sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Jarkko Martikainen: 9 teesiä

Jarkko Martikainen. 9 teesiä. Säkeitä kadonneidenarvojen metsästäjille
Like 2008
159 s.

Pisteitä: 3/5
Omistamisesta on enimmäkseen pelkkää riesaa.
Tavaroita tulisi olla
kiillottamassa, korjaamassa,
huoltamassa, pyyhkimässä
ja mikä vaivalloisinta
suojelemassa.
Runohaaste ei ole edennyt siihen tapaan kuin olisin toivonut. On kummallista, että kirjallisuutta opiskelleena kammoan edelleen vähän runoteoksiin tarttumista - vain harva teos saa minut innostumaan. Varsinkin klassikkoteokset väsyttävät minut helposti, ja arvostankin tällä hetkellä eniten runoutta, jossa tartutaan selkeällä kielellä nykypäivän ongelmiin. Jarkko Martikainen onnistuu tässä.

Martikaisen teokseen päätin tutustua lähinnä siksi, että tiesin poikaystäväni arvostan Martikaisen lyriikoita ja laulutaitoa. Laulaja- ja muusikkotausta kaikuukin Martikaisen runoissa, joiden monisäkeistöllisyys, rytmisyys ja riimittely saavat lukijan mielessä musiikillisia piirteitä. Osan runoista voi kuulla melkein laulettavan, ja ajattelinkin, että sivuliepeessä mainostettu, Martikaisen itse lukema äänikirjaversio olisi saattanut toimia tämän runokokoelman kohdalla erityisen hyvin. Suullisuus on tärkeä osa runoutta, ja Martikaisen runoja lukiessa tulee kuunnelleeksi elämänohjeita.

Kokoelman viimeisessä, teoksen nimirunossa Martikainen tiivistää muutamia keskeisiä ajatuksiaan, joihin hän 9 teesissä tarttuu. Ihmisen ei tulisi toimia kuten muutkin tekevät vaan pyrkiä elämään omien arvojensa ja ajatustensa mukaisesti. Toisten ajatuksia ei pidä ostaa sellaisenaan, vaan on osattava olla niille kriittinen ja tarvittaessa muokata omia ajatuksiaan. Välillä on myös hyvä myöntää, ettei osaa kaikkea:
Minä puolestani en tiedä juuri mitään
mutta ehkä siksi olen satunnaisesti
ihan siedettävä ihminen.
Martikaisen kokoelman alaotsikko on Säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille. Useissa runoissa maailma ja yhteiskunta näyttäytyvätkin paikkoina, joissa ihmiset ovat menettäneet kosketuksen toisiinsa, itseensä ja ympäristöönsä. Martikainen kritisoi ihmisen suhdetta rahaan, työhön ja tavaraan: olemme liian kiintyneitä niihin. Vasta aito kosketus luontoon - vaikkapa rusakon katseeseen - saa pysähtymään, hengittämään ja ajattelemaan omaa elämäänsä.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Lyhytarvioita (runoja ja esseitä)

Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut

Manner rekonstruoi runoissaan kreikkalaista mytologiaa. Orfeuksen ja Kassandran taruista innoituksensa saaneet runot pohtivat elämää ja kuolemaa. Runojen perussävy on synkkä, ja suomalaisesta runoudesta tutut kuoleman symbolit, lehdot, illan saapuminen ja himmenevä meri, ovat jatkuvasti läsnä. Manner käyttää kieltä kauniisti, mutta minulle runot jäivät vaikeaselkoisiksi. Intertekstuaaliset viittaukset kuuluttivat lukijan pohjatietoa, jota kylläkin innostuin noutamaan, kun en ollut varma, millaisiin tarinoihin Mannerin runot pohjautuvat. Sävy on suomalaisen synkkä ja samalla kiehtova, mutta minut kokoelma jätti epäileväksi.

Anu Silfverberg: Luonto pakastamissa

Voi että harmittelenkaan, etten saanut luettua tätä teosta aiemmin loppuun. Kirja on ollut minulla kolme kuukautta lainassa, minkä tähden olen unohtanut paljon alkupään teksteistä. Tässä esseekokoelmassa Silfverberg kirjoittaa eläimistä, ihmisistä, kodista, tasa-arvosta, uskonnosta, työstä ja kuolemasta. Silfverbergin tyyli on provosoivan villi ja kiihkeä, hän syyttää muita pahoittelematta ja haastaa lukijansa. Eläintenoikeusosio on erityisen mielenkiintoinen, ja Silfverberg tuo näkyväksi sen, miten huonosti eläimiä oikeastaan kohdellaan. Teos ottaa rajusti kantaa ja pyrkii vaikuttamaan, ja mielestäni se onnistuu tehtävässään erinomaisesti. Nolostelen sitä, etten ole siirtynyt kasvisruokavalioon, mutta olen iloinen siitä, että olen tutustunut sellaisiin ajatustapoihin ja käytänteisiin, joita en itse noudata. Silfverberg on vakuuttava kirjoittaja, ja tähän esseekokoelmaan kannattaa ehdottomasti tarttua.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Maaliskuussa luin uudelleen ihanan, värisyttävän, koskettavan runoteoksen Paha puuska, joka kertoo yläkouluikäisestä nuoresta, jonka veli on tehnyt itsemurhan. Kuronen kirjoittaa surusta ja kaipuusta koskettavasti. Tsekkaa täältä edellinen arvioni; olen monesta asiasta edelleen samaa mieltä. Sittemmin olen oppinut, että tällaiset ikävät tragediat voivat käydä joskus toteenkin. ja se on todella pysäyttävää. Tätä suosittelen nuorille, ja olenkin teetättänyt teoksen tarinallisista runoista ilmaisutaidollisia tehtäviä. Toimii!

Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut
Tammi 1966
75 s. 
Pisteitä: 3/5

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Teos 2011
275 s. 
Pisteitä: 4/5

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto 2015
75 s.
Pisteitä: 5/5

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nelli Hietala: Kielelillä puhumisen taito

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Aula & Co 2017
207 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Nice!
Minä en koskaan puhunut rakkaudesta tai kärsimyksestä. En uskonut edes kokevani niitä. Ne olivat asteikkoni ulottumattomissa, akuisten kieltä, varattu sellaisille, jotka tiesivät ja tunsivat enemmän, joiden suuhun sopi monitäryinen tremulantti.

Nelli Hietalan uutuusromaani Kielillä puhumisen taito alkaa koskettavasti. Minäkertoja pohtii suhdettaan sanoihin ja kieleen, paljastaa r-vikasalaisuutensa ja tunnustaa lukijalle, miten merkittävässä osassa kieli hänen elämässään on. 

Hietalan romaanissa kieli ja äänteet ovat keskeisessä osassa. R-vika määrittää Saran, kertojan, minäkuvaa: hän kokee, ettei ole pystynyt toimimaan suomalaisessa yhteiskunnassa, koska ei kykene ääntämään suomea muiden tapaan. Tremulantti /r/ ei sorahda oikein suomeksi, mutta englanti sallii toisenlaisetkin äänteet. Aiemmin elämässään kertoja on paennut Irlantiin etsimään helpostusta, tutustunut ranskalaiseen kämppikseensä ja tehnyt road tripin. 

Kielillä puhumisen taidossa on erityisen kiehtovaa se, että se nostaa esiin ihmisen kieli-identiteetin ja pohtii ihmisen suhdetta kieleen, ääntämiseen ja puhumiseen. Se huomauttaa, että Suomessa on tietty hyväksytty tapa ääntää suomea; kieli puhujineen ei hyväksy haparoivia ärriä eikä ymmärrä äänteiden moninaisuutta. Sara uskoo löytävänsä kodin englannista, jota hän pystyy ääntämään kuten muutkin, mutta Irlantiin muutettua saa huomata, ettei toisen kielen omaksuminen olekaan niin yksiselitteisen helppoa. Vaikka kieli ja maa tarjoavat uuden alun, tilaisuuden olla jotakin muuta kuin se vialliseksi merkitty suomalainen Sara, on toisella kielellä vaikeampaa ilmaista itseään. Sävyjen erottaminen käy vaikeaksi, ja deskriptiivisyys katoaa puheesta. Uusi kieli ei tarjoakaan kaikkea sitä lohtua, jota Sara Irlannista hakee, vaan vaatii myös sopeutumista. Kiinnostava yksityiskohta Hietalan tyylissä on, että hän sekoittaa sujuvasti englantia ja suomea. Dialogit käydään englanniksi, mikä lisää autenttisuutta, mutta myös korostaa kielen merkitystä ja kielten moninaisuutta yksilön arjessa.

Kielikysymysten ohella Kielillä puhumisen taito on ihmissuhderomaani. Se kuvaa, miten Sara kiintyy ja ihastuu Celineen, kämppäkaveriinsa. Ranskankielisessä Celinessä on jotakin lohdullista, sillä tämän ääntäminen muistuttaa Saran omaa tapaa puhua. Celinen kanssa on mahdollista peittää ja kätkeä se, mikä Sara on Suomessa ja suomessa ollut. Hietala kuvaa koskettavasti ihmisen kaipuuta uuteen alkuun, mahdollisuuteen olla joku muu kuin se, joksi jokin negatiivinen piirre on hänet määrännyt.

Hietalan romaani liikkuu kahdessa aikatasossa. Ajanjaksot, joissa kuvataan viisi vuotta sitten tapahtunutta, sijoittuvat Irlantiin ja jouluun, jona kertoja kiertää Irlantia Celinen, Elinan ja Williamin kanssa. Menneestä rakentuu juonipainotteinen seikkailukertomus, jota kertoja pohtii nykyhetkeen sijoittuvassa ajassa. Juuri nykyhetken pohdinnoista pidin eniten, siitä, miten minäkertoja analysoi elämäänsä ja kokemaansa, valotti lukijalle henkilökohtaisen elämänsä kielipolitiikkaa. Sara haluaa palata menneeseen ja tutustua Celineen uudelleen.

Vaikka Hietala kirjoittaa kauniisti ja soljuvasti, en silti rakastunut tähän kirjaan. Rakenteellisesti kirja jäi minulle löysäksi ja ohueksi; yhtäkkiä, päättämättä alkanut matka ei tuntunut minusta kovin uskottavalta. Elina ja William hyppäävät mukaan tuosta vain, yhtäkkiä, ja vaikka sellainen sopiikiin nuoruuteen, tuntui ajomatka jollakin tavalla kypsymättömältä. Kun kertomus epäilemättä sijoittuu 2000-luvulle, ihmettelin sitäkin, mikseivät nuoret hyödyntäneet mobiilikarttoja tai navigaattoria. Someselailu ja Celinen jäljittäminen eivät nekään sujuneet odotetun luontevasti, ja loppuratkaisu oli minulle pettymys. 

Kielillä puhumisen taito näyttäytyi minulle jollakin tavalla keskeneräisenä. Sen sanoma on kaunis, ja kieli-identiteetin pohtiminen tuo jotakin uutta kaunokirjallisuuteen. Saran tausta tulee ilmi rivien välistä, mutta jäin kaipaamaan jotakin lisää. Olisin halunnut tutustua Saraan lisää, halunnut tietää, miten hän ajattelee muusta elämästä. Suhde Celineen jää sekin ohueksi, sillä ranskalaisen lumovoima tuntuu perustuvan ennen kaikkea tämän kauniiseen ulkonäköön. Korvaani särähtivät sellaiset ilmaukset, joissa viitattiin toisenlaisiin ulkomuotoihin: Sara esimerkiksi toivoo, että Celine olisi lihavampi, jotta häntä voisi suudella - ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä vähemmän epätäydellisen ja hoikkuus puolestaan mystifioisi ihmisen kauneuden ja täydellisyyden perikuvaksi. Myös se, että Sara olisi rakastanut Celineä, vaikka tämän jalat olisi amputoitu, oli myös minusta häiritsevä, jopa loukkaava vertaus - aivan kuin rakkautta pitäisi verrata ihmisen ulkoiseen olemukseen. Välittikö Sara Celinen sisimmästä? Keitä Sara ja Celine oikeastaan ovat? Näitä kysymyksiä jäin lukemisen jälkeen pohtimaan.

Koska Hietalan romaanin päähenkilö muuttaa toiseen maahan ja pohtii siellä uutta kielellistä identiteettiään, voin osallistua teoksella Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kepler62 ja heikkojen lukijoiden kirjalliset kokemukset

Timo Parvela, Björn Sortland & Pasi Pitkänen: 
Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu. 
WSOY 2015
121 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Räks! Nopeasti etenevä.
Peli, se oli jo ollut hänen hyppysissään. Hän oli koskenut sen kiiltävää pakettia ja tuntenut hetken voitonriemua, kunnes typerä vartija pilasi kaiken. SE peli. Kaikkien pelien peli. Maailman hienoin ja samalla vaikein tietokonepeli ikinä. Kepler62. Siitä puhuttiin kaikkialla, mutta siitä huolimatta sitä oli viakea saad akäsiinsä. Peliä ei voinut edes ladata netistä. Se pitä saada, löytää tai ostaa.

Helppolukuinen nuortenromaani dystooppisesta maailmasta, muuan pelistä ja kahdesta seikkalevasta pojasta.

Tulevana äidinkielen opettajana olen pyrkinyt tiedostumaan siitä, millaista nuortenkirjallisuutta Suomessa nykyään julkaistaan. Siinä missä ennen arkailin palata takaisin kirjaston nuortenosastolle, on ammattini nyt antanut minulle suojan tutkia 2010-luvun nuorisokirjallisuutta. Vuoden verran töitä tehtyäni tiedän, että nuorille suunnatuista kirjoista on oltava perillä. Oppijoita on innostettava lukemaan, ja olen turhautunut suosittelemaan koulukirjastojen 80- ja 90-luvuilla julkaistuja repaleisia klassikoita. 

Kepler62 tarttui mukaani, kun mietin, mitä voisin tarjota luettavaksi niille heikoille poikalukijoille, joiden motivoiminen on yksi ammattini haastavimmista tehtävistä. Tämä postaus osuu sopivasti Lukukeskuksen järjestämälle Lukuviikolle, jonka aikana kirjavinkataan muun muassa nuorille. Tätä teosta voi harkita vakavasti niille, joiden lukutaidossa on kehitettävää.

Kepler62-sarjan ensimmäinen osa on kevyt perehdytys tulevaan: pienoisromaani toimii eräänlaisena pilottina luvassa oleville tapahtumille. Kutsu kuljettaakin lukijansa kirjoittajien luomaan dystopiaan, jossa hallitus valvoo kansalaisia seurantalaittein. Kertomuksen päähenkilöitä, Aria ja tämän pikkuveljeä Jonia, kiehtoo konsolipeli, jonka läpäisemisestä on luvassa palkinto. Peli on kuitenkin osoittautunut mahdottoman vaativaksi, eikä sitä ole läpäisty. 

Romaanin alkuhetket tuovat mieleen Clinen Ready Player One -romaanin alun: niin dystooppisen maailman köyhyys kuin palkitseva pelikin yhdistävät romaaneja. Mieleeni juolahtikin, että näitä teoksia voisi olla kiinnostava vertailla; kenties tästä saa kehitettyä työhöni jotakin kiinnostavaa. Ongelma kuitenkin on se, että Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teoksessa dystopian kuvailuun ei juurikaan käytetä aikaa: miljöön maalailu jää pariksi sivulausesutaisuksi. Tulevaisuuden maailmaan ei saa kunnon otetta, eikä ensimmäinen osa paljasta mitään siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Kokeneemmalle lukijalle Parvelen, Sortlandin ja Pitkäsen luoma maailma jää tyhjäksi ja yksiulotteiseksi, ja kuvausten minimaalisuus jää harmittamaan. 

Kuvausten vähyys on mielestäni ongelmallinen mutta myös kiinnostava kysymys. Vähän lukevia houkutellaan juonivetoisilla, pelinkaltaisilla teoksilla, joissa toiminta on keskeisessä osassa. Kun teoksen kohderyhmänä ovat selvästi pojat, luo romaani samalla käsitystä siitä, että poikien on oltava - tai he ovat - kiinnostuneita toiminnasta. Heikon lukijan kannalta toimintapainotteisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Action saattaa pitää mielenkiinnon yllä, mutta toisaalta mututuntumani sanoo, että heikot lukijat ovat juuri kuvausten tarpeessa: he tarvitsevat kuvailevaa, deskriptiivistä sanastoa, kokemuksia siitä, miten sanottua voidaan värittää. Ylenpalttista kuvailun ei tietenkään tarvitse olla, ja asian kääntöpuolena on vaikeaselkoisuus ja pitkäveteisyys: kuvailevat, paikallaan pysyvät kohtaukset ovat hankalia niille, joita lukeminen ei houkuttele. Helppolukuisuudessaan Kepler62:n avausosa on onnistunut. Myös tekstin sijoittelu toimii, ja kuvat tukevat tarinan rakentumista.

Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teoksesta on helppo päätellä, että se on suunnattu vähän lukeville pojille. Kepler62:n maailma on hyvin miehinen. Vaikka kenestäkään hahmosta ei muodostu kovinkaan syvää kuvaa - mikä on suuri miinus - jäävät naiset taustatoimijoiksi, jonkinlaisiksi apureiksi ja päähenkilöiden toiminnan mahdollistajiksi. Jo Kalle Veirton Ohutta hauskaa kirjaa lukiessani mietin, miksi pojille suunnatun jätkäkirjallisuuden on oltava niin maskuliinista - eiväthän sukupuolet elä toisistaan eristyneissä maailmoissa. Valitettavasti Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen teos ei tarjoa muutosta siihen, että jätkäkirjallisuudessa päähenkilöinä ja toimijoina ovat pojat, että naiset jäävät sivurooleihin ja että teoksen tarjoamat ovat perinteisen maskuliinisia (pelaaminen, seikkailut, fyysisyys). Ari tosin itkee kerran, mutta tätä tunneryöppyä ei juuri avata. 

Helppolukuisena ja juonivetoisena teoksena Kutsu epäilemättä onnistuu tavoittamaan osan lukijoistaan. Teoksen rakenne on tarkkaan mietitty: se päättyy houkuttelevasti niin, että lukijan on siirryttävä seuraavaan osaan saadakseen tietää, miten tulevaisuuden maailma on rakentunut ja mitä Arin ja Jonin tehtäväksi tulee. Kokeneemmalle lukijalle tämä ensimmäinen osa näyttäytyy ensimmäisenä lukuna, jossa lukijaa johdatellaan teoksen tarinaan - kokonaisvaltaisesta tarinasta on tämän osan perusteella vaikea puhua, koska teoksen lukemaanhoukuttelutehtävä on niin ilmiselvä. 

Toisaalla: Katja pitää teosta lähes täydellisenä lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosalle, joka koukuttaa koko perheen, ja myös Niinan mukaan aikuisetkin voivat innostua teoksesta. Morren maailma -blogissa ääneen on päässyt nuori lukija, ja Adalmiina päätyi ostamaan teoksen, ettei vie kirjastonkirjaa lukevilta lapsukaisilta.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Suom. Arto Schroderus
939 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Ikimuistoinen.
Häntä oli nolottanut. ”Miksi?” Willem oli kysynyt häneltä. ”Minusta se on hienoa. Luojan kiitos sinä pidät lukua tällaisista jutuista.” Mutta se oli kuitenkin saanut hänet tuntemaan itsensä haavoittuvaiseksi; taas saatiin lisää todistusaineistoa siihen ylipursuavaan kansioon, johon oli koottu koko hänen pihistelevä pikkutärkeytensä, hänen perimmäinen ja parantumaton kyvykkyytensä olla sellainen ihminen, joka hän muille uskotteli olevansa.

Olen kiitollinen siitä, etten lopulta säikähtänyt, kun sain tietää Hanya Yanagiharan Pienen elämän sivumäärän. Tämä romaani on hyvä tarina, ja hyvät tarinat kannattaa aina lukea.

Pieni elämä on runsas kertomus ystävyydestä, perheistä, traumasta, menneisyydestä, pelosta, ahdistuksesta ja selviytymisen pakosta. Se kuvaa neljää ystävystä mutta keskittyy erityisesti yhden tarinaan: lapsena kaltoin kohdeltu, hyväksikäytetty Jude nousee tarinan keskiöön. Pieni elämä on julma kertomus siitä, miten väkivaltainen, liattu, pelokas lapsuus traumatisoi vammautuneen Juden loppuelämän. Vakava liikuntavamma on tuhonnut osan Juden fyysisyydestä, mutta ilmiselvää on se, että suuremmat vauriot ovat pirstaleituneessa mielenterveydessä.

Feministin silmin Yanagiharan suurromaanissa ja sen kehyksissä on paljon kiinnostavaa. Ensinnäkin on rotu. Romaanin alussa Yanagihara tuo esiin sen, että osa teoksen keskeisistä henkilöistä poikkeaa siitä, mitä yhdysvaltaisuudella tai länsimaalaisuudella ajatellaan. Päähenkilöt ovat rodullistettuja, tai he ovat kotoisin jostakin muualta. Pieni elämä ei kuitenkaan, ainakana näkyvästi, liiku rodullistamisen kysymyksissä, vaan se kertoo tarinaa valittujen ihmisten elämästä. 

Toisekseen Yanagihara ottaa käsittelyyn terveyteen liittyvät, ihmisen identiteettiä määrittävät seikat. Pieni elämä kysyy, missä määrin ihmisen elämä on arvokasta ja elämisen arvoista, kun vammautuminen on tuhonnut sekä kehollisuutta että psyykettä. Jude kamppailee hyväksyäkseen itsensä ja menneisyytensä, mutta on silti kehonsa traumojen vanki. Niin fyysiset kivut kuin traumaperäiset mielenterveysongelmat ravistelevat Juden elämää. Yanagihara kuvailee Juden tuskaa uskottavasti ja koskettavasti ja muistuttaa samalla lukijalleen, miten etuoikeutettua on elää tervettä, tasapainoista elämää. 

Yanagiharan romaanissa moni asia on normaalia. Perhe voi olla uusioperhe, sateenkaariperhe tai läheisten ystävien muodostama koti. Romaanin maailmassa perhekäsitys on laaja, eikä sitä sidota biologisiin tai heteroseksuaalisiin suhteisiin. Koti ja perhe saavatkin monia merkityksiä, sillä keskeisten henkilöiden perhesuhteet ovat olleet vaikeita ja monimutkaisia. Judella ei ole koskaan ollut vanhempia, ja rikkonainen lapsuus heijastuu hänen loppuelämänsä ihmissuhteisiin. 

Yanagihara normalisoi romaanillaan myös seksuaalisuuden moninaisuutta. Esimerkiksi JB:n homous tuodaan esiin vain lyhyesti, ohimennen. Seksuaalisen suuntautumisen pohtiminen liittyy useammankin päähenkilön identiteettikysymyksiin, mutta se ei näyttäydy niinkään ongelmallisena kuin luonnollisena kasvamisen ja kypsymisen osana. Seksuaalisuuden suuntautumisen määrittelemisen sijaan olennaisempaa on se, löytävätkö miehet itselleen kumppania, mistä he saavat rakkautta ja ovatko he valmiita ottamaan sitä vastaan. Nämä kysymykset kohdistuvat eritoten Judeen, 

Toisaalta voi kysyä, miksi Juden ja tämän ystävien elämä on niin maskuliinista. Missä kaikki naiset ovat? Juliasta tulee Judelle tärkeä, mutta muuten naiset ovat Yanagiharan romaanissa sivuroolissa. Jollakin tasolla kaipasin tarinaan elävämpiä, merkityksellisempiä naishahmoja. Toisaalta olin kiitollinen siitä, miten moninaisia mieskuvia Yanagihara esittää. Pienessä elämässä mies saa olla heikko, hukkua traumoihinsa; mieskin voi joutua väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Mies voi tarjota rakkauttaan ja ystävyyttään, kutsua toista rakkaaksi ja osoittaa tunteensa. Näistä kuvista olen iloinen. Pienessä elämässä ei ole yhtä oikeaa tapaa olla mies.

Yanagihara on maalannut romaaninsa tunteiden koko kirjon. Romaanin pääsävy on varsin synkkä ja ahdistava: asiat, joita nuorelle Judelle on tehty, ovat kammottavia. Juden epätoivo ahdistaa lukijaakin, ja miehen puolesta pelottaa. Itsetuhoiset, itseinhoa pulppuavat kohtaukset ovat vastenmielistä luettavaa; välillä oli laskettava kirja kädestä, käännettävä pää pois ja hengitettävä syvään. Juden tuska tulee omalle iholle. Samalla tavalla myös Juden läheisten epätoivo tunkeutuu lukijaan, joka joutuu kysymään, miksi Jude ei ota apua vastaan. Miksi hän ei pysty puhumaan? Miksi menneisyys ei viimein karise hänestä? Miten oppia elämään itsensä ja menneisyytensä kanssa, ja miten oppia hyväksymään, että toisen on elettävä siten, kuten hän on lapsuudessaan oppinut?

Lohdullisinta Pienessä elämässä ovat ystävyys ja sielunkumppanuus. Ystävyys näyttäytyy voimavarana, joka kantaa elämässä ainakin vähän. Todellinen ystävyys näyttäytyy hiljaisuutena, joka ei kysele eikä pakota; William on Judelle se, jonka kanssa on helpointa olla. Harold ja Julia tarjoavat Judelle tukea, joka ei vaadi tai pyydä mitään vastalahjaksi. Ystävyyden tärkeys korostuu, sillä teoksen päähenkilöt viettävät elämää, joka poikkeaa totutusta: kun ydinperheitä ja lapsia ei ole, elämän merkityksellisyys rakentuu muista asioista. Yanagihara muistuttaakin, että aikuisen elämä ei saa määrittyä vain vanhemmuuden kautta, vaan elämän tarkoitus voi löytyä esimerkiksi ystävyydestä: 
”Tiedän, että elämä on mielekästä, koska” – ja tässä Willem keskeytti ujon näköisenä ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi – ”koska minä olen hyvä ystävä. Rakastan ystäviäni ja välitän heistä ja luulen, että teen heidät iloisiksi.”
Minulle Yanagiharan romaani vertautuu Rowlingin Potter-sarjaan. Yanagiharan romaanissa taikuus nousee realistisuudesta, mutta lukukokemusten yhtläisyys perustuu myös siihen, miten lähelle henkilöitä lukija molemmissa kokemuksissa pääsee. Lapsuusvuoteni tarvoin Harryn kanssa, ja tutustuin häneen; nyt olen saanut tutustua Judeen, Williamiin, Malcolmiin, JB:hen, Haroldiin ja moneen muuhun yli 900 sivun verran. Yanagiharan romaanissa parasta onkin se, miten täyteläisiä, monipuolisia ja monisävyisiä romaanihenkilöitä se tarjoilee. Judesta luotu, varsin synkkä, ailahteleva ja ahdistunut kuva piirtyy lukijan muistiin. 

Lopuksi haluan vielä kiittää Arto Schroderusta hurmaavasta, tunteellisesta, taidokkaasta suomennoksesta. Yanagiharan teosta on helppo lukea, ja romaanin sujuvasta kielestä voi nauttia sinällään. Suosittelen vahvasti tämän teoksen lukemista: Yanagihara ystävystyttää lukijansa uusiin, hienoihin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa.

Toisaalla: riitta k kuva Yanagiharan olevan tarkkasilmäinen psykologinen kuvaaja muttei pitänyt Juden henkilökuvaa uskottavana; Arjaa kirja kosketti ja hän piti teoksen rakennetta taitavana; Yökyöpeli hapankorppu lukee -blogissa kirjaa pidettiin sellaisena, joka opettaa lukijalleen uutta; Lumiomenan Katja kuvaa sitä, miten Pienessä elämässä korostuvat rakkaus ja rakkauden vastaanottamisen vaikeus.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa

Lapsuuteni kirjasuosikit -, Uudelleen luettua - ja Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteet innostivat minut palaamaan muuan lapsuudenkertomukseen. Pekka Töpöhäntä koulussa on lapsuudesta tuttu kirja: se oli omassa hyllyssäni, ja muistan pitäneeni Pekasta paljon. Kirjojen ohella, ehkä jopa niiden kustannuksella, minua houkutteli Pekan seikkailuista tehty animaatiota, jota katsoin VHS:ltä kerta toisensa jälkeen. 

Näin aikuislukijana en, hieman yllättäen, jaksanut enää Pekasta kovin innostua. Minua häiritsi se, etten muistanut teoksen koostuvan kolmesta eri teoksesta - yhtäkkiä vain huomasin, että Pekan kouluseikkailu on päättynyt ja lukija on viety Kööpenhaminan kaduille. Tämän jälkeen päädytään vielä keskelle seikkailua, jonka perimmäisenä tarkoituksena on pelastaa Siili pulasta. Ilmiselvästi käsissäni oli jonkinlainen kokoelmateos Töpöhäntä-tarinoita. Se ei kuitenkaan ilmennyt mistään, mikä hajotti lukukokemuksen aika lailla. 

Arvostan Knutssonin klassikoissa sitä, miten se on erilaisten puolella. Töpöhännän kautta lapsille opetetaan, millaista kiusaaminen voi olla. Pekka Töpöhäntä on koko ajan Monnin kynsissä; jälkimmäinen on todellinen ilkeämielinen kiusaaja, joka ei epäile sortaa heikompiaan. Hännättömänä kissana Pekka joutuu altavastaajan asemaan, mutta Knutssonin kirjoissa käy, kuten saduissa yleensäkin: hyvä voittaa. 

Kummastelin lukiessani teoksen vanhanaikaista käännöstapaa. Pekka Töpöhännän tiedetään olevan kotoisin Uppsalasta, mutta suomennetuissa teoksissa seikkaillaan Turussa. Niinpä kotimaa on aina Suomi, ja tuomiokirkko seisoo keskellä Turkua. Minulle Uppsala on sen verran keskeinen osa Pekka Töpöhäntää, että tuntuu hitusen hassulta, että suomiversiossa tapahtumaympäristökin on vaihdettu tutumpaan. Olen iloinen siitä, että nykyisin tällaista käännöspolitiikkaa ei juuri harrasteta. Kirjathan ovat paras tapa tutustua erilaisiin maisemiin. 

Knutssonin tarinoissa on kaikki klassisen sadun ainekset. On hyviksiä ja pahiksia; päähenkilö on hyvä, fiksu selviytyjä, joka voittaa pahan oveluudellaan. On opetus siitä, että hyvä pärjää maailmassa, ja siitä, että kiusaaminen on väärin eikä johda hyvään. Rakenteeltaan tarinat ovat varsin juonivetoisia, ja ne ovatkin hyviä pikkutarinoita nuoremmille lapsille. Tälle aikuislukijalle Töpöhännät eivät enää, arvattavine juonenkulkuineen ja vanhanaikaisina käännöspolitiikkoineen, tuottaneet suurta innostusta. Ajattomien satujen ja tarinoiden haasteeseen saan kuitenkin tällä teoksella suoritusmerkinnän; osallistun samaten lapsuudensuosikki- ja uudelleenlukuhaasteisiin. 

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa
Gummerus 1998 (14.painos)
Suom. Terttu Liukko
122 sivua
Pisteitä: 2/5

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kirsti Kuronen: Pönttö

Kirsti Kuronen: Pönttö
Karisto 2017
86 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Voih! Osuvaa, hellyttävää.
Täysi-ikäinen, mitä se tarkoittaa?
Vasta viidesosa elämästä nähty,
olettaen että saa yhtä pitkän kuin mummu
Pikemminkin vajaavuotinen, ellei peräti tyhjäikäinen,
ontto ja autio, kolisee ja kaikuu


Säeromaani nuoruudesta, aikuiseksi kasvamisesta ja uuden elämän pelottavuudesta.

On ihanaa, että nuorille kirjoitetaan runoja. Kirsti Kuronen taitaa oman tekstilajinsa, säeromaanin, vallan mainiosti. Likkojen lippaan ja Pahan puuskan tapaan myös Pönttö on ehyt, juonellinen kokonaisuus, jonka tarina kasvaa runoissa ja niiden säkeissä.

Pönttö on kertomus nuoruudesta ja aikuisuudesta, siitä välitilasta, johon väistämättä vaipuu, kun koulut ovat ohi ja itsenäistyminen kutsuu. Luna on juuri ylioppilaskirjoituksista selvinnyt nuori nainen, joka kipuilee kasvamistaan: tekisi vielä mieli olla se sama järvenranta-merenneitotyttö, joka hän ennen oli, mutta ei oikein enää voi - tai saa, tai osaa olla. 

Ajattelin tästä teoksesta näin: minustakin tuntui nuorena samalta. En halunnut kasvaa, enkä halunnut oppia ottamaan elämästäni vastuuta. Minulle itsenäistymiskriisi ei niinkään tullut lukion jälkeen vaan jo peruskoulun ja lukion taitteessa. Yhdeksännen luokan kevätjuhlassa luin itse kirjoittamiani runoja, jotka käsittelivät sitä, miten vaikeaa on alkaa päättää omasta elämästään. Nuoruus on konkreettinen tila, josta huomaa pikkuhiljaa siirtyvänsä pois. 

Pönttö ottaa kiinni teemoista, jotka koettelevat kasvavaa nuorta. On entinen, pahaa tehnyt poikaystävä, kiusaavat koulutoverit ja ennen kaikkea se sosiaalinen normi, että lukion jälkeen on jollakin tavalla muututtava. On kasvettava aikuiseksi ja haaveiltava järkevästi, kuten Lunan äiti opettaa. Runot huokuvat Lunan keskenkasvuisuutta, tunnetta siitä, ettei vielä ole aika kasvaa aikuiseksi. Lapsuuden ja aikuisuuden rajalla on pelottava olla, kun omaa tietä ei ole vielä löytynyt.

Kurosen säeromaaniin liittyy myös symbolinen taso. Luna ja tämän isä seuraavat pihapöntössä pesivää talitiaista ja tämän poikasia. Arja hautoo uutta elämää, ja samoin tekee Luna: hän on jumittunut nuoruuden ja aikuisuuden väliin, etsii omaa paikkaansa ja hapuilee uutta elämää. Luna tarkkailee lintuja, uuden elämän syntymistä, mutta oppii myös sen, että joskus on lakattava katsomasta. Elämää - ja elämään - voi oppia niinkin, että antaa elämän tulla, kuvittelee sen, kokee sen, siirtyy sivustakatsojan paikalta lähemmäs jokaista tapahtumaa.

Luna on varsin sympaattinen päähenkilö. Hänessä on paljon tuttua, ja Kuronen on onnistunut piirtämään runoihinsa jotakin hyvin aitoa nuoruudesta. Aikuistumista pelkäävää Lunaa tekisi silti vain mieli halata. Voisin sanoa: Hyvänen aika, kultaseni, älä luovu haaveistasi! Älä luovu lapsenmielisyydestäsi. Parhaita tyyppejä ovat ne, jotka haluavat aikuisinakin olla merenneitoja; ne, jotka seuraavat hellinä linnunpoikasten kasvua; ne, jotka uskaltavat kasvaa aikuisiksi niin, etteivät menetä sisäistä minuuttaan.

Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen.

Toisaalla: Kirjahilla, Dysphoria

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja (sekä sananen sukupuolittuneesta kirjallisuudesta)

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Karisto 2017
157 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Slurps. Tämän lukee äkkiä.
"Iiro-Matias tosiaan oli rasisti seiskalla. Oli käärityt farkun lahkeet, maihinnoususaappaat ja vihreä pilottitakki. Silloin hän "vihasi apinoita" ja piti hakaristimerkkiä taskussa, mutta ei koskaan ommellut sitä hihaan. / Sitten sattui jotain ja puuska meni ohi. "Jotain" liittyi luultavasti siihen, että Iiron isän firmaan tuli töihin mies Irakista, hyvä tyyppi. silläkin saattoi olla vaikutusta, että ne kaksi muuta pilottitakkia olivat kahta luokkaa ylempänä ja saivat peruskoulutuksensa päätökseen."

Kalle Veirton Ohut hauska kirja osuu oivaan saumaan. Pojat lukevat yhä vähemmän, mikä näkyy heikkoina luku- ja kirjoitussuorituksina. Internet on korvannut kirjat, eikä heikkolukuisen ole helppo tarttua paksuihin, vaativiin kaunokirjallisuuden klassikoihin. 

Ohuen hauskan kirjan parhaana puoleena voikin pitää sen helppolukuisuutta. Teksti on suurta ja luvut lyhyitä, Veirton kieli selkeää ja helposti ymmärrettävää. Pohdin pitkään, olisiko mukana voinut olla enemmän puhekieltä, mutta loppujen lopuksi yleiskielen lukeminen on juuri se, mitä heikot lukijat tarvitsevat. On opittava löytämään keinoja, joilla sanoa mietteensä asiallisesti, kaunokirjallisesti.  

Lyhyesti sanottuna Veirton uutuus kertoo Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka lähtevät etsimään kadonnutta kirjaa. Pojat joutuvat matkallaan pieniin seikkailuihin; joka luvussa on toimintaa, ja ne päättyvät jonkinlaiseen vihjeeseen siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Nuorten maailman keskeiset asiat - ystävyys, ihastuminen, perhesuhteet, bileet - tulevat käsitellyksi, vaikkakin ohuelti. 

Veirto tarjoaa romaanissaan samastumisen kohteita niille jätkille, jotka eivät tykkää lukea, eivät menesty koulussa ja jotka painiskelevat tyttö- ja tulevaisuusongelmien kanssa. Miehisiä samastumisen kohteita on tarjolla, joskin avaan seuraavaksi niiden ongelmallisuutta. Puutteistaan huolimatta Veirton romaani on hyväntahtoinen, ja ilahduin esimerkiksi siitä, että perhesuhteet kuvattiin lämpiminä ja toimivina. Toisinaan on hyvä antaa mallia siitä, että teini-ikäinen voi pärjätä kotiväkensä kanssa.

Jätkäkirjallisuudesta

Kirjallisten ansioidensa ohella mietin lukiessani paljon sitä, miksi tällainen kirja on ollut tarpeellista kirjoittaa. Poikien lukutaidon heikentyminen on tietysti vakava asia, johon tulisi kiinnittää huomiota; lukemiseen innostaminen ei ole helppoa. Veirton teoksesta kuultaa tavoite innostaa heikompiakin lukijoita teoksen pariin, mikä on hyvä. En silti malta olla ajattelematta ja kyseenalaistamatta, millaisin keinoin se tehdään. 

Määrittelen Ohuen hauskan kirjan tässä jätkäkirjallisuudeksi. Se on selkeästi suunnattu pojille: sen päähenkilöt ovat poikia, samoin kaikki keskeiset sivuhenkilöt Hölinää ja kirjailijaa lukuun ottamatta. Veirton luoma maailma on kovin miehinen, ja se olettaa, että kirjallisuus kiinnostaa poikia vain, jos sen toimijat ovat miespuolisia. Tämä on mielestäni yksi nuortenkirjallisuuden suurimmista ongelmista: teokset suunnataan kaksijakoisen sukupuolimaailman toiselle osapuolelle, ja jo lähtökohtaisesti oletetaan, että pojat ja tytöt ovat kiinnostuneet eri asioista. 

Millaista maailmaa Veirto sitten vähän lukeneille pojille tarjoaa? Sellaista, jollaiseen oletamme heikkojen lukijoiden kuuluvan. Päähenkilöt ovat hyviä jätkiä: rentoja, koulunsa sluibailleita, tytöistä, autoista, remonteista ja toiminnasta kiinnostuneita. On tietysti niin, etten kuulu siihen kohderyhmään, jolle kirja on suunnattu, mutta minusta tästäkin kohderyhmästä luodaan varsin typistävä, kapea kuva. Action, remonttihommat, seksi, kalja ja autot - eikö poikana oleminen ja mieheksi kasvaminen ole mitään muuta? Pojille suunnatut kirjat käsittelevät järjestään urheilua, pelaamista ja toimintaa, mutta on vaikea miettiä, mitä suositella pojalle, joka ei viihdy näiden klassisten sukupuoliodotusten maailmassa. Tohdin epäillä, samastuvatko kaikki heikot lukijat Veirton luomaan maailmankuvaan.  

Entä millaisen kuvan Veirto luo naisista? No, jo kirjan ensimmäisillä sivuilla ilmenee, että naispuolinen äidinkielenopettaja ei koskaan saanut poikia lukemaan. Kun paikalle sen sijaan ilmestyy sijaistava Rauno, joka on tunnettu kurista ja järjestyksestä, lukuhommat alkavat kiinnostaa. Naiset eivät pystykään puhuttelemaan poikia yhtä tehokkaasti kuin miehet. Helinä taas on olemassa lähinnä viesteinä ja Ekun referaatteina, ja häntä kuvataan ensisijaisesti suhteessa Ekkuun. Helinän ja Ekun suhteessa keskeistä ovat suudelmat ja kenties tulevaisuudessa häämöttävä ensimmäinen seksikerta. Paljon muuta Ekku ei tunnu Helinästä ajattelevan - edes kirjan lopussa. Nainen saattaa kieltäytyä pojan seurasta mutta antaa kuitenkin viitteitä, että on ehkä sittenkin kiinnostunut. Ja niin kaikki kävi, kuten mies oli toivonutkin.

Mitä ajatuksia pojille suunnattu kirjallisuus teissä herättää? Pitääkö kirjallisuus kohdentaa erikseen eri sukupuolille, ja miten nykyisen sukupuolittuneen kirjallisuuden kanssa tulisi toimia? 

torstai 30. maaliskuuta 2017

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
WSOY 2009 (1956)
47 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hihhohhuu.
Tiedättekö ne lapsuudenkirjat, joista piti mutta ei kuitenkaan pitänyt? Kirsi Kunnaksen runokokoelma Tiitiäisen satupuu on minulle sellainen.

Teoksen nimenä Tiitiäisen satupuu kuulostaa ihanalta. Kuulemista ja kuuntelemista Kunnaksen teoksen lukeminen onkin: runot nappaavat itseensä äänimaisemia. Kunnas leikkii kielellä, hyödyntää onomatopoeettisuutta, sanojen minimipareja, vertailee sanoja keskenään, laittaa samankuuloiset samaksi. Riimittely on olennainen osa Kunnaksen klassikkolastenrunoja. Kielellä, äänillä ja äänteillä leikkimisestä syntyy iloisia, vallattomia kokonaisuuksia:

Tikka hakkaa hakkaa hikkaa/hakee hakee tikkalikkaa/ tik tik. 

Voi tätä hoppua hoppua hoppua / huusivat perunat, voi tätä hoppua/ ei tule loppua loppua loppua/ polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa.

Toisaalta jotkin sanat kuulostivat väistämättä inhottavilta, pelottavilta ja kummallisilta: Humppa ja Pomppa, Herra Pii Poo ja Piirespaares-maa tuntuvat vieläkin vähän oudoilta. Olenkohan pelännyt noita runoja lapsena, vai mistä moinen arkaileva tunne?

Tiitiäisen satupuuta luettiin minulle ja veljelleni silloin, kun olimme pieniä. Moni runo tuntui yhä tutulta - ja Tunteellinen siili on tietysti suosikkini. Kunnas taitaa huumorin; vaikka osa runoista onkin levollisia, rauhoittavia tai tunteellisia, leikitään osassa vallattomasti: on Valle, joka pitää mahasta/ varsinkin kun se oli täysii, on hassut iloiset porsaat Muusa ja Ruusasekä, kuhanuhasta, vesiköhästä ja ryskäyskästä kärsivä vesirotta tietysti kihisevä, suuttumuksesta puhiseva kattila.

Miksi sitten pidin mutta en pitänyt tästä? Jo lapsena kammosin teoksen ulkoasua, enkä pidä siitä vieläkään. Sivujen vaaleanpunaiset kuvitukset ovat jollakin tavalla kammottavia: värimaailma on, ainakin nykylukijan silmään, ahdistava. Runoja lukiessa oli hassua miettiä, miten paljon kuvitus vaikuttaa lukukokemukseen. Tämän teoksen kohdalla vaikutus oli etäännyttävä: en jäänyt tunnelmoimaan enkä ilkakoimaan, koska väritys ingorri minua.

Tuleeko teille mieleen kirjoja, joista tavallaan piditte mutta joita kuitenkin vähän kammositte?

Osallistun tällä teoksella seuraaviin haasteisiin: Uudelleen luettua, Runohaaste, Lapsuuteni kirjasuosikit

torstai 23. maaliskuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
Like 2017
235 s. 
Pisteitä: 4/5
"Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tietäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse niin halua. SSinulla on täysi itsemääräämisoikeus kehoosi, identiteettiisi, tarinaasi, vaikka meillä olisikin kapea leikkauspisteemme siksi että juuri minä synnytin juuri sinut."
Haparoivana feministinä olen seurannut mielenkiinnolla Koko Hubaran Ruskeat tytöt -median ja samannimisen esseekokoelman julkistamista. Feminismi on ollut minulle oppimista, ja juuri nyt ajattelen, että kaikista eniten minun on opittava rodusta, rasismista, valkoisuudestani, etuoikeuksistani. Minun on opittava näkemään maailmassa niitä asioita, joita minun ryhmäni ei ole halunnut maailmassa nähdä. On opittava näkemään ryhmiä ja kohtaamaan ihmisiä, joita minun ryhmäni ovat kohdelleet väärin. Intersektionaalinen feminismi on auttanut minua tässä; Suomessa Koko Hubara on yksi heistä, jotka pitävät vaiennettujen ääntä.

Nyt olen kuunnellut, vähän.

Monen moninainen monikielinen kirja

Koko Hubara on hyvä kirjoittaja. Minusta kaikki lähtee liikkeelle siitä, että pystyy tuottamaan tekstin, jollaista ei vielä ole ollut. Hubaran teos on epäilemättä yhteiskuntakriittinen - se nostaa esiin yhteiskunnallisten käytänteiden vinoutuneisuuden - ja samalla se on hyvin empaattinen. Se lohduttaa heitä, joille teos on suunnattu. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, etteivät rodullistetut ole valkoisille velkaa. Heidän ei tarvitse opettaa. Siksi on mahtavaa, että Hubara on kirjoittanut teoksen omalle viiteryhmälleen ja tekee sen näkyväksi niin kielen kuin sisällön tasolla. 

Sanomaansa vahvistaakseen Hubara kysyy ja toistaa. Lukijaan - tai ehkä sittenkin maailmaan - suunnatut kysymykset jättävät pohtimaan. Konkreettiset tosielämän esimerkit sävähdyttävät ja hätkähdyttävät mutta tekevät myös tekstistä helposti lähestyttävän. Hubara kertoo esseissään representaatioista, vaihtoehdottomuudesta, siitä, miten on tyydyttävä niihin harvoihin kuviin, mitä itsensäkaltaisista on saatavilla. Hän ottaa kantaa median toimintaan, muistuttaa vertaisiaan itsemääräämisoikeudesta ja puolustaa Ruskeita isiä. Henkilökohtainen on poliittista, mutta, kuten Hubara muistuttaa, sen ei tarvitse olla. Omista kokemuksista on myös oikeus vaieta - tai olisi, jos yhteiskunta sen rodullistetuille sallisi. Oma kokemus voi olla vain oma kokemus; aina ei tarvitse hyväksyä asemaansa jonkin ryhmän edustajana. 

Se, että Hubara käyttää koko kielitaitoaan ja teksteissä vilahtaa monenkielisiä ilmauksia, on suorastaan nerokasta. Kuinka usein koodinvaihtoa lopulta nähdään kirjallisuudessa? Ruskeiden tyttöjen kielellisessä moninaisuudessa erityisen avartavaa on se, etteivät koodinvaihdot ole pelkkiä englanninkielisiä heittoja, vaan Hubara tekee näkyväksi sen, että ihmiset ajattelevat muillakin kielillä, vaikkapa hepreaksi. Oikeastaan olisin toivonut tätä monikielisyyttä enemmänkin; toivoisin, että monikielisyys näkyisi yhteiskunnassa enemmänkin. Kielet ovat voimavara, ne ovat resurssi, vaikka kielten vaihtamisesta ja monikielisyydestä voisi toki olla montaa mieltä. Joku saattaa ahdistua siitä, ettei ymmärrä. Kielitieteilijänä olen innoissani: tällä tavalla monikielisyyden pitäisi arjessamme näkyä. Se, että jotakin ei ymmärrä, on vihje monestakin asiasta. Se kertoo tietysti siitä, ettei kaikkea lukemaansa tarvitse ymmärtää löytääkseen keskeiset asiat. Vielä enemmän se, ainakin Hubaran teoksessa, kertoo siitä, että tämä kirja on suunnattu toisille. Eri kieliä käytetään eri tilanteissa ja eri ihmisille. 

Hubara on onnistunut luomaan teoksen, joka epäilemättä on omalle kohderyhmälleen hyvin tärkeä. Vaikuttava se on minullekin: Ruskeat tytöt tekee näkyväksi tämän ryhmän, jota ei mediassa, kirjallisuudessa tai kaupungin kaduilla haluta nähdä. Hubara käyttää kieltä niin, että hän rajaa me-ryhmän tasan niihin, jotka siihen ryhmän kuuluvat. Loput jäävät ulkopuolelle kuuntelemaan ja katselemaan. On erittäin opettavaista lukea jotakin sellaista, johon minä en samastu ja jota ei ole tarkoitettu minulle. Olen iloinen, että sain kuunnella nämä kokemukset, oppia jotain, puhua itselleni samalla siitä, että myös minun tehtävänäni on antaa tilaa ja opetella olemaan toisin kuin ennen.

Bloggaajan positiosta

Postaukseeni on vaikuttanut kaikki se teoksesta käyty keskustelu, jota olen lukenut. Tämä teksti on syntynyt viitekehyksessä, jossa keskeistä on ollut yhteiskunnallisten käytänteistä - niistä, joita itsekin etuoikeutettuna olen pitänyt ja pidän yllä - tiedostuminen. Olen pyrkinyt asettamaan itseni oppimisprosessiin, jotta voisin katsoa maailmaa toisin ja oppia toimimaan toisin. Hubaran somekanavia seuranneena olen hämmästynyt siitä, miten Hubara joutui erikseen nimeään arvion, jossa hänen teostaan analysoitiin kaunokirjallisten piirteiden, ei rasismisisällön, kautta. Mitä ihmettä? Millä perusteella me arvioimme tekstejä? Adichie on puhunut yhden tarinan vaarasta, ja näemmä se näkyy kirja-arvioissakin. 

Eri asioista tietoiseksi tuleminen pelottavaa mutta varsin tarpeellista. Minun silmäni avautuivat sille, ettei ruskeita kirjailijatyttöjä pidetä samalla tavalla kirjailijoina. Medialle ja julkiselle he ovat kuin kokemuskouluttajia tai kansanvalistajia, tietopankkeja. Heitä ei pidetä kirjailijoina vaan jonkin ismin lähettiläinä. Haastattelut koskevat rasismia ja syrjintää, eivät kirjallisuutta, kirjoittamista, kirjoittajaksi kasvamista. Näiden asioiden avauduttua minulle en tietenkään voinut olla tarkastelematta omaa käyttäytymistäni. Pohdin lukiessani, miten pyrkiä asialliseen bloggaukseen - ja sitten mietin, miksi siihen pyrin. Mitä minä tavoittelen? Yritänkö vain poistaa valkoista syyllisyyttäni, vai pyrinkö muuttamaan omaa ja muiden maailmaa? Miksi pohdin, osaanko kirjoittaa tarpeeksi samalla tavalla kuin kaikesta muustakin, ja mihin tuollainen pohdinta johtaa? Mihin kaikki tämä johtaa? Oppiminen hämmentää mutta se myös avartaa.

Hubara pakottaa lukijansa pohtimaan, millaisesta maailmankuvasta lukukokemus rakentuu. Lukijan oma positio tulee väistämättä esiin, ja ellei tule, olisi lukijan sitä syytä miettiä. Minä luin Ruskeita tyttöjä etuoikeutetun, valkoisen naisen näkökulmasta. Minun ei kuulunutkaan samastua. Minun ei kuulunut edes oppia. Feminismi on kuitenkin tuonut minuun voimaa, jolla pyrin taistelemaan omia ajatusvirheitäni vastaan ja jolla pyrin vastustamaan yhteiskuntaan luonnollistuneita, toisia haavoittavia käytänteitä. Sen takia halusin lukea Ruskeat Tytöt: halusin oppia. Halusin kuulla niitä kokemuksia, joita minulla ei ole, ja oppia ottamaan ne huomioon. Feministinä, mutta myös - ja ennen kaikkea ihmisenä - se tuntuu tärkeältä. 

Toisaalla: Omppu, Helmi Kekkonen

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns

Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns
Bonnier Pocket 2016 (2015)
329 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Heja! Parasta.
Jag ville se hur han såg ut när jag inte var med. Jag undrade om han började prata finlandssvensa med ena grannen och skånska med den andra. För jag såg hur snabbt han skiftade mellan olika personligheter och ju mer jag gjorde det, desto tydligare blev det att den versionen som jag kände bara var en av många.
Kuinka toiset näkevät meidät? Kuinka Samuel nähtiin? Kuka oli Samuel, ja ketä ovat hänen läheisensä? 

Toisinaan harhailu ja yllättävät hetket johtavat parhaisiin elämyksiin.

Olin toki kuullut Khemirin uutuudesta ja sen aiheuttamista positiivisista fiiliksistä. En silti ollut suunnitellut teoksen lukemista, kunnes teos osui silmääni kotikirjastoni ruotsinkielisen kirjallisuuden osastolta.

Khemirin kirjassa kaikki on kiinnostavaa. Ensimmäisenä joutuu hämmästelemään kertojavalintaa: on minäkertojia, jotka erottuvat omiksi hahmoiksiin mutta eivät heti paljasta koko olemustaan. Allt jag inte minns on valtavan moniääninen teos: siinä ääneen pääsee Samuelin tarinaa kirjoittava jag, Samuelin ystävä Vandad, rakastettu Laide sekä joukko muita läheisiä.

Vaikka Allt jag inte minns kertoo Samuelista - tämän ystävyyksistä, rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta - ei Samuel itse pääse romaanissa juuri ääneen. Samuelin elämää kuvaavat ennen kaikkea hänen läheisensä. Khemirin romaanin idea onkin valaista sitä, miten jokaisen todellisuus on erilainen. Siinä missä Samuel on Vandadille luotettava, ikuinen ystävä, joka kuitenkin jättää laskunsa maksamatta, uppoutuu Laide mustasukkaisuuteen. Vandad taas näyttäytyy Laidelle epäluotettavana, Samuelin rahat vievänä huijarina. Lukija joutuu todellisuuksien viidakkoon, jossa on haparoitava selvittääkseen, miltä kenenkin maailma oikeastaan näyttää. Lopullista totuutta ei ole, kuten ei elämässä ylipäätään. Jokaisen Samuel on omanlaisensa - luotettava, epäluotettava, tunteellinen, tunteita pakeneva. Jokaisen maailma koostuu omista havainnoista ja kokemuksista, ja sen osaa Khemiri hienosti pukea sanoiksi.

Khemirin teosta kuvaillaan takakannessa rakkauskertomuksessa. Se on sitäkin, mitä hienoimmalla tavalla: se kertoo rakkaudesta, joka jollakin oleellisella tavalla muistuttaa todellista. Kaikki ei aina mene niin kuin oli ajatellut, Khemirin teos kertoo, ja lukija myhäilee. Niinhän se on. Laiden ja Samuelin tarina ei ole ällöttävänmakea prinsessa-prinssi-seikkailu, joka päättyy pilvenhattaroihin ja vaaleanpunaisiin karkkeihin. Laiden ja Samuelin tarinassa on jotakin hyvin realistista ja todellista.

Khemirin teos on myös kertomus ystävyydestä. Se kuvailee ystävyyttä, jossa toista kunnioitetaan - tai ainakin kunnioituksen ajatellaan olevan läsnä. Samuelin ja Vandadin läheinen suhde perustuu siihen, ettei kumpikaan kysele toiselta jälkikysymyksiä, siis niitä, joita rodullistetut aina kohtaavat. Khemiri kuvaa uskottavasti, taitavasti ja sopivan vaitonaisesti sitä, millaisessa kysymysten ristitulessa tummaihoiset tai muuten vain joukkoon kuulumattomat usein ovat.
Men när Samuel presenterade sig svarade jag med mitt riktiga nam. Jag gjorde mig redo på földjfrågorna. "Vad sa du? Vamdad? Vanbab? Van Damme? Jaha Vandad. Var kommer det namnet ifrån? Vad betyder det? Var kommer dina föräldrar ifrån? Kom dom hit som politiska flyktningar? Är du född här? Är du hel eller halv? Känner du dig svensk? Hur svensk känner du dig? Äter du fläsk? Förresten känner du dig svensk? Kan ni åka tillbaka? Har du rest tillbaka? Hur känns det att resa tillbaka? Är det kasnke så att du känner dig utländsk när du är här och svensk när du är där?"

Missään vaiheessa päähenkilöiden maahanmuuttajataustaisuus ei kuitenkaan nouse romaanin keskiöön. Henkilöiden historialla on väliä, mutta vielä enemmän merkitsee se, mitä ymmärretään olla sanomatta. Khemirin teoksessa olennaista onkin se, ettei se sorru Adichien mainitsemaan yhden tarinan vaaraan: tämä ei ole tyypillinen "maahanmuuttajakertomus" rasismikokemuksineen, onnettomine lapsuuksineen ja pakolaishistoriikkeineen. Ei, tässä kirjassa päähenkilöt ovat vain henkilöitä, ihan tavallisia ihmisiä. Tausta vaikuttaa mutta ei määritä heitä. Allt jag inte minns on romaani ihmisistä, ihmissuhteista, luottamuksesta ja totuuden vääristymisestä, ja se on teoksessa hienointa.

Toisaalla: Ulla, Krista ja Omppu

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Mitä feministisessä lukuhaasteessa luettiin? Haastekoonti

Feministinen lukuhaaste päättyi toissapäivänä, tasa-arvon ja Minna Canthin päivänä 19.3. Nyt on hyvä aika koostaa luettujen kirjojen vinkkilista: kannattaa poimia  kiinnostavat teokset muistiin ja jatkaa feminismiin tutustumista :) Luettuja teoksia passaa ilmoitella minulle edelleen, lisäilen sitä mukaa listaan.

Haasteessa luettiin ainakin seuraavat kirjat:

Adichie, Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana
Adichie, Chimamanda Ngozi: Purppuranpunainen hibiskus
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat
Adichie, Chimamanda Ngozi: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Ala-Harja, Riikka: Kevyt liha
Apollinaire, Guillame: Hirveä Hospodar
Atwood, Margaret: Orjattaresi
Bourne, Holly: Oonko ihan normaali?
Canth, Minna: Papin perhe
Diderot, Denis: The Nun
Gardell, Jonas: Kummajainen astuu kehiin
Grönroos, Simo (toim.): Epäneutraali sukupuolikirja
Haasjoki, Paulina: Pääskynen ja lepakko
Hauru, Hanna: Liian pienet sandaalit
Helakisa, Kaarina: Naisen paikka
Hietamies, Eve: Yösyöttö
Hurmelinna, Suvi & Ström, Stan: Kipukynnys
Kang, Han: Vegetaristi
Krohn, Leena: Mehiläispalviljonki, kertomus parvista
Kwok, Jean: Käännöksiä
Levo, Tuula: Tuulenajama
Mansfield, Katherine: Kanarialintu
Meriläinen, Rosa & Seiko Salo, Sanna: NE. Kuukautiskirja.
Munro, Alice: Viha, ystävyys, rakkaus
Mäkelä, Matti: Rakkausromaani
Mäkinen, Heidi: Ei saa mennä ulos saunaiholla
Oates, Joyce Carol: Tavallinen rakkaus
Oksanen, Sofi: Liian lyhyt hame - kertomuksia keittiöstä
Parkin, Gaile: Kigalin kakkukauppa
Puikkonen, Emma: Eurooppalaiset unet
Pöyliö, Sari: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Saisio, Pirkko: Punainen erokirja
Sims, Michael (toim.): The Penguin Book of Victorian Women in Crime
Takalo, Tiitu: Tuuli ja myrsky
Tikkanen, Märta: Vuosisadan rakkaustarina
Vuorela, Seita: Lumi
Wallstonecraft, Mary: Naisten oikeuksien puolustus
Weinman, Sarah (toim.): Troubled Daughters, Twisted Wifes: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense
Weselius, Hanna: Alma!
Öhman, Peppe: Livet och patriarkatet

Kiinnostavia teoksia on paljon, ja ilahduttavaa on se, että moni innostui lukemaan nimenomaan naiskirjailijoiden teoksia. No, sukupuolella ei pitäisi olla väliä, mutta onpahan vaan, ja joskus on hyvä osoittaa sisaruutta ja nostaa naisten kirjoittamat romaanit käsittelyyn. Feministisiä kysymyksiä - sukupuolia, rotua, luokkaa - käsittelee tavalla tai toisella useimmat kirjat.

Olen edelleen iloinen siitä, että haaste herätti innostusta ja tutustutti feminismiin. Toivon näkeväni jatkossa feministisiä blogipostauksia. Itse suuntaan kirjoittamaan eräästä teoksesta, jossa toiseutta käsitellään varsin oivaltavasti ja jossa ei sorruta Adichien peräänkuuluttamaan yhden tarinan vaaraan.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Feministinen lukuhaaste päättyy: oma haastekoontini

Aurinkoista ja nautinnollista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! On tullut aika päättää feministinen lukuhaaste täältä erää ja summata, mitä haasteen puitteissa olen ehtinyt lukea. Ilmoittakaa omat haastekoontini tämän postauksen loppuun, niin teen myöhemmin yhteisen haastekoonnin. 

Aloitin feministisen lukuhaasteen, koska koin tarvetta tutustua feministisiin teemoihin ja teoksiin. Ajattelin niiden valaisevan minulle sukupuoliin,  tasa-arvoon ja yhteiskuntaan liittyviä epäkohtia. Pohdin myös, että blogimaailmalle voisi tehdä hyvää analysoida kirjallisuuden välittämää sukupuolikuvastoa; toisinaan on hyvä pilkkoa tuttuja käytänteitä osiin ja pohdiskella niiden merkitystä. Pureskelematta ei kannata nielaista, sanotaan. 

Haasteeni aikana luin monenlaista. Feministisiä tietoteoksia en Adichien esseen sekä Meriläisen ja Seiko Salon teoksen ohella saanut luettua loppuun, vaikka monta hyvää onkin kesken (Bad Feminist, Everyday Sexism ja Ruskeat tytöt). Kaunokirjallisuudessa painottuvat yhdysvaltalaisviitteiset feministiset kirjat. Lukemissani teoksissa käsiteltiin maahanmuuttoa, ulkopuolisuutta, naisten alistamista, raiskaamista ja mielenterveysongelmia. Yhdessä teoksessa esiin nousivat isyyskysymykset. 

Seuraavat teokset luin tietoisesti haasteeseen: ne joko käsittelivät feministisiä teemoja, tai sitten tartuin niihin feministisin silmin. Kuitenkin, kuten Omppu aikanaan kommentissaan huomautti, feministinen lukutapa on aina jollakin tavalla läsnä. Uudistuva ajattelumaailmani näkyy epäilemättä myös muissa tänä aika lukemissani teoksissa.

Adichie, Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana
Atwood, Margaret: Orjattaresi
Bourne, Holly: Oonko ihan normaali?
Hauru, Hanna: Liian pienet sandaalit
Hietamies, Eve: Yösyöttö
Kwok, Jean: Käännöksiä
Meriläinen, Rosa & Seiko Salo Sanna: NE. Kuukautiskirja.
Parkin, Gaile: Kigalin kakkukauppa
Saisio, Pirkko: Punainen erokirja
Takalo, Tiitu: Tuuli ja myrsky
Walker, Alice: Häivähdys purppuraa

Lisäksi kirjoitin seuraavista teemoista: 


Vinkkejä feministiseen lukuhaasteeseen löytyy edelleen täältä, joten jos mietit, pitäisikö sittenkin tarttua feministiseen teokseen tai lukutapaan näin haasteen jälkeen, vilkaise!

Haluan vielä lopuksi kiittää huimasti teitä kaikkia, jotka olette olleet mukana haasteessa. Kiitos keskustelusta, mielipiteistänne, feminismin haastamisesta ja feminististen teosten lukemisesta. On ollut ilahduttavaa saada haasteesta hyvää palautetta. Parasta onkin ollut se, että olen päässyt keskustelemaan ja jakamaan ajatuksiani feminismitä ja tasa-arvosta teidän kanssanne. Moni tuntuu aprikoineen, että feminististen teosten lukeminen jatkuu haasteen jälkeenkin, ja mikäs sen hienompaa! Jatkakaa ihmeessä. Myös täällä feminismi tulee jatkossa näkymään samaan tapaan kuin tähänkin asti.

Margaret Atwood: Orjattaresi

"Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Teidän osanne on kaikkein tuskallisin Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa."
Yhdysvaltojen tulevaisuutta - koko maailman tulevaisuutta - ei tee mieli katsella. Trumpin politiikkaan naiset eivät näytä kuuluvan; me emme tunnu kuuluvan edes siihen maailmaan, jolle Trump politiikkaansa toteuttaa. Aborttineuvonnan kieltäminen on yksi esimerkeistä, jota en voinut olla ajattelematta, kun luin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaania.

Atwoodin luomassa maailmassa - joka ei tunnu kovinkaan kaukaiselta ja joka heijastelee naisten nykyisiäkin asemia - naisilla ei ole omaa identiteettiä. Romaanin keskushenkilönä ja minäkertojana toimii Frediläinen: naiset on etäisesti määritetty hallitsijoidensa ja omistajiensa, siis miehien, kautta. Kertojan nimenkaipuu huokuu romaanista vahvasti, ja kertoja pyrkii pitämään minuuttaan yllä muistelemalla mennyttä, ajattelemalla omaa nimeään.

Atwoodin maailmassa naisilla ei ole oikeuksia. He eivät saa liikkua yksin, eikä heillä ole lupaa lukea (!). Miesten kanssa ei soviolla tekemisissä, eikä yksin ole hyvä liikkua. Sisaruus ja hyvä sisko -verkostot jäävät nekin hatariksi. Hierarkia vaikuttaa naisten väliseen ystävyyteen. Ylempiarvoiset vaimot ovat päättäneet, etteivät orjattaret - nuo tahdottomat synnytyskoneet, joita vaimojen miehet raiskaavat - tarvitse käsirasvaa.

Yhteiskuntakritiikkiä ei ole Atwoodin romaanista vaikea tunnistaa. Varsin masentavaa on, että ne elementit, joista Atwoodin luoma maailma rakentuu, kumpuavat todellisesta elämästä. Yksityisiin tiloihin sulkeminen, miesseuran kieltäminen, vapaan valinnan kieltäminen ja raiskaaminen ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, miten naisia hallitaan jo nyt. Atwoodin romaani on dystopia - tavallaan. Toisaalta sitä on helppo lukea kuvauksena siitä, miten patriarkaatti naisia kohtelee. Ei Orjattaresi-romaanissa ole kyse kuvitelmista; nämä alistamisen keinot ovat todellisia ja oikeasti olemassaolevia.

Orjattaresi osoittaa kuitenkin, että jollakin tavalla elämässä on sinnitellä. Yksittäiset salaiset rutiinit koituvat monen naisen pelastajaksi. Maailmassa, jossa naisia ei katsota enää rakastavasti haluten, ulkonäöstä huolehditaan mitä pienemmin keinoin. Se, että naiset toisinaan pääsevät sivelemään varastaamansa voita kasvorasvaksi, on yksi tapa pitää yllä lohtua ja toivoa, määrätä edes hetken ajan elämästään.

Ehdin juuri ja juuri osallistua Atwoodin teoksella Feministiseen lukuhaasteeseeni.

Margaret Atwood: Orjattaresi
Tammi 2001 (1985)
395 s.
Pisteitä: 4/5

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE. Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo:
NE. Kuukautiskirja.
Karisto 2017
170 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Yep. Tunnistan!
Kuukautiseni alkoivat, kun olin 11. Ihmettelin ruskeaa alushousuissa päivän pari, minkä jälkeen äiti ehdotti, että ehkä kuukautiseni olivat alkaneet. Kun asia selvisi, meni äiti ylpeänä julistamaan isälle, että minusta on tullut nainen. 

Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon tietoteoksessa NE. Kuukautiskirja menkoista puhutaan avoimesti ja häpeilemättä. Teos perehdyttää lukijansa kuukautisten biologiaan, merkitykseen, myytteihin ja häpeään. 

Niinpä niin - kukapa ei olisi joskus tuntenut menkkojensa takia - turhaa - häpeää. Juuri vasta nolostelin sidepikkareita jumppatunnilla; työpaikalla mietin, miten salakuljetan suojat työtilasta vessaan. Nöyryyttävältä tuntui sekin, kun nuorena tyttönä menkat olivat läpäisseet valkoiset housut, ja siitä huomautettiin minulle (klassinen tapaus!). Meriläisen ja Seiko Salon kirjaa lukiessani nolostelin sitä, etten säästä menkkojen aikaan luontoa vaan lähes tulkoon vastustan kuukupin käyttöä, vaikka teos sitä kovasti markkinoikin. Teenköhän elämästäni siteineni kamalampaa kuin se muuten olisi? 

NE on informatiivinen teos. Se selittää, miksi ja miten kuukautiset tulevat, ja millaisia suojia voi tai kannattaa käyttää. Se kertoo asioista, joita menkkapuheissa ei usein puhuta - esimerkiksi synnytyksen jälkeisistä jälkivuodoista, menkkojen runsastumisesta ja myös helpoista menkoista.

Rakenteeltaan ja kirjoitustyyliltään teos on ryhdikäs. Tietoiskut on kirjoitettu asiallisesti ja selkeästi, ja olennainen on helppo poimia. Teos ei rönsyile vaan tiivistää kunkin luvun asiat sivuun tai pariin; välillä tekstiä olisi ehkä kaivannut enemmänkin. Luvut vaihtuvat nopeasti, ja samoin tekee teoksen verehtävänpunertava ulkoasu. NE on hyvä opaskirja, jossa keskeisimmät asiat on selitetty tiiviisti. Kokonaisteoksen lukemisen jälkeen jää kuitenkin vähän rauhaton olo: informaatiota ja näkökulmia on paljon. Huumorissa Meriläinen ja Seiko Salo kuitenkin onnistuvat: teoksessa on sopivasti humoristisia kohtia, jotka sitouttavat lukijan yhteisiin kokemuksiin. Yleisilme on kuitenkin asiallinen, vähän kapinallinenkin: me puhumme nyt kuukautisista, ja puhumme niistä oikeilla käsitteillä. Mitään ruumiinosaa tai eritettä ei piilotella. Hyvä!

Kaiken kaikkiaan menkkakirjan paras puoli on kuitenkin se, että se on olemassa. Kyllä minäkin olisin halunnut 11-vuotiaana tämän lukea - suorastaan janosin silloin tietoutta murrosiästä. Teos ei kuitenkaan ole suunnattu vain murrosikäisille, vaan jokainen kuukautiskansaan kuuluva löytää siitä itsensä. Tätä teosta olikin hauska ja kiinnostava lukea naisena, koska se väistämättä herätti omat kivuliaimmat ja noloimmat menkkamuistot. Huippua on sekin, että Meriläisen ja Seiko Salon teoksessa ääneen pääsee moni nainen ja mies. Kuukautiskokemuksia on kaikilla, ja niistä on puhuttava, NE julistaa.

Kuukautisiin liittyvät myytit ja häpeä ovat yksi teoksen kiinnostavimmista osuuksista. Muutama ääneen pääsevä mies pohtii teoksessa sitä, miksi ovat syyttäneet kuukautisia, kun nainen on pahalla päällä. Menkkavitsejähän kuulee taajaan, ja toisaalta ne ovat kyllä ihan hauskoja. Salailu ja häpeä sen sijaan eivät ole, ja onkin kiinnostava pohtia, mitkä tekijät ovat johtaneet siihen, että yhä vieläkin menkkoja pitää nolostella - jopa naisseurassa! 

NE muistuttaa minua myös siitä, että turhaan me menstruoivat pidämme yllä käsitystä siitä, että menkat ovat vain naisten juttu ja että miehet voivat rauhassa yökkiä tai jättää ne huomiotta. Muistan nimittäin nauraneeni hämmentyneen huvittuneena, kun poikaystäväni kertoi etsineensä tietoa menkoista, jotta voisi tietää, miltä minusta tuntuu ison osan kuusta. Nauratti - eiväthän miehet lue menkoista. Sitten ymmärsin, että hitsi, tuossa on hieno mies. Se haluaa kuunnella ja ymmärtää minua. Olen tyypistä ihan hitsin ylpeä. <3 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Naistenpäivänä: Miksi feminismiä tarvitaan kirjallisuudessa?

Feministinen lukuhaasteeni jatkuu vielä 1,5 viikkoa, ja nyt on hyvä aika pohtia, miksi olen ottanut feminismin mukaan blogi- ja lukumaailmaani. 

Olen useaan otteeseen todennut, että kiinnostukseni kirjallisuuden sukupuolikuvastoihin alkoi yliopiston kirjallisuuden opinnoista. Lukupiirimme käsitteli teoksia usealla kurssilla nais- ja mieskuvien kautta, mikä avasi silmät sille, miten sukupuolia kirjallisuudessa kuvataan. Mutta mikä on tilanne nyt, kun olen tutustunut feminismiin ja saanut joitakin välineitä siihen, miten voin sukupuoli-, rotu- ja luokkakuvia käsitellä? 

Yksi asia, jonka feminismi on minulle kirjallisuudesta opettanut, on se, että kirjallisuus tarjoaa meille samastumisen kohteita. Se voisi tarjota samastumisen kohteita, jos tarkkoja ollaan. Intersektionaalinen - sukupuolen, rodun, luokan, seksuaalisen suuntautumisen - huomioiva feminismi on huomauttanut minua siitä, että minulle, valkoiselle länsimaalaiselle keskiluokkaiselle naiselle, samastumisen kohteita kyllä löytyy, mutta kaikki eivät ole yhtä etuoikeutettuja. Kuuntelin eilen hienon radiokeskustelun, jossa Renaz Ebrahimi ja Koko Hubara keskustelevat rodullistettujen naisten mahdollisuuksista samastua kulttuurissa esitettyihin hahmoihin. Mahdollisuuksia ei juuri ole. Sen takia Koko Hubaran juuri julkistettava Ruskeat tytöt on tärkeä kirja. Se on yksi mahdollisuus ottaa haltuun asioita, joita sorretuille, unohdetuille ja vaiennetuille ei ole sallittu. 

Feminismi on opettanut minulle myös sen, että kirjallisuuden kuvaamat representaatiot vaikuttavat siihen, millaisena maailman näemme. Se, miten vaikkapa raiskauksista puhutaan tai kirjoitetaan - kuka tapahtumaa kuvaa, annetaanko uhrille ääni vai onko kyse turvallisesta, "hauskasta" jännityksestä - vaikuttaa siihen, miten seksuaaliseen väkivaltaan suhtaudutaan. Ajatus on jatkuvasti esillä myös suomen opinnoissani, jossa olen päässyt oppimaan kielen vallasta. Ei ole yhdentekevää, esitämmekö naiset huikentelevaisina, ostosriippuvaisina, miehiin takertuvina korkokenkäleideinä, vai onko mahdollista olla myös esimerkiksi ajatteleva, työväenluokkainen tai rodullistettu nainen (tai niitä kaikkia). Samalla tavalla on huolestuttavaa, jos miehet kuvataan aina raavaiksi, väkivaltaisiksi, tunnekyvyttömiksi työssäkäyviksi vallanpitäjiksi. He voivat olla myös herkkiä, rakastavia, kärsiviä ja niin edelleen. Entä miten kirjallisuudessa huomioidaan sukupuolivähemmistöt? Sallitaanko heidän olemassaolonsa (pisteet Siri Kolulle hyvästä nuortenkirjasta). Niin, kirjallisuuden sukupuolikuvastot luovat maailmaa. 

Etuoikeudet on käsite, joka toistuu feminismissä usein. Minä kirjoitin lukijan etuoikeuksista, ja opin oikeastaan vasta sittemmin, että myös etuoikeuksista kirjoittaminen on etuoikeus. Se on vallankäyttöä, koska minulla on mahdollisuus tuoda etuoikeuteni ilmi - minä voin päättää ja valita, mistä kirjoitan. Minulle ei luultavasti myöskään tulistuta siitä, että kirjoitan oikeuksistani. En myöskään pysty huomioimaan tarpeeksi vaiennettuja - minulla ei ole kokemusta toisenlaisesta elämästäni. Olen kuitenkin opin tiellä, ja olen pitänyt tärkeänä sitä, että olen saanut kirjoittaa feminismiin liittyvistä asioista blogiini. 

Feminismi on, valitettavasti, saanut minut huomaamaan entistä tarkemmin, miten paljon vihaa maailmaan mahtuu. Yhdeksäsluokkalaisille jaettiin Adichien feministinen kirja, ja monet tahot suuttuivat. Olen pohtinut asiaa nyt useamman kerran (täällä ja täällä), ja edelleen huokailuttaa. Feministisiä ja tasa-arvoa kannattavia teoksia tarvitaan, jotta ihmiset oppivat, mitä feminismillä oikeasti tarkoitetaan. 

Feminismi liittyy myös kysymykseen siitä, kuka lukee, mitä lukee ja millaista kirjallisuutta maailmassamme tuotetaan. Kyse ei ole pelkästään sukupuolesta vaan myös rodusta, luokasta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja muista tarinoista. Mitä tarinoita kirjallisuuteemme mahtuu, ja ketkä niitä saavat lukea tai arvioida? Kenellä on mahdollisuus lukea omasta kulttuuristaan? Kenelle tietyntyyppiset tekstit suunnataan? Hyvä kysymys on sekin, miksi naisille markkinoidaan chick lit -kirjallisuutta vaaleanpunaisine kansineen ja miehille miesten kirjoittamaa. Kyse on paljon totutusta - siitä, mitä on arvostettu ja arvostetaan. 

Feminismillä voi muuttaa maailmaa. Feminismi tarjoaa mahdollisuuksia kertoa uusia tarinoita. Se sallii enemmän kuin vanha. Se ei kiellä perinteisten roolien olemassaoloa (kukin valitkoon tavallaan), mutta se kyseenalaistaa totutun. Olen saanut feminismiltä välineitä nais- ja mieskuvien analysointiin. Samalla se tarkoittaa sitä, etten ota kirjallisuuden välittämiä kuvia itsestäänselvyytenä - en oleta, että minun on naisena samastuttava tiettyyn hahmoon. Minun naiseuteni ei ole kaikkien naiseutta, eikä toisien naiseus ole minun naiseuttani. Saan valita itse. 

Tärkeintä minulle on kuitenkin ollut se, että olen saanut oppia. Feminismi avartaa maailmaani koko ajan, ja feministiset teokset, niin kauno- kuin tietokirjallisuudessa, mahdollistavat sen, että voin oppia uutta. Kun tiedostan etuoikeuteni, osaan toimia paremmin niin, etten tahallani sortaisi muita. Voin välillä olla hiljaa kuunnellakseni niitä tarinoita, joita ei ole aiemmin kerrottu. Juuri siksi olen odottanut Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä - vaikka kirja ei ole kohdistettu minulle, uskon sen olevan mahdollisuus kuunnella. Voin kuulla toisten tarinoita ja oppia niistä. 

Mitä ajatuksia tekstini teissä herättää? Mihin feminismiä kirjallisuudessa tarvitaan? Mihin sitä ei tarvita? Miksi?

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Pitääkö yhdeksäsluokkalaisen olla feministi, osa 2

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Otava 2017 (2016)
Suom. Sari Karhulahti
44 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Jep. Asiaa.
"Sukupuolella on merkitystä kaikkialla. Haluankin ehdottaa, että alamme haaveilla erilaisesta maailmasta ja suunnitella sitä. Suunnitella entistä oikeudenmukaisempaa maailmaa. Entistä onnellisempien ja entistä menestyksekkäämmin itseään toteuttavien miesten ja naisten maailmaa. Jotta pääsemme alkuun, meidän täytyy kasvattaa tyttäremme eri tavalla kuin ennen. Ja myös poikamme."
Muutamia viikkoja sitten mediassa kohistiin. Tänä keväänä yhdeksäsluokkalaisille on jaettu tai jaetaan Chimamanda Ngozin feministinen, tasa-arvon puolesta puhuva essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Arvata ei tarvitse - moni pahoitti mielensä ja koki, että vain naisia halutaan puolustaa, miehiä taas syrjiä. Otin omassa blogitekstissäni kantaa kohuun ja pohdiskelin, ennen esseen lukemista, miksi moinen kohu on noussut. Kirjoitin näin:

On aika surullista, että julkisessa keskustelussa kommentoidaan lähinnä sitä, ettei kirjaa pidä jakaa. Harva kuitenkaan perustelee mielipidettään. Feminismin tarvetta ei tiedosteta, koska feminismi nähdään kapeampana liikkeenä kuin mistä siinä oikeasti on kyse. Osansa on tietysti silläkin, ettei tiettyä joukkoa kiinnosta se, mihin feminismiä tarvitaan - he eivät näe sille tarvetta. Ilta-Sanomien kommentteja lukiessa tulee vain paha mieli - miehet meuhkaavat, että heidän poikiaan tulee kunnioittaa yhtä lailla kuin toisten tyttöjä. Se, että tytöt saisivat edes joskus oman hetkensä, ei pälkähdä mieleen, koska naisten syrjimistä ei nähdä vuosisatoja kestäneenä ongelmana. Feminismiä ei myöskään osata laajentaa naisten aseman ulkopuolelle. Ei ymmärretä, että feminismi vapauttaa myös miehet, mahdollistaa monenlaiset mieskuvat, ja antaa äänen myös rodullistetuille, vammaisille ja muille yhteiskunnassa syrjityille. 
Nyt, kun olen Adichien esseen lukenut, pitäydyn edelleen kannassani: feminismi on hyödyllinen aate, johon yhdeksäsluokkalaisten on syytä tutustua. Kuten moni Adichien teosta puolustava on todennut, koulussa käydään läpi myös muita ismejä. Feminismi ei toisin sanoen olisi ainoa aate, josta koulussa puhuttaisiin: tuleehan äidinkielen tunneilla tutustuttua väkisinkin vaikkapa nationalismiin (osa kirjallisuushistoriaa). Arvo- ja aatemaailmat sävyttävät väkisinkin jokaisen opettajan, jokaisen tunnin ja jokaisen oppilaan elämää. Ismeiltä ei voi välttyä, vaikka julistavaa opetuksen ei pidä olla. Kannustaminen tai uuden opettaminen eivät silti tyrkyttämistä ole. 

Toisaalta ymmärrän nyt myös vastapuolta. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä ei mielestäni ole suunnattu yhdeksäsluokkalaisille. Se ei ole myöskään helpoin teos tutustua feminismiin, jos liike ei ole entuudestaan tuttu. Adichie nostaa esimerkeiksi muun muassa rahaan ja nigerialaiseen baarikulttuuriin liittyvät tilanteet. Niitä ei ole helppo lähestyä yhdeksäsluokkalaisena suomalaisena, jos antifeminismiä ei osaa bongata edes lähiympäristössä. 

On silti naiivia väittää, ettei Adichien esseestä saisi mitään irti yhdeksäsluokkalaisten tunneilla. Sen kautta voi lähestyä mediakohua: esseen luettua voi pohtia, miksi opuksen jakaminen herätti niin paljon tunteita. Sen kautta voi nostaa keskusteluun tasa-arvoon liittyvät kysymykset ja pohtia vaikkapa sitä, miten epätasa-arvo näkyy koulussa. Voidaan pohtia sitä, millainen tasa-arvoa kannattava kirja toimisi parhaiten yhdeksäsluokkalaisille. Teoksen avulla voi pohtia myös sitä, miksi haluaisimme lukea ensisijaisesti omassa kulttuurissamme tapahtuvassa epätasa-arvossa - ja voisimmeko kenties, siitä huolimatta, oppia feminismistä myös muiden kokemusten kautta. Adichien teoksen kautta voi johdatella oppilaita huomaamaan, että vaikka itsellä ei olisi epäoikeudenmukaisia kokemuksia, jollakin muulla - tai jossakin muualla - niitä voi olla.  

Adichien teos on vaikuttava ja siihen pyrkivä. Se antaa joitakin konkreettisia esimerkkejä siitä, miten sukupuoltenvälistä epätasa-arvoa toistetaan nigerialaisessa ja yhdysvaltalaisessa kontekstissa. Tutuilta ne tuntuvat silti. Essee muistuttaa, että kasvatuksella on vaikutuksensa: uusi, erilainen kasvatustyyli synnyttää uudella, laajemmalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Teos aiheineen on tarpeellinen kannanotto, ja sitä on taatusti mahdollista hyödyntää myös nuorten kanssa. 

Toisaalla: Tuijata, Simo Sahlman

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Hannele Richert (toim.): Mitä sä täällä teet?

Hannele Richert (toim.): Mitä sä täällä teet?
Voima/Into 2016
128 s. 
Pisteitä: 3/5
Mitä sä täällä teet? on sarjakuvateos maahanmuutosta, maahanmuuttajista ja heidän elämätarinoistaan. Se pyrkii valistamaan lukijaa maahanmuuttoon liittyvistä keskeisistä käsitteistä ja kuvaamaan sitä, millaisia tarinoita uuteen maahan tulleilla ihmisillä on. Sarjakuvat ovat pääasiassa suomalaisien taiteilijoiden piirtämiä, mutta ymmärsin niiden perustuvan oikeiden ihmisten elämään. 

Sarjakuvakokoelma esittelee monenlaisia kohtaloita. Moni hahmo muuttaa rakkauden perässä, kaipaa kotimaataan mutta asettuu sitten aloilleen. Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tarinat ovat väkivallan sävyttämiä, sekä piirrosjäljeltään että juoneltaan raskaita ja synkeitä. 

Mikä maahanmuuttajien elämässä sitten on Mitä sä täällä teet? -teoksen mukaan vaikeaa? Ilmasto on eri, kieli vaikea, koti-ikävä vaivaa, matka ja kotimaan sodat tekevät kipeää. Mitä sä täällä teet? on kuitenkin positiivisuuteen pyrkivä teos: useat tarinat päättyvät onnellisesti. teos muistuttaakin, että maahanmuuttajat voivat kokea myös onnen ja onnistumisen tunteita uudessa kotimaassaan, eivätkä he ole pelkästään uhreja. Jäin silti ihmettelemään rasismin poissaoloa, sitä, miten toiset ihmiset eivät useinkaan helpota kotoutumista. Joissakin sarjakuvissa asia mainitaan, mutta tarpeeksi rasismia ei mielestäni käsitellä. Teosten keskiössä ovat matkat muualta pohjoiseen, mutta se, miten maahanmuuttajia kohdellaan viraston ulkopuolella, jää vielä hämärän peittoon. Kaipasin kritiikkiä enemmän. 

Eniten jäin teoksessa miettimään sitä, miksi sarjakuvat ovat enimmäkseen suomalaisten sarjakuvataitelijoiden piirtämiä. Mitä he voivat sanoa toisten kokemuksesta? Minua vaivasi myös monen sarjakuvan raskaus: tekstit ja kerronta veivät ison osan kustakin ruudusta, kun taas piirrokset pysäyttivät yksittäisiä hetkiä. Maahanmuuttajien tarinoista muodostui toimintajaksoja. Ne kuvaavat toki sitä, miten kaikki vain tapahtuu ilman, että itse voi paljoakaan vaikuttaa, mutta toisaalta myös etäännyttävät lukijan. 

Valkkasin tämän tietokirjamaisen sarjakuvateoksen kirjaston hyllystyä erityisesti siksi, että se tuntui sopivan mainiosti pariinkin meneillään olevaan lukuhaasteeseen. Muuttoliikkeessä-haasteeseen Mitä sä täällä teet? sopii, koska kyse on maahanmuuttokertomuksista. Suomi(ko) 100 -haasteeseen listaan teoksen siksi, että se tuo esiin Suomeen ja Pohjoismaihin muuttaneiden maahanmuuttajien äänet. 

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Venlan maailma ja Bibliofiilin päiväunia