaverihuolista ja suuttunu sillonki, ku sulla ei oo ollu edes kunnon aihetta siihen. Ja ne - niinku monet muutki asiat - tekee susta mulle sen maailman parhaan systerin. Mutta nykyään sä et ees hymyile tai kerro mulle ongelmistas. Ja joo, siitäkin huolimatta sä olet edelleen mun ihana siskoni, mutta sä et ole oma itses. Sä haluat olla joku muu, koska sä et näe itseäs niinku mä. Ja mä lupaan, et jos näkisit, miks mä niin välitän susta ja haluun olla sun kaa."
112 - vihaan itseäni on paitsi kertomus sairaudesta, myös sen syistä. Lillin sairastumisen taustat esitetään sinänsä melko lyhyesti ja litteästi, mutta lukijalle käy hyvin ilmi se, millaiset henkilökohtaiset tekijät saattavat johtaa sairastumiseen. Nuori, jonka vanhemmat eivät ole kotona tai joka kokee toistuvaa väkivaltaa tai joutuu ottamaan vanhemmistaan vastuu, on riskiryhmässä. Lillin hajotessa anoreksiaansa myös muun perheen kulissit hajoilevat. 

Teoksen toisteisuudesta voi olla montaa mieltä. Parkkonen kirjoittaa moneen otteeseen samanlaisista hetkistä Lillin elämässä, ja toisinaan toisteisuus käy puuduttavaksi. Useimmat kohtaukset keskittyvät ruokaan ja syömiseen: samat ahdistuksen tunteet toistuvat Lillin elämässä. Havahduin kuitenkin siihen, että tällaistahan anorektikon elämän täytyy olla - ajatuksissa ovat vain paino, ulkonäkö, kalorit ja ruoka. Sairaus täyttää koko mielen, eikä elämään mahdu muuta. Siinä mielessä Parkkonen onnistuukin avaamaan lukijalle sitä, miten täysvaltaisesti anoreksia vaikuttaa nuoren elämään. Muulle, terveemmälle elämälle ei jää tilaa. 

Parkkosen romaani on monella tavalla tarkka, ja se kuvailee anorektikon elämää uskottavasti ja yksityiskohtaisesti. Pohdin lyhyesti ystäväni kanssa, kannattaako sairastumassa olevien nuorten lukea tätä kirjaa - voiko hyvää tarkoittava kuvaus innostaa, jos sairaus peittää kyvyn tulkita päähenkilön käyttäytymistä kriittisesti? Minäkertoja-asemasta johtuen Lilliin on helppo samastua, ja lukijan on otettava tietty kriittinen kanta, jotta Lillin elämää pystyy tarkastelemaan ulkopuolelta. Romaanin ytimessä onkin pyrkimys toisaalta saada ymmärtämään, toisaalta välttää liiallista samastumista. Parhaiten anorektion maailma aukeaakin Parkkosen romaanista niille, jotka ovat kokeneet läheisensä sairastumisen. 112 - vihaan itseäni osoittaa konkreettisesti sen, millaisten ajatusvääristymien johdattamana anorektikko toimii ja millaisia syitä sairauden taustalla voi olla.

Toisaalla: Anna minun lukea enemmän, Kirjasähkökäyrä ja Kirjaston vanki

Edit: Postauksen julkaistuani törmäsin Evarian lukuhaasteeseen, jossa kehotetaan lukemaan syömishäiriöihin liittyvää kirjallisuutta. Tämä olkoon ensimmäinen osallistumiseni juuri alkaneeseen haasteeseen. Tärkeä aihe, ja on hienoa, että aiheesta on kirjoitettu. 

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni
Myllylahti 2014
351 s. 
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ugh. Satuttavan synkkä.

Kommentit

  1. Minustakin on ahdiistavaa lukea syömishäiriöistä, mutta olen tämänkin lukenut. Kirjailija on nuori (s.1995), joten hänellä on nuoruus hyvin muistissa, hän kirjoittaa nuoren äänellä ja näkökulmasta.
    Hiukan toisenlainen kirja on äidin näkökulmasta kirjoitettu tositarina tyttären anoreksiasta Tapa minut, äiti!
    http://kirjasahkokayra.blogspot.fi/2012/03/tapa-minut-aiti.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kirjailijan nuori ikä tekee teoksesta entistä uskottavamman. Tuota Tapa minut, äiti! -teosta suositeltiin joskus lukion psykologian tunneilla, ja se voisikin olla kiinnostavaa luettavaa.

      Poista

Lähetä kommentti