tiistai 5. joulukuuta 2017

L.M.Montgomery: Anna omassa kodissaan


" - Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. - Luulisin juuri tämän seikan olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään - mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä kumotuksi."
Palaan aika ajoin Motngomeryn Anna-sarjan pariin. Anna omissa kodissaan on ollut minulla kesken jo hyvän tovin, ja halusin lukea sen nyt loppuun. Tyttösarjan viidennessä osassa Anna menee viimein naimisiin Gilbertinsä kanssa, muuttaa omaan haavemajaan ja kohtaa aikuiselämän.

Kuten Annansa tuntevat tietävät, Montgomeryn rakastettu kirjasarja ei jatku viattoman hyveellisenä ja pohjattoman onnellisena. Anna omassa kodissaan eroaakin sävyltään sarjan aiemmista osista. Avioliiton myötä Annasta kasvaa aikuinen nainen, joka joutuu kohtaamaan aikuisen naisen surut, raskaimpana lapsen menetyksen ja lopulta myös haavemajasta luopumisen. 

Motgomeryn tarina on symboliikkaa täynnä. Leslie, ihastuttava nuorehko nainen, kiehtoo Annaa jo silloin, kun naiset ohimennen tapaavat ensimmäisen kerran. Kohtaaminen on täynnä odotusta: ystävyyttä lienee luvassa, mutta mikä Lesliessä on niin kiehtovaa? Annalle paljastuu, että Leslie on kokenut elämässään kovia - hän on nähnyt läheistensä kuolevan ja on sidottuna hoitamaan aviomiestään. Kuten yllä oleva katkelma osoittaa, Annan viaton onnellisuus heijastuu naisten ystävyyteen, joka ei saavuta huippukohtaansa ennen kuin Anna kohtaa elämänsä suurimman surun. 

Anna omassa kodissaan on kasvamisen ja aikuistumisen romaani. Se osoittaa lukijalleen, että lapsuuden lumo loppuu aikanaan - jopa riemastuttava Anna joutuu kohtaamaan elämän synkemmät sävyt. Siinä missä Anna-sarjan aiemmat osat ovat olleet romanttista eskapismia, on sarjan viides osa realistisempi ja karumpi. Lukijan sydän särkyy eittämättä, kun Joycen kuolema vie Annan hymystä pois jotakin Annalle ominaista ja kun Blythen perhe päätyy muuttamaan toisaalle. Haavemaja on ollut Annalle lapsuusunelmien symboli, ja päiväunelmien hajoaminen satuttaa. Aina niin ihastuttava Gilbertkään ei näytä huomaavan sitä surua, jota Anna joutuu kokemaan. Lukija aistii, että aikuistuminen tekee Annalle kipeää, mutta samalla joutuu toteamaan, että yhteiskunta ei anna naiselle armoa: tämän on viimein aika tehdä järkeviä päätöksiä. 

L.M.Montgomery: Anna omassa kodissaan
WSOY 1944 (1917)
317 s.
Pisteitä: 4/5

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla

Kirjasto ja tyttökirjat ovat usein pelastajanani silloin, kun minulla on vaikea olo. Kun tällä viikolla tunsin oloni stressaantuneksi, etsiydyin lasten klassikkokirjahyllylle. Valikoin luettavakseni paitsi joitakin teini-iässä rakastamiani tuijalehtisiä, myös toisen osan Rauha S. Virtasen iki-ihanasta Selja-sarjasta. 

Tapaamme Seljalla -romaani jatkaa siitä, mihin Seljan tytöt jäivät. Taas ollaan tuon idyllisen perheen luona: neljä tytärtä, isä ja kaikkien rakastama äitipuoli muodostavat perheen, jonka luokse lukija voi kerta toisensa jälkeen tavata. Seljan perhe saa vipinää kinttuihinsa, kun naapuriin muuttaa amerikansuomalainen Jerry. Lisäksi Rea ja isä uutisoivat perheenlisäyksestä, mikä jännittää tyttöjä kovin. 

Tapaamme Seljalla on arkisen hyväntuulinen nuortenromaani, jossa ei paljon pahaa tapahdu. Kris, Margarita, Virva ja Dodo parantavat maailmaa ystävineen - Virtanen opastaa lukijoitaan pohtimaan, miten itse kukin voisi tehdä maailmasta paremman. Jerry herättää ihastusta sekä Krisissä että Virvassa, minkä lisäksi epäillään, että poika on kiinnostunut Margaritastakin. Viaton kolmiodraama saa kuitenkin lopussa selityksensä, ja maailmassa on taas kaikki hyvin. 

Jo nuorena tyttönä pidin eniten taiteilijasieluisesta Virvasta, joka haaveilee omasta kirjastaan. Mielestäni Virtanen on rakentanut hänestä uskottavimman hahmon, johon itsestään epävarman teinin on helppo samastua. Tapaamme Seljalla -romaanissa nuorin sisar Dodo taas jää varsin ulkopuoliseksi, eikä häneen pääse tutustumaan samalla tavalla kuin Virvaan ja Krisiin. 

Kirjan aikakausi kuultaa kirjasta läpi: kaikessa teini-ikäisyydessäänkin tytöt ovat kuuliaita ja hyveellisiä, työntekoon tottuneita nuoria. Kyläyhteisön merkityskin on havaittavissa romaanista, jossa naapurit kyllä kuulevat, mitä toiset ovat tehneet, ja jossa he pitävät toisistaan huolta. Romaanin pääteemat - nuoruus, ihastuminen ja perhesuhteet - ovat kuitenkin ajattomia teemoja, jotka puhuttelevat nykylukijoitakin. Tapaamme Seljalla -romaaniin on ihanaa uppoutua siksikin, että lukija tietää koko ajan, että lopulta asiat järjestyvät. Sitä tunnetta kaipaa silloin, kun omassa elämässä tuntuu pahalta.

Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla
WSOY 2001 (1957) 
221 s. 
Pisteitä: 4/5

Kooste Suomi(ko) 100 -haasteesta

Klassikkojen lumoissa -blogissa oli vuoden ajan yllä Suomiko 100 -haaste, jonka tarkoituksena oli nostaa esiin vaiennettujen vähemmistöjen ääniä. Haaste oli mitä mainion, ja feministinä osallistuin siihen innokaasti. Kiitos, Lukumato, oivallisesta haasteesta!

Oman osuuteni haasteesta suoritin seuraavilla teoksilla:

Hiltunen, Pekka: Iso (lihavat)
Hubara, Koko: Ruskeat tytöt (rodullistetut suomalaiset tytöt)
Kontula, Anna: Luokkalaki (työväenluokka)
Richert, Hannele (toim.): Mitä sä täällä teet? (maahanmuuttajat)
Saisio, Pirkko: Betoniyö (syrjäytyneet nuoret miehet)
Takalo, Tiitu: Tuuli ja myrsky (raiskauksen uhri)
Toinen tuntematon (naiset sodassa)
Valve, Emmi: Armo (mielenterveyspotilas)
Vuori & Ranta: Lottovoittajien pöydässä (köyhät)

Lukumadon haaste tarjosi hyvän mahdollisuuden tutustua niihin ääniin ja ihmisiin, joita mediassa ei tarpeen usein kuulla. Kirjallisuus on hyvä keino kuunnella toisten tarinoita ja antaa toisille tilaa.

Oma lukemistoni koostui pitkälti valkoisten suomalaisten vähemmistöjen kokemuksista. Joudun edelleenkin muistuttamaan itseäni siitä, että antaisin tilaa rodullistetuille, maahanmuuttajille ja niille, joita syrjitään moninkertaisesti. Intersektionaalisuus on minulle tärkeä aihe, ja haluan antaa tilaa niille, joilla sitä ei vielä ole. Oppiminen on kuitenkin vielä kesken, ja nöyränä on pysyttävä. Olen iloinen tästä haasteesta, joka mahdollisti sen, että keskityin kuulemaan ainakin joitakin tarinoita.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Toinen tuntematon

Mihin hän, Kerttu, uskoo? Ei ainakaan Jumalaan, joka sallii kaiken tapahtua, antaa ejien, terveitten miesten kuolla, vaikka papit pauhaavat joka pyhä saarnastuolista, että suomalaiset ovat Jumalan valittu kansa, josta Jumala pitää huolen. Kerttua riepovat lehtijutut, joissa kaatuneitten äitejä ja vimoja ylistetään sankareina, jotka ovat antaneet uhrinsa isänmaan vapauden ja kristillisen uskon puolesta. Paskat! Kukaan äiti tai vaimo tai morsian tai sisar olisi sitä miestä antanut, jos olisi ollut jokin keino tapella vastaan Kukaan ei voinut tuntea oloaan yleväksi semmoisesta menetyksestä. 

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi luin vähän aikaa sitten Tuntemattoman sotilaan - en ollut lukenut sitä sitten lukion, vaikka muistin pitäneeni romaanista. Kunnioitettavaan ikään päässeen Suomen lisäksi lukuintoani inspiroi se, että novellikokoelma Toinen tuntematon oli juuri ilmestynyt. 

Toinen tuntematon on intertekstuaalinen kokoelma novelleja, joissa jatkosotaa kuvataan naisten näkökulmasta. Siinä missä Linnan klassikkoteos on sotamiesten ansioista - ja peloista - muistuttava teos, muistuttaa Toinen tuntematon, että myös naiset kokivat kovia sota-aikana. 

Novellikokoelma esittelee mahdollisia elämänkaaria naishenkilöille, jotka Tuntemattomassa sotilaassa mainitaan vain ohimennen. Niinpä kokoelmassa kerrotaan morsiamista, jotka odottavat rakastaan kotiin mutta joutuvat kuulemaan kaatumisilmoituksen; kerrotaan äideistä, jotka itkevät suruaan, sisarista, jotka kaipaavat veljiä kotiin. Petri Tamminen muistuttaa novellissaan "Teidän suuren surkeutenne vuoksi", mitä kaikkea naiset ovat kotirintamallaan tehneet. Katja Kettua kiitän siitä, että tämä nostaa esiin sotilaiden julmuuden: sota-aikana naisia raiskattiin, pahoinpideltiin ja ahdisteltiin. 

Tärkeimmäksi - ja peukutuksen arvoiseksi - novelliksi minulle muodostui kuitenkin Niina Revon novelli "Martta". Novellin minäkertoja on äiti, joka ensin laittaa lapsensa rintamalle ja sitten ottaa tämän kaatuneena vastaan. Peukutan novellia sen sävyn vuoksi: Martta on proosaruno, itkuvirsi, pakahduttava kuvaus äidin peloista, tuskasta ja ikävästä. Sen runomittaan asetellut säkeet kuvaavat mainiosti sitä rytmiä, jolla tunteet äitiin hyökyvät. 

