tiistai 23. tammikuuta 2018

Huuhka & Tormulainen: Ysärikirja

Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja
Atena 2017
174 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih! Nostalgista.
Jäätelöauton tunnus, Rafaelin enkeli, Vili Vilperi ja muumilaulut ovat soineet mielessäni muutaman viimeisen vuorokauden ajan. Essi Huuhkan ja Aino Tormulaisen hurmaava Ysärikirja on vienyt minut lapsuusmuistoihin ja palauttanut mieleeni paljon sellaista, jota en ole pitkään aikaan muistellut. 

Ysärikirja on yleistajuinen ja helppolukuinen mutta varsin kattava katsaus suomalaisesta 90-luvusta ja sen populaarikulttuurista. Huuhka ja Tormulainen esittelevät vuosikymmenen ihastelluimmat kulttuuritrendit: lelut, pelit, tv-ohjelmat, muodin ja sisustuksen. Tuotteiden ja asioiden tunnistaminen on olennainen osa lukukokemusta: teoksesta saa eniten irti, jos on katsonut televisiosta Hugoa, kiinnittänyt Suosikin julisteita seinälle ja ostanut milleniumhuumassa tuoksupyyhekumeja, joita uusi vuosituhatluku koristaa. 

Visuaaliselta ilmeeltään Ysärikirja on valloittava, pastellinvärinen karkkipussi, jonka jokainen karkki houkuttelee herkuttelemaan. Kuvia on runsaasti, ja ne havainnollistavat kutakin lukua, esimerkiksi leluja, kirjoja, pelejä ja lehtiä. Valokuvat ovatkin keskeinen osa muistelua, ja muutaman kerran oli pakko huudahtaa poikaystävälle: muistatko tämän tai minullakin oli tällainen (esimerkiksi Disneyn punavalkoinen C-kasetti). Myös asettelultaan ja taitoltaan Ysärikirja on kevyt. Tekstiä ei ole liikaa muttei toisaalta liian vähänkään, ja kuvan ja sanan suhde on tasapainossa. Kutakin ysärikauden vuotta käsittelevät tietolaatikot ja -sivut on jaoteltu pitkin kirjaa: näin tietopläjäyksistä ei tule raskasta osuutta. Ysärikirja keskittyykin puhtaasti populaari- ja nuorisokulttuuriin ja pyytää lukijaansa palaamaan pari vuosikymmentä taaksepäin. 

Kaiken kaikkiaan Ysärikirja on hurmaava aikamatka 90-luvulle. Hyvin kirjoitettu teksti houkuttelee lukemaan, ja ajankuvaus tilastoineen ja yhteiskunnan kehityksineen antavat tietoa siitä, mitä Suomessa 90-luvulla tapahtui. Kiitän myös laajaa ja kattavaa lähdeluetteloa. Loppuosuus jää lyhyeksi, ja jäinkin kaipaamaan pidempää keskustelua siitä, miten 90-luku vaikuttaa tänä päivänä. Keitä 90-luvun lapset ja nuoret ovat nyt? Miten 2000-luku muutti musiikkiskeneä? 

Helmet-haasteesta Ysärikirja täyttää oivasti kohdan Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Roberto Bolano: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolano: Puhelinkeskusteluja
Sammakko 2017 (1997) 
Suom. Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
242 s.
Pisteitä: 4/5
"Ystävystyin Sensinin kanssa epäilemättä erikoisissa merkeissä. Olin siihen aikaan vähän yli parikymppinen ja rytiköyhä. Asuin Gironan lähistöllä ränsistyneessä talossa, jonka siskoni ja lankoni olivat jättäneet minulle muuttaessaan Meksikoon, ja olin juuri menettänyt työni barcelonalaisen leirintäalueen yövartijana, joten minulla oli vaikeuksia nukkua öisin."
Olen palannut pitkästä aikaa novellien äärellä. Paluu onnistui mainiosti Roberto Bolanon, chileläisen kirjailijan, puhuttelevalla kokoelmalla Puhelinkeskusteluja. 

Novellikokoelman avausosastossa keskeisiksi aiheiksi nousevat taide ja kirjoittaminen. Avausnovelli Senseni on itsetietoinen tutkielma kirjoittamisesta ja siitä, miten kirjeiden kautta voi muodostaa tärkeiltä tuntuvia ihmissuhteita. Toinen osasto tarjoaa rikoksiin ja jännitteisiin liittyviä kertomuksia. Tyyliltään kiinnostava on esimerkiksi osaston niminovelli Etsivät, joka koostuu pelkästä kahden ihmisen dialogista. 

Kokoelman kolmas osasto keskustelee naisista ja rakastetuista. Näissä neljässä novellissa kohdataan vanhoja rakastettuja tai pohditaan heidän kohtaloaan. Useimmissa tarinoissa kertojana on mies, joka kyllä asettuu taka-alalle mutta tarkkailee naista miehisestä näkökulmasta käsin. Silmiinpistävää onkin, että novellien naisten kompleksiset elämänvaiheet kietoutuvat seksuaalisuuden ja seksin ympärille: osaston niminovellissa "Anne Mooren elämä" Annen hatarat miessuhteet linkittyvät lapsuudentraumaan, Joanna Silvestri -novellissa keskushenkilönä on entinen pornotähti. Bolano ei kuitenkaan keskity moralisoimaan naisten seksuaalisuutta vaan pikemminkin kuvaamaan rakastajattarien olemusta ja heidän elämänvaiheitaan. Moni novelleista osoittaa, miten vaikea toista on päästää lähelleen ja miten hankalaa pysyvien ihmissuhteiden muodostaminen on. 

Kaipuu ja etäisyys ovatkin teemoja, joita Bolano käsittelee kokoelmassaan laajemminkin. Novellien päähenkilöt kaipaavat milloin rakkautta, milloin kotimaataan, milloin työtä tai vapautta. Toinen keskeinen teema Puhelinkeskusteluissa on taiteilijuus. Monet hahmoista ovat taiteilijoita: esimerkiksi avausnovellissa Sensini, josta tuli yksi suosikeistani, käsitellään kahden kirjoituskilpailuihin osallistuvan kirjailijan ystävyyttä. 

Taide ja taiteilijuus kietoutuvat paitsi novelleihin myös Bolanon kerrontaan. Viehätyin valtavasti Bolanon yksinkertaisesta, toteavasta tyylistä, joka tutkiskelee ihmissuhteita ja -elämiä ulkopuolelta; useissa novelleissa kertojana on joku, joka on kuullut kertomansa tarinan joltakin toiselta. Kirjailijuuden ja kirjoittamisen metateksti on jatkuvasti läsnä, ja novellien itsetietoisuus on kiinnostavaa. Bolanon virkkeet polveilevat ja tarjoavat lukijalle aivojumppaa, mutta samalla teksti on hyvin vähäeleistä. Konkreettisten tapahtumaselostusten kautta voi kuitenkin peilata syvällisiäkin teemoja, Bolano osoittaa. Ihastuin kokoelmaan ja sen kaihomieliseen, vakavahkoon sävyyn syvästi. Suosittelen!

Osallistun teoksella novellihaasteeseen (14 novellia) ja Helmet-haasteeseen (kirja on novellikokoelma).

lauantai 20. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjä 1/12: Oryx ja Crake

Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Otava 2010 (2003)
Suom. Kristiina Drews
487 s.
Pisteitä: 3/5
Ikea-kirjahyllymme alkaa ratketa vähitellen liitoksistaan, mikä oli yksi syy sille, että halusin tänä vuonna osallistua Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Muutamat lahja- ja heräteostoskirjat ovat roikkuneet TBR-listalla vuosia, osa lukioajoista asti. Ah miten tyypillinen lukutoukka olenkaan: kirjoja kertyy hyllyyn enemmän kuin koskaan ehdin lukea. Koska haluan raivata tilaa uusille teoksille, ajattelin hyllynlämmittäjien olevan oiva tapa aloittaa. 

Ensimmäinen hyllynlämmittäjä on nyt luettu. Margaret Atwood kiinnostaa minua kirjailijana, ja niinpä tartuin ensimmäiseksi teokseen, jonka kenties todennäköisimmin lukisin: Oryxiin ja Crakeen. Trilogian avausosa on dystopia maailmasta, jonka geenimuuntelu on lähestulkoon tuhonnut: Lumimies, eli Jimmy, on kenties maailman ainoa aito ihminen. Hänen ympärillään pyörii mallinukentapaisia geenimuunneltuja ihmisolentoja, joita Jimmy ohjaa Craken ohjeiden mukaisesti.

Atwood on luonut romaanilleen kiinnostavan miljöön, joka ottaa kantaa ihmiskunnan tulevaisuuteen. Oryxin ja Craken maailma perustuu geenimuunteluun: Jimmyn ystävä Crake on noussut huippu-uralle ja ohjaillut maailmaa mielensä mukaan. Gemakoiden, geenimuunneltujen sikojen, avulla kasvatetaan erilaisia elimiä ja osia, joita voi liittää ihmisiin, ja lähes mitä tahansa - asioita, ruokaa, ihmisiä - voi valmistaa ilman, että niissä on mitään aitoa. Atwood kysyykin, mihin nykyinen geenitutkimus johtaa: onko tulevaisuudessa enää olemassa oikeita ihmisiä? Ainakin robotit tunkeutuvat jo kouluihin ja seksielämään; viimeksi mainitusta sanottakoon, että muutama päivä sitten uutisoitiin seksirobottimiehistä (naispuoleisia tekoälyseksikumppaneita oli toki ollut saatavilla jo aiemmin).

Oryxin ja Craken kerronta jakautuu kahteen: on nykyhetki, jossa Lumimies elää geenimuuntelun jälkeisessä maailmassa, ja menneisyys, jossa muistellaan sitä, miten nykytilanteeseen on päädytty. Romaanin perusidea ja taustatapahtumat avautuvat vähitellen, mikä lisää jännitystä. Toisaalta on kuitenkin huomautettava, että tempauduin romaanin mukaan vasta noin 200. sivun kohdilla: alussa lukija saa tietää lähes hermostuttavan vähän. 

Vaikka Atwoodin luoma, mielin määrin muunneltu ja keinotekoisesti luotu maailma on kiinnostava, itse tarina ja sen hahmot junnaavat paikoillaan. Trilogian avausosa ei paljasta kovinkaan paljon, ja keskeisten hahmojen luonnekuvaus jää keskeneräiseksi. Oryxissa ja Crakessa näyttääkin olevan keskeistä se, miten maailmaa ja siihen vaikuttaneita tapahtuneita kuvataan, ei se, millaiseksi kerrontahetken maailma tekee ihmisin. Minä olisin ollut kiinnostuneempi psykologisesta puolesta, ja jouduinkin hieman pettymään siihen, miten Atwood ihmisyyttä käsittelee. Craken luomat, kritiikittömät ja ajattelukyvyltään onnettomat luomukset ovat kyllä kiinnostava vertailukohta mutta eivät luotaa Jimmyn historiaa ja menneisyyttä.

Toisaalla: Taikakirjaimissa avataan hienosti Oryxin ja Craken tematiikkaa, Luetut, lukemattomat -blogissa vaikututtiin, ja Lukuisa-blogissa pohditaan kirjan maalaamia kauhukuvia.

Helmet-haasteeseen osallistun kohtaan 15, Palkitun kääntäjän kääntämä kirja, sillä Kristiina Drews on saanut muun muassa valtion kääntäjäpalkinnon ja Mikael Agricola -palkinnon.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Eve Ensler: Vaginamonologeja

Eve Enslerin Vaginamonologeja on yksi feminismikirjallisuuden kuuluisuuksia. Tämä monologiteos on koostettu yli 200 naisen haastattelusta ja esitetty sittemmin monologina. Teos ottaa vahvasti kantaa siihen, miten naisen kehosta puhutaan: Vaginamonologeissa vaginoista puhutaan vapautuneesti.

Vaginamonologeja osoittaa sen surullisen tosiasian, että moni nainen ei koskaan opi tuntemaan omaa anatomiaansa tai ei pääse nauttimaan siitä. Vaginaan liittyy paljon kielteisiä kokemuksia: luvatonta koskettelua, menkkojen demonisointia ja yleistä epätietoutta. Vaginalle on vaikea löytää sopivaa sanaa: useimmat muunnelmat tuntuvat epäsoveliailta tai alatyylisiltä.

Enslerin teos muistuttaakin lukijaansa siitä, miten vaikea omaan vaginaan on suhtautua. Teoksen suorapuheisuus kyllä vapauttaa jollakin tavalla: tässä puhutaan kehosta, eikä kehosta puhumisessa ole mitään väärää.

Enslerin teos on napakka puolustuspuhe pimpeille. Se on tyyliltään kevyt eikä käsittele mitään teemaa kovinkaan laajasti. Vaginamonologeja saattaisikin toimia esitettynä monologina paremmin; lukija jää vääjämättä kaipaamaan syvällisempää, pohtivampaa otetta, vaikka haastatteluvastaukset ja monenlaiset esimerkkitarinat ilahduttavat.

Koska Vaginamonologien kansi on punasävytteinen, kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan Kirjan kansi on yksivärinen.

Eve Ensler: Vaginamonologeja
Otava 2001 (1998), Seven-pokkari
Suom. Annu James ja Annika Eräpuro
144 sivua
Pisteitä: 3/5

perjantai 12. tammikuuta 2018

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa
Sammakko 2017
204 sivua
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: <3
En tahdon Rupi Kaurin olevan somerunorenesanssin kansainvälinen megatähti (näin sanoo takakansi). Tahdon pitää Maitoa ja hunajaa itselläni, yksityisenä kokemuksena, omassa runokirjahyllyssäni. Tahdon piiloutua runokokoelman taakse, väijyä sieltä maailmaa ja lukea piilossa ollessani siitä, millaista on olla nainen.

Minä pitelen Rupi Kaurin runokokoelmaa kämmenelläni, ja minusta tuntuu kuin hyväilisin itseäni. Minun mieleni tanssii samaan tahtiin Rupi Kaurin runojen kanssa, ja minun ajatukseni hengittävät säkeiden säveltä. Minä tunnen Rupi Kaurin runot: minä asun niissä runoissa, ja ne runot asuvat minussa. Minä tunnistan ympäriltäni niin paljon, ja kiitän, että en ole joutunut kokemaan kaikkea. Kiitän myös siitä, miten viisaasti Rupi Kaur puhuu.

Maitoa ja hunajaa, kansainvälisestikin ylistetty runoteos, kokoaa yhteen runoja naisen rakkaudesta. Maitoa ja hunajaa aaltoilee elämän lailla: surusta rakkauteen, tuskasta toipumiseen. Teoksen  ensimmäisessä osiossa Satuttaminen rakennetaan rakkaudelle pohja: on miehiä, jotka satuttavat eivätkä koskaan aiokaan pitää hyvänä; on isä, joka huutaa ja jylisee, pukee rakkauden vihanpunaiseen; on setä, joka koskettelee lasta tavalla, jolla lasta ei saa koskettaa. Nämä miehet vaientavat naisen: sinä pelkäsit/ ääntäni niin paljon/ että minäkin päätin/ pelätä sitä.

Toinen osa, rakastaminen, luo valoa elämään. Syntymä on lahja, ja äidin rakkaus on suurta. Tulee myös rakastuminen, kaikki toivo -- / ihmisen muodossa. Rakastuminen ei kuitenkaan ole naiselle sitä, että tämä antaa koko elämänsä miehen käsiin, vaan Rupi Kaur kirjoittaa tahdosta itsenäisyyteen: haluan täyttyä itse/haluan olla niin täysi/että voisin valaista koko kaupungin. Samaan aikaan rakkaus kuitenkin pehmettää, muuttaa metsäpalon virtaavaksi vedeksi ja tekee rakastetusta soivan kanteleen.

Kolmas osasto, Hajoaminen, alkaa vakuuttavasti: avausrunon minä huokaa, miten hän kerta toisensa jälkeen luottaa sokeasti toiseen ihmiseen ja sitten putoaa tyhjyyteen, missä ketään ei olekaan. Tämän osaston runot ovat särkyneitä sydämiä, katkeria kyyneliä, loukattuja ja epätoivoisia yrityksiä tarttua kiinni siitä, mitä joskus oli mutta mikä on karkaamassa käsistä. Toisaalta runot ovat myös kehotuksia: naiset, älkää jääkö parisuhteisiin, joissa ette saa tilaa rakastaa itseänne! Lähdin koska mitä pitempään/pysyin kanssasi sitä vähemmän/rakastin itseäni. Luulitko että olin kaupunki -runossa on kiinnostava lähtökohta: runon minä puhuu sinälle, syyttää tätä siitä, että tämä on käsittänyt minän vain hetkellisenä hupina, viikonloppulomana vieraassa kaupungissa, vaikka minä on koti ja kotona tehtyä hilloa, pikkukaupunki suuren kaupungin vieressä. Kaurin vertauskuvat ovat kauniita mutta konkreettisia: niihin on helppo tarttua, ne on helppo ymmärtää ja ne ravisuttavat samastumisen kokemuksillaan.

Maitoa ja hunajaa -kokoelman viimeinen osasto käsittelee toipumista ja vahvistumista. Se on rakenteeltaan osastoista hajanaisin, ja osa runoista ei saavuta kirkkainta, persoonallista ilmaisutapaa. Vahva feministinen, naisen voimakkuutta käsittelevä sävy kulkee silti läpi runojen: jos olet syntynyt/ helposti kaatuvaksi/ olet syntynyt myös/ vahvaksi nousijaksi. Useissa runoissa runon minä puhuttelee sinää, oletettua runon lukijaa, ja antaa tälle elämänviisauksia. Ohjeita annetaan niin rakkaudesta kuin itsemääräämisoikeudesta: muistuta/tätä poikaa että/ sinun vartalosi/ ei ole hänen kotinsa/ hän on vieras. Rupi Kaur asettaa sanojaan myös sille, millaista on olla ruskea tyttö, ja teos puhuttellee tätä lukijakuntaa erityisen paljon.

Vaikka Rupi Kaurin teksti on kaunista ja kieli välillä terävää, välillä huokaavan pehmeää, ei Maitoa ja hunajaa ole pelkkää kauniisti liplattavaa kieltä. Rupi Kaurin runoteos on myös kuvaa: runoilijan piirustukset ovat keskeinen osa runoutta ja muodostavat teksteille tulkintakehyksen. Esimerkiksi kolmannen osaston avausrunoa tähdennetään kuvalla, jossa ihmishahmo hyppää - tai putoaa - pää edellä hyppytornista. Yksinkertaiset, mustavalkoiset ääriviivapiirrokset ovat taidetta, joka kuvittaa runot todeksi. Kaur onnistuu tulkitsemaan runoutta tavalla, joka sykähdyttää lukijaa niin kielellisesti kuin visuaalisestikin.

Oma kiitoksensa on annettava kääntäjä Riikka Majaselle, joka on onnistunut työssään taidokkaasti: Kaurin runot soljuvat suomeksi, ja rytmi tuntuu aidolta.

 Rupi Kaur on kirjoittanut runokokoelman, joka sykkii sydämessäni vielä pitkään. Tästä päivästä alkaen se myös asuu omassa hyllyssäni: halusin runot omaan hyllyyni. Lukekaa tämä teos <3 

torstai 11. tammikuuta 2018

Yaa Gyasi: Homegoing

Aloitan ja lopetan tämän postauksen samalla virkkeellä: Kiitos, Yaa Gyasi, että sain kuulla tämän tarinan. Olen nieleskellyt, kauhistellut, ajatellut, tuntenut ja muuttunut - Gyasin esikoisteos Homegoing on aiheuttanut minussa sellaisia väristyksiä, että en oikein tiedä, mitä sanoisin. 

Homegoing on romaani suvusta ja sukupolvista, perheistä ja perinnöstä ja - ennen kaikkea - tuskasta ja taakasta, joka kantautuu sukupolvelta toiselta. Romaani alkaa 1700-luvulta, jolloin sisarukset Effia ja Esi ovat syntyneet. Sisarukset eivät tapaa toisiaan, eivätkä heidän kohtalonsa kohtaa: Effia päätyy orjakauppiaan vaimoksi, Esi myydään orjaksi. Alkaa sukutarina, jossa sukuhaarat kilpailevat omaa kohtaloaan vastaan. 

Gyasin romaanissa merkittävää on sen rakenne. Kukin luku kattaa yhden sukupolven, ja vuoroin käsitellään Effian, vuoroin Esin perillisiä. Jokainen luku rakentuu tarinaksi, jossa tutustutaan yhteen suvun jäsenistä ja seurataan sitä, miten orjuus, rasismi ja köyhyys seuraavat heitä vuosikymmenien ja -satojen takaa. Rakenneratkaisu on kiinnostava ja uudelta tuntuva, joskin siinäkin on heikkoutensa. Muutamat hahmoista jäävät etäisiksi, ja osa luvuista keskittyy ennemmin politiikkaan kuin hahmohistoriaan. 

Politiikkaa ja historia ovat kuitenkin tärkeässä osassa tässä Gyasin romaanissa. Gyasi ottaa kantaa rodullistettujen asemaan ja siihen, miten orjuuden historia kuultaa vielä nykyvuosinakin niissä ihmisissä, joiden suvulta vapaus on aikanaan riistetty.

Gyasi osoittaa, miten rodullistetut eivät pääse olemaan niitä ihmisiä, joita he oikeasti ovat. Kolonialismi, rasismi, valkoisten etuoikeudet ja ylemmyydentunto ryöväävät Homegoing-romaanin hahmoilta ihmisarvon ja elämän. Vuosisadasta toiseen henkilöiden elämä on selviytymistä. karuissa selleissä, puun oksilla ja kaivoksissa asumista. Valonpilkahduksiakin on: osa suvun jäsenistä pääsee pakenemaan, kouluttautumaan ja kohentamaan elämäänsä.

En osaa asettaa sanoiksi sitä, mitä Gyasin romaani minussa herätti. Joka tapauksessa kyse on vaikuttavasta, kauniista ja nautinnollisesta romaanista, jossa karut kuvaukset osoittavat, miten monia epäkohtia yhteiskunnassamme on. Rodullistetut kantavat valtavaa menneisyyden taakkaa harteillaan. Homegoing ei karta vaikeista kokemuksista puhumista eikä niiden kuvaamista mutta osoittaa samalla, että ihmisellä on myös kyky selviytyä. Tämän romaanin lukemisen jälkeen on kuitenkin pakko miettiä, miksi toisten on täytynyt selviytyä näin rajujen elämänvaiheiden läpi. 

Kiitos, Yaa Gyasi, että sain kuulla tämän tarinan.

Yaa Gyasi: Homegoing
Penguin Books 2017 (2016)
305 s.
Pisteitä: 5/5

maanantai 8. tammikuuta 2018

Anna-Maija Partanen: Sentimentaalinen seepra

Kirjastossa hihitytti. Alkusointua hyväkseen käyttävä Sentimentaalinen seepra kuulosti niin hauskalta runoteoksen nimeltä, että teos piti napata mukaan. Loihdin mieleeni tunteikkaan, vähän dramaattisen seepran, naurahdin, ja mietin, millaisia runoja Partanen on mahtanut kirjoittaa. 

Ennakko-odotukseni humoristisista, eläimellisistä ja kielellä leikkivistä runoista eivät tällä kertaa täyttyneet. Sentimentaalinen seepra on pikemminkin kokoelma suomalaiselle runoudelle tyypillisiä mietelmärunoja, joissa pohditaan elämää, rakkautta, kevättä ja syksyä. Kokoelmalle nimenkin antava sentimentaalisen seepran metafora ei avaudu lukijalle, ja jälkikäteen ajateltuna kokoelman nimi tuntuu valitun lähinnä houkuttelukeinoksi.

Runojen rytmittämisen Partanen kyllä osaa. Lyhyet säkeet rytmittyvät ajatusten tahtiin, ja viimeisen säkeet painottuvat usein. Partasen ilmaisu on paikoin varsin terävää, minkä osoittavat esimerkiksi sellaiset kielikuvat kuin viisarit kylpevät hitaasti ja (unen) lakaista/Unelmani/Uusiksi. Sen sijaan elämän käsikirjoittamattomuus ja unelmien takia uppoaminen tuntuvat jokseenkin voimattomilta ilmauksilta.

Kokonaisuutena Sentimentaalinen seepra on  hieman haparoiva: kun osastot puuttuvat, puuttuu myös ryhdikkyys ja runojen välinen sidosteisuus. Isojen alkukirjainten käyttö on paikka paikoin sekavaa ja häiritsee runojen visuaalista ilmettä - rauhallisesta tunnelmastaan huolimatta kokoelma kaipaa hieman rauhoittelua. Tietyt teemat toistuvat Partasen runoissa: rakkaus, toivo ja kaipaus kulkevat läpi koko teoksen. Runojen ajatuksissa on paljon tuttua, ja elämänmietteisiin on helppo samastua. 

Anna-Maija Partanen: Sentimentaalinen seepra
Mediapaino 2017, Suomi 100 runokirjaa -sarja
69 sivua
Pisteitä: 3/5

lauantai 6. tammikuuta 2018

Maaria Leinonen: Elämä on enemmän. Kauneimpia runoja

Olin runoiässä 13-vuotiaana. Kahlasin silloin Katri Valaa ja lopulta löysin myös Maaria Leinosen. Leinonen tuntuikin turvalliselta valinnalta, kun mietin, miten uskaltaa tarttua runoihin tänä vuonna. 

Kokoomateos Elämä on enemmän. Kauneimpia runoja kerää yhteen joitakin Leinosen runoja. Teos koostuu seitsemästä osastosta, ja sen keskiössä ovat elämä, luonto, ihmissuhteet, ilo ja suru. 

Teoksen avausosastossa keskitytään iloon. Ilo on jotakin, joka tulee yllättäen ja odottamatta, jotakin, joka pulppuaa surun jälkeen. Leinosen runoissa ilo tuntuukin olevan olemassa aina suhteessa johonkin muuhun tunteeseen, useimmiten syksyiseen suruun. Ilo-osaston runot ovat lohdullisia mutta toisinaan hieman tyhjiä: vaikka iloita voikin varsin pienistä asioista, joka hetki ei kykene nauttimaan kastepisaroista tai kimmellyksestä. 

Elämä on enemmän -kokoomateoksessa pohditaan ilon lisäksi myös rakkautta. Kolmannessa osastossa palataan lapsuusmuistoihin, vaikkapa siihen, miten isän rakkaus on kantanut läpi elämän. Neljäs osasto korostaa ystävyyden ja ihmissuhteiden tärkeyttä: ihminen pärjää, kunhan tukena on edes joku. 

Leinosen kokoomateoksessa minua jää vaivaamaan se, ettei lohtu auta ratkaisemaan elämän vaikeuksia. Ihmissuhteet ovat tärkeitä - mutta mitä tehdä, jos niitä ei ole? Leinosen mukaan aina on toivoa - mutta onko? Kauniilta kalskahtavat ajatukset taipuvat toisinaan kuluneiksi kliseiksi, joissa myötätunto ja toiveikkuus on enemmän opeteltua kuin lukijalle kohdennettua. 

Vaan kyllä Leinonen kielenkäytön silti osaa. Elämä on enemmän -kokoelmassa Leinonen leikkii luetteloilla, toistolla ja kielikuvilla. Luontoaiheiset metaforat ovat keskeinen osa Leinosen tyyliä: elämä vertautuu luontoon tai heijastuu sen kautta. Leinonen käyttää ovelasti myös sanojen monimerkityksellisyyttä, kuten tässä Ilo laulaa niityllä -runosta poimitussa katkelmassa, jossa ilo muuttuu kieleksi ja kielellä: 
Ilo laulaa niityllä
kukkien kielellä 
apiloiden
      leinikkien
ja leppälinnun ja rastaan.
Ilo laulaa niityllä
kukkien
     lintujen kielellä.

Osallistun teoksella Ompun uuteen runohaasteeseen ja tietenkin tämänvuotiseen Helmet-haasteeseen.

Maaria Leinonen: Elämä on enemmän. Kauneimpia runoja
Kirjapaja 2011
86 s.
Pisteitä: 3/5

Toisaalla: Sonjan lukuhetket

perjantai 5. tammikuuta 2018

Kevään kirjat, joita odotan innolla

En ole aiemmin kuulunut kirjakatalogien selaajiin, mutta viime aikoina olen alkanut hypistellä (virtuaalisesti) tulevan kevään julkaisuja. Koska olen bloggaajana aina ollut kiinnostunut siitä, millaisia lukusuunnitelmia muilla bloggaajilla on, päätin itsekin ryhtyä puuhaan ja pureutua siihen, mikä tulevassa keväässä kiinnostaa. Tässä muutama ajatus ja teos:

KARISTO

Meredith Russo: Tyttösi sun

Meredith Russon nuortenkirja Tyttösi sun kertoo transtytön tarinan. Koska sukupuolivähemmistöjen oikeukset kiinnostavat minua, olen ilahtunut siitä, että nuortenkirjallisuuteen tuodaan heidän äänensä.

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

Jylhäsalmi-sarjan avausosa oli ihanan leppoista kesäromantiikkaa. Kaipaan samoihin maisemiin jo takaisin, ja tahdon jatkaa sarjaan tutustumista.

Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: SE - seksipuhekirja

Kirjoittajien edellinen teos NE - kuukautiskirja oli kattava esitys kuukautisista. Odotan suorapuheisuutta näiden feministikirjoittajien toiseltakin teokselta.


GUMMERUS

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Taivaslaulu oli omalla tavallaan lempeä, omalla tavallaan julma teos. Odotan kovasti, mitä Rauhala on saanut aikaan.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja


OTAVA

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Molrosen tarina I-III

Englanti, yläluokka, huumori, kasvutarina - tuskin maltan odottaa!

Veera Salmi: Saari


TAMMI

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta
Feminismi mainittu! Stridsbergin romaani kertoo Valerie Solanasista, joka tunnetaan feministisestä manifestista.

Satu Vesantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Jee, lisää naiskirjailijoita Keltaiseen Kirjastoon.

Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin
Tietokirja aikuisten yksinäisyydestä. Yksinäisyys on koskettanut minuakin, joten odotan innolla, mitä yksinäisyystutkija aiheesta kertoo.


WSOY

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Nuortenromaani kertoo vuodesta 1918, ja romaani kietoutuu nuorten tyttöjen ystävyyteen. Mitä punainen ja valkoinen oli aikalaisnuorille? Vaikuttaa siltä, että Lähteenmäen romaanissa on varsin kiinnostava ja tuore näkökulma.

Riina Mattila: Järistyksiä

Mattilan nuortenromaani kertoo nuoresta, joka ei koe olevansa tyttö eikä poika. Tämäkin romaani kiehtoo juuri siksi, että se nostaa sukupuolivähemmistöt esille. Tällaisia näkökulmia kirjallisuus tarvitsee.

SILTALA

Tuija Välipakka: Uutisia!

Identiteettiin, ihmisyyteen ja uutisointiin pureutuva runoteos kuulostaa kiinnostavalta.


ATENA

Ayobami Adebayo: Älä mene pois

Anna Larsdotter: Naiset sodissa

Naisnäkökulma sotiin on tärkeä nostaa esiin - eivät miehet yksin maitaan puolustaneet. 


S&S

Anna Lindholm: INES-projekti - naiset sisällissodassa 1918

Myös tässä teoksessa naiset ja heidän sotakokemuksensa nostetaan kuuluviin.

Maija & Anssi Hurme: Varjostajat

Lastenkirja käsittelee hahmoa, joka kulkee lapsen mukana ja aiheuttaa tälle pahan olon. 

torstai 4. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjät ´18

Tuttu tunne kirjabloggaajille ja muille lukijoille - hyllyyn kertyy kirjoja, joita ei kuitenkaan koskaan tule lukeneeksi. Kun Sivumennen-blogissa julkaistiin viime vuonna Hyllynlämmittäjä-haaste, tunsin piston omassatunnossani: minullakin olisi ollut syytä osallistua. Väinölinnat ja mikawaltarit mutta myös uudemmat tuttavuudet ovat odottaneet lukemistaan, mutta koska tuppaan vierailemaan kirjastossa ahkerasti, lykkään oman hyllyn selaamista.

Näin vuoden alussa muutamat muut bloggaajat ovat jo esitelleet tämänvuotiset hyllynlämmittäjäehdokkaansa, ja inspiroiduinpa minäkin. Minä ja poikaystäväni hankimme viime keväänä yhteisen kirjahyllyn, jonka hyllyt on ladottu tiiviisti täyteen jo nyt. Olen harkinnut kirjahyllyn siistimistä - siis kirjojen vähentämistä - mutta sitä ennen haluaisin lukea muutamat vuoroaan odotelleet. Siispä inspiroiduin laatimaan oman hyllynlämmittäjälistani tänä vuonna, ja tässä se tulee: 

1)  Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 2. Siis oikeasti. Pyysin - ja sain - trilogian 18-vuotissyntämäpäivälahjaksi, mutta klassikkosarja on edelleen kesken. Olen päässyt kakkososassa kahdesti 90 sivuun mutta tylsistynyt sitten. Ehkä tänä vuonna lukukokemus on eri? Ehkä nyt ymmärrän klassikon arvon? Niin tai näin, toivon löytäväni tänä vuonna hetken tälle suomalaislegendalle. 

2)  Marita Husso ja Risto Heiskala (toim.): Sukupuolikysymys. Suomenkielinen artikkelikokoelma sukupuolesta ja sen merkityksestä. Ostin teoksen viime vuonna itselleni, ja tahdon ehdottomasti tutustua tähän teokseen. Artikkelikokoelmat arveluttavat kuitenkin aina: tieteellisen tekstin lukeminen on jokseenkin raskasta, mutta onhan tässä vuotta jäljellä. 

3) Margaret Atwood: Oryx ja Crake. Viime vuoden kirjaostoksia tämäkin, sillä hankin koko trilogian pokkareina itselleni. Tämän teoksen lukemista pidän todennäköisimpänä: Orjattaresi vaikutti minut kesällä, ja olen kuullut tästäkin trilogiasta hyvää. Harkitsen ottavani tämän romaanin matkalukemiseksi, kun lähden ensi viikolla reissuun. 

4) Mihail Siskin: Neidonhius. Muutaman vuoden takainen joululahja, jota hartaasti toivoin ja jonka jätin sitten lukematta. 

5) Saara Turunen: Rakkaudenhirviö. Tämäkin lienee joululahja - vai ostinko sittenkin syntymäpäivälahjaksi itselleni? Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon voittanut romaani odottelee sopivaa hetkeä, joka toivottavasti tulee tänä vuonna!

6) Orhan Pamuk: Lumi. Aloitin tämän teoksen lukemisen jo teini-iässä, mutta sittemmin olen hankkinut romaanin hyllyyni ja odotellut joka vuosi sopivaa lumipyryä, joka inspiroisi lukemaan. Teoksen alku on vaikuttanut kiinnostavalta, joten toiveissa on, että innostun Pamukista tosissaan. 

7) Tomoka Shibasaki: Spring garden. Heräteostos, jonka ostin Niteestä, kun kävimme poikaystäväni kanssa Helsingin-reissulla. En enää edes muista, mistä teos kertoo, joten ehkä teos olisi aika kaivaa hyllystä tutkittavaksi.

8) Jens Andersen: Astrid Lindren - Tämä päivä, yksi elämä. Tämä sopisi Helmet-haasteen taiteilijaelämäkertakohtaan. Olen kamalan huono lukemaan elämäkertoja - minusta ne ovat usein puuduttavia. En oikeastaan tiedä, miksi edes ostin tämän itselleni. Aloittelin teosta hieman jo, ja toivon, että saan luettua sen pieninä paloina. 

9) Aravid Adiga: Valkoinen tiikeri. Kirpparilöytö, joka minun piti lukea jo viime vuoden Helmet-haasteeseen. Sopisi kyllä tämänvuotiseenkin - nimessä on adjektiivi. Katsotaan, katsotaan...

10) Denis Diderot: Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä. Kääk! Kehtaanko tunnustaa, että sain tämän romaanin ylioppilasstipendinä paikalliselta kirjakaupalta, olinhan menestynyt äidinkielen ylioppilaskokeessa erinomaisesti? Tämä TBR-listallanikin keikkunut teos on edelleen lukematta, ja tahtoisin kunnioittaa saamaani palkintoa sen verran, että lukisin sen. Ehkäpä klassikkohaasteeseen? 

11) Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän. Kirjaston vaihtohyllystä löytynyt pokkari, josta innostuin, kun jatko-osakin julkaistiin mutta aloitus oli lukematta. Voisi sopia kesälukemistoon. 

12) Riina Katajavuori: Wenla Männistö. Atwoodin ohella toinen, jonka lukemista pidän todennäköisempänä kuin "ehkä joskus". Pokkari on keikkunut hyllyssäni jo jonkin aikaa ja joutaisi kiertoon, jos vain saisin teoksen ensin luettua...

Muitakin lukemattomia toki löytyisi. Myös Grassin Peltirumpu on ylioppilasstipendinä saatu teos, ja Tarttin Tiklin taas ostin alennusmyynneistä. Aldermanin Power ei ole muhinut hyllyssäni kauaa mutta odottaa yhä sopivaa lukuhetkeä, ja paksuhkon Garpin maailman kanssa ahdistun, kun haluaisin lukea mutta tiiliskiville ei löydy useinkaan intoa. Feminismikirjoja kerääntyy hyllyyn tasaiseen tahtiin...Oi voi! En lupaa lukea kaikkia teoksia, mutta ainakin sen voin luvata, että osa teoksista lähtee tämän vuoden jälkeen kiertoon, luinpa niitä tahi en. Täytyyhän uusille raivata tilaa, vai miten se meni ;)

Mitä ylläolevista teoksista suosittelisitte? Entä mitä lukemattomia teoksia teidän hyllyistänne löytyy? 



keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Runohaasteen koonti

Viime vuoden aluksi Reader, why did I marry him -blogin Omppu päätti antaa runoille niiden ansaitseman arvon ja lanseerasi blogimaailmaan runohaasteen. Osallistuin haasteeseen itsekin, vaikka runoiltua tuli lähinnä alkuvuodesta.

Haasteen aikana luin eniten Kirsti Kurosen runoteoksia. Niistä Paha puuska on teos, johon palaan vuosittain - tarinallinen runoteos, jossa 13-vuotias isosisko joutuu kohtaamaan pikkuveljensä kuoleman. Pönttö ja Likkojen lipas on niin ikään teini-ikäisille suunnattu ja ne käsittelevät nuorten arkipäiväisiäkin ongelmia. Runot ovat tarinallisia ja helposti lähestyttäviä, ja Kuronen onnistuu tuomaan runouden lähemmäs nuoria. Kiitos siitä!

Eeva-Liisa Mantereen Orfiset laulut jäi minulle vaikeaselkoiseksi: en päässyt mukaan kielikuvia ja symboleita vilisevään tekstiin. Lauluntekijänäkin tunnetun Jarkko Martikaisen tekstit olivat helpommin lähestyttäviä mutta eivät, kantaaottavuudestaan huolimatta, jättäneet minuun sellaista jälkeä, että olisin hetimiten palaamassa Martikaisen ääreen. Tiitiäisen satupuu on lastenrunouden klassikko, jonka iki-ihana Tunteellinen siili on yksi runolemppareistani. Kirjan kuvitus on kuitenkin kammoksuttanut minua lapsesta lähtien.

Vuoden ilahduttavimmat runoteokset löysin Paperi T:n Post-Alfasta, joka kuvaa nykyaikaa osuvasti, ja Katri Valan Kootuista runoista, jotka olivat suosikkejani jo teini-iässä. Valan teksteihin tulen palaamaan joskus myöhemminkin, niin paljon ne minua puhuttelevat.

Tässä vielä kootusti haasteessa lukemani teokset:

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
Kirsti Kuronen: Paha puuska
Kirsti Kuronen: Pönttö
Kirsti Kuronen: Likkojen lipas
Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut
Jarkko Martikainen: 9 teesiä
Katri Vala: Kootut runot
Paperi T: Post-Alfa

Koska uusi runohaaste on jo julkaistu, jatkanen runojen lukemista tänäkin vuonna. Parhaimmillaan runot tiivistävät kauniita hetkiä ja kertovat jotakin olennaista ihmiselämästä. Sellaisia kokemuksia minäkin runoudesta etsin, ja toivottavasti tulen niihin tänä vuonna törmäämään.

Unni Drougge: Pahuudella on rakkauden kasvot

Unni Drougge: Pahuudella on rakkauden kasvot
Bazar 2009 (2007)
Suom. Tiina Sjelvgren
444 s.
Pisteitä: 4/5
Sinä valitit minulle, ja kun et valittanut, en halunnut pilata tunnelmaa valittamalla takaisinl. Sillä silloin minä halusin nousta uudestaan pilvien ylle. Sinne sinä veit minut, kun olit sillä tuulella. Millään ei ollut mitään väliä, paitsi niillä hetkillä, joiden aikana nostit minut taivaisiin ja upotit romantiisiin unelmiin. Päästäkseni sinne minun opiti koettaa oppia tuntemaan sinut paremmin, jotta osaisin ennakoida sudenkuopat. Se täytti varsin merkittävän osan ajatuksistani.

Olen aina inhonnut käsitettä tunnustuskirjallisuus. Se tuntuu liittyvän teoksiin, joissa omaa elämää raotetaan niin paljon, etteivät lukijatkaan haluaisi enää jatkaa tirkistelyä, ja joissa läheisistä puhutaan varsin ronskin ottein. Tunnustuskirjallisuuteen liittyy keskustelu siitä, missä kulkevat kirjallisuuden etiikka ja moraali - missä määrin yksityiselämää saa avata ja todellisia ihmisiä arvostella. Lukijat haluavat toisaalta tirkistellä toisten ihmisten elämiä, toisaalta osoittaa oman moraalinsa rajat kertomalla sen, mistä heidän mielestään saa kertoa. Kun aletaan arvottaa sitä, millaisista yksityiselämään liittyvistä ongelmista saa ja millaisista ei saa kertoa, liikutaan vaarallisilla vesillä. Toisista ihmisistä ei pitäisi pääsääntöisesti puhua pahaa, mutta toisinaan on tuotava julki se, mitä oikeassa elämässä tapahtuu.

Juuri näin Unni Drougge tekee. Autofiktiivinen Pahuudella on rakkauden kasvot on eittämättä osa tunnustuskirjallisuuden kaanonia. Se on yksityiskohtainen kuvaus Drouggen ja Niclas Salomonssonin rakkaussuhteesta, jossa vallan epätasapaino suistaa Drouggen henkilökohtaiseen helvettiin. Kirja mustamaalaa epäilemättä Salomonssonin, mutta eikö suoraan puhumisen voi oikeuttaa, jos kyse on narsismista, väkivallasta, henkisestä alistamisesta ja raiskaamisesta? 

Unnin ja Niclaksen tarina alkaa, kun vanhempi Unni ihastuu nuorempaan Niclakseen. Suhteen todellisuus käy kuitenkin nopeasti ilmi: epävarma, narsistisia piirteitä saava Niclas hakee jatkuvasti Unnin huomiota. Mitä pidemmälle suhde etenee, sitä moninaisimmin tavoin Niclas vaatii Unnin hyväksyntää ja ihailua. Nimittelyä, syyttämistä, anelua, väkivaltaa, kiristämistä, uhkailua...you name it. Väkivalta loppuu, kun Niclas vannottaa Unnin lopettamaan juomisen - vain raittiudella Unni voi ansaita parempaa kohtelua. Henkinen kiristäminen jatkuu kuitenkin koko seitsenvuotisen suhteen ajan. 

Pahuudella on rakkauden kasvot osoittaa tylyyn, julmaan ja suorapuheiseen tapaan sen, millaista on olla alistavassa, hyväksikäyttävässä ja väkivaltaisessa suhteessa. Unni muuttuu iloisesta, rämäpäisestä itsestään passiiviseksi koneeksi, joka palvelee nuoremman miehensä toiveita ja pyrkii välttämään konflikteja. Suhde lapsiin on katketa kokonaan, kun Niclas ei siedä lasten tarvitsemaa huomiota. Niclaksen vaikutus ei ulotu kuitenkaan vain perhe-elämään vaan vähitellen mies hiipii naisen avulla uralle, josta hän pystyy ohjailemaan Unnin uraa. Unnilta ryöstetäänkin oikeus sekä yksityiseen että julkiseen identiteettiin. 

Drouggen tyyli on kulmikasta ja kiehtovaa. Myös kertojaratkaisut ovat onnistuneita: romaanissa vaihtelevat osuudet, joissa kertojana on Unnin vanhin poika, ja osuudet, jotka Unni on kirjoittanut romaani- tai tunnustusmuotoon. Unnin osuuksissa Drougge hyödyntää sinää: Unni puhuttelee Niclasta sinänä, ja lukija asemoituu tirkistelemään tätä henkilökohtaista puhetta. Minua tällainen sinän käyttö on aina kiehtonut, ja pidän tyyliratkaisua oivallisena. Sekä Unni että Niclas tulevat lukiessa lähelle. Loppua kohti kirjan tyyli alkaa kuitenkin tuntua toistavalta, ja lukija odottaa loppukliimaksia ja välien selvittelyä. Lukemisesta tuleekin lopussa raskasta, mikä osaltaan johtuu myös siitä, että näin rankkaa lähisuhdeväkivallan kuvausta ei ole helppoa lukea. Kirjan ahdistava tunnelma ja Niclaksen kammottava käytös tulevat lukijaa lähelle, ja teos on pistettävä aika ajoin syrjään.

Pahimman mielen aiheuttaa kuitenkin se, miten Drouggen romaani on otettu vastaan. Kun tirkistelin lisää Drouggen ja Salomonssonin suhteesta, sain huomata, että romaani on otettu ruotsalaisessa mediassa vastaan varsin kärkkäästi. On tapahtunut se, mikä kovin usein tapahtuu - että naista ei oteta vakavasti. Drouggesta puhutaan liioittelijana ja provosoijana, eikä hänen kuvaamiaan tapahtumia näytetä otettavan todesta. Salomonssonista puhutaan mediassa pääasiassa positiivisesti: hän on menestynyt liikemies. Drouggea moititaan henkilöksi, joka ei ole kantanut vastuutaan. Naisesta tehdään jälleen kerran syyllinen, vaikka hän on uhri. Salomonsson kirjoitti Drouggelle vastinekirjoituksen, jossa hän kielsi tapahtuneet. Kansa uskoo miestä. Vaan mitä muutakaan tämä voisi sanoa? Kukapa tahtoisi julkisuudessa myöntää, että on narsisti ja kohtelee naisia kaltoin?

Koska Unni muuttaa teoksessa Niclaksen kanssa yhteen, teos sopii Helmet-haasteen kohtaan 1. Osallistun tällä autofiktiivisellä teoksella myös Naisen tie -haasteeseen.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Into 2017 (2010)
Suom. Taru Salminen
Kansi: Nina Kairisalo
301 s.
Pisteitä: 5/5
Kunpa meille tapahtuisi vain asioita, joista voisimme kysyä miten ja miksi.
Kuinka monta kertaa olet pohtinut sitä, miksi olet menettänyt läheisesi? Kuinka monta kertaa olet kaivannut ihmistä, joka ei ole enää elämässäsi läsnä? 

Korealainen Kyung-sook Shin on kirjoittanut yhden viime vuoden parhaimmista ihmissuhderomaaneista. Jään luoksesi on kivuliaasti kaipaava, menneisyyteen palaava romaani, joka käsittelee kipeitä ystävyyssuhteita ja ystävien traagisia kohtaloita. 

Romaanin kehyskertomuksen muodostaa nykyhetki, jossa Jeong Yun saa soiton mieheltä, joka oli hänen ystävänsä ja nuoruudenrakastettunsa. Yhteinen tuttava, professori Yun, tekee kuolemaa. Jeong Yun palaa muistoissaan nuoruuteensa, jossa hän tutustui Myeong-seoon ja Miruun. 

Jään luoksesi -romaani sijoittuu Jeong Yunin nuoruuteen. Romaanin keskeiset tapahtumat rakentuvat ystävyyskolmikon ja sen kohtalno ympärille. Salaperäinen, surullinen nuori nainen, Miru, liittyy osaksi Jeong Yunin ja Myeong-seon elämää. Tämä Myeong-seon ystävä kulkee kokoon käpertyneenä kuin katsoisi sydämeensä. Lukijalle paljastuu, että Mirun sisar on kokenut tragedian, jolle Miru yrittää etsiä vastausta, sovitusta ja ratkaisua.

Vaikka kuvaan Jään luoksesi -romaania ihmissuhderomaaniksi, kyse ei ole kepeästä, ennalta-arvattavasta chick lit -romaanista. Kyung-sook Shin kutoo Jeong Yunin, Myeong-seon ja Mirun elämät toisiinsa ja yhdistää nuoret aikaa, jolloin Koreassa tapahtuu paljon kipeitä, kivuliaita asioita: mielenosoituksia, väkivaltaa ja katoamisia. Nuoruuden herkkyys, epävarmuus ja sovituksen etsiminen tunkeutuvat lukijan eteen tässä romaanissa, joka käsittelee taitavasti elämän kipeitä kohtaloita. Nuoret etsivät toisistaan turvaa ja apua, mutta kykenevätkö he koskaan löytämään niitä? 

Shinin romaani salaa pitkään huippukohtaansa, mutta salaperäisyys säilyy loppuun asti. Kaikkea ei kerrota, vaan romaanin tapahtumat näyttäytyvät, elämän tapaan, tietynlaisena mysteerinä. 

Tässä romaanissa runot ovat tärkeässä osassa: Emily Dickinson yhdistää nuoria. Aloitan romaanilla tämän vuoden Helmet-haasteen, ja sijoitan kirjan kohtaan 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Sivutiellä-blogin 3-vuotissynttärit ja blogivuosi 2017

Sivutiellä-blogi täyttää tänään kolme vuotta. Vaikka kolme vuotta ei sinällään tunnu pitkältä ajalta, on elämäni ehtinyt muuttua melkoisesti siitä hetkestä, kun avasin Bloggerin ensimmäisen kerran. Opiskelijaidentiteetti on vaihtunut opettajaidentiteetiksi, olen kasvanut kandidaatista maisteriksi, muuttanut kolmesti ja vakiintunut parisuhteeseen, jossa kaikki on vallan mainiosti. Blogi on saanut yhä vahvemmin feministisen äänen, ja kirjallisuuden kautta olen opetellut niitä etuoikeuksia, jotka vaikuttavat yhteiskunnassamme, ja pyrkinyt kuuntelemaan sellaisia ääniä, joiden tarinoista minulla on opittavaa. Blogista on tullut myös tärkeä alusta kirjallisuuskeskusteluille - kiitos siis kaikille, jotka luette tekstejäni ja kommentoitte niitä. Kirjablogien yhteisöllisyys on ihana asia.

Millainen mennyt vuosi oli?


Vuonna 2017  elämässäni tapahtui, jälleen kerran, paljon: Huhtikuussa muutin poikaystäväni luo, ja toukokuussa valmistui yli satasivuinen maisterintutkielmani. Kesäkuussa sain maisterinpaperit ja pelkäsin työttömyyttä, mutta sitten onni potkaisi: sain sentään sivutoimisen työpaikan alalta, joka vastaa koulutustani. Aloitin syksyllä työt uudessa työpaikassa, kärsin työperäisestä stressistä ja sairastelin tavallista enemmän. Mielialani on pomppinut elämänmuutosten mukana, mutta näin vuodenvaihteessa kaikki näyttää taas valoisammalta.


Vuonna 2017 tein aikuisikäni lukuennätyksen ja luin peräti 123 kirjaa. Näistä teoksista
  • 94 oli naisten kirjoittamia
  • 77 oli kotimaisia 
  • 34 oli lasten- ja nuortenkirjallisuutta
  • 18 oli sarjakuvateoksia
  • 5 esseekokoelmaa
  • 9 tietoteokseksi luokiteltavaa
  • 6 novellikokoelmaa
  • 8 runoteosta
  • 2 äänikirjaa
Kaiken kaikkiaan luin yhteensä 26 463 sivua (keskimäärin 215 sivua per kirja) - ja sitten ne, jotka kahlasin läpi kaikista kesken jättämistäni. Kuuntelin kaksi äänikirjaa. Naisten kirjoittama kirjallisuus on vahvasti edustettuna, ja kotimaiset dominoivat jossakin määrin käännettyä kirjallisuutta. Luin paljon lasten- ja nuortenkirjallisuutta, johon oli helppo tarttua silloin, kun minkään muun lukeminen ei tuntunut mahdolliselta. 

Feminismi on näkynyt blogissani yhä enemmän, ja tahdon kiittää vielä kerran kaikkia, jotka osallistuivat alkuvuodesta feministiseen lukuhaasteeseeni

Oman haasteeni lisäksi osallistuin myös muihin haasteisiin. Novellihaasteet 1 ja 2 ovat kannustaneet lukemaan novelleja, Ompun runohaaste kirvoitti minut varsinkin alkuvuodesta runojen äärelle, ja vanhoja tuttuja teoksia luin Lapsuudensuosikki- ja Uudelleen luettua -haasteisiin. Muuttoliikkeessä-haasteessa luettiin maahanmuuttoon ja siirtolaisuuteen liittyvää kirjallisuutta. Mielenterveysviikolla bloggasin muutamasta teoksesta, joissa käsitellään mielen sairauksia.

Mitä tuleva vuosi tuo?

Työt jatkuvat keväällä sivutoimisina, mikä tarkoittaa sitä, että aikaa lukemiselle on edelleen. Tänäkin vuonna aion osallistua Helmet-lukuhaasteeseen, minkä lisäksi olen ilmoittautunut pariin muuhunkin. Feministinen kirjallisuus kiinnostaa edelleen, ja hyllyni notkuvat luettavaa. Toisaalta kevään uutuudetkin kiinnostavat, ja palannen niihin toisessa postauksessa myöhemmin. Kaiken kaikkiaan tuntuu kutkuttavan ihanalta, että taas alkaa uusi kirjavuosi - tuskin maltan odottaa, millaisia lukukokemuksia ensi vuosi tuo tullessaan!