maanantai 21. elokuuta 2017

Novellihaasteeseen luettua: Eeva Tikan Hidas intohimo

Nuoruudessani, kun siirryin nuortenosastolta aikuistenkirjalukijaksi, oli Eeva Tikka minulle rakas kirjailija. Hänen lempeisiin, utuisen rauhallisiin teoksiinsa oli helppo siirtyä: ne eivät altistaneet varhaisteiniä liian julmille sanoille vaan jatkoivat luonnonläheisyydessään jokseenkin siitä, mihin Montgomery Anna-sarjassaan jäi. Mitä kokeneemmaksi lukijaksi vartuin, sitä vähemmän palasin Tikan kertomuksiin, vaikka niiden raukea kerronta onkin jäänyt mieleeni. 

Hidas intohimo on novellikokoelma, joka supattaa lukijansa korvaan kertomuksia sukupolvista, ikääntymisestä, menettämisestä ja läheisyyden kaipuusta. Sen kautta voi katsoa maisemia, joissa liikkuvat ikääntyvät, elämää jo nähneet hahmot, joiden elämäntapahtumat kytkeytyvät menneisiin ihmisiin. 

Jo aloitusnovelli puhuttelee. Se kuvailee vanhenevaa naista, joka on elänyt elämänsä äitinsä kanssa. Äiti on menehtynyt jokin aika sitten, ja aina äitinsä parasta ajatellut nainen on uuden tilanteen edessä. Siinä missä altruistista, epäitsekästä elämäntarinaa voisi pitää kertomuksena säälittävästä elämästä, osoittaa Tikka, ettei toisen ihmisen elämää voi mennä arvostelemaan. Novellin minäkertoja muistuttaa, että hänen elämänsä on arvokasta juuri sellaisena kuin se on ollut, eikä kaupunkilaisserkun tarvitse huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Muissakin novelleissa, kuten Kirveellä veistetyssä, Tikka huomauttaa, ettei toisten kautta elävä ihminen ole aina menettänyt omaa vapauttaan. Kokoelman novellit kuitenkin pohtivat sitä, miten eri sukupolvet eivät koskaan saavuta täysinäistä samanmielisyyttä, vaan nuorten ja vanhojen välille muodostuu kitkaisia konflikteja. 

Moni Tikan henkilöistä on menettänyt läheisen, ja varsinkin vanhemman menettämisen tematiikka toistuu. Yhtä moni kaipaa kuitenkin lähelleen ketä tahansa rakasta ihmistä; Pienessä kirkassilmässä eläkeikäinen yksineläjä huokaa, kun naapuriin muuttaa nuoruudenaikainen rakastettu. Kokoelman nimikkonovellista puolestaan huokuu toive siitä, että puutarhapalstan naapurin kanssa syntyisi jotakin syvää: hidas intohimo viittaa siihen, ettei kaikkea kuitenkaan haluta saavuttaa kerralla. Elämässä on aikaa tapahtua, minäkertoja pohtii.

Tikan kieli on sujuvasanaista ja symbolista. Luontokuvausten ystävät löytävät itsensä tästä kokoelmasta. Symboliikka on toimivaa ja kaunista, vaikka kaipasinkin välillä terävämpiä, toiminnantäyteisempiä hetkiä. Tikan tyyli puhuttelee pohdiskelevista, pysäyttävistä hetkistä nauttivia lukijoita. 


Ensimmäinen peukutukseni

Hitaasta intohimosta jää mieleen moni novelli, ja esimerkiksi niminovellia voi kiittää sen tyynestä, odottavasta temmosta, joka kaikessa eleettömyydessään paljastaa ihmistunteiden kirjon. Tässä postauksessa peukutan kuitenkin novellia Sukellus.

Peukutukseni kohdistuu kertomuksen teemaan, sillä Sukellukseen on kudottu kaikki ne keskeiset teemat, jotka Tikan novellikokoelmassa toistuvat. Tarina sukupolvien kohtaamisesta, etäisestä ja rikkonaisesta lapsi-vanhempisuhteesta sekä yksinäisyyden ja alakulon vesistä käynnistyy, kun nuori poika näkee miehen harppovan päättäväisesti veteen ja jäävän sille tielleen. Linkkuveitsi kulkee muistona ja motiivina novellin läpi; taianomaisella, tunnelmallisella tavalla Tikka onnistuu nivomaan Sukellukseen elementtejä, jotka toistuvat kokoelman muissakin novelleissa.

Eeva Tikka: Hidas intohimo
Gummerus 2007
185 s. 
Pisteitä. 4/5
Tunnelma: Hys. Kuuntele.

perjantai 18. elokuuta 2017

Kiuru & Strömberg-Jakka (toim.): Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä (feministin kesä 11)

Hanna Kiuru & Minna Strömberg-Jakka (toim.): 
Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä
Unipress 2017
303 s. 
Pisteitä: 4/5
Arvostelukappale.
Hanna Kiurun ja Minna Strömberg-Jakan toimittama tutkimusartikkelikokoelma Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä puuttuu aiheeseen, josta usein vaietaan: miten ihmiset saavat toteuttaa seksuaalisuuttaan tiloissa, joissa yksilön oikeuksia on tarpeen jollakin tavalla rajata. Suljetuista yhteisöistä mainitaan esimerkiksi vankilat, nuorisokodit, uskonnolliset yhteisöt ja päihdetukikeskukset. Seksuaalisuutta lähestytään sallitun ja kielletyn näkökulmasta, siis siitä, millä tavalla seksuaalisuutta saa tehdä näkyväksi tai miten se tabuistetaan.

Artikkelikokoelman tavoitteena on murtaa seksuaalisuuden tabuihin liittyviä rajoja, ja siinä se eittämättä onnistuu. Esimerkiksi oikeuspsykiatristen potilaiden ja vankien seksuaalisuutta käsittelevät artikkelit ohjaavat lukijan kysymyksiin, joita tulee harvoin pohtineeksi. Tuntuu tärkeältä, että seksuaalisuutta valvotaan olosuhteissa, joissa toisella on mahdollisuus käyttää valtaa toiseen, mutta toisaalta, kuten artikkeleissa muistutetaan, vankien ihmisyyttä ja seksuaalisuutta ei saa unohtaa. Rikoksilla on seuraamuksensa, mutta missä määrin yksityisyyden totaalinen menettäminen on oikeudenmukaista? Miten toteuttaa parisuhdetta, kun tapaamisia valvotaan tai niitä sallitaan vain harvakseltaan? 

Harri Moisio kirjoittaa artikkelissaan siitä, miten seksuaalisuutta valvotaan nuorisokodin arjessa. Kuten teoksen muissakin artikkeleissa, paljastuu myös tässä tekstissä se, että toisten turvaaminen rajaa usein toisten mahdollisuuksia. Nuoria, joille rajat ja kunnioitus eivät välttämättä ole itsestäänselviä asioita, täytyy jollakin tavalla seurata, ja niinpä seurustelusuhteet ovat yleensä kiellettyjä. Taaskin keikutaan eettisellä vaakalaudalla. Artikkelissa kuitenkin huomautetaan, että nuorten kanssa keskustellaan seksuaalisuudesta ja heitä kasvatetaan kohti tervettä seksuaalisuutta. Ongelmallisena pidän vain sitä Moision mainitsemaa käytännettä, että raskausriskistä puhutaan erityisesti tyttöjen kanssa keskustellessa. Noin yleisesti ottaen ajattelen, että raskaudesta ja lapsen saamisesta pitää puhua myös poikien kanssa - jos miehen vastuusta ei puhuta, ei ihme, mikäli nuoret miehet eivät sitä itse kanna. Raskaus ei koskea ainoastaan naisen kehoa vaan yhdistää lapsen vanhempia.

Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä nostaa kattavasti esiin erilaisia ryhmiä, joiden seksuaalisuutta ei tunnisteta tai joille seksuaalisuutta ei sallita. Esimerkiksi vammaisten seksuaalisuudesta lukisin mielelläni lisääkin - myytti vammaisten sukupuolettomuudesta ja seksuaalisuudettomuudesta tulee murtaa. Rakenteellisesti teos olisi voinut kaivata pientä hiontaa, tai ainakin artikkeleita olisi voinut yhdistellä toisin: esimerkiksi vankeus- ja oikeusartikkelit olisin lukenut mieluiten yhtä soittoa, samoin päihdeartikkelit linkittyivät toisiinsa.

Artikkelikokoelmaa lukiessa on syytä muistaa, että kyse on tutkimusartikkeleista, jotka vaativat lukijaltaan jonkin verran tieteellisen tekstin lukutaitoa. Yleistajuistetulle teoksellekin olisi varmasti käyttöä. Tästä kokoelmasta saa kuitenkin runsaasti tietoa seksuaalisuuden tabuista ja puhetavoista, joten kannattaa harkita teoksen lukemista, mikäli kohtaa arjessaan tai työssään seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

perjantai 11. elokuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on tullut minulle monella tavalla tutuksi. Ensimmäinen Härkös-muistoni liittyy, kuten niin monella muullakin, yläkouluun, jossa luettiin Häräntappoase. Sen jälkeen olen tutustunut Härkösen teoksiin satunnaisesti, blogissani olen kirjoittanut vain Loppuunkäsitellystä. Lämpimin muistoni liittyy kuitenkin ensimmäiseen opettajavuoteeni, jolloin suosittelin eräälle oppilaalleni erästä Härkösen teosta. Suosittelu oli onnistunut - oppilas innostui lukemisesta ja suunnitteli lainaavansa lisää Härkösen teoksia! Tämä on yksi äikänopehistoriani tähtihetkistä.

Loppuunkäsitellyn lailla myös Härkösen uutuus, Valomerkki, tarttuu mielenterveystematiikkaan. Romaanin päähenkilö on Anita, masentunut keski-ikäinen kirjailija, joka puurtaa tulevan teoksensa parissa, vaikka mieli kutsuisi lepäämään peiton alle. Luovan työn tuska ja masennuksen voimattomuus kietoutuvat yhteen ja vaikeuttavat Anitan elämää. Romaanin aluksi Anita ilmoittaa haluavansa kuolla: Valomerkki käsittelee ihmisen oikeutta päättää elämänsä.

Vaikka Valomerkkiä ei markkinoida omaelämäkerrallisena teoksena, on romaani silti jollakin tavalla täynnä henkilökohtaisuutta. Härkönen ei viljene yksityiskohtia mutta kuvaa uskottavasti ne asiat, joilla on romaanin juonen kannalta merkitystä. Kirjailijan arkea Härkönen kuvaa kiinnostavasti, vaikka kirjailijuuskirjat eivät silti irrota minulta liiemmin pisteitä.

Valomerkki on pitkälti ihmissuhderomaani. Anitan masennus kietoutuu moniin ihmisiin: Sairaus väsyttää parisuhdetta, vaikka Sakke onkin ihana, rakastava ja kärsivällinen. Monena vaikeana hetkenä Anita pohtii, miksi hän oikeastaan kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä kustannustoimittaja Riston kanssa; ihmissuhteen päättyminen markkeeraa pistettä, jolloin Anita ymmärtää, että hänen elämässään on liikaa kuluttavia tekijöitä. Siinä missä ystävä Vellu suojelee Anitaa ja auttaa tätä jaksamaan, on toinen ystävä Iiro manipuloiva, rasittava, valtaa käyttävä ihminen. Ei ole vaikea arvata, millaiset tekijät ovat tuottaneet tai ylläpitäneet päähenkilön masennusta. 

Härkönen tuo romaanissaan esille monia kliseitä, joita masentunut kuulee: nosta pää pystyyn, älä välitä, kyllä se siitä ohi menee. Kliseiden kautta korostuu se, ettei masennus näyttäydy sellaisena kuin moni luulee sen näyttäytyvän. Anita käy työkekkereillä, tapaa ystäviään ja viettää aikaa miehensä kanssa mutta on silti masentunut. On varsin kummallista, että Helsingin Sanomien toimittajan mukaan nämä tekijät syövät Anitan masennuksen uskottavuuden - ilmeisesti olisi oltava totaalinen epäonnistunut surkimus, peiton alla makaava mytty ja todellisuudesta eristäytynyt ihminen, jotta masennuksesta voisi alkaa puhua. Usein eläminen onnistuu mutta siitä ei kykene nauttimaan. Minusta Anitan masennus on arkisen uskottavaa: väsymys, alakulo ja itsetuhoisuus heijastuvat mutta myös peittyvät arkeen. Ilahdun myös siitä, että Härkönen nostaa proosansa keskiöön 50-vuotiaan naisen: Anitan ikäiset kun usein vaimennetaan julkisuudesta.

Vaikka teoksen päähenkilö onkin uskottava ja Härkösen dialogi nasevaa, soljuvaa ja omaperäisen humoristista, on Valomerkki silti hieman väsyttävä. Minulle teos ei noussut missään vaiheessa suureksi kokemukseksi; olisin kai kaivannut enemmän raakaa kerrontaa, tunteissa vellomista ja traumojen avaamista. Valomerkki riipii pintaa monesta tärkeästä, syvällisestäkin aiheesta mutta ei vastaa kaikkia niitä odotuksia, joita mielenterveysaiheiseen kirjaan latasin. Toisaalta teos on ihastuttanut montaa muuta: Rakkaudesta kirjoihin -blogissa romaania kehutaan erityislaatuiseksi ja sen dialogia napakaksi, ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja paitsi ahmaisi kirjan, myös viihtyi ja huvittui sen parissa. Opus eka -blogissa todetaan, että Härkönen onnistuu mielenterveyskriisien kuvaamissa mutta että kokonaisuus jää löyhäjuoniseksi.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017
252 s.
Pisteitä: 3/5

maanantai 7. elokuuta 2017

Timo K. Mukka: Tabu

Timo K. Mukka: Tabu
Gummerus 2014 (1965)
180 s.
Pisteitä: 4/5
Pienoisromaanissaan Tabu Timo K. Mukka, suomalainen klassikkokirjailija, ottaa itselleen tyypilliseen tapaan esiin aiheen, joka kuohuttaa ja kohauttaa. Romaanin keskushenkilönä on nuori Milka, joka elää pienessä pirtissä yhdessä äitinsä kanssa. Isää ei ole tytön elämässä näkynyt, mutta jonkinlaista roolimallia tarjoaa renkimies Ojanen, Kristus Perkeleeksi kutsuttu, yhteisössä syrjitty mies.

Romaanin jännitteet syntyvät, kun Milka rakastuu renkiin. Mukan kerronnassa on havaittavissa viitteitä psykoanalyyttiseen ajatusmaailmaan, sillä Milkan rakastuminen rinnastuu isäsuhteen puuttumiseen. Ojanen ei aikuisen vastuuta kanna vaan käyttää ihastunutta tyttöä hyväkseen. Samaan aikaan hän liehittelee myös Milkan äitiä. 

Kertomuksen tabutematiikka liittyy kiellettyyn rakkaussuhteeseen sekä sen aiheuttamaan teiniaikaiseen raskauteen. Kolme keskushenkilöä elävät varsin eristäytynyttä elämää: heillä kullakin on syynsä vältellä kyläyhteisöä. Mukka rakentaa sanomaansa taitavasti, symboliikka on kiinnostavaa ja kieli sujuvan vähäeleistä. Tarinallisesti Tabussa on paljon inhottavaa, mikä lienee ollut Mukan tarkoituskin. Kerronnanlahjat ovat kiistämättömät, ja nautin tarinan lukemisesta.

Erityishuomiona on mainittava, että Tabun kansikuva on kaikessa symboliikassaan varsin puhutteleva. Ympyränpuolikkaat symboloivat Milkan kasvavaa vatsaa: tabutematiikka otetaan esille jo kannessa. Näitä puolikkaita ympäröi kolme kättä, joista yksi koskee yläpuolelta varsin hellästi, toinen ottaa alapuolelta vastaan ja kolmas piilottaa pientä hopearahaa, Kristus Perkeleeltä saatua arvoesinettä. Äidin hellä käsi, Kristus Perkeleen tumma, iso käsi ja Milkan oma, miehen käden lähelle asettuva käsi muodostavat suhteiden verkoston. 

Teoksen lopussa on pienoisromaanista erillinen novelli, Sankarihymni. Se kertoo Thörstenistä, joka on tehnyt suuren uroteon. Nuorta poikaa juhlitaan kylässä sankarina, ja naiset lankeavat häneen, mutta naisen ja seksuaalisuuden kohtaamisessa Thörsten ei pääse ylvästelemään. Eroottisesti latautuneessa novellissa seksuaalisuus näyttäytyy ylitsepääsemättömänä, vaikeana hetkenä, joka ei kulje sopusoinnussa muun rohkeuden kanssa. Novelli päättyy dramaattisesti, kun Thörsten kerta toisensa jälkeen epäonnistuu osoittamaan seksuaalisen kyvykkyytensä. Novelli on Mukan kerronnalle tyypillistä, nasevasanaista, valtavirtaa vastustavaa. Seksistä puhutaan kierrellen mutta kuitenkin suoraan - ei ihme, jos Mukka on aikanaan kohua herättänyt. Vaikka tarina näyttäytyykin aluksi vain eroottisena kertomuksena, syntyy sankariuden ja epäonnistumisen välisestä jännitteestä kiinnostava teema.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Roxane Gay: Hunger. A Memoir of (My) Body (feministin kesä 10)

Roxane Gay: Hunger. A Memoir of (My) Body
Harper 2017
306 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Au. Tekee kipeää.
"Regardless of what you do, your body is the subject of public discourse with family, friends, and strangers alike. Your body is subject to commentary when you gain weight, lose weight, or maintain your unaccetable weight. People are quick to offer you statistics and information about the dangers of obesity, as if you are nost only fat but also incredibly stupid, unaware, delusional about the realities of your body and a world that is vigorously inhospitable to that body. This commentary is often couched as concern, as people only having your best interest at heart. They forget that you are a person. You are your body, nothing more, and your body should damn well become less."
Uusimmassa teoksessaan Hunger Roxane Gay kirjoittaa omasta kehostaan. Hunger on kertomus siitä, miten Gaysta tuli vakavasti ylipainoinen, miten hän kohtasi traumaattisen tilanteen ja mitä hän lihavana ihmisenä joutuu kohtaamaan. 

Gayn tarinaa lukiessa ei voi olla liikuttumatta. Elämä on julmaa, minkä osoittaa se, että Gay raiskattiin 12-vuotiaana. Trauma ja ahdistus johtivat siihen, että Gay alkoi syödä - hän söi turvakseen, siksi, ettei olisi enää miehisen katseen alla. Vähitellen gay lihoi yhä enemmän ja enemmän; ja Hungerissa hän ottaa kantaa siihen, miten lihavuuteen tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan. 

Hungerin vaikuttavuus syntyy siitä, miten tarkasti ja monipuolisesti Gay tuo esille vaikeudet, joita hän lihavana ihmisenä joutuu kohtaamaan. Perhe analysoi jatkuvasti sitä, miten lihavuusongelma saataisiin poistettua. Esiintymistilaisuus pidetään lavalla, jonne täytyy kavuta ilman portaita. Vaatteista on valittava ne, jotka sopivat - vaihtoehtoja ei juuri ole. Jo Bad feminististä tuttuun tapaan Gay analysoi vakuuttavasti myös mediailmiöitä, kuten Suurinta pudottajaa, jossa lihavuudesta tehdään mehevää viihdettä. 

Yhtenä teemana teoksessa on se, miten vaikea traumasta on puhua. Gay ei kykene puhumaan raiskauksesta perheensä kanssa: 12-vuotiaana hän ajattelee joutuvansa vaikeuksiin. Gayn sisäänpäin kääntyminen on esimerkki siitä yhteiskunnallisesta ilmiöstä, joka estää tai vaikeuttaa hyväksikäytöstä puhumista. Gay ei halua lisätä perheensä tuskaa muttei myöskään löydä sanoja. Vaikka hiljaisuus leijuu perheen yllä painostavana, huomaa Gay kuitenkin olevansa rakastettu. 

Koskettavinta teoksessa on kuitenkin Gayn ajatus omasta arvostaan ja siitä, mihin hän on oikeutettu. Gay toistaa usein sitä, ettei hän koe olevansa oikeutettu moniinkaan asioihin: ei läheisiin ihmissuhteisiin, ei kosketuksesta nauttimiseen, ei ruuasta nauttimiseen eikä vaatteiden valitsemiseen. Hunger näyttää raaásti sen, miten lihavalla ei ole oikeutta keholliseen henkilökohtaisuuteen tai itsestä määräämiseen: Gayta häiritään kadulla, lentokoneessa ihmiset haluavat vaihtaa paikkaa, eikä monikaan suostu ajattelemaan maailmaa lihavan ihmisen näkökulmasta. 

Raiskaustrauma ja sitä seurannut lihavuus ovat johtaneet tunne-elämään, joka vaikeuttaa Gayn elämää. Rikkonainen tausta on romahduttanut Gayn itsetunnon, eikä hän uskalla toivoa ihmisiltä hyvää. Ihmissuhteitaan Gay kuvaa pääsääntöisesti huonoiksi ja epäonnistuneiksi: hän seurustelee sellaisten ihmisten kanssa, jotka jatkavat hänen mollaamistaan. Hyväksytyksi tulemisen tarve on niin suuri, että melkein kenen tahansa seura kelpaa. Vaikka en paini samanlaisten ongelmien kanssa, tunnistan Gayn kokemuksissa palan itseäni. Traumaattiset, tuhoavat kokemukset johtavat usein siihen, ettei uusien ihmissuhteiden rakentaminen ole helppoa. On vaikea päästää irti ajatuksesta, että olisi huono, kelpaamaton ihminen, ja alkaa nähdä itsensä paremmassa, terveemmässä valossa.

Gayn teos on hyvin rakennettu: kokonaisuus on jäsentynyt, tarkkarajainen ja samalla mittava, laajasti kantaa ottava. Gayn englanti on sillä tavalla helppolukuista, että tekstiä on helppo ymmärtää ja samalla nautinnollista. Jonkinlainen toisteisuus, niin aiheiden kuin virkerakenteiden tasolla, kuitenkin häiritsi minua. Toisteisuuden voi kuitenkin nähdä myös osana ihmisen ajatteluprosessia: samat tunteet ja ajatuksethan meissä usein kiertävät, niin hankala niistä on päästä eroon.

Hunger tarjoaa lukijalleen joko samastumispintaa tai hienon oppimiskokemuksen. Olen itse kiitollinen Gayn kirjasta, sillä se auttaa minua ymmärtämään paremmin niitä läheisiäni, jotka ovat ylipainoisia. Nyt käsitän paremmin, miksi he puhuvat itsestään usein negatiivisesti, miksi hoikkien puhe heidän ulkonäöstään ei useinkaan ole sopivaa ja millaisilta monet fyysiset rasitukset voivat tuntua. Ymmärrän, millaiset monimutkaiset yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset käytänteet ja arvostukset vaikuttavat ylipainoisten elämään. 

Hunger on hieno feministinen teos. Se tekee selväksi yhteiskunnan asenteet ja ulkonäkövaatimukset: varsinkin naisten on oltava kontrolloituja. Kuvaavaa on, että pitkää ja lihavaa Gayta ollaan luultu mieheksi, eiväthän naisten kehot voi olla niin suuria ja kurittomia, joka puolelle rönsyileviä. Raiskauskertomuksena Hunger osoittaa, miten vaikeaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä on puhua ja toipua: uhri joutuu suojelemaan itseään välttääkseen flashbackit ja uudet hyväksikäyttötilanteet. 

Toisaalla: Omppu

torstai 3. elokuuta 2017

Autot aseena ja kirveet kädessä - mielenterveyspotilaat uutisotsikoissa

Helsingin raju ja traaginen yliajo herätti kansan keskustelemaan siitä, miten viattomiin ihmisiin kohdistuvat väkivallanteot voisi estää. Kun varmistui, ettei kyse ole terroriteosta vaan välinpitämättömästä liikennekäyttäytymisestä, tapahtunutta alettiin käsitellä mielenterveysnäkökulmasta. 

Olen viime päivinä ihmetellyt diskurssia, joka näyttää vallaneen useamman uutismedian. Savon Sanomissa (1.8.2017) julkaistiin uutinen, joka on otsikoitu seuraavasti: Psyykkisesti sairaat voivat käyttää autoa aseena - "ajokykyä pitäisi arvioida aseenkantoluvan tavoin". Helsingin Sanomat taas nostaa tänään esiin artikkelin, jonka otsakkeessa painotetaan sitä, miten äiti joutuu etsimään (mielenterveysongelmaista) kirveen kanssa liikkuvaa poikaansa. Nostan aiheen blogissani esiin, koska minua henkilökohtaisesti loukkaa tapa, jolla mielenterveydestä tällä hetkellä puhutaan. Olen itse kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta, ja tunnen monia, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Arkipäivän vaikeuksista huolimatta minulle ei tulisi missään tilanteessa mieleeni yhdistää näitä tavallisia, mukavia ihmisiä väkivaltaisiin, välinpitämättömiin tekoihin. 

Maailmalla tapahtuvat terroristiset ja muut väkivaltaiset teot ovat selvästi herättäneet huolen siitä, miten ihmiskunta jaksaa. On silti yllättävää ja aika lyhytnäköistäkin nostaa otsikoihin nimenomaan mielenterveysongelmat silloin, kun puhutaan ennen kaikkea väkivaltaisesta käyttäytymisestä. En epäile lainkaan sitä, etteikö jokainen väkivaltaa käyttävä kärsisi jonkinasteisesta tunne-elämän häiriöstä, mutta se, että psyykkisesti sairaat - siis koko joukko ihmisiä, joilla sattuu olemaan mielenterveydellinen sairaus - lähtisi tietoisesti liikenteeseen surmaamaan ihmisiä, tuntuu liioittelulta. 

Mielenterveyttä on toki tärkeä käsitellä silloin, kun mietitään, miten väkivallanteot voidaan estää. On kuitenkin eri asia pohtia väkivallan taustalla olevia tekijöitä kuin leimata mielenterveyshäiriöistä kärsivät ihmiset väkivaltaisiksi. Ei ole merkityksetöntä, todetaanko uutisessa, että rikoksen tehnyt on kärsinyt mielenterveysongelmista (joihin ei ole kenties saanut riittävää apua), vai pohditaanko yleisesti, että mielenterveyspotilaat, esimerkiksi skitsofreenikot tai masentuneet, saattavat hiipparoida ulkona ahtalot käsissään. 

Mitä pidemmälle elämässäni olen päässyt ja mitä useampiin ihmisiin tutustunut, sitä selvemmäksi on käynyt se, että harvat ihmiset säästyvät mielenterveysongelmilta. Ihan tavalliset ihmiset, joista sairautta ei ulospäin näy, kärsivät eriasteisista ja erityyppisistä sairauksista. Mielenterveysongelmat eivät näyttäydy ainoastaan väkivaltaisena käytöksenä - ja jos näyttäytyykin, sairaat kohdistavat sen itseensä. Olin kuvitellut, että väkivaltaisen hullun diskurssi olisi historiaa, mutta kuten viime päivien uutisointi osoittaa, näin ei ole. 

Sekä Savon Sanomissa että Hesarissa on hyvä pyrkimys nostaa esille se, että mielenterveyspalveluita on tehostettava. Mielenterveyspotilaan omaisena eläminen ei ole helppoa, ja vaikeudet kasaantuvat taatusti, jos sairastuneen käytös on väkivaltaista ja tuhoavaa. Uutisotsikoiden selaaminen ei kuitenkaan tee helpoksi työtä, jota useat mielenterveysjärjestöt tekevät - työtä, jonka tarkoituksena on vähentää mielenterveyspotilaiden leimaantumista. Mitä useammin mielenterveydestä puhutaan vain väkivaltatekojen yhteydessä, sitä useammin nämä kaksi asiaa linkittyvät toisiinsa. Mistään vedenpitävästä korrelaatiosta tuskin voidaan kuitenkaan puhua. 

Puhetavoilla on väliä: ne rakentavat maailmaamme ja ymmärrystämme. Siksi pidänkin tärkeänä Holly Bournen kaltaisia kirjoittajia, jotka nostavat esiin sen, että on ihan tavallista ja normaalia kärsiä mielenterveydenhäiriöistä. Nämä näkökulmat on nostettava esiin: kenen tahansa mieli voi sairastua, eikä kyse ole aina maailmanlopusta eikä varsinkaan väkivaltaongelmien alkamisesta. Harmittaa, että vielä nykyäänkin voi tällaisen kuvan saada.

Oletteko te kiinnittäneet huomiotanne siihen, miten mediassa puhutaan mielenterveydestä? Entä tuleeko mieleenne teoksia, jotka vähentävät mielenterveyshäiriöistä kärsiviin kohdistuvaa leimaa?



Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (feministin kesä 9)

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Gummerus 2017 (2016)
Suom. Kristiina Vaara
448 s. 
Pisteitä: 4/5
"En ollut ikinä suudellut ketään. Seitsemäntoista vuotta - eivätkä kenenkään huulet olleet painautuneet oiani vasten. Olin satakahdeksankymmentäsenttinen, pnapää, ja jokainen poika koulussa vaikutti olevan kiinnostunut ainoastaan kääpiönkokoisista wannabe-tankotanssijoista. Toivoin jatkuvasti,että pojat kasvaisivat ulos sitä, tai kasvaisivat minua kohti, tai ehkä se oli vain brittipoikien juttu....Mutta elämän säännöt olivat täysin samat, ei ollut väliä kummalla puolella Atlantin valtamerta oltiin. Kaikki hyvä fiilis Monty Python -sketsistämme pyyhkiytyi pois."

"Aaargh en haluu että tuo Amber-kirja loppuu ikinä!!!! varaa se kirjastosta ja äkkiä, se on sittenkin ihana", tekstasin pari tuntia sitten ystävälleni. Alkujaan ajatus romaanista, jossa tyttö matkustaa Jenkkeihin tapaamaan äitiä, joka ei osannut olla äiti, mutta päätyykin tutustumaan ihanaan poikaan, tuntui hieman kliseiseltä. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta tähän Bournen uusimpaan romaaniin - Mikä kaikki voi mennä pieleen? - sillä ihastuin Normaali-sarjan aloittajaan kovin. Uusimmassa osassa ääneen pääsee Amber, jonka elämää romaanissa seurataan.

Lyhyesti sanottuna Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo siis Amberista, joka lähtee viimein tapaamaan äitiään. Tämä on muuttanut Amerikkaan muutamaa vuotta aiemmin. Uuden perheen lisäksi Jenkeissä odottaa myös kesäleiri ja siellä uusia mukavia ihmisiä. Äitisuhde on kuitenkin Amberille pettymys: äidin tylyys on yhä läsnä, eikä toivottua lämmintä suhdetta tunnu syntyvän. 

Alkuasetelmat ovat tuttuja jokseenkin monesta nuortenkirjasta, mutta ilokseni Bourne kuitenkin käsittelee valitsemiaan teemoja suhteellisen syvällisesti. Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin Evien pakko-oireista häiriötä, on Amberin elämän keskeisimpänä traumana vanhempien avioero ja sen aiheuttanut alkoholismi. Takaumamuistojen kautta romaanissa palataankin Amberin lapsuuteen, jossa hän sai jatkuvasti huomata, miten epäluotettava hänen äitinsä on. Isän uusioperhekään ei kuitenkaan tunnu luontevalta, ja Amber etsii Amerikasta kadotettua äiti-tytärsuhdetta. 

Toinen teoksen kannattelevista teemoista on se, ettei epävarmuus aina näy muille. Pituudestaan kärsinyt Amber on tottunut siihen, ettei häntä huomioida eikä hän ole poikien ihastuksenkohde - hän on vähän samanlainen epävarma teini, jollainen itsekin olin ja jollaisesta olisin halunut nuorempana lukea. Kun Amber tapaa leirillä ihanan Kylen, ei hän voi uskoa, että tämä suosittu poika voisi kiinnostua hänestä. Teoksen aiheen kuullessani sorruin samaan ja ajattelin, että ei taas tällaista ylempi herra nai alempiarvoisen tytön -tarinaa. Bourne kuitenkin osoittaa, että jos lukija erehtyy pitämään Kyleä ärsyttävänä prom king -poikana (tai fruittarina, kuten nuoruudessani sanottiin :D), hän sortuu seksismiin: hyvä ulkonäkö ei tee pojasta ärsyttävää, ylimielistä tai tyhmää.

Feminismi kulkee tässäkin osassa mukana kepeästi ja varsin sujuvasti. Se nousee puheenaiheeksi monessa keskustelussa sekä Amberin ja tämän englantilaisten ystävien että Amberin ja Kylen välillä. Keskeistä on, että Bournen romaanissa feministejä kuunnellaan - esimerkiksi Kyle ei esitä tyhmiä vitsejä tiukkapipoisuudesta vaan arvostaa sitä, miten intohimoisesti Amber tasa-arvotematiikkaan suhtautuu. Tietyillä ratkaisuillaan - kuten sillä, ettei romaanissa päädytä oitis sänkyyn - Bourne osoittaa, miten tasa-arvo ja feminismi parhaimmillaan arjessa näkyvät.

Bournen kuvaamassa feminismissä on kuitenkin yksi suuri heikkous. Normaali-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta kumpikaan ei ole pureutunut millään tavalla intersektionaaliseen feminismiin, joka huomioisi moninkertaisen, esimerkiksi sukupuoleen ja rotuun tai sukupuoleen ja luokkaan perustuvan syrjinnän. Vaikka Bourne ei mielestäni puutu hahmojen ihonväriin, asetelma henkii valkoihoiskeskeisyyttä. Mikä kaikki voi mennä pieleen? on upea kirja minunlaisilleni - länsimaalaisille, valkoisille naispuoleisille - feministeille, mutta sillä ei ole juurikaan annettavaa niille vähemmistöille, jotka eivät näihin etuoikeutettuihin luokkiin kuulu. Tätä voi pitää suurena heikkoutena, sillä Bournen esittämä feminismi kieltäytyy huomioimasta ne vähemmistöt, joilla ei ole valtaa vaikuttaa omiin mahdollisuuksiinsa. Olen myös toistuvasti pettynyt siihen, ettei sarja ole tarjonnut homoseksuaalisia hahmoja, joita, heitäkään, ei esitetä kirjallisuudessa tarpeeksi monipuolisesti. Bournen teokset ovat hulvattomia, ihania ja poikkeuksellisia, mutta niistä huomaa, että ne on kirjoitettu etuoikeutetun nuoren näkökulmasta. Intersektionaalisuuden unohtaminen ei tunnu luonnolliselta selitykseltä, sillä romaanin päähenkilöt ovat muuten varsin tietoisia feministisistä suuntauksista, käsitteistä ja tapahtumista. Mielestäni rodun puuttumista ei voi selittää myöskään kulttuurisen omimisen pelolla, sillä luulisi, että Evie, Amber ja Lottie tutustuisivat väistämättä kerhossaan myös tähän uusimpaan feministiseen suuntaukseen. Toivoa sopii, että he ryhtyvät kolmannessa osassa puolustamaan tai ymmärtämään myös sellaisia ihmisryhmiä, joihin he eivät itse kuulu.

tiistai 1. elokuuta 2017

Paula Havaste: Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo
Gummerus 2017
455 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oh. Taatun turvallinen. 
Arvostelukappale.
Heinä-elokuiset hetket Kerten matkassa ovat nyt tulleet päätökseen. Paula Havasteen Lumen armo päättää Vihat-sarjan, jonka tapahtumat saavat sytykkeensä historiallisesta piispan surmasta. Romaanisarjan päähenkilö, vahva ja itsenäinen Kertte, pääsee viimeinkin takaisin koti-Suomeen ja valmistautuu kohtaamaan kotiväkensä. 

Lumen armo on matkaromaani, jossa Kertte kulkee Virosta Turkuun ja sieltä yhä edemmäs pohjoiseen. Teoksen tunnelma on tutun verkkainen: jännite muodostuu siitä, löytääkö Kertte kotiin ja ketä tutusta pirtistä enää löytyy. Miten Mimerka suhtautuu äitinsä paluuseen, ja onko Larri säilynyt hengissä? Sarjan viimeisin onkin täynnä kimurantteja ihmissuhteita: jokaiseen liittyy oma menetyksensä, pettymyksensä ja vihansa. 

Kerten vahva persoonallisuus tulee jälleen esille. Hänessä taistelevat muinaiskansan taikauskoisuus ja modernin naisen itsenäisyys. Kovapäisenä ja määrätietoisena hän käy läpi matkan, joka lienee aikalaisnaisilleen melkoinen poikkeus. Kerten kulkema matka onkin paitsi fyysinen karku elämän järkytyksistä, myös leikkaus Kerten henkiseen kasvuun, menneisyyden hyväksymiseen ja rauhan löytämiseen.

Olen Havasteelle kiitollinen siitä, että hän on tutustuttanut minut historiallisiin romaaneihin. Vihat-sarjan viimeistä lukiessani jo oikein odotin, millaisia loitsuja, taikauskoja ja arjen menetelmiä Havaste tällä kertaa romaaniinsa ripottelee. Koska taivaltaminen on entisaikaan ollut työlästä ja hidasta ja Havasteen kerronta viipyilee pitkäntuntuisessa matkassa, saavat arjen käytänteet varsin ison roolin romaanin kulussa. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna yksityiskohdat tuntuvat merkittäviltä, mutta tapahtumallisesti teos jää varsin niukaksi. Niistä dramaattisista tapahtumista, kuten hiippakunnan vihoista, jotka Kerten elämää painostavat, olisi voinut kehittyä jotakin vielä dramaattisempaa. 

Pitkin matkaa Havaste valmistelee lukijaansa siihen, että sarja on saanut päätöksensä. Jokseenkin leppoisan, muttei suruttoman, teoksen kiinnekohtana siintää koti, jonne Kerten on matka. En ole pitkään aikaan lukenut kokonaista sarjaa loppuun, ja tunnelma onkin jollain tavalla erityinen. Mielestäni Vihat-sarja saa arvoisensa päätöksen, joka jättää tarpeeksi arvuuttelemisen varaa. Erityisesti Mimerkan ja Usvan kohtalot jäävät juoksentelemaan mieleeni joksikin aikaa. Millaiseksi heidän elämänsä muodostuu?

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Heinäkuussa luetut

Niin vain alkaa kesä kääntää suuntaansa - iltaisin on jo hämmentävän pimeää. Tuntuu kummalta, että kesä on noin vain hujahtanut ohitse, eihän lämpimiä päiviäkään ehtinyt olla kuin kourallinen. 

Tässä kuussa olen lueskellut paljon mutta lopettanut vain osan kirjoista; olen lukenut kaikenlaista pientä, lyhyttä, turvallista ja piristävää. Olen tutustunut moneen lapsuudensuosikkikirjaani, mutta toisaalta myös osallistunut naistenviikkoon. 

Heinäkuussa olen lukenut seuraavat teokset: 

Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt (vahva lukusuositus!)
Kontula: Luokkalaki (tämäkin tärkeää asiaa, lukekaa!)
Pasi Hirvonen: Irti sanottu mies
Tiina Molander: Yyhoo
Mäkelä, Puustinen & Ruoho: Sukupuolishow (kattava perusteos feministiseen mediatutkimukseen)
Pöyliö: Ihmisen veri (taas yksi humoristinen vanhuskuvaus)
Alcott: Pikku naisia (paluu lapsuuteen)
Karjalainen: Uppo-Nalle (sympaattista lohtulukemista)
Virtanen: Seljan tytöt (paluu nuoruuteen)
Janosch: Pieni Panama-kirja 
Aira Savisaari: Hemppa (lapsuuden rakas kirja, suosittelen pienokaisille!)
Kuratomi & Kakimoto: Otso-herran pato (jälleen kurkistus lapsuuteen)
Sarah Andersen: Big mushy happy lump (hihitystä)

Ihania lukukokemuksia on luvassa lisää. Kesken on niin Kytömäen Kivitasku, josta uhkaa tulla minulle tärkeä kirja, kuin Havasteen Lumen armo, joka päättää Vihat-sarjan. Syksymmälläkin on ilmestymässä niin monta kiinnostavan kuuloista kirjaa, etten oikein tiedä, miten päin olla, kun luettavaa taas kertyy niin paljon.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Janosch: Äiti, mistä lapset tulevat?

”Sitten isä työntää pippelinsä…”
”Joo”, Leopold sanoi, ”ihan niin kuin meidän isä. Hän työntää sen äidin tupsukkaan…”

”Sen oikea nimi on vagina”, opettaja huomautti. ”…ja ruiskuttaa siemenensä sitten äidin sisään.”

Kuten aiemmassa postauksessani kerroinkin, rakastin lapsena Janoschinen kertomuksia. Joskus mukaan oli sattunut teos Äiti, mistä lapset tulevat, jossa kirjailija kertoo varsin suorin sanankääntein ja vielä rehellisemmin kuvin, miten lapsia tehdään. 

En varsinaisesti ihmettele, että äitini häkeltyi, kun omatoiminen 4-vuotias lainaaja oli löytänyt lastenosastolta seksikirjan, lainannut sen, lukenut ja tullut kysymään, onko kirjassa kerrottu totta. Janosch kuvaa seksuaalista kanssakäymistä ensin hiirien, sitten kirsikoiden ja lopuksi ihmisten kautta. Tässä kirjassa ei olla peiton alla, vaan kaikki on näkyvissä!

Tarinan kehyskertomus on jokseenkin kehno: Tytteli-hiiri tapaa koulumatkallaan ihanan pojan, jota hänen alkaa tehdä mieli suudella, ja sitten jalat jo menevätkin alta. Koulupäivän teemana puolestaan on lisääntyminen. 

Vaikka Äiti, mistä lapset tulevat? on jokseenkin rehellinen kertomus seksistä ja siitä, miten sitä tehdään, on Janoschin kirjalla omat suuret puutteensa. Ensinnäkin kirja antaa olettaa, että seksiin hypätään noin vain: haluttava tyyppi vain tavataan, ja sitten ollaankin makaamassa nurmikolla. Toisekseen kirjassa mainitaan, että miesten tekee melkein aina mieli. Käsitys toistaa näkemystä siitä, että miehet ovat hyperseksuaalisia olentoja. Hiirilapsille on jopa kerrottu, että lapsen tekee mies. Tyttelin ihastus on suudellut montaa tyttöä, hänellä on maailmanmiehen otteet, ja hän kerskailee itsekin suorituksillaan ja saamillaan kehuilla. Ei kovin terve tapa puhua seksuaalisuudesta, väittäisin.

On kirjassa omat hyvät puolensakin. Myös Tytteli-hiiren tekee mieli suudelmaa, ja seksuaalisuus näyttäytyykin asiana, joka kuuluu sekä naisille että miehille. Äiti- ja isähiiren tekee mieli seksiä usein, ja he harrastavat sitä muutenkin kuin lapsia tehdäkseen. 

Janoschin kuvitus on varsin vapautunutta. Yhdessä kuvassa nainen ja mies seisovat vastakkain alasti; miehellä on erektio. Toisessa kuvassa esitetään doggie-tyyli, ja kolmannessa lapsia tehdään perinteisessä lähetyssaarnaajassa. Lisäksi näytetään, miten vauva kasvaa naisen kohdusta ja miten syntyvä vauva "tulee ulos äidin tupsukan reiästä eli vaginasta"

En ole oikein varma, miten tähän kirjaan tulisi suhtautua. Seksuaalisuutta ja seksiä käsitteleviä kirjoja on ehdottomasti oltava lapsille, mutta mielestäni näitä asioita pitää käsitellä aikuisten kanssa. Kuvat ja kerrottu voivat olla varsin hämmentäviä kokemuksia lapselle, joka törmää niihin ensikertaa. Jollain tavalla pitäisi painottaa sitäkin, että seksissä pitäisi olla kyse siitä, että molemmat haluavat seksiä. Janosch ei puutu siihen, että seksistä ja suukoista voi kieltäytyä, eikä hän esittele sitäkään, että maailmanmiesrakastaja saattaa olla varsin vahingollinen tyyppi. Positiivista kuitenkin on se, että seksi esitetään hauskana ja riemullisena asiana. Tämä kirja ei lastentekotouhua kauhistele.

Janosch: Äiti, mistä lapset tulevat?
Otava 1996 (1992)
Suom. Marja Kyrö
50 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Huuuppps...

torstai 27. heinäkuuta 2017

Lapsuuden nallesuosikki: Hemppa

Aira Savisaari & Pirkko Vainio (kuvat): Hemppa
Sanoma 1989
42 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Känkkymäntyräinen!
Olen viime päivinä lainannut alakuloon joitakin lapsuudenlempparikirjoja. Uppo-Nalle ilahdutti olemalla piristävämpi ja sympaattisempi kuin muistinkaan. Muitakin nallerakkauksia lapsuuteeni liittyy: esimerkiksi Otso-herran patoa tavattiin meillä ahkerasti. Kaikkein rakkain tarina on kuitenkin Hemppa; kun ryhdyimme sitä muistelemaan, muisti äitini juonen lähes kokonaan. Kirjaa on siis luettu! Minä puolestaan elämöin muuan huudahduksella, joka on painunut muistini syövereihin: voi lirupuro ja hapantatti!

Hemppa on kertomus nallekarhusta, siis Hempasta, joka on unohdettu saareen. Se herää sieltä likomärkänä, luulee olevansa kylpyhuoneessa ja ihmettelee, miten lehdet ja syksy ovat päässeet ammeeseen. Hauska, humoristinen ja vähän yllättäväkin aloitus johdattelee lukijan surullisempaan tapahtumaan, jossa Hemppa huomaa jääneensä kotimatkakyydistä. Kallea ei näy eikä kuulu, ja sekös tekee Hempan vihaiseksi: hän hokee yhtenään känkkymäntyräinen, känkkymäntyräinen, känkkymäntyräinen

Pian Hemppa alkaa kuitenkin viihtyä luonnossa, ja niinpä sitä ei huvita enää lähteä kaupunkiin, kun Kalle perheineen viimein saapuu sitä etsimään. Kaiken lisäksi kissalelu Romppainen (mistä näitä nimiä tulee :D) on päässyt Kallen vaikutuiseksi unikaveriksi. Hemppa pyytää Romppaista kertomaan Kallelle, että nallen elämä on nyt saarella. 


Tapahtumat saavat päätöksensä, kun rantaan ajautuu suuri saavi ja sen sisällä tyttönalle, piano, kampauspöytä ja 38 paria kenkiä. Savirannan ja Vainion teoksessa korostuvat varsin perinteiset sukupuoliroolit, mutta on pakko sanoa, että kannen kenkäkauhistelu on aika hauska kuva. Samoin hihityttää se, kun Hemppa epäilee Elliä kenkäkauppiaaksi, kun tällä on niin monta paria kenkiä. Elli myös päättää, miten koti sisustetaan, ja niinpä Hemppaa viedään. Nallejen välisiä tunteita ei tarkemmin kuvata, mutta lukija ymmärtää kyllä helposti, että tosirakkaushan se on vastaan tullut. 


Olin äärimmäisen ilahtunut löydettyäni ja luettuani tämän kirjan vuosikymmenten jälkeen. Minusta Savisaaren kirjoittama ja Vainion kuvittama teos on lämminhenkinen ja hauska. Kirjan alussa on kartta, jossa nimetään keskeiset tapahtumapaikat - se on sopivan kiinnostava. Kuvitus, jota on runsaasti, on kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut, ja Hempan tunteet on kuvattu taitavasti hauskoiksi ilmeiksi. Kirjassa pääsee myös seuraamaan 80-luvun tuulitakkimuotia. :D 

Jos Hempan tarina ei ole tuttu mutta eläinkertomukset viihdyttävät, suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän hassuun nalleen. Samalla lapset - ja aikuiset - oppivat hassuja tapoja purkaa kiukkuaan ja tunteitaan. Lirupuro ja hapantatti on fraasi, jota on meillä toiseltu pitkään kirjan lukemisen jälkeen. 

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Janosch: Pieni Panama-kirja (ja muuan Janosch-muisto)

Lapsi, 4 vuotta, avoimesti: Äiti, tehäänkö lapsia oikeesti niin, että...
Äiti, säikähtäneenä: Öhöm. Jooo...Mistä sinä tuon olet oppinut?
Lapsi, 4 vuotta, riemukkaasti: No Janoschista! Mutta sittenhän 
         tekin ootte isän kanssa tehny niin kaksi kertaa!
Äiti, hämmentyneenä: Ai miten niin kaksi kertaa?
Lapsi, 4 vuotta, näsäviisaasti: No minä ja mun veli!

Janosch: Pieni Panama-kirja
WSOY 190 (1980-1982)
Suom. Riitta Mäyrälä
140 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hih. Hassuja kuvia.
Tätä Janosch-viitteistä tarinaa kerrotaan aina silloin tällöin, kun tahdotaan muistella, miten uupumaton lukutoukka olin lapsena. En tiedä, miten Janoschin Äiti, mistä lapset tulevat? -teos on lähtenyt kirjastosta mukaamme, mutta niin vain äiti muistelee hämmentyneensä, kun tulin kysymään häneltä seksistä 4-vuotiaana. Totuus on kuitenkin, että varhaisimman seksuaalivalistukseni olen saanut Janoschin varsin suorapuheisesta lastenkirjasta - tottahan se kiinnosti minua, olivathan kaikki muutkin Janoschit ihania ja ihmeellisiä. 

Kun palasin nyt Janoschin pariin noin parikymmentä  vuotta myöhemmin, en valikoinut seksikirjaa luettavakseni (vaikka sekin pitää tehdä, jotta näen, mitä oikeastaan olen oppinut :D). Tartuin klassisempaan ja vähemmän kyseenalaiseen kirjaan, nimittäin Pieni Panama-kirja -kokoelmaan. Se koostuu kolmesta tarinsata, joiden päähenkilöinä seikkailevat pikku karhu ja pikku tiikeri. 

Oi ihanaa Panamaa olen lukenut lapsenakin, ja sen idea oli minulle suurin piirtein tuttu: karhu ja tiikeri lähtevät etsimään upeaa idylli-Panamaa. Sitä en kuitenkaan muistanut, että he ihan totta kiertävät ympyrää, löytävät uudelleen itse rakentamansa sillan ja päätyvät ihastelemaan taloa, joka, kas vain, onkin heidän omansa. Janosch opettaa, että seikkailuihin lähteminen on tärkeää, koska silloin voi tavata uusia ihmisiä ja kokea uusia asioita. Kotinsakin voi alkaa nähdä uusin, rakastavaisemmin silmin. Kelpo sanoma, tarina viihdyttää. 

Aarretta etsimässä on klassinen aarretarina, jossa karhu ja tiikeri ovat rahan perässä. Raha ei tee onnelliseksi, Janosch julistaa. Tarina on aavistuksen pitkäveteinen ja toisteinen, eikä se houkuttele edeltävän tarinan lailla. 

Kolmas tarina, Postia tiikerille, on varsin sympaattinen kertomus. Siinä tiikeri toivoo kovasti, että karhu lähettäisi hänelle kalapaikaltaan kirjeen. Posteljoonia ei niin vain löydy, ja kirjeen saaminen viivästyy. Kirjeen saaminen on kuitenkin vallan ihanaa, kun se viimein onnistuu. Postilaitoksen kehittyminen on kuvattu tarinassa upeasti, mutta puhelin- ja lentopostikeksinnöt esitetään kiireellisesti, kuin väkisin tarinaa jatkaen. 

Kaiken kaikkiaan nämä legendaariset eläinystävykset ovat hauskoja, hassuja ja sympaattisia. Niiden välinen ystävyys on kestävää ja tärkeää: kun toinen osaa kalastaa, ei ole hätää, ja kun toista voi kantaa reppuselässä, pärjää väsyttävämmilläkin matkoilla. Janoschinin kuvituksessa pidän siitä, ettei yksityiskohtia ole liikaa mutta että niitä kuitenkin on; joskin osa, kuten puskapissalla oleva kani, on varsin kierolla huumorilla tehtyjä. No, Janosch on rehellinen elämän kuvaaja! :D 

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: suomalaista Seljaa ihastelemassa

Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt
WSOY 1993 (1955)
241 s.
Pisteitä: 4/5
Virvasta tuntui kuin hänessä olisi ollut kaksi ihmistä. Toinen oli voimakas ja kaunis - se osasi kirjoittaa, kuunnella musiikkia ja lukea runoja, se eli maailmassa joka oli täynnä ihmeellisiä värejä ja valoja, romantiikkaa ja satua. Toinen puoli taas oli kömpelö ja mitätön - änkytti tunneilla, kompastui mattoihin, tuskastui hiuskuontaloonsa, sai huonoja numeroita matematiikan kokeista ja suri katkerasti kesakoitaan.

Naistenviikkoni huipentuu tänään tyttökirjaklassikkoon, joka on suomalainen vastine Louisa M. Alcottin Pikku naisille. Rauha S. Virtasen Seljan tytöt muistuu mieliin lapsuusvuosilta, ja onnekseni sain lukea kirjan samoilla kansilla, joilla olen sen lapsuudessanikin lukenut. Hassua, miten tyttökirjojen kohdalla kaipaakin luettavaksi juuri sen alkuperäiskantisen teoksen. 

Seljan tyttöjen idea noudattelee Alcottin romaanista tuttua kerrontaa: Virtanen kuvaa neljän sisaruksen (Margaritan, Krisin, Virvan ja Dodon) elämää. Siinä missä Alcottin teos myötäilee aikansa uskonnollisuutta, isänmaallisuutta ja ydinperhe-elämää, on Virtasen romaanissa havaittavissa modernisoitumisen muutokset. Seljan isä menee uusiin naimisiin, syntyy uusperhe, ja adoptiotyttären Margaritan tarina poikkeaa sekin perinteisistä perhekuvauksista. Teini-ikäinen sisarusparvi saa kasvaa vapaamassa maailmassa, jossa nuoruuden oikut jo tunnetaan ja jossa he saavat elää suhteellisen itsenäistä elämää. 

Samalla Seljojen elämä on kuitenkin normien sävyttämää: huulten punaaminen on kauhistus, ja lukujen tarinoissa on samanlaista opetuksellisuutta kuin Alcottinkin kertomuksissa. Turhamaisuudesta ja kateellisuudesta on päästävä eroon, ja tyttöjen tehtävä on kasvaa hyveellisiksi ihmisiksi. Paatoksellisuus ei kuitenkaan kuulla Seljan tyttöjen tarinasta yhtä vahvasti kuin Pikku naisista, sillä tytöt ovat jokseenkin omapäisiä. Bethin tapaan myös Seljan nuorin sisar, Dodo, on jonkinlainen pieni pyhimys, jolle hyvätapaisuus ja toisten huomioiminen on luontevinta ja helpointa. 

Suuria Seljan tytöissä ei tapahdu, mutta romaani on hyväntuulinen kuvaus nuorten elämästä. Kris jää minulle hieman etäiseksi hahmoksi; sen sijaan muistan jo lapsena samastuneeni taiteelliseen ja herkkään Virvaan. Olisin kaivannut hänen ääntään enemmänkin kirjaan; jatkuva fokalisaation vaihtelu häiritsee tässä teoksessa jonkin verran. Margarita taas on ailahtelevaisuudessaan varsin sympaattinen, sillä hän osoittaa sen, ettei nuoruus ole helppo ajanjakso. Hänen epätäydellisyytensä kiehtoo minua, ja vaikka hänen kasvamistaan on mukava seurata, toivoisin silti hänen pitävän osan omapäisyydestään. Ihana, muumimammamainen äitipuoli Rea kun tuntuu kasvattavan kaikista lapsista varsin siveellisiä nuoria naisia. Nuoreksi kasvaminen ja nuoruuden epävarmuus käyvät hyvin ilmi tästä teoksesta. 

Tyttökirjasuosikkien lukemista on ehdottomasti jatkettava. Seljan tyttöihinkin kuuluu vielä kolme osaa, ja jatkoa on myös Alcottin teoksille. Mitä muita tyttökirjoja suosittelisitte luettavaksi? Mitkä ovat omia suosikkejanne?

Toisaalla Seljan tytöistä: Krista, Nuori opettajatar, Booksy

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Viime viikolla tein vanhempieni kanssa retken Länsi-Suomeen meren äärelle. Matkaa ennen piti luonnollisesti pohtia, mitä luettavaa otan mukaan. Päädyin meriaiheisiin kirjoihin, ja sitten muistin, että Uppo-Nallehan saapui Reetan luokse merta pitkin. Niinpä pakkasin laukkuuni lastenklassikon, joka on kyllä ollut lapsuudessani läsnä mutta josta ei muistanut juuri muuta kuin Uppo-Nallen peippospelon. Narulla kuivaaminen oli sekin painunut mieleeni, ja harmittelin, ettei lukemani teoksen kannessa ollut tuota ikimuistoista kuvaa.

Uppo-Nalle paljastui mitä sympaattisimmaksi lastenkirjaksi! Ilahduin ensinnäkin siitä, ettei teoksessa korostetasukupuolirooleja, vaikka ne taustalla näkyvätkin (isä tietää kaiken, äiti hoitaa kotia ja Reeta Uppo-Nallea). Toisekseen teoksen luvut ovat hyvin rakennettuja tarinakokonaisuuksia, joissa yksi seikkailu saadaan sekä aloitettua että päätettyä. Kun kuvia on teoksessa vain silloin tällöin, jää lukijalle aikaa visualisoida tarina itsenäisesti. 

Uppo-Nalle opettaa paljon elämästä. Uppo-Nallen peippospelon avulla käsitellään sitä, että jokin asia saattaa olla pelottava ja että pelosta toipumiseen voi mennä aikaa. Hylkäämisen ja ystävystymisen kokemukset tulevat myös esiin. 

Aina silloin tällöin Uppo-Nalle tai Laulava Lintukoira runoilee tai laulaa kerrontatekstin välissä. Karjalaisen runot ovat leikkisiä ja hassuja, ja niissä pelleillään riimeillä. Osassa on hyvinkin syvällinen sanoma, osa on hupsutuksia, joille voi nauraa. Runojen merkitys teksteille ei sinällään aukene, mutta ne sointuvat hyvin osaksi kokonaisuutta. 

Yllätyin Uppiksesta positiivisesti. Tarinat ovat nopealukuisia, ne opettavat jotakin ja ovat kieleltään ja tapahtumiltaan hauskoja. Tekeekin mieli jatkaa Uppisten lukemista, niin mukava satukokemus tämä ensimmäinen osa oli! Mitä muistoja teillä liittyy tähän merten takaa saapuneeseen nallekarhuun? Vieläkö muistatte, että alkujaan Uppo-Nallen nimi oli ollut Alfonso? 

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
WSOY 1979
125 s.
Pisteitä: 5/5

Kirjabloggaajan kesäaakkoset O-U

O = opiskelu. Monena vuonna kesiini ovat kuuluneet kesäopinnot - tentit, esseet ja lähdekirjallisuus. Kun puolisoni kesäloma nyt päättyi, tuntui oudolta, etten enää palannut opintoihini, joita vielä toukokuun loppupuolella viimeistelin. Feminismiä opettelen kyllä edelleen, ja jonkinlaista valmentautumista on harrastettava suomen kielen osaltakin, sillä syksyllä alkavat työt suomen kielen opena. Jihhuu! Työelämä kutsuu.

P = piknik. Kesään kuuluvat piknikit. Olen haikaillut useaan otteeseen järven rannalle. Mukaan haluaisin ottaa hyvät eväät ja kirjoja; harmikseni sää ei suosi ainakaan tällä viikolla. Piknik on mukava tapa viettää ystävien kanssa aikaa, mutta se sopii myös oman ajan viettoon.

Q= Quebert. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ainoa Q:n liittyvä asia, joka tulee tällä hetkellä mieleeni. Juonivetoinen romaani sopii kyllä hyvin kesälukemiseksi, joten se kannattaa napata mukaan, ellei teokseen ole vielä tutustunut.

R = ranta! Tässä se taas tulee. Haaveilen joka kesä siitä, että pakkaisin koriin mansikoita, mehua ja sipsejä ja lähtisin rannalle lukemaan. Aika harvoin lukurantaloma tulee toteutettua, vaikka järven rannalla onkin ihana lukea.

S = sadut. Kesällä on mukava palata lapsuudensuosikkitarinoihin. Viime kesänä tutustuin moneen nuoruudenlemppariin, ja tänä kesänä olen lukenut esimerkiksi Pikku naisia, Seljan tytöt ja Uppo-Nallen. Häpeäkseni on tunnustettava, että Lindgrenin Marikki on yhä lukematta, ja pohdin juuri, viettäisinkö tämänpäiväisen kirjastoreissun yksinomaan lastenosastolla klassikoita etsien.

T = tyttökirjat. Satujen ja lapsuuskirjojen ohella myös tyttökirjat kuuluvat kesiini. Tuttuihin tyttöihin on mukava tutustua uudestaan kesäisin, sillä tyttökirjat ovat usein kepeitä ja nostalgisia. Tänä vuonna olen lukenut yllämainittujen teosten lisäksi Tuija Lehtisen Rebekan, joka oli uusi tuttavuus mutta hyödynsi selkeästi klassikkoja.

U = ulkoilma. Kesällä parasta on linnottautua lukemaan ulos. Tänä kesänä olen lukenut ainakin torikahvilassa ja puistossa, minkä lisäksi olen kuunnellut äänikirjoja metsäkävelyillä. Merenrannalla en ehtinyt lukemaan, vaikka Länsi-Suomessa tulikin vierailtua. Haaveilen jo mökkilomasta merimaisemissa.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: yksinhuoltajaäitiys (feministin kesä 8)

Tiina Molander: Yyhoo
Lempo Kustannus 2016
64 s.
Pisteitä: 4/5
Tiina Molanderin sarjakuvateos Yyhoo alkoi kiinnostaa minua, kun Lottovoittajien pöydässä - ja Luokkalaki-teokset tutustuttivat minut paremmin suomalaiseen köyhyyteen ja sen mukanaan tuomaan ongelmiin. Molanderin sarjakuvateoksessa pienituloisuutta lähestytään yksinhuoltajaäidin näkökulmasta: töitä ei ole, lapsi on energiajuomaa himoava teini, ruokaa olisi saatava ja laskut maksettava. 

Yyhoo koostuu tarinoista, jotka selittävät, millaista yksinhuoltajuus on. Kun kasvatusvastuu on vain toisella vanhemmalla, on oma aika vähissä, ja omakivaillat, jolloin lapsi on poissa, tuntuvat luksukselta. Köyhyys näkyy Molanderin teoksessa dyykkausruokina, ruoka-aikojen peruuntumisena ja laskujen maksamisen lykkäämisenä (on pakko lykätä). Teinikin on oppinut, ettei rahaa noin vain pyydetä omiin menoihin, ja sekä äiti että lapsi harmistuvat, kun elatusmaksuja ei kuulu. 

Molanderin piirustustyyli on hieman sumuinen, kaunistelematon. Naisen alaston vartalo on usein läsnä. Teoksen värit ovat ihanan maanläheisiä, violettia, ruskeaa, punaista. Tyyliseikoissa häiritsee ainoastaan se, että toisinaan tarinaa selittävät tekstit eivät kunnolla erotu taustastaan. Kaunokirjaimissa on oma elämisen sävynsä, mutta tietyllä väripohjalla niitä on hankalahkoa lukea. 

Kaiken kaikkiaan Yyhoo on rehellinen kertomus yksinhuoltajuudesta, yksin olemisesta, yksinäisyydestä ja köyhyydestä. Päähenkilö kamppailee monien yksityiselämän ongelmien kanssa: raha ja mies tekisivät hyvää, perhe olisi kyettävä ruokkimaan ja laskut maksamaan. Pienituloisten mahdollisuudet eivät ole samat kuin keskiluokkaisten, Molander osoittaa. Sisukkaalla asenteella pärjää jotenkuten, mutta rahan aiheuttamat ongelmat ovat todellisia ja konkreettisia.


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: naisen kirjoittama romaani (feministin kesä 7)

Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Atena 2015
204 s.
Pisteitä: 3/5
Tänään alkaa naistenviikko, jota juhlitaan blogistaniassa Tuijatan johdolla. Viikko on hyvä tapa korostaa naisten kirjallisuutta: heidän kirjoittamiaan ja heidän lukemiaan tekstejä. Aloitan oman naistenviikkohaasteeni Sari Pöyliön romaanilla Ihmisen veri, joka saa kunnian olla viikon valintani naisen kirjoittamaan romaaniin. 

Pöyliön romaani ei minua kansikuvallaan houkutellut (tästä ehkä lisää myöhemmin), mutta muistelin kuulleeni hyvää muissa blogeissa. Totta onkin, että Pöyliö kirjoittaa houkuttelevasti, sujuvasanaisesti ja huumoria ja vakavampaa kerrontaa yhdistellen. Pöyliön suomi on sujuvaa ja kaunista, jotenkin todella osuvaa. Teoksen kieli on yksi romaanin kohokohtia. Mietin lukiessani paljon sitä, mistä kaikesta humoristinen kieli koostuu: yllättävistä sananvalinnoista, käänteisistä lauserakenteista ja muuten vain nasevista ilmauksista.

Ihmisen veri kertoo 83-vuotiaasta Kulosta, entisestä lääkäristä ja elokuvaohjaajasta, joka saa ensinnäkin kuulla olevansa kuollut. Lehti-ilmoitus ei tietenkään pidä paikkaansa mutta tutustuttaa yläkerran ihastuttavaan Ansaan. Kaksikko päätyy etsimään Kulon kadonnutta elokuvaa, ja vanhuksen elämänvaiheita pohjustetaan lapsuus- ja nuoruuskuvauksin. 

Luin Ihmisen verta kesäisenä päivänä torilla. Romaani sopii sellaiseen mainiosti, sillä se etenee sujuvasti, juoni kulkee eteenpäin koko ajan, ja kerronta ja dialogi vuorottelevat tasapainoisesti. Pöyliö on onnistunut rakentamaan tasapainoisen romaanin, jonka takautumat selittyvät ja tuntuvat luonnollisilta, kunhan ensihämmästyksestä on päässyt (en ole aina niin innoissani kronologian rikkovista kerrontatavoista). 

Pöyliön romaani on jonkinlainen sekoitus arvoitusta ja ihmisluonteen kuvausta. Sodanaikaiset perhetragediat varjostavat Kulon elämää, eikä elokuvanteossakaan ole hämmennyksiltä päästy. Kerrontahetkeen sijoittuvat vanhuuskohtaukset jäivät kuitenkin minua mietityttämään, sillä  niissä Kulo näyttäytyy paljon koomisempana ja huvittavampana hahmona kuin vakavissa, jopa synkeissä lapsuuskohtauksissa. Miksi vanhuutta kuvataan niin usein humoristisesti, siten, että päähenkilö vaikuttaa vähän hupsulta, höpsähtäneeltä ja jotenkin tragikoomiselta? Kaipaisin kirjallisuuteen vakavamielisempiä vanhuuskuvauksia - ja ymmärryksen siitä, että vanhemmat ikäpolvet ovat viisaita, ymmärtäväisiä ja pohtivia.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Naistenviikko: tyttökirjaklassikon naiskuva

”En ole kunnianhimoinen tytöistäni sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin suurinkaan omaisuus.”
Kesänpiristyslistani rohkaisi minua lainaamaan jonkin lapsuusajan suosikkini. Koska viime kesänä vietin useammankin hetken ala- ja yläkoulusuosikkieni parissa, jouduin pohtimaan pitkään, mitä haluaisin nyt lukea. Louisa M. Alcottin Pikku naisia valikoitui luettavaksi siksi, että vaikka tyttökirjaklassikosta pidinkin, ei siitä koskaan muodostunut sellaista Anna-kirjoihin verrattavaa suosikkia, jonka juonenkäänteisiin palaisin yhä uudestaan ja uudestaan. Bethin ikävän kohtalon muistan, senkin lähinnä siksi, että pilkutimme viidennen luokan äidinkielenkirjasta tekstiä, jossa sarjan juoni referoitiin tyhjentävästi (olen vieläkin pöyristynyt moisesta tavasta pilata nuorten lukijoiden lukuelämys!). 

Pikku naisia kertoo nimensä mukaisesti siitä, mikä tyttölapsien tehtävä on maailmassa - heidän tulee käyttäytyä kuin pienet aikuiset ja kasvaa naisen rooliinsa jo pienestä pitäen. Alcottin romaani onkin kuvaus siitä, miten neljä sisarusta, Meg, Jo, Beth ja Amy saavat kukin vuorollaan oppia naiseuteen ja elämään liittyviä arvoja ja hyveitä. Isän ollessa puolustamassa kotimaata tyttäriä luotsaa muumimammamainen, myyttimäisen hyvä äiti.

Koti, uskonto ja isänmaa tähdittävät Pikku naisia -romaanin välittämää arvomaailmaa. Jo alussa käy ilmi, että isänmaan puolustaminen on tärkeintä, mitä kunnon kansalainen voi tehdä, ja siksi perheen naiset eivät päästä isän ikäväänsä valloilleen. Myös Jumalaan on syytä turvautua hyvinä ja huonoina hetkinä: Alcottin anekdootit sisarusparven elämästä pohjautuvat pitkälti kristilliseen oppiin hyvästä elämästä ja käytöksestä. Köyhien tukemisesta ja toisten ajattelemista korostetaan romaanissa varsin paljon, ja arkiset kristilliset rutiinit, kuten rukoilu, toistuvat teoksessa usein.

Romaani tuo väistämättä mieleen ajatukset siitä, mitä naisilta odotettiin ja mitä heille sallittiin 1800-luvun Amerikassa. Alcottin romaani on kuvaus siitä, miten tyttölapsista kasvaa aikuisia ja miten he oppivat elämän tärkeitä asioita. Romaanin vahvuudet ja heikkoudet kietoutuvat toisiinsa: siinä missä Alcott onnistuneesti kuvaa tapahtumia, joissa nuoret saavat opetuksen, jättää teoksen anekdoottimainen rakenne juonen hajanaiseksi. 

Pikku naisia opettaa naiseudesta ainakin seuraavat asiat: on oltava kiltti, pukeuduttava hyvin, pidettävä pitkät hiukset, osattava keittiö- ja ompelutyöt, puhuttava kauniisti, ajatella toisia enemmän kuin itseään, vältettävä turhamaisuutta, pyrkiä avioelämään, oltava hyvä vaimo, kätkettävä ikävät tunteensa ja oltava naisellinen. Naisten maailma on hyvin yksityinen: he eivät juuri poistu kotoaan vaan temmeltävät lähipiirissään.

Kritiikittä Alcott ei kuitenkaan aikakautensa naiskuvaa tarjoa, päinvastoin: Jon hahmo on raikas ja kapinoiva. Jo on se tyttö, joka ei sopeudu aikalaisvaatimuksiinsa, vaan nauttii juoksemisesta, toisten suojelemisesta ja yllättyy siitä, miten mukavat lyhyet hiukset ovatkin. Jon elämää on ehdottomasti mielenkiintoisinta seurata, sillä hän erottuu muista tytöistä niin hyvin ja elää omaa, persoonallista elämäänsä. Jo haaveilee siitä, että saisi elättää itsensä itsenäisesti; avioliittoa hän tuntuu vastustavan lähes syvästi. Näin vahvasti poikkeuksellisen naishahmon kirjoittaminen kielii siitä, että Alcott (joka ei koskaan mennyt naimisiin) on kirjoittanut romaaniinsa jotakin omasta ajatus- ja kokemusmaailmastaan.
”On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti March, pitää hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!”
Pieni Beth taas saa ylleen pienen pyhimyksen siivet: hän on juuri sellainen tyttö, jollainen pitää ollakin. Hän on arka, kunnioittaa vanhempiaan, ei riehu, pukeutuu nätisti ja puhuu kauniisti. Hän on varsin kalvakka niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin. Toisessa osassa häntä odottaa traaginen kohtalo, ja onkin kiinnostava miettiä, mitä Alcott haluaa sanoa sillä, että pyhimysmäinen Beth ei saavuta kaikkia unelmiaan. Marttyyrimaisesti hän kärsii tulirokosta jo Pikku naisissa, ei valita, eikä ole vaivaksi. 

Myös sisarusten äiti on jollakin tavalla myyttinen, onhan hän niin kertakaikkisen hyvä, hellä ja ymmärtäväinen. Kristillisyys ja vaatimattomuus luonnehtivat äitiä, joka pitää huolen lapsistaan. On äidissäkin jotakin ajalleen rohkeaa: hän ei hyväksy ruumiillista väkivaltaa vaan ohjaa lapsensa hyvään elämään hellin neuvoin. Hän kannattaa myös sitä, että tytöt voivat olla itse valitsemassa aviopuolisoaan. 

Sisaruksista vanhin, Meg, lienee se, joka vastaa parhaiten aikansa naiskuvaa. Hän on naisellinen ja tahtoo oppia taloustyöt; hän on myös isosiskollinen, ymmärtäväinen ja kaikkia miellyttävä hahmo. Megin kautta Alcott kuvaa sitä tyttöyden vaihetta, jolloin lapsuudesta siirrytään varhaisaikuisuuteen ja kohti tulevaa aviovaimon ja äidin roolia. Meg onkin kypsä esikuva muille sisaruksilleen, ja tähän muita sisaruksia usein verrataankin,

Amy jää minusta romaanissa hieman syrjään, mikä harmittaa: olisin halunnut tutustua tähän enemmän. Mitäänsanomaton Amy saa kokea etuoikeutensa päätyessään täti Marchin luokse asumaan. Siellä Amysta koulitaan kiltisti käyttäytyvä, uskontoon turvautuva naisenalku, josta äiti saa myöhemmin olla ylpeä.

Pikku naisia on edelleen varsin herttainen teos, jonka hyväsydämisten hahmojen elämää on miellyttävä seurata. Teoksen opettavaisuus tulee selvästi esille ja tarjoaa kiinnostavia analyysihetkiä, mutta juonen hajanaisuus on hitusen puuduttavaa. Anna-kirjojen veroista ei Alcottin teoksista koskaan tule, mutta tyttökirjat ovat ihanaa kesäluettavaa. Kiinnostavaa onkin tarttua seuraavaksi teoksen suomalaissisareen, sillä Seljan tytöt odottaa minua jo. Tällä teoksella osallistun Helmet-haasteeseen (kirja käsittelee uskonnollisuutta) ja Lapsuuteni suosikit -haasteeseen.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Feministinen uutiskatsaus: tarvitsevatko urheilijat kuukautisia?

Lola Lafonin Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt jätti minut pohtimaan, miten raakaa urheiluelämä voi olla. 70-luvun menestysurheilijasta, Nadia Comanecista, kertova romaani pohtii kriittisesti muun muassa sitä, miten naiskeho alistetaan voitonhalulle tuhoisin seurauksin. Lafon kirjoittaa Nadiasta, joka oppii pelkäämään ja itkemään kuukautisia, tuota kirottua sairautta. Naiseksi kasvamista ei romanialaisessa kommunistikulttuurissa katsottu hyvällä, vaan kuukautiset lopetettiin joko rajulla harjoittelumäärällä tai lääkätieteellisillä keinoilla.

Helsingin Sanomissa tänään julkaistu artikkeli (HS 11.7.2017) huomauttaa, etteivät kuukautiset ole vieläkään puheenaihe urheilumaailmassa. Jotakin paljastaa se, että jutussa haastatellaan ainoastaan uimari Jenna Laukkasta - joka on Libressen mainoskampanjan päätähti - sillä muut naisurheilijat eivät ole suostuneet kommentoimaan aihetta. Jutussa mainittu maratonari Kiran Gandhi ja kuukautisten alkamisestaan maininnut kiinalaisuimari Fu Yuanhui tuntuvat rohkeilta poikkeusyksilöiltä.

Hesarin artikkeli käsittelee aihetta ensinnäkin urheilijaesimerkin kautta: Laukkanen kertoo siirtävänsä kuukautisia tarpeen tullen, jotta niiden aiheuttamat kivut ja väsymys eivät stressaisi kisojen aikana. Toisena haastateltavana on liikuntalääketieteen erikoislääkäri, joka painottaa säännöllisen kuukautisrytmin tärkeyttä, myöntää kuukautisten (kipujen, alakulon) vaikuttavan vireys- ja suoritustasoon ja muistuttaa, että kuukautiset on huomioitava valmennuksessa. 

Vaan miksi kuukautisista ei sitten puhuta? Onko vaikenemisen taustalla asetelma, jossa mies- ja naisurheilijat asetetaan vastakkain ja jossa naisten on pyrittävä samaan kuin miestenkin? Onko kuukautisissa edelleen kyse naisellista vaivasta, joka erottaa naiset siitä ylivoimasta, joka miehillä puolestaan on? Kuukautisista vaikeneminen herättää kysymyksen siitä, ajatellaanko urheilumaailmassa, etteivät tarvitse kuukautisiaan. Liiallisen treenin aiheuttamista epäsäännöllisistä kierroista puhutaan vain vähän, kuten HS:n artikkelissa mainitaan.

Uskon, että useimmat, joilla on kuukautiset, ovat joskus kokeneet häpeää tai negatiivisia tunteita. Menkkoihin liittyvät kivut, väsymys ja ärtyneisyys nähdään aika usein kielteisinä tuntemuksina, joiden valtaan ei pitäisi joutua mutta joihin ei itse kuitenkaan voi vaikuttaa. 

Voi olla syytä pohtia, liitetäänkö kuukautisten likaisuusaspekti jollakin tavalla niihin ulkonäkövaatimuksiin, joita urheilijanaisiin kohdistetaan. Kentillä ja stadioneilla liikkuu aina hyväkuntoisia, treenattuja, laitettuja naisia - meikit ovat kohdallaan, vaikka tuskin niitä urheilusuorituksen vuoksi on viimeistelty. Onko urheilijanainen yhä mieskatseen alainen keho, katsottava, johon kuukautisiin liittyvä sukupuolittuneisuus, siis naisellisuus, ei sovi? Onko niin, kuten Lafonkin romaanissaan toteaa, ettei naiskeho saa olla liian miehekäs muttei naisellinenkaan? Syövätkö kuukautiset ja niiden aiheuttama pahoinvointi uskottavuuden siltä, että naiset pystyvät tehokkaisiin, hienoihin urheilusuorituksiin? En oikein tahtoisi uskoa sitä, että vielä nykypäivänä kuukautisia pidettäisiin jonkinlaisen heikkouden merkkinä. Hyvä kysymys on sekin, miksi kuukautisverta pidetään niin epämiellyttävän likaisena, vaikka se on vain verta. Mitä sitten, jos kuukautiset joskus vuotavat näkyville? 

HS:n artikkelissa pohditaan jonkin verran myös sitä, miten kuukautiset pitäisi huomioida valmennuksessa. Laukkanen ottaa esiin sen, että miesvalmentajan kuukautispuhe voi säikyttää nuoret urheilijat, eikä miehille muutenkaan ole helppoa selittää, että kuukautiset syövät osan voimista ja olotilasta. Naisvalmentajista ja vertaistovereista voi olla suuri apu asiassa, mutta luulen, että todellinen ongelma on jälleen kerran osittain siinä, miten kuukautisista puhutaan. Ne, joilla kuukautisia ei ole, eivät voi koskaan täysin ymmärtää menstruaation vaikutusta kehoon ja mielentilaan, mutta toisaalta silläkin on väliä, millaisin tavoin kuukautisista puhutaan. 

Kuukautiset ovat normaali kehollinen ilmiö, jonka parissa useimmat naiset viettävät pitkän osan elämästään. Kuukautispuheen normalisointia pitäisi jatkaa edelleen, jotta aiheen voi nostaa esiin silloin, kun siitä on puhuttava. Esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon teoksessa NE kuukautisista puhutaan avoimesti, häpeilemättä: kyse on fysiologisesta ilmiöstä, joka kertoo, että kehossa on kaikki niin kuin pitääkin. On äärimmäisen mielenkiintoista pohtia, miksi kuukautisista vaietaan nimenomaan urheilumaailmassa, jossa fyysisyys ja kehollisuus ovat läsnä koko ajan. Mitä te ajattelette aiheesta? Mitä kokemuksia teillä on urheilumaailmasta, jossa kuukautisista puhuminen joko sallitaan tai ei sallita? Mihin vaikeneminen mielestänne perustuu?



Lähteet: 


HS 11.7.2017: Kuukautiset ovat tabu urheilussa. http://www.hs.fi/urheilu/art-2000005286426.html. 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Feministin kesä 6: Sukupuolishow (toim. Mäkelä, Puustinen & Ruoho)

Osana feminististä kesääni olen kantanut hyllyyni kassikaupalla feminististä tiedekirjallisuutta. Ilahduttavasti mukaan on päässyt joitakin suomenkielisiä teoksia, joista ensimmäisenä esittelen Mäkelän, Puustisen ja Ruohon toimittaman artikkelikokoelman Sukupuolishow. Räväkän otsikoinnin takaa paljastuu monipuolinen teoreettinen oppikirja, joka johdattaa lukijansa feministiseen mediatutkimukseen. 

Yksi tärkeimpiä syitä sille, miksi kiinnostuin feminismistä, on se, että olen viime vuosina tarkkaillut sitä, miten media toistaa, uusintaa ja rakentaa sukupuolikuvia. Minusta on kiinnostavaa analysoida sitä, miten mediatekstit puhuvat sukupuolista. Nämä lähtökohdat tukevat sitä, miksi kiinnostuin Sukupuolishow´sta ja miksi koen, että teos on tärkeä kokoelma aiheesta julkaistua tiedettä. 

Teos käynnistyy toimittajien kirjoittamalla artikkelilla, jossa käydään läpi perusteellisesti niitä keskeisiä käsitteitä, joita feministisessä mediatutkimuksessa tarvitaan. Sukupuolijärjestykset, representaatiot ja miehinen katse tulevat tutuksi, joskin käsitteitä lähestytään varsin teoreettisesti. Johdatuskurssioppaalle osio on tietysti välttämätön. 

Johdannon jälkeen Sukupuolishow jakaantuu kahteen osioon, joista ensimmäinen käsittelee erilaisia kuvia. Osion artikkeleissa keskustellaan esimerkiksi mainonnasta, elokuvista ja pornokuvista. Anu Koivusen artikkeli Queer-feministinen katse elokuvaan tutkii kotimaisen elokuvan seksuaalisuuskuvastoa ja yhdistää ehkä parhaiten teoreettisen selvityksen ja havainnollistavan analyysin. Katariina Kyrölän artikkeli Ruumis, media ja ruumiinkuvat puolestaan analysoi terävästi ruumiin esittämiseen liittyviä teorioita.

Toisessa osiossa käsitellään journalismia sen eri muodoissa. Erityisen kiinnostavana pidin Irma Kaarina Halosen artikkelia Sukupuolitettu uutishuone, jossa tarkastellaan uutisoinnin sukupuolittuneisuutta. Halonen toteaa artikkelissaan, että siinä missä miehet yleensä esiintyvät asiantuntijarooleissa, eivät uutisissa näkyvät naiset useinkaan määrity ammattinsa tai osaamisensa kautta. Sukupuoli näkyy uutisissa ja uutisoinnissa varsin konkreettisin tavoin, mikä on jokseenkin pelottavaa. Naistenlehtiartikkelit ovat yhtä lailla kiinnostavia, vaikka kaipasin tarkempaa nimitystä sille, millaisista lehdistä puhutaan suomalaisessa naislehtitutkimuksessa. Huomasin lukiessani myös sen, että mielenkiintoni suuntautuu selkeästi enemmän analyysiin kuin teoriaan: minun on etsittävä käsiini artikkeleja, joissa pääsen sukeltamaan konkreettisempiin havaintoihin.

Jos teosta lukee tieteen ulkopuolelta, voi teos vaikuttaa hieman hankalaselkoiselta: teoria-artikkeleille tyypilliseen tapaan myöskään Sukupuolishow ei loista havainnollistavien esimerkkien määrässä. Sukupuolishow on laadukasta, hyvin kirjoitettua suomenkielistä tiedettä, joka suuntautuu selvästi yliopisto- ja tutkimusmaailmaan. Tästä kannattaa olla kiitollinen, sillä suomenkielisen tieteen asema ei ole itsestäänselvä. Toisaalta voi tietysti kysyä, missä määrin feminismin tutkimussuuntaus johtaa tilanteeseen, jossa feminismi on valkoisten, korkeakoulutettujen naisten asialiike - aiheesta käydään jonkin verran keskustelua feminismin sisällä, sillä usein ongelmana on juuri länsimaisten eliittitutkijoiden etulyöntiasema. Tavallista siviili- tai työnväenluokkaelämää elävä lukija saattaa kaivata rinnalle kansantajuistetun version, jossa olennaista on esitellä median ongelmakohtia eikä luoda uutta tiedettä keskusteluineen ja lähdeviitteineen.

Anna Mäkelä, Liina Puustinen & Iiris Ruoho (toim.): 
Sukupuolishow. Johdatus feministiseen
mediatutkimukseen.
Gaudeamus 2006
310 s.
Pisteitä: 4/5

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Pasi Hirvonen: Irti sanottu mies

"Avaamme yhdessä tietokoneen, jos sopivia työpaikkoja löytyisi. Sairaanhoitaja. Anestesian erikoislääkär. Kioskiyrittäjä. Myyntikonsulentti. Osa-aikainen puhelinmyyjä. Puhelinmyyjä. Haastattelija. Henkilökohtainen avustaja. Myyntineuvottelija. Myyntineuvottelija. Puhelinmyyjä. Vakuutuspuhelinmyyjä. Varainhankkija. Hammaslääkäri. Lavastajan avustaja. Taksinkuljettaja. Leipomoyrittäjä. Biologian opettajan viransijaisuus. Osa-aikainen ompelija. Kirjastoapulaisen sijainen. Hanketyöntekijä maitolaitureitten ja kyläkauppojen dokumentointiin. Varhaispostinjakaja. Puhelinmyyjä. Puhelinmyyjä. Puhelinmyyjä. Varainhankkija.

Pasi Hirvosen pienoisromaani Irti sanottu mies oli esillä kirjastossamme mitä parhaaseen aikaan: olin juuri etsimässä luettavaa, joka käsittelisi työttömän kokemuksia. Irti sanotussa miehessä minäkertoja saa potkut työstään, joutuu työelämän ulkopuolelle ja kokee itsensä muusta maailmasta irralliseksi. 

Hirvonen kuvaa tapahtunutta tiiviisti: alun sokki muuttuu alakuloisuudeksi, kotona alkaa riitely, työtön häpeää tapahtunutta ja voimat katoavat. Lyhyeen romaaniin mahtuu monenlaista tunnetta: entisen työpaikan vaalea nainen houkuttaa, kun kotona menee huonosti. Irtisanominen taas sekä huolettaa, suututtaa että masentaa. 

Hirvosen teksti on helppolukuista niillekin, jotka eivät lue paljon. Virkkeet ovat lyhyitä, jopa töksähteleviä. Välillä tiivis ilmaisutapa harmittaa: olisin kaivannut polveilevampaa tekstiä. Toisaalta teksti tuntuu välittävän kohderyhmästään jotakin oleellista. Minimalistinen ilmaisu voi houkutella vähän lukevia, pienituloisia, elämäänsä ahdistuneita. Lyhyine kappaleineen kirja on nopea lukaista, ja päähenkilön elämästä on helppo poimia tuttuja aineksia, jos itse on tai on ollut samassa tilanteessa. 

Vaikka Hirvonen viiltääkin terävää yhteiskuntakritiikkiä lyhyissä lausahduksissaan, ei romaani ylly työttömyyden tai päähenkilön syvälliseksi tarkasteluksi. Minäkertojan tunnemaailma töksähtelee tekstin tapaan; lukijan tehtäväksi jää syventää tuota kokemusmaailmaa. Varsinkin romaanin naishahmot jäävät kasvottomiksi. Vaimo on vaimo, ja vaaleahiuksinen työtoveri määrittyy hiustenvärinsä perusteella. 

Hirvonen viihdyttää taatusti samassa tilanteessa olevia, ja Suomen työpolitiikkaa arvostellaan teoksessa lujasti. Irti sanottu mies on mielestäni hyvin kohdennettu romaani, joka ajattelee lukijakuntaansa - mitään liian vaikeaa tai liian synkkää ei ole luvassa. Aiheen syvällisempi käsittely jää kuitenkin niukaksi. Olisin lukenut mielelläni laajemmankin version tapahtumista.

Pasi Hirvonen: Irti sanottu mies
Kirjokansi 2016
97 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Humoristinen, tiivis.