Toinen tuntematon on onnistunut kokoelma, joka nostaa esiin naisten kokemukset. Niitä käsitelläänkin monipuolisesti ja kattavasti. Osa novelleista tuntui kuitenkin hieman keskeneräisiltä ja keveiltä - olin varautunut riutuvampaan tekstiin. 

Toinen tuntematon
WSOY 2017
376 s. 
Pisteitä: 4/5

perjantai 1. joulukuuta 2017

Lukumaratonilla luettua

Viime sunnuntaina vietettiin marraskuista superlukumaratonia, johon osallistuin itsekin. Viikon hulinoissa postausten kirjoittaminen on jäänyt välistä, ja koska uuttakin kirjoitettavaa on tuloillaan, katsoin parhaaksi koota lukumaratonkirjat yhteen postaukseen. 

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias

8 novellin kokoelma kertoo äideistä ja heidän virheistään. Pöyliön kertomuksissa äidit eivät ole naisellisia pyhimyksiä vaan pikemminkin inhimillisen ärsyttäviä, väärin tekeviä ja erehtyviä vanhempia. Kokoelman mieleenpainuvimmat tarina ovat kenties Kellonkissaniitty, jossa tytär päättää haudata äitinsä tämän toiveiden mukaisesti, ja Pallo-Hoover, joka osoittaa, että äitien erehdykset saattavat välillä kääntää elämän suunnan. Pöyliön tyyli on toisinaan ronskia, toisinaan lempeämpää. Novellit ovat taitavasti kirjoitettuja, ja niihin kannattaa tutustua. Osallistun teoksella toiseen novellihaasteeseen.

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko

Mansikanmakuinen, samppanjantuoksuinen nuortenkirja, jossa mökkielämää viettävän Miian seuraksi ajautuu vuotta vanhempi Taneli. Reissu kaupunkiin lähentää nuoria, ja Hietalan romaanista muodostuukin hyväntuulinen ihastumisromaani. En itse pitänyt siitä, miten nopeasti Miian ja Tanelin juttu lopulta etenee, mutta toisaalta Hietala tarjoaa ihania, kevyitä päiväunelmia lukijoilleen. Kelpo kirja. 

Pirkko Saisio: Betoniyö

Tämä yhdenpäivänromaani ei vakuuttanut minua täysin, vaikka Saisiota noin yleisesti ihailenkin. Romaani on kertomus kahdesta syrjäytyneestä veljeksestä. Toisen veljeksen elämä saa traagisen käänteen helteisenä kesäyönä. Saisio kertoo hahmoistaan osuvasti kertomatta heistä juuri mitään: dialogi ja toimintakuvaukset luovat kehyksen, jonka pohjalta lukija rakentaa mielikuvan hahmoista. Osallistun teoksella Suomi (ko) 100 -haasteeseen, sillä romaanissa pääsevät ääneen syrjäytyneet nuoret miehet.

Marjane Satrapi: Kotiinpaluu

Satrapin omaelämäkerrallinen Kotiinpaluu kertoo siitä, miten iranilainen Satrapi lähetetään teini-iässä Eurooppaan. Kotimaassa on levotonta ja turvatonta, ja niinpä vanhemmat katsovat, että Marjanen on parempi olla Itävallassa kuin kotonaan. Kotiinpaluu kuvaa ensin maahanmuuttoa: sitä, miten Marjane tuskailee kielen ja yksinäisyyden kanssa, huomaa unohtaneensa seurata kotimaan uutisia ja kamppailee identiteettinsä kanssa. Teoksen toisessa osassa Marjane palaa Iraniin ja huomaa, ettei asiat olekaan ennallaan. Satrapi kuvaa sarjakuvassaan taitavasti ja tarkasti sekä maahanmuuttajuutta että paluumuuttoa. Osallistun teoksella Muuttoliikkeessä -haasteeseen.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Sairastuneen opettajattaren superlukumaraton (lopuksi)

Yskä on pysytellyt sisälläni liki koko syksyn, ja henkinen olotila on sen mukainen. Jatkuva sairastelu ei piristä ketään, ja kaiken yskimisen keskellä on hankala rentoutuakaan. Koska nyt kuitenkin on kuukauden viimeinen viikonloppu ja Superlukumaraton, ajattelin, että nyt on mitä parhain hetki istahtaa kirjojen ääreen ja koettaa unohtaa murheet.

Maratonlukemistoa.

Olen valinnut lukemistooni jokseenkin helppolukuisia teoksia - olen huomannut, että kevyempien teosten lukeminen inspiroi minua maratoneilla eniten. Saatan siis aloittaa Nelli Hietalan nuortenkirjalla, ja edetä sitten muutamiin sarjakuva- ja novellikokoelmiin. Toinen tuntematon on loppupuolella, ja sen haluaisin lukea loppuun. Saision Betoniyötä olen harkinnut Helmet-haasteeseen, joten sekin kiinnostaa.

Kirjahyllystä löytyy tietysti paljon muutakin luettavaa, joten suunnitelmat saattavat muuttua päivän aikana. Tarkoitus on aloittaa maraton noin kello 16-17.

15.40 Lukumaraton alkaa.

17.30 Nelli Hietalan Miia Martikaisen kärsimysviikko luettu. Nuortenromaani on kevyt, mansikanmakuinen ja siiderintuoksuinen kertomus ihastumisesta ja seksuaalisuuden löytämisestä. Chick lit -tyyppinen kevyt tunnelma hymyilytti, mutta mielestäni Miian ja Tanelin välillä tapahtuu paljon vähän liian nopeasti. Hietalalle toki pisteet siitä, ettei nuorten seksuaalisuutta millään tavalla romaanissa tuomita. Luettuja sivuja 161.

18.45 Toisessa tuntemattomassa oli vielä 86 sivua luettavaa, ja tempaisin ne illan kuluksi loppuun. Luettuja sivuja on tässä vaiheessa 247.

21.40 Kuusi tuntia on kulunut. Toisen tuntemattoman jälkeen päätin lukea sarjakuvaa, ja niinpä valikoin lukupinostani Marjane Satrapin Persepolis 2:n. Edellisen osan tapaan myös tämä sarjakuvaromaani on varsin poliittinen ja kantaaottava mutta samalla myös liikuttava teos. Suosittelen! Sivuja luettu 439.

10.40 Eilen illalla aloitin Pirkko Saision Betoniyön, ja tänään aamulla sain luettua romaanin loppuun. 70-luvun lopussa kirjoitettu teos pureutuu yhä ajankohtaiseen aiheeseen, nuorten miesten syrjäytymiseen. Teoksesta huomaa, että se on Saision alkutuotantoa. Jäinkin kaipaamaan Saision omaperäistä tyyliä, joka Betoniyössä on vasta kehittymässä. Sivuja luettuna 609.

14,05 Iltapäivä meni Änäriä pelatessa - kiitos vain poikaystävälleni, joka kasvattaa minusta gameria - mutta tartuin myös keskeneräiseen novellikokoelmaan. Sari Pöyliön Pölynimurikauppiaasta oli jäljellä 126 sivua, ja sainkin luettua loput novellit. Maratonia on jäljellä puolisentoista tuntia, ja olen nyt lukenut 735 sivua.

15.40 En enää lukenut kahden jälkeen, joten maratonin saldoksi tuli 735 sivua. Hauskaa oli, ja postattavaa kertyi viiden teoksen verran. Ensi viikolla ei ole pulaa tekemisestä ;)

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko: Lohdulliset laululyriikat




Tällä viikolla vietetään Mielenterveysviikkoa, ja Suketuksen haaste pyytää bloggaajia keskustelemaan mielenterveyteen liittyvistä teemoista. Aiemmin tällä viikolla olen puhunut kirjallisuuden merkityksestä vertaistukena, minkä lisäksi vastasin muutamaan mielenterveyskirjallisuutta käsittelevään kysymykseen. 

Lukeminen ei suinkaan ole ainoa tapa, jolla lohduttaudun vaikeina aikoina. Myös muut taidemuodot kiinnostavat: leikekirjojen kokoaminen on hauska tapa käsitellä vaikeita tuntemuksia, ja musiikki - no, se nyt kuuluu olennaisesti elämääni. Tänä syksynä olen palannut vanhaan tapaani kuunnella musiikkia työmatkoillani. Musiikki piristää ja vie ajatukset muualle silloin, kun töihin lähteminen on vaikeaa. 

Tässä postauksessa käsittelen niitä kappaleita, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti lyriikoidensa takia. Kuuntelen enimmäkseen suomalaista musiikkia, mikä heijastuu kappalevalintoihini. Lähestyn rakkaita lohtubiisejäni teemoittain: osan yhdistän kiusaamiskokemuksiin, osan masennukseen ja osan toipumiseen.

KIUSAAMINEN

Minua kiusattiin yläasteella rankasi, ja viime vuosiin saakka olen taistellut kiusaamiskokemusteni kanssa. Jo yläkoulussa musiikki lohdutti minua: se sanoitti ne tuntemukset, joita en itse osannut ääneen sanoa. Seuraavat kappaleet linkittyvät tavalla tai toiselle kiusaamiseen ja lohduttavat silloin, kun muut ovat ilkeitä. 

Tommi Läntinen: Syvälle sydämeen sattuu

Eräänä yläkouluaamuna kuulin tämän kappaleen koulussani - se soitettiin aamunavauksessa. Muistan, miten ikätoverini pilkkasivat kappaletta kamalaksi, mutta minä tunnistin kappaleesta itseni. Tämä klassinen kiusaamista käsittelevä laulu kertoo siitä, miten kivuliasta kiusaaminen on ja miten voimattomaksi uhri itsensä tuntee. Laulu on auttanut minua monessakin elämänvaiheessa, ja samalla se saa pohtimaan, miksi pienet lapset joutuvat kokemaan tällaisia tunteita: 
Sattuu, pienet hartiat kun alas painuu.
Koskee, paha lääkettä on siihen löytää.
Kiusaajat saapuvat, näytös voi alkaa.
Koskee, kun sivusta vain sitä katson.
Juha Tapio: Kelpaat kelle vaan

Juha Tapio sai minut lukioikäisenä uskomaan, että asiat muuttuvat paremmiksi ja että jonakin aamuna tunnen itseni jälleen arvokkaaksi. Kappale arvostaa "sinää" ja ymmärtää tämän kivun: 
Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Johanna Kurkela: Suojelkaa mua

Kurkela on minulle rakas artisti, ja hänen herkän puhdas äänensä luo kipeisiinkin kappaleisiin kauniin sävyn. Suojelkaa mua on artistin aiempaa tuotantoa, mutta minä tutustuin tähän lauluun vasta tänä syksynä. Laulu on kaunis ja koskettava, ja se osoittaa tuskallisesti lapsen toiveen tulla suojelluksi ja turvatuksi.
Ei saa käyttäytyy väärin, kun ne katsoo
eikä koskaan saa alkaa itkemään.
Kiltit lapset on niitä jotka uskoo
uskoo kaiken ja tyytyy vähempään.

Suojelkaa mua
Suojelkaa mua
Haltijat kaukaisen maan
MASENNUS

Johanna Kurkela: Ingrid

Indrig on minulle erityisen tärkeä kappale. Se kuvaa tarkkanäköisesti sitä, miten masennukseen suhtaudutaan: 
Onni on päätöksestä kii,
täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu.
Eikä saa jäädä vellomaan
kaikkeen haikeaan niin että masentuu.
Tämän lisäksi kappale paljastaa sen, miten huomaamaton masennus voi olla. Koska yhteiskunta ei aina tunnusta sairauden olemassaoloa tai sen vaikutuksia, on masentuneen sinniteltävä päivästä toiseen: 
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,vaikken oikeesti henkeä saa.
Mä kyllä reipas tänään oon
vaikka melkein luovutan jo.

Miten reipas tänään oonhymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot
sille miten uupunut oon
Kaija Koo: Seinäruusu

Tämä surumielinen, tulevaan kaipaava kappale on kaunis ja voimakas. 
Vielä kerran minäkin tanssia saanja silloin pyörii alla maaMinä täällä sinua niin kaipaanvielä me taivaassa tanssitaan
Haloo Helsinki: Kevyempi kantaa

Haloo Helsingin kappaleessa runon sinä on masentunut: herkkä, pieni ihminen kuulee vain voiman, joka kiskoo häntä alaspäin. Ympärillä olevat ihmiset näkevät, miten sinä kuihtuu kuihtumistaan. Masentuneen voimat eivät riitä yrittämiseen, eikä tämä onnistu täyttämään niitä vaatimuksia, jotka elämällä hänelle on. 
muttet kuuntele muita,kuin sitä yhtä,joka käskee painu alemmas ystäväinja se kaiken sulta syöja heti perään vielä lyöja sanoo sä pystyt parempaanJa kun putoaa höyhenvyö,alkaa ikuinen yöSä pääset aikaan suurempaan
TOIPUMINEN

Christina Perri: Human

Perrin Human oikeuttaa pahan olon ja sen, että toisten käytös sattuu. Huono olo on inhimillistä ja hyväksyttävää: I´m only human/ and I bleed when I fall down.

Kelly Clarkson: If no one will listen

Jokainen tarvitsisi ihmisen, johon turvata silloin, kun muu maailma hylkii. Olen itse ollut siitä kiitollisessa asemassa, että minulla on aina ollut vähintään yksi ystävä, jonka apuun nojautua. Clarksonin laulu herättää toiveen siitä, että on olemassa joku, joka välittää: 
If no one will listenIf you decide to speak
If no one is left
Standing after the bombs explose
If no one wants to look at you
For what you really are
I will be here still
Jari Sillanpää: Sinä ansaitset kultaa

Saattaa olla kornia pitää Jari Sillanpäästä, mutta kaikki tuntenevat jonkun, jonka toivoisi pyytävän itseltä anteeksi. Sinä ansaitset kultaa sanoittaa sen tunteen, joka syntyy, kun toinen ei koskaan pyydä anteeksi. Miten monet kerrat olenkaan haaveillut, että ne miehet, jotka ovat tehneet minulle pahaa, myöntäisivät virheensä ja rohkaisisivat minua pitämään mieleni korkealla. Anteeksiantoa en saa, mutta Sillanpään kappale muistuttaa, että minä olen ansainnut parempaa. 

Hayley Westenra: Listen to the wind

Tämä kaunis, herkkä kappale on surumielisen toiveikas. Runon minä on läsnä, vaikka olisikin jo lähtenyt - ja kevät ja elämä alkavat uudestaan. 
If you listen to the wind you can hear me againEven when I´m gone you can still hear the songHigh up in the trees as it moves through the leavesListen to the wind, there´s no end to my...
Maija Vilkkumaa: Mä jään

Vilkkumaan Mä jään on ollut minulle tärkeä jo yläasteikäisestä saakka. Tähän kappaleeseen on tiivistynyt kaikki se läheisyydenkaipuu, mitä minussa on ollut. Jo nuorena tyttönä toivoin, että minulla olisi ollut joku, jolle voin laulaa näin: 
Se kaikki saa sut vielä väsymään
Mut jos et välitä siitä
Mä tuun sun syliin ja jään
Mä olen kyllästynyt pelkäämään
Ja mä en välitä muusta
Mutta jos vain suostut mä jään
Kaipasin syliä, joka ottaisi minut vastaan sellaisena kuin olen. Olen kiitollinen siitä, että nyt minulla on sellainen syli. <3 

Mitkä kappaleet tai artistit ovat lohduttaneet teitä vaikeina aikoina? Entä millainen musiikki saa teidät piristymään? 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko: Mental health book tag

Vaikka rakastan listoja ja kysymyksiä, en ole blogiaikanani kirjoitellut kovinkaan aktiivisesti book tag -postauksia. Käynnissä olevan mielenterveysviikon ja siitä muistuttavan Suketuksen haasteen myötä päädyin pohtimaan, miten nostaisin tämän itselleni tärkeän aiheen blogiini. Pieni googlailu auttoi - englanninkielisissä blogeissa on kiertänyt varsin näpsäkkä Mental health book tag. Alkuperäisen idean mukaan kanssabloggaajat voi tägätä osallistumaan - minä en nimeä ketään mutta kehotan osallistumaan mielenterveysviikon puitteissa! :)

1. Name a book that lifts your spirits, even when times are tough.

ertomuksia. Sen novelli Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin on sympaattinen kuvaus siitä, miten pelokas ihminen voi olla ja miten kauhistuttavistakin tilanteista voi selvitä. Myös Janssonin Taikatalvi ja Muumilaakson marraskuu lohduttavat, kun olo on huono.

2. What book about mental health is on your TBR, and why?

Jenny Lawsonin omaelämäkerrallinen Furiously Happy. Kirjallisuus on minulle keino samastua, lohduttautua ja saada vertaistukea. Arvostan sitä, että yhä useammat sairastuneet kertovat tarinansa - näin saadaan aitoja kuvauksia siitä, millaista on elää mielenterveysongelmien kanssa. Aloitin aikanaan Hanna-Riikka Kuisman Viidennen vuodenajan, mutta lukeminen oli niin rankkaa, että jouduin jättämään kirjan kesken. 

3. Name a nonfiction book about mental health.
Christophe Andrén ja Muzon sarjakuvateos Pienet pelot ja suuret fobiat on yhdistelmä faktatekstejä ja kuvitettuja kertomuksia mielenterveysongelmista.  Teos toimi, kun olin nuorempi; nykyään saattaisin sanoa sen antamaa kuvaa kovin kapeaksi. Viime vuonna julkaistiin Error - mielen häiriöitä, jossa tavalliset suomalaiset kuvaavat omaa sairauttaan. 


4. Read this, not that – name a book with a good depiction of mental health, and one with a problematic depiction of mental health.

Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on osuva kuvaus masennuksesta. Myös Emmi Valven Armo ja Miettisen kokoama Rikkinäisen mielen kuvia tarjoavat samastuttavia kuvauksia mielenterveyshäiriöistä. Holly Bournen Oonko ihan normaali? on hieno nuortenromaani, mutta sen OCD-kuvaus jää hitusen litteäksi. Toisaalta pisteet Bournelle siitä, että teos pyrkii normalisoimaan mielenterveyshäiriöitä.

5. Other than reading, what helps you when you’re feeling low?

Ykköskeinoni on käpertyä rakkaani syliin: toisen läsnäolo rauhoittaa. Toisinaan kirjoitan päiväkirjaa, mutta yhä useammin kaipaan huonoina päivinä jotakin konkreettista tekemistä, joka vie ajatukseni muualle. Kesällä pelasin Zeldaa, nykyään NHL:ää (heh!). Jouluaikaan askartelen kortteja, ja myös värittäminen rauhoittaa. Omalla kohdallani erityisen tärkeää on, etten jää vellomaan tunteisiini - kaikki toiminnallinen mukava tekeminen auttaa. Myös mielenterveyttä käsittelevät blogit ovat auttaneet - tieto ja vertaistuki helpottavat oloa. 

6. Name a book that is intersectional - e.g. there is a character of color or LGBTQ+ character with low mental health.

Roxanne Gayn Hunger. Gay kuvaa teoksessa kehosuhdettaan ja sitä, miten raiskaustrauma on vaikuttanut häneen. Gayn teoksiin kannattaa muutenkin tutustua, jos (ja kun) intersektionaalisuus kiinnostaa.

7. Why do you think accurate representations of mental health are important?

Ensinnäkin: mikäli representaatio ei ole terminä tuttu, sillä tarkoitetaan (muun muassa) kuvausta ulkoisesta maailmasta, siis sitä, millaisia merkityksiä ja mielikuvia johonkin asiaan liitetään ja miten tästä asiasta puhutaan. 

Tarkat mielenterveyden representaatiot ovat tärkeitä monestakin syystä. Kielitieteilijänä olen tietoinen siitä, että kielellä, diskursseilla ja representaatioilla luodaan maailmaa: se, miten puhumme mielenterveydestä, vaikuttaa siihen, millaisena mielenterveyden ja sen ongelmat ymmärrämme. Toisaalta tarkat kuvaukset ovat tarpeen siksi, että mielenterveyshäiriöistä kärsiviin liitetään yhä ennakko-oletuksia; samoin stigma on melko vahva. Jotta omia sairauksia ei tarvitsisi hävetä ja jotta ne otettaisiin todesta, on myös levitettävä tietoa siitä, millaisina sairaudet elämässämme näyttäytyvät. 

8. Name a book about a less well-known mental health condition.

Vaikea kysymys. Masennuksesta ja ahdistuksesta on julkaistu koko joukko kirjoja, mutta esimerkiksi traumaperäisestä stressistä puhutaan vain harvoin. Tämä ahdistuneisuushäiriöihin kuuluva sairaus oli itselleni vieras siihen asti, kunnes sain kohdata sen itse. Harmikseni en ole juuri lukenut teoksia, joissa posttraumaattisesta stressistä puhuttaisiin suoraan. Ainakin Yanagiharan Pienen elämän Juden voi hyvinkin tulkita sairastavan kaiken muun ohessa myös tätä piinallista ahdistuneisuushäiriötä.

9. What book would you reccomend to someone to learn more about mental health?

Kannattaa vilkaista vertaistukilistaa, jonka kokosin viikonloppuna. Vanhatalon Keskivaikea vuosi, Parkkosen 112 - vihaan itseäni, Kira Poutasen Ihana meri, Emmi Valveen Armo - hyviä, monipuolisia teoksia kyllä riittää! Mikäli tiedätte hyviä mielenterveysaiheisia teoksia, otan vinkkejä vastaan.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Mielenterveysviikko: Kirjallisuus vertaistukena

Suketus muistutti, että tällä viikolla (19.11.-26.11.) vietetään kansallista mielenterveysviikkoa ja pyysi kanssabloggaajiaan osallistumaan haasteeseen. Tällä viikolla voi kirjoittaa mielenterveydestä tai sitä käsittelevistä kirjoista, parantaa omaa tai läheisen oloa - ideana on kiinnittää huomiota mielen hyvinvointiin. 

Mielenterveys on itselleni tärkeä aihe - olen kamppaillut oman hyvinvointini kanssa usein, ja toisaalta monet ystävistäni ovat kokeneet elämässään varsin vaikeita hetkiä. Stressi muuttuu helposti ahdistukseksi, ahdistus masennukseksi, ja usein monet mielenterveyden ongelmat kytkeytyvät toisiinsa ja ruokkivat toisiaan. Olen nähnyt elämässäni, miten monella tavalla mielenterveysongelmat voivat ihmisen elämää vaikeuttaa: jatkuva alakulo ja väsymys, saamattomuus, haluttomuus, itsetuhoisuus, epävarmuus, epäluuloisuus ja ahdistus heikentävät elämänlaatua. 

Lukijaihmisenä kirjallisuus on ollut minulle tärkeä keino käsitellä omia vaikeuksiani ja oppia ymmärtämään, mitä mieleni sisällä tapahtuu. Ensimmäinen keino avun löytämiseen onkin ollut tiedon etsiminen: esimerkiksi Healthy Placen blogit tarjoavat apua ja tietoa mielenterveysongelmista kärsiville. 

Aina tieto itsessään ei kuitenkaan riitä. Kaunokirjallisuudella onkin ollut usein paikkansa lohduttajanani, vaikka olen kirjoittanut myös siitä, miten ahdistuneena ei pysty lukemaan kaikkea sitä, mitä haluaisi lukea. Toisinaan lukeminen on vaikeaa, koska väsyneenä ei jaksa keskittyä; tässä kuussa olen paikannut lukujumiani sarjakuvia tutkimalla. Useimmiten kuitenkin toivoo, että edes jostakin löytyisi sanoja sille, mitä itse sillä hetkellä kokee. Kirjallisuudesta olenkin etsinyt vertaistukea ja lohtua, konkreettista muotoa sille, mitä itse koen mutta mitä en aina pysty sanoiksi tuottamaan.

Olen kirjoittanut blogissani suhteellisen usein kirjoista, jotka käsittelevät mielenterveyttä - loogista, kun tietää, että aihe kiinnostaa minua. Tässä postauksessa tuon esiin muutamiateoksia, joista vertaistukea ja samastumisen kohteita voi löytää. Iloitsen siitä, että moni teoksista on omaelämäkerrallinen: yhä useampi rohkaistuu jakamaan oman tarinansa ja vähentämään mielenterveyshäiriöistä aiheutuvaa stigmaa. Näin tämän kuuluu mennäkin - mielenterveydestä on puhuttava!

Visuaalisia esityksiä hetkiin, jolloin romaaneihin ei jaksa paneutua:

Rikkinäisen mielen kuvia: Puhutteleva, räikeä kokoelma sarjakuvia, joiden keskiössä ovat mielenterveysongelmat. Tämä vastikään julkaistu kokoelma antaa kattavan kuvan siitä, miltä esimerkiksi masennus tai paniikkihäiriö voivat tuntua.

Kris Keränen - Ahistunu pupu:  Humoristinen, helppolukuinen strippisarjakuvakokoelma, joka hauskuudestaan huolimatta vangitsee taitavasti ahdistukselle tyypillisiä piirteitä. 

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö. Sarjakuvaromaani kontrollinhaluisesta, ahdistuneesta tytöstä. Rintanen kysyy, kuka oikeastaan on hullu ja kuka normaali - voiko rajaa piirtää?

Tuuli Takalo: Myrsky. Sarjakuvaromaani raiskatuksi tulemisesta. Teos ottaa kantaa seksismiin ja siihen, miten raiskauksesta puhutaan, mutta kovin syvälle tunne-elämään teos ei pureudu. 

Emmi Valve: Armo. Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani psykoottisesta masennuksesta. Värimaailmaltaan ja tunnelmaltaan pääosin synkkä, toisinaan ahdistavakin. Oman tarinansa ohella Valve onnistuu nostamaan esiin tärkeitä huomioita esimerkiksi mielenterveyspalveluiden saatavuudesta.

Helposti lähestyttäviä romaaneja ja omaelämäkerrallisia teoksia:

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? Feministinen nuortenromaani, jonka päähenkilö kärsii pakko-oireisesta häiriöstä. OCD:n kuvaus on jokseenkin stereotyyppinen, mutta Bourne tekee parhaansa, jotta mielenterveydestä puhuttaisiin nuortenkirjoissa enemmän. Feminismi ja ystävyyssuhteet keventävät kirjaa.

Riitta Jalonen - Kirkkaus. Kaunis, kielellisesti loistelias romaani kirjailija Janet Framesta, väärinymmärtämisestä ja siitä, mitä skitsofreenikoksi diagnosoiminen saattaa aiheuttaa.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi. Omaelämäkerrallinen romaani masennuksesta. Tämä teos on vertaistukea parhaimmillaan, sillä Vanhatalo osoittaa konkreettisesti, millaista on sairastua masennukseen.

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty. Omaelämäkerrallinen romaani siitä, miltä suru tuntuu, kun sisar on tehnyt itsemurhan. Härkönen on kirjoittanut tarkkanäköisen kertomuksen muttei kivuliaista kohtauksista huolimatta pakahduta lukijaansa suruun.

Roxane Gay: Hunger. A memoir of my body. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Gay käsittelee lihavuuttaan ja sitä, miten hänen kehoonsa on suhtauduttu. Vääränlaiseksi määritelty keho on Gaylle monella tapaa tuskallinen, sillä taustalla on raiskaustrauma. Gay herättää lukijansa huomaamaan, miten ankarasti suhtaudumme toisiimme.

Toivuttuasi: 

On kirjoja, joista voi löytää vertaistukea - ja on kirjoja, joissa mielenterveyttä käsitellään niin, että lukijaan sattuu. Vaikka seuraavissa kirjoissa käsitellään mielenterveyttä, ne vaativat lukijaltaan kykyä sietää kipua. Kirjoihin ei välttämättä kannata tarttua akuuteimman tuskan keskellä, mikäli tietää, että julmat kuvaukset lisäävät ahdistusta. Vaikka kirjallisuuden kautta voi käsitellä vaikeita kokemuksia, on hyvä muistaa, että lukija voi myös vapauttaa itsensä tuskallisista kokemuksista. Toisinaan on hyvä suojella itseään. 

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni. Raju nuortenromaani anoreksiasta. Taitava kuvaus siitä, miten anoreksia vaikuttaa nuoren elämään. Teos antaa vertaistukea mutta vaatii myös päähenkilön kriittistä tarkastelua. 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Julma, jopa raaka kertomus traumoista ja niiden vaikutuksista. Juden elämää on rankkaa seurata vierestä, mutta Yanagiharan teosta on vaikea laskea käsistään. 

Lopuksi esitän teille kysymyksen: Mitkä ovat teille tärkeimpiä mielenterveyttä käsitteleviä kirjoja? Mistä teoksista olette saaneet lohtua, apua tai vertaistukea? 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Sarjakuvakokemuksia

Työt ovat vaatineet viime aikoina veronsa, enkä väsymyksen ja sairastamisen keskellä ole jaksanut lukea kovinkaan paljon. Tällä viikolla löysin kuitenkin lohtua sarjakuvista: suhteellisen lyhyitä kokoelmia ja kertomuksia on helppo lukea. Esittelen tässä lyhyesti muutaman teoksen, jotka olen ahminut sängyn pohjalla maatessani. On yllättävän mukavaa käpertyä sänkyyn kahden peiton alle ja viettää koko ilta sarjakuvia lukien.

Jäsentymätöntä höpsötystä

Luin jo aiemmin tässä kuussa Milla Paloniemen En vaan osaa 2:n, ja nyt tartuin ensimmäiseen osaan. Humoristiset arkistripit, joissa nauretaan päähenkilön toilailuille ja epätäydellisyydelle, huvittavat useimmiten. Millan ja poikaystävän välille rakentuu omasta arjesta tuttuja konflikteja ja hämmentäviä tilanteita, jotka hymyilyttävät väkisinkin. Kokonaisuutena En vaan osaa ei kuitenkaan jäsenny kovinkaan kiinnostavaksi, vaan osastoista huolimatta sarjakuvat hyppelevät tilanteesta toiseen. En vaan osaa sopii niille, jotka kaipaavat humoristista hassuttelua, arkisia kömmähdyksiä ja itseironiaa.

Milla Paloniemi: En vaan osaa
Sammakko 2008
60 s.
Pisteitä: 3/5

Kipeä kertomus

Sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ei ollut minulle aiemmin tuttu. Keskiviikon nappasin kirjaston vinkkihyllystä. Mustavalkoisessa, rosopintaisessa sarjakuvassa kerrotaan nuoren naisen ja tämän alkoholisti-isän kohtaamisesta, siitä, miten nainen kaipaa isältään anteeksiantoa. Pimeys ja valo vuorottelevat, ja Nieminen kuvaa yksityiskohtaisesti ja vahvasti kärsivän lapsen kasvoja ja katseita. Keskiviikko on kiinnostava ja koskettava sarjakuva, jota olisi lukenut mielellään pidempäänkin. Sarjakuvatoimittajan kirjoittama esipuhe tuntuu turhan mairealta; luotin Niemisen taitavuuteen ilman alkusanojakin.

Emmi Nieminen: Keskiviikko
Kumiorava 2012
37 s.
Pisteitä: 4/5

Vahvasti veistetty

Tässä esittelemistäni sarjakuvista pidin eniten Anne Muhosen Ystäväni varjosta. Se on tarina tytöstä, jolla ei ole ystäviä ja jota kukaan ei puhuttele harrastuksissa eikä hississä. Yksinäisyydessä käpristelevää tyttöä seuraa varjo, kuviteltu ystävä. Varjo symboloi yksinäisen taakkaa ja tuskaa, toivetta siitä, että olisi joku, joka kuuntelisi. Muhosen piirrosjälki on tunnelmallisen kaunista, ja varjosymboliikka on tehokas keino käsitellä yksinäisyyttä ja sen aiheuttamaa kipua.

Anne Muhonen: Ystäväni varjo
Anne Muhonen 2009
45 s.
Pisteitä: 4/5

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve: Armo
Asema Kustannus 2017
301 s.
Pisteitä: 5/5
Emmi Valveen Armo on armoton kertomus mielenterveyshäiriöstä ja sen vaikutuksesta nuoren naisen elämään. Päähenkilö Emmin elämä alkaa horjua ja lipsahdella: kiusaaminen, raiskaus ja muut traagiset kokemukset ovat kuluttaneet naista hiljalleen. Kun masennus ja ahdistus puhkeavat, hukkuu elämä mielen kipuihin. Elämä tylsistyy kotiin, alkoholi houkuttaa, ja harhat vieroittavat tosielämästä. 

Omaelämäkerrallinen teos rouskuu raadollisuutta. Terapia ei auta mutta saa huomaamaan, ettei Emmi ole koskaan ollut oikeasti onnellinen. Rankimpia ovat toisaalta kuvat, joissa masennus ja kipu yhtyvät huutavanpunaisiksi, sisäelimiä pursiviksi kuviksi, ja toisaata ne päiväkirjasivut, joissa kapitaalikirjaimet parkuvat apua, kun kenenkään ei tarvita rakastaa Emmiä.

Emmin tarinaa taustoitetaan tragedioilla. Yksityiselämässä kolisee, kun kesäilta päättyy raiskaukseen. Kuten arvata saattaa, yhteiskunta ei ainoastaan vaikene vaan myös nauraa tapahtuneelle, eikä uhrin kokemusta oteta tosissaan. Toisaalta ei hyväksytä sitäkään, että masennuksenkin keskellä seksi ja seksuaalisuus jaksavat kiinnostaa Emmiä - eihän naisen kuulu olla seksuaalinen, ei ainakaan silloin, kun hänen elämänsä on muuten sekaisin. Kiinnostavaa onkin, miten usein Emmin ihoa kuvataan: alusasussa olevaa hahmoa ei ihmetellä, iho on luonnollista, mutta samalla fyysisyyteen kiinnittyy monia merkityksiä.

Vähitellen elämänhallinta katoaa ja päähenkilön elämä on uneliaita viivoja, synkkiä värejä, päihteitä, apaattisuutta ja piiloutumista. Armo osoittaa, miten monella tavalla masennus ja muut mielenterveyden ongelmat voivat elämässä näkyä.

Värikylläinen ilmaisu vahvistaa tunneskaaloja. Veren- ja tuskanpunainen toistuu usein; toisaalta kohtaukset mitäänsanomattoman terapeutin kanssa ovat värimaailmaltaankin latteita ja kalvakoita. Tuskaisimmat elämänvaiheet hukkuvat mustanvihreään ja -harmaaseen, ja vasta, kun sairaus alkaa parantua, alkavat väritkin selkeytyä ja erottua toisistaan. Värien vaihtelevuus on ehdottomasti Valveen vahvuus, ja teos on visuaalisesti hyvin kiinnostava ja ajatuksia herättävä.

Valve ottaa teoksessaan kantaa siihen, miten mielenterveyspotilaita hoidetaan. Terapiasuhde ei onnistu tuosta vain, hoitajilla ei ole resursseja pitää huolta suljetun osaston potilaista, eikä apua välttämättä saa silloin, kun sitä tarvitsisi. Armossa Emmin ongelmat riistäytyvät käsistä ennen kuin kukaan puuttuu hänen elämäänsä: jo teini-ikäisenä omilleen muuttanut Emmi saa viettää haurasta, hallitsematonta elämää ilman, että kukaan huomaa. 

Sarjakuvataiteilijoista puhutaan kirjallisuudessa harvoin, vaikka syytä olisi. Valveen sarjakuvaromaani on kiinnostava ja puhutteleva taideteos, jossa onnistuneita ovat sekä kuvat että tarina. Vaikka Armo on perustunnelmaltaan ahdistava, toisinaan jopa pelottava, seuraa Valve niitä jalanjälkiä, joita mielenterveyskirjallisuus usein antaa - synkkien, sotkuisten värien takaa pilkahtelee selkeitä, lohduttavia elämänsävyjä. Kaiken kaikkiaan Armo on oivaltava, tarkkanäköinen ja taiteellinen teos, joka jättää odottamaan Valveen tulevia teoksia. Myös ensimmäinen sarjakuvateos Sit kun sun naama räjähtää kiinnittää paikkansa lukulistallani.

Kuten Kirjanurkkauksessa huomautetaan, Armo tuo tyyliltään mieleen Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätytön. Myös Tuuli Takalon Myrsky on kiinnostavaa luettavaa niille, joita kantaaottava sarjakuva kiehtoo.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Kun lasten ja nuorten Finlandia-ehdokkaat julkistettiin, en ollut varautunut lukemaan ehdokkaista kuin korkeintaan Kunnaksen tietoteoksen. Jukka Behmin Pehmolelutytöstä kuitenkin kiinnostuin, sillä sen keskeinen teema - tyttöjen kohtaama seksuaalinen häirintä - on yksi niistä teemoista, joihin feministinä kiinnitän huomioni.
Huomasin sen minkä olin huomannut aikaisemmin. Sain Samin kiinni siitä, että hän tuijotti minua.
Katseemme kohtasivat muutaman kerran, mutta hän siirsi silmänsä nopeasti sivuun ja oli tekevinään muuta.
Ei tarpeeksi nopeasti kuitenkaan.
Noita pieniä silmäyksiä. Olin tottunut niihin. En osaa sanoa milloin ne olivat alkaneet. Ehkä jo kuudennella luokalla, ehkä jo aikaisemmin.
Mutta että Samikin.
Pehmolelutyttö on kertomus yhdeksäsluokkalaisesta Emiliasta, joka joutuu hyväksikäytetyksi. Läheisyyttä etsivä Emilia joutuu kohtaamaan miehiä, jotka tekevät hänelle kiellettyjä asioita: käskevät katsoa ja koskea. Kun perhe- ja ystävyyssuhteet hajoilevat ja raha alkaa loppua, Emilia turvautuu siihen, minkä hän näkee ainoaksi ratkaisukseen: hän hakee seuraa miehistä, jotka väittävät pitävänsä hänestä. Kehut uppoavat läheisyyttä kaipaavaan naisenalkuun, ja lopulta aikuisten valta riistää Emilialta kyvyn määrä elämästään itse. Tyttö päätyy tapaamaan useita miehiä ja suostuu tekoihin, joita nämä himoavat.

Tarinaa taustoitetaan Emilian perhesuhteilla. Vaikka vanhemmista kerrotaan kiinnostavia, ehkä rajoja rikkoaviakin asioita - isä esimerkiksi ei viihdy huoltoasemilla autoja korjaamassa eikä pidä rapujen keittämisestä - lukija joutuu pohtimaan, miksi seksuaalisen häirinnän tarina kietoutuu niin vahvasti Emilian perhetarinaan. Jo romaanin alussa käy selväksi, että Emilia kokee olevansa läheisempi isänsä kanssa: tämä mainitaan useammin ja on etäisistä vanhemmista se, joka kuitenkin pitää enemmän huolta. Isä-tytärsuhdetta voikin tulkita kehyksenä, jonka Behm on hyväksikäyttötarinalle luonut. Varsinkin romaanin alkupuolella vilahtaa hetkiä, jotka eittämättä tuovat mieleen psykoanalyysin oidipuskomplekseineen: kun lapsi ei saa huomiota isältään, hän hakee sitä isänsä kaltaisista hahmoista. Myös äidin etäisyys vaikuttaa 

Behm käsittelee kuitenkin taitavasti lapsuuden ja aikuisuuden välistä rajaa, sitä, miten kypsältä vaikuttava nuori voi olla vasta pieni, viaton, leikkejä ja aikuisia kaipaava lapsi. Emilia kaipaa läheisyyttä elämäänsä mutta hakeutuu ensisijaisesti pehmolelukokoelmansa ääreen: leluihin turvaaminen kertoo lapsuudesta, joka on yhä kesken. Emilian vertautuminen pehmoleluun on onnistunut kielikuva, jonka Behm avaa tarkemmin teoksen lopussa. Elämäänsä hallitsevan nuoren naisen sijaan hänestä kuoriutuu väline tai lelu, jolla aikuiset ihmiset ovat tehneet, mitä ovat halunneet.

Lukiessani kritisoinkin hieman tarinaa, joka Emilian hyväksikäytön taakse on kirjoitettu. Vaikka Behm kuvaa taitavasti Emilian rikkonaista perhetaustaa ja sen etäisiä suhteita, kyseenalaistin sen, että hyväksikäyttö kytkeytyy niin vahvasti Emilian taustaan. Rikkinäiset ihmissuhteet, epävarmuus ja halu tulla hyväksytyksi epäilemättä mahdollistavat sen, että nuori päätyy vaarallisiin ihmissuhteisiin. Behm kuvaakin hyvin sitä, miten läheisyyttä etsivä, seksuaalisuuteensa heräävä nuori tyttö joutuu hyväksikäytetyksi. Mielestäni tällaisilla kertomuksilla, joissa hyväksikäyttö kytkeytyy jollakin tavalla uhrin taustaan, on kuitenkin myös toinen puoli: se, että seksuaalinen hyväksikäyttö kytkeytyisi jollakin tavalla siihen, millaista elämää nuori on elänyt tai miten hän on elämässään toiminut. Ymmärrän sen, että tietyt elämänkokemukset ja perhesuhteet altistavat seksuaaliselle hyväksikäytölle; toisaalta on tärkeä puhua myös siitä, etteivät kaikki uhrit tule huonoista, rakkaudettomista perheistä. Aikuisen valta ja vertaisilta saatu malli vaikuttavat taustalla. 

Onneksi Behm tuo romaanissaan esiin myös sen, miten muuten seksuaalinen häirintä saattaa näyttäytyä. Emilia kuvaa kohdanneensa ikäviä katseita jo alakouluikäisenä; tuolloin vertaistoverit kävivät häneen myös käsiksi. Behm osoittaakin, että tytöt joutuvat kohtaamaan epämiellyttäviä katseita ja kosketuksia jo varhain. Tätä olisi voinut painottaa enemmänkin: viittaukset seksismin rakenteellisuuteen ovat jokseenkin hienohkoja. Toisaalta Behmiä on kiitettävä siitä, ettei hän upota lukijaansa liialliseen ahdistukseen. Pehmolelutytön perussävy on jokseenkin puistattava, mutta Behm ei ole liian yksityiskohtainen kuvauksissaan - kohderyhmää, nuoria, on ajateltu tarkoin. 

Behmin romaanissa olennaista on huomata se, että kertojaan ei voi luottaa silmittömästi. Behm on onnistunut kirjoittamaan Emilialle äänen, joka syyttää tyttöä itseään siitä, mitä tälle on tapahtunut. Niinpä Emilia kuvataan aktiivisena toimijana, joka laittaa viestejä, vastaa niihin ja lähtee tapaamaan miehiä. Vasta lopussa Emilia alkaa ymmärtää, ettei kaikki olekaan hänen hallinnassaan. Tämä huomautus on tärkeä osa hyväksikäyttökeskustelua: uhri ei ole aktiivinen toimija, eikä hän ole syypää tapahtumiin. Emilian itsesyytökset ovat uskottavia, sillä juuri siten uhri usein reagoi - hän kokee itsensä vääräksi, vaikka syyt tapahtumiin ovat jossakin toisaalla.

Kaiken kaikkiaan Behmin romaani on hieno, ajankohtainen puheenvuoro tärkeästä yhteiskunnallisesta ongelmasta. Se esittää uskottavan päähenkilön ja taustoittaa tämän kokemuksia. Pehmolelutyttö suojelee lukijaansa mutta toisaalta myös luottaa tähän - Emilian itsesyytöksiä on osattava kritisoida, ja seksismiin johtavia tekijöitä on osattava analysoida. Vaikka Pehmolelutyttö ei missään nimessä syyllistä Emiliaa, osa nuorista lukijoista saattaa kaivata selkeämpää viestiä siitä, että seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole uhrin ominaisuuksista tai ongelmista johtuvaa vaan tekijöiden, aikuisten ihmisten, syytä. Joka tapauksessa Pehmolelutyttö pureutuu teemaan uskottavasti, enkä pahastuisi laisinkaan, mikäli teos palkittaisiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla. Seksismistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä on puhuttava.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö
WSOY 2017
202 s.
Pisteitä: 4/5



keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Anni Nykänen: Mummo

Mummolta saadut villasukat.
Anni Nykänen: Mummo
Sammakko 2010
103 s.
Pisteitä. 4/5
Tunnelma: Tirsk ja hihitys.
Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvia ei ole kehuttu turhaan. Nykäsen strippikokoelma piirtää hauskan, hihityttävän kuvan mummosta, jossa on paljon sellaisia piirteitä, joita voi omastakin isoäidistä tunnistaa. Vaikka Nykäsen Mummo on toisaalta joukko stereotyyppisiä mummouspiirteitä, on sarjakuvakokoelman päähenkilö myös rajoja rikkova ja (ainakin puolisonsa) yllättävä nainen. 

Mummo-sarjakuvien ensimmäinen osa on kokoelma kolmekuvaisia strippejä, joiden keskiössä ovat Mummon arkipäiväiset tilanteet. Naapurit, teinit, lapsenlapset ja puoliso värittävät Mummon elämää. Nykyteknologia ei Mummon elämää rajoita vaan pikemminkin mahdollistaa uudet seikkailut ja koomiset tilanteet.

Äkkiseltään Mummo vaikuttaa hieman tuittupäiseltä. Seinään koputteleva Mummo ei kuitenkaan häiriinny naapureiden elosta vaan pikemmin odottaa, milloin jotakin saippuasarjamaisen kiinnostavaa lähiympäristössä tapahtuu. Nykänen onnistuukin liioittelemaan piirteitä, joita vanhuksiin usein liitetään: Mummo on suorastaan addiktoitunut naapurien tarkkailuun, on varsin pihi rahoistaan mutta syöttää vieraansa (muun muassa koiran) ääriään myöten täyteen. Vieraille pitää aina tarjota. Yksi lempistripeistäni onkin sarjakuva, jossa Mummo pahoittelee, ettei ole käynyt hakemassa kaupasta tarjottavaa - ja tarjoaa silti pöydällisen kahvileipiä ja -kakkuja. Tuon tilanteen olen kokenut omassa elämässänikin niin monesti: mummo valittelee herkkujen puutetta mutta nostaa esiin pullat, kakut ja vähän kiisseliäkin. 

Pienuudessaan ja omapäisyydessään Nykäsen Mummo on varsin hellyttävä ja huvittava hahmo. Hänen ilkikurisiin mutta silti hyväntahtoisiin temppuihinsa on helppo ihastua. Myös Mummon puoliso, ukki, on kaikessa kiltteydessään ihastuttava hahmo. Naapurivahtina oleva ukkiparka joutuu aina toisinaan pakokauhun valtaan - esimerkiksi silloin, kun Mummo huutaa kuolevansa mutta pelastuu lisäelämillä pleikkaripelissään.

Nykäsen kokoelma on humoristinen, hauska kokoelma vanhuuteen liittyviä strippejä. Mummosta muodostuu monipuolinen, sympaattinen hahmo. Vaikka Nykänen hullutteleekin vanhuuteen liittyvillä stereotypioilla, on selvää, että kokoelma arvostaa isoäitejä ja -isiä. Mummo toimii juuri tällaisenaan, mutta kuten olen aiemminkin todennut, kaipaan yhä kirjallisuuden kenttään ääniä, jossa vanhuutta ei lähestytä huumorilla vaan vakavammalla, realistisemmalla otteella. 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Vuoden 100. kirja: Tuntematon sotilas

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
WSOy 2010 (1954), juhlapainos
502 s.
Pisteitä: 5/5
- Katsohan sie. Tää asja on näi. Jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka. Kyl hää tulloo peräs, älä yhtää eppäile. Mut jos sie pysyt paikoillais etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö! Et sie sovi hänen kansaa sammaa monttuu. Se on tään puolustussovan ratekia. Muuta viisautta siin ei oo, eikä tule. "
Vaikka blogi on elänyt viimeiset kuukaudet hiljaiseloa, on oma kirjanpitoni muistutellut minua säännöllisesti siitä, että tämän vuoden lukusaldo lähestyy sataa. 100-vuotiaan Suomen kunniaksi päädyin pohtimaan, minkä kirjan lukisin tähän väliin. Väinö Linnan klassikkoromaani Tuntematon sotilas saattaa olla kliseinen valinta, mutta toisaalta koin tärkeäksi sen, että luen juhlavuonna tämän tärkeän, historiastamme kertovan romaanin. 

Laineen elokuvaa kartan itsenäisyyspäivästä toiseen - vain keskeisimmät kohtaukset olen nähnyt - mutta romaanin olen lukenut jo lukioikäisenä. Mieltäni alkoi kuitenkin vaivata se, etten enää muistanut, mitä Tuntemattomassa oikeastaan tapahtuu, ja siksikin Linnan romaanin lukeminen tuntui tärkeältä. 

Tuntematon sotilas on useimmille tuttu - elokuvana tai romaanina, lausahduksina ja kuuluisina päähenkilöinään. Liki 500-sivuisessa romaanissaan Linna on kuvannut jatkosotaa suomalaisten sotilaiden silmin. Kiihkeät taistelut ja asemasodan antama hetkellinen lepo saavat toisenlaisia merkityksiä, kun poliittisten agendojen sijaan keskitytään yksittäisten sotilaiden kokemuksiin ja tekoihin. 

Linna on onnistunut rakentamaan romaanin, joka kaikessa rehellisyydessään on tarpeeksi isänmaallinen muttei kuitenkaan pateettinen. Rohkeita suomalaisia sankareita, kuten Koskelaa ja Rokkaa, ylistetään silloin, kun tarpeellista on, mutta sotaelämää ei glorifioida tai romantisoida. Päinvastoin: kysymys on nälästä, vilusta, unettomuudesta ja pelosta, siis täyttymättömistä perustarpeista ja ahdistavista tunteista. Vaikka suomalainen mies sotii silloin, kun sodittava on, Linna muistuttaa romaanissaan, että sota on kärsimystä ja pelkoa. Turhaan tunteiluun ei ole aikaa, mutta lukija vakuuttuu siitä, millaisia seurauksia sodilla on Suomen kansaan ollut. 

Ihmisten kuvaajana Linna on todella taitava. Tuntematon sotilas on sotaromaanin ohella myös johtajaromaani, ja se esittelee erilaisia tapoja johtaa ryhmää vaikeissa, ahdistavissa olosuhteissa. Lehto ja Korpela näyttäytyvät varsin ärsyttävinä, sosiaalisesti taidottomina ja kuriin luottavina johtajina, kun taas Koskela luottaa hiljaiseen auktoriteettiin ja Rokka huumoriin. Romaanin keskeisistä hahmoista rakentuukin kiinnostavia, monipuolisia johtaja- ja toimijakuvia. 

Tuntematon sotilas on jälleen kerran vaikuttava lukukokemus. Sen sotakuvaukste tuntuvat uskottavilta, ja herrasvihan näkyminen kuvastaa hyvin sitä, miten tavallinen kansa johtajiinsa suhtautuu. Romaanin arvoa ei pysty mitenkään kieltämään: sotakokemusten taltiointi mutta myös sodan kritisointi ovat Linnan valttikortteja. Linna on kirjoittanut laajan kuvauksen jatkosodan historiasta. Taitavan ihmiskuvauksensa kautta Linna onnistuu myös välittämään romaaninsa herkemmän, koskettavamman sävyn, eikä Tuntematon sotilas missään nimessä jää vain toimintapainotteiseksi seikkailukertomukseksi. Linnan kritiikki on ilmiselvää - sodittava on, jos on pakko, mutta itsessään sotaa ei sovi kumartaa tai palvoa. 

Feministinä on tietenkin myönnettävä, että Tuntematon sotilas on ennen kaikkea romaani suomalaisista miehistä. Lotista tai naisista Linna ei kovin mairittelevasti puhu, mutta toisaalta mieskeskeisyys tuntuu luonnolliselta, kun kuvataan 40-luvun sotarintamaa. En silti malta odottaa, että saan käsiini Toisen tuntemattoman, jossa nykykirjailijat kuvaavat Tuntemattomassa sotilaassa mainittujen naisten tarinoita. Vaikka 40-luvun taistelut ovat miehien aikaansaannosta, lottien ja muiden naisten merkitys olisi hyvä nostaa esiin useamminkin. Ainakin ideana Toinen tuntematon tuntuu sopivan hienosti 100-vuotiaan Suomen juhlaan, ja tahdon ehdottomasti selvittää, miten kirjailijat ovat sota-ajan naisten tarinoita tulkinneet. 



torstai 26. lokakuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Kuulen joen, vaikka välissä on niin paksusti kiviä ja laastia ettei sitä pitäisi kuulla. Olen laskenut päiviä, joulukuu on pitkällä, Neva on jo jäässä. Vesi kurisee sen laajassa vatsassa, ääni on samanlainen kuin rankkasade ullakkokamarin katolla unen läpi siivilöitynä.

Anni Kytömäen toinen romaani, Kivitasku, houkutteli minut lukijaksi sekä nimellään että ulkonäöllään. Kivitasku puhuttelee lintuharrastaja-lukijaa, toisaalta romaanille keskeiset elementit, vesi ja kivi, kiehtoivat minua myös. Harmahtavan sumuisessa kansikuvassa on jotakin yksinkertaisen kaunista. 

Kivitasku rakentuu eri aikakausien tarinoista. Suurromaani polveilee 1800-luvulta nykyvuosiin saakka, ja se kutoo yhteen kolmen keskeisen henkilön tarinat. Romaani alkaa vakuuttavasti Helenan kertomuksella: masentunut, yksinäisyyteensä käpertyvä naisenalku kaipaa pois. 1800-uvulla seurataan Sergeitä, jolle elämä antaa uuden mahdollisuuden ja uuden identiteetin. 2000-luvulla liikkuu puolestaan Veka, joka kieltäytyy osastohoidosta ja haluaa saada elämänsä kuntoon suvun mökillä. 

Kivitasku on romaani ihmisistä, jotka eivät saa - eivätkä aina halua - olla niitä, joita he oikeasti ovat. Sukupolvien tarinasta kasvaa laaja identiteettikertomus, jossa yksilön olemusta ei voi määrittää aina kovin tarkkarajaisesti. Samanaikaisesti Kytömäki on luonut romaanilleen vahvan historiallisen kehyksen, ja niinpä Helenan, Sergein ja Vekan tarinat peilautuvat siihen, mitä menneisyydessä ja aikalaisympäristössä on tapahtunut. Lopulta heidän tarinansa kutoutuvat yhteen. 

Vaikka Kytömäki on eittämättä taitava juonen- ja henkilökuvanrakentaja, minulle hänen romaanissaan merkittävintä ei ollut tarina vaan kieli: Kivitasku on kunnianosoitus suomen kielelle ja sen rikkaudelle.  Monipuolisella, vaihtelevalla ja rikkaalla sanastollaan Kytömäki onnistuu luomaan vaikutelman siitä, ettei romaanissa toisteta samaa sanaa kahdesti. Kieli luo tarinaa, mutta se loihtii myös maisemia. Äänet ovat Kytömäen romaanissa esillä, ja terävien, tarkoin valittujen verbiensä tapaan myös Kivitasku hinkuu, kolahtelee, huhuilee, keinahtelee ja laulaa - siis tekee, toimii ja oleilee aktiivisesti. Kytömäki osoittaa, miten taide syntyy kielessä ja miten kieli voi analysoida maiseman pieniksi paloiksi. Nautin suunnattomasti Kytömäen runsaasta sanastosta ja sen herättämistä kirkkaista mielikuvista. Näinä aikoina, jolloin luku- ja kirjoitustaidot heikkenevät yhä nopeammin, tunnen kiitollisuutta siitä, että on olemassa niitäkin, joille tarinankerronnan lisäksi on tärkeää se, miten tarina kerrotaan. 

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
645 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Kräts, rits, suh. Kirkkaita, selkeitä ääniä.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Apila Pepita Miettinen (toim.): Rikkinäisen mielen kuvat

Rikkinäisen mielen kuvat -sarjakuvakokoelma on osa RIKKI - taidetta mielenterveydestä -projektia. Teos koostuu mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista, ja se ottaa kantaa mieleltään sairastuneiden oikeuksiin.

Rikkinäisen mielen kuvat on väreiltään ja tyyleiltään monipuolinen ja houkutteleva. Mielensisäiset ongelmat ovat toisinaan kirjavia ja jopa ahdistavan räikeitä; toisinaan elämä muuttuu mustavalkoisiksi viivoisiksi ja pelkistetyiksi figuureiksi. Mieli ahdistuneine ajatuksineen toistuu kaikissa sarjakuvissa: olennaista kokoelmassa on, että jokainen sarjakuva esittelee mielenterveyttä ja mielen sairauksia.

Teos on todella koskettava ja puhutteleva, ja siitä on helppo löytää samastuttavia ajatuksia.

Aloitussarjakuvassa neitsyt Marian kaltainen pyhä äitihahmo sairastuu synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Kokoelma tekeekin selväksi sen, että kuka tahansa saattaa sairastua mieleltään. Perhe-elämää käsittelee myös Taina Hakala sarjakuvassaan Uupumus ja rakkaus, jossa perhe-elämän hektisyys vaatii äidiltä voimat.

Teos esittelee paitsi mielenterveysongelmien syitä myös niiden oireita ja seurauksia. Apua ei ole läheskään aina saatavilla, vaikka ahdistavat ajatukset piinaisivat useinkin. Kokoelmaa lukiessa onkin kiinnostavaa seurata, miten ahdistavia ajatuksia ja ilmeitä kuvataan - useilla hahmoilla ahdistus näkyy kasvoissa ja asennoissa. Sarjakuvien hahmot näyttäytyvät varsin yksinäisinä, muusta maailmasta irrallisina hahmoina: heihin ei suhtauduta luontevasti, eikä heidän sairauttaan ymmärretä. Sade Lehden sarjakuva Oikee tapa ottaakin osuvasti kantaa siihen, miten yhteiskunta mielenterveysongelmiin suhtautuu.

Rikkinäisen mielen kuvat on kiinnostava, puhutteleva ja liikuttava sarjakuvakokoelma. Se tarjoaa hienoja näytteitä kotimaisesta sarjakuvatyöstä ja ottaa samalla kantaa tärkeään aiheeseen. Teokseen kannatata ehdottomasti tutustua.

Apila Pepita Miettinen (toim.): Rikkinäisen mielen kuvat
Suuri Kurpitsa 2017
112 s.
Pisteitä: 4/5

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi

- Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta. Ja sitten hän nukahti heti paikalla, ja kesäiset sireenit levittivät ystävällisen, vihreän varjonsa hänen ylitseen.
Aina silloin tällöin on mukava palata Tove Janssonin Muumi-kirjoihin. Tutustuin niihin kunnolla vasta opiskeluaikanani (joka, uskomatonta kyllä, on jo ohitse!), mutta sittemmin Muumi-romaaneista on tullut minulle varsin rakkaita. 

Taikatalvea en muista lukeneeni hyvään hetkeen - ja ehkä siksi yllätyin siitä, miten vahvasti Janssonin romaani käsittelee yksinäisyyttä. Talven saapuminen on allegoria sille, kun ihminen yhtäkkiä huomaa olevansa yksin maailmassa. Kaikki on valkoista, paljasta, uutta ja pelottavaa, tutut maisemat ovat muovautuneet kummallisiksi, ja kylmyys värisyttää sisältäpäin. 

Taikatalvi onkin Muumipeikon taistelukertomus. Kun peikko poikkeuksellisesti herää kesken talven, on järkytys suuri. Kukaan läheisistä ei ole hereillä, ja maailma tuntuu pelottavalta paikalta ilman äidin turvaa ja ystävien iloa. Muumilaakso, tuo utopistinen onnen idylli, on tuskin tunnistettavissa, kun aurinkoa ei näy. 

Jansson on koonnut pieneen romaaniin useita kiinnostavia henkilöhahmoja. Heistä jokainen on jollakin tavalla yksin tai yksinäinen: Myy viihtyy itsenäisenä henkilönä omilla seikkailuillaan, Tuutikki taas on elämäänsä tottunut, tyyni rauhoittelija. Mörkö hiipii seuran perässä muttei onnistu koskaan lämmittämään ketään; Surku-koira murehtii sitä, ettei hän ole osa susilaumaa. Voimakastahtoinen Hemuli puolestaan on se asenne, jolla masentuneita ja yksinäisiä ihmisiä usein lähestytään: sen kuin lähdet hiihtämään/retkeilemään/elämään, kyllä se siitä sujuu! Hemuli ei varsinaisesti tahdo pahaa muttei kuitenkaan ajattele toistenkaan parasta, minkä kiltti Muumipeikko-parka saa huomata. 

Taikatalvi on lohdullinen talvi- ja yksinäisyyskirja. Se tarjoaa kiinnostavia tarinoita ja tapahtumia lapsilukijalle mutta opettaa paljon myös aikuiselle. Janssonin filosofinen tyyli on ihailtavan viisasta.

Tove Jansson: Taikatalvi
WSOY 2005 (1958)
Suom. Laila Järvinen
131 s.
Pisteitä: 5/5

Toisaalla: Kirjojen kamarin Katja lumoutui, Lukuisa-blogin Laura tunnelmoi teoksen kuvitusta, ja Sinisen linnan kirjasto -blogin Maria muistuttaa, että parhaat kirjat tarjoavat jotakin sekä aikuisilla että lapsille.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing on jo jonkin aikaa kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden pariin en oikeastaan ole halunnut palata mutta joiden teosten lukemista kuitenkin pidän tärkeänä. Kun en oikein tiennyt, mahtaisinko viihtyä Lessingin kirjojen parissa (eräs opiskeluaikana luettu teos oli tylsistyttävä kokemus), sorruin kirjastonhyllyllä samaan kuin teini-ikäiset, äikkävastaiset oppilaani: valitsin Lessingin kirjoista ohuimman. 

Viides lapsi ei, lyhyydestään huolimatta, ole kevyttä luettavaa. Kyse on raa´asta, surullisesta tarinasta, jonka traagisuus ja trillerimäisyys tuovat mieleen monet Ian McEwanin teokset. Viidennen lapsen keskiössä on varsin konservatiivista elämää elävä pariskunta Harriet ja David, joiden hartaimpana haaveena on kasvattaa isoa lapsilaumaa. Synkkämielinen uhka alkaa kuitenkin leijua pariskunnan päällä jo ensimmäisestä lapsesta saakka: teollistuneessa Britanniassa suuri lapsikatras ei ole enää kenenkää ihanne. Perheen ja yhteiskunnan tylyt asenteet tuntuvat ennustavan sitä, mitä lopulta tapahtuu: Harriet ja David saavat lapsen, jonka kasvattamisesta he eivät enää selviä. 

Ben syntyy kaikin puolin varsin poikkeuksellisena lapsena: hän on vauhko ja väkivaltainen, kookas ja pelottava. Pojan vammaisuus ilmenee aggressiivisena käytöksenä, ja perheen onni hajoaa jo raskausaikana. Varsinkin Beniä ennen syntynyt Paul kärsii, ja niin idylli onnellisesta lapsiperheestä on hajalla. 

Romaanin moraalinen ristiriita syntyy siitä, mitä äidin (ja isän) kuuluu tehdä, kun yksi perheenjäsenistä aiheuttaa pahaa oloa kaikille muille. Lessing pohtii romaanissaan sitä, miten vaikeassa, ristiriitaisessa tilanteessa vanhemmat ovat. David asettuu nopeasti puoltamaan sitä, että Ben lähetetään pois. Alussa niin sympaattiselta tuntunut mies muuttuu varsin vastenmieliseksi: hän kääntää selkänsä vaimolleen eikä onnistu tukemaan tätä. Harriet moniulotteisempana hahmona ymmärtää paremmin, että tietynlaista ihmiselämää voi noin vain arvottaa pahaksi. Viides lapsi kysyykin, voiko vammaisen, aggressiivisen lapsen työntää syrjään perhe-elämästä, voiko vanhemmat puolustaa terveempien lasten tulevaisuutta ja missä määrin vanhempien on kyettävä rakastamaan omia lapsiaan.

Samalla, kun romaanin huippukohta kietoutuu moraaliristiriitaan, esittelee Lessing teoksessaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka vaikuttavat Harrietin ja tämän perheen julmaan kohtaloon. Vielä 70-luvun Britanniassa vammaisia lapsia ei osattu hoitaa asiallisesti; Beniäkin pidetään pitkään ihan normaalina lapsena. Lessing huomauttaa myös taitavasti romaanissaan, etteivät äiditkään jaksa kaikkea: he saattavat masentua, ahdistua ja tuntea pelkoa. Äidinrakkauskaan ei ole itsestäänselvyys. Viides lapsi ottaakin käsittelyyn elämäntilanteen, jossa vanhempien on lähes mahdotonta ymmärtää ja rakastaa lastaan. 

Viides lapsi on yleissävyltään varsin synkkä ja ahdistava. Sen keskeinen ristiriita on kuitenkin niin kiinnostava, että kirja on ahmittava kaikista pelon tunteista huolimatta. Lyhyillä, tiivistunnelmaisilla virkkeillä Lessing luo perheen, jonka elämäntilanteeseen ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Mikäli trillerimäiset, psykologiset ihmissuhderomaanit kiinnostavat, tähän teokseen kannattaa tarttua.

Doris Lessing: Viides lapsi
Otava 2007 (1989), Otavan kirjasto
160 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ugh. Kiinnostavan ahdistava.

Toisaalla: Kirjainten virrassa -blogin Hannalle Viides lapsi oli järisyttävä, intensiivinen elämys, Suketus kysyy, miksi kategoriat ja ihmisten luokittelu ovat niin merkityksellisiä, Järjellä ja tunteella -blogissa pohditaan pahuuden syntymekanismeja, ja Leena Lumille teos oli hyvä Lessing-kokemus.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Katri Vala: Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot
WSOY 2004, Kotimaiset valiot
510 sivua
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ah! Huutomerkein ylistän!

Nuorena tahdoin olla Katri Vala. Rakastuin hänen runoihinsa teini-ikäisenä, ja selailin Kootut runot -kokoelmaa usein kotona. Kun tässä eräs ilta tarkastelin omia runojani vuosikymmenen takaa, ei jäänyt epäselväksi, kuka suomalainen runoilija oli ollut esikuvani. Lauserytmit, huutomerkit ja tunnekuvat olivat tuttuja Valan tuotannosta. 

Luin tätä Kootut runot -opusta (johon on koottu koko Valan tuotanto) samanaikaisesti Valan elämäkerran kanssa. Se oli hyvä ratkaisu nyt, kun olin jo aiemmin tutustunut Valan runoihin. Valan henkilöhistoria hahmotti sitä kontekstia, jossa runot olivat syntyneet, ja toisaalta Saarenheimon tulkinnat antoivat oman lisänsä sille, miten Valan runot ymmärsin. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan molempiin teoksiin, sillä niin Valan runoista saa varsin laajan, kattavan ja moniselitteisen kuvan.

Minulle rakkain kokoelma on Valan ensimmäinen, Kaukainen puutarha. Se edustaa minulle niitä asioita, joista Valan muistan: nuoruuden hurmosta, kiihkeitä tunteita, värejä, toistoa, huutomerkkejä. Kokoelman alku on suorastaan järisyttävä: ensirunot käsittelevät nuoruuden eloa, elämänvoimaa, mutta pian tulee syksy. Yhtäkkiä elämänhalu katoaa: 
Ja ruumiini ojentuu pakenevaa aurinkoa kohti
kuin jäätyvä puu
turhaan odottaen polttavaa suudelmaa.
Vala on taitava kuvaamaan elämän eri tunteita, mutta suomalaiseen tapaan hänkin velloo usein melankolisissa, ahdistavissa, jopa kuolemansävyisissä tunnelmissa. Kuolema ja suru ovat monella tapaa läsnä hänen runoissaan. Ensimmäisen runokokoelman Murhattu maa -osasto käsittelee elämän syksyä, lehtien putoamista, elämän hiipumista. Myös Valan omat elämäntapahtumat heijastelevat runoihin, kuten Saarenheimon kirjoittama elämäkerta paljastaa. Riuduttavia ja riipaisevia ovat ne runot, joissa Vala itkee kuolleen lapsensa perään. 


Elämän ja kuoleman välinen suhde kiehtoo Valaa. Elämä näyttäytyy Valan runoissa tulenpunaisena ja oranssina voimana, joka kuitenkin helposti horjahtaa synkälle tielle. Maan laiturilla -kokoelman runossa Onnellinen Vala kuvaa osuvasti sitä, miten vuoroin elämä, vuoroin kuolema näyttäytyy haluttavana: 
Olen kahden ihanuuden välillä: 
elämä - huumaantunut juna
sillalla valtameren yli
kuolema - ihanasti kiehtova
niinkuin vain seikkailu ja tuntematon voi olla. 
Vaellanpa elämään tai kuolemaan, 
suuri, sädehtivä virta on kantava minut!
Minua kiehtoo kuitenkin myös tapa, jolla Valan runot hohkavat rakkautta ja positiivisia tunteita. Sininen ovi -kokoelma on positiivisempi, leppoisampi ja rakastuneempi kuin Valan muut kokoelmat, ja se on julkaistu aikoihin, jolloin Vala solmi ensimmäisiä rakkaussuhteitaan. Rakkaus näyttäytyy satumaisena, pelastavana voimana, johon epävarmakin runonpuhuja voi takertua. 

Vala on taitava metaforien käyttäjä. Meri on elämä, joka kantaa kauas, yleensä kuolemaa kohti. Satujen kautta hahmottuu elämän fantasianomainen puoli, ne haaveet, joiden toivoisi olevan totta. Myös sanankäyttäjänä Vala on taitava, ja hänen kokoelmansa on sanastoltaan rikas. Adjektiivit ja värit saattavat alkuun tuntua liioitelluilta, mutta ne voimistavat runojen välittämiä mielikuvia. 

Valan Kootut runot on muhkea lukupaketti, mutta se tarjoaa huikaisevia tunne-elämyksiä. En ihmettele, miksi rakastin Valan runoja nuorena: ne ovat täynnä tunne-elämää, huutomerkkejä, pakahtuvaa sydäntä. Elämän kipeys mutta myös lohdullisuus välittyvät Valan runoista, joista voi ammentaa moniakin elämänohjeita. Olen iloinen siitä, että luin tämän kokoelman Ompun runohaasteeseen - Vala on todellakin lempirunoilijani. Kootut runot on ehdottomasti hankittava omaan hyllyyn, sillä tahdon palata näihin runoihin yhä uudestaan ja uudestaan. 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Vala ja Paavolainen fiktiivisessä romaanissa - Asko Jaakonahon Valon juhla

Asko Jaakonaho: Valon juhla
Otava 2017
316 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Äh. Odotin toista.

Katri Valan elämäkertaa lukiessani pysähdyin miettimään, ketä 20-luvun tulenkantajat oikein olivatkaan. Vain Vala oli taiteilijana minulle aiemmin tuttu, ja niinpäryhdyin selvittämään, löytäisinkö paikallisesta kirjastosta esimerkiksi Olavi Paavolaisen tuotantoa. Aivan haluamaani suuntaan en päätynyt, mutta sen sijaan ilahduin löytäessäni uutuusromaanin Valon juhla, joka käsittelee Valan ja Paavolaisen omalaatuista ystävyyssuhdetta. 

Asko Jaakonaho todellakin nostaa romaanissaan esiin kaksi kirjallisuushistoriamme merkittävää henkilöä ja luo heistä fiktiivisen, tositapahtumiin pohjautuvan tarinan. Valon juhla ei kuitenkaan lähesty Valan ja Paavolaisen elämäntarinoita siitä näkökulmasta, jonka voisi ajatella olevan ensimmäiseä mielessä: esimerkiksi 20-luvun Tulenkantajien aika ja suomalaisen runouden uudistaminen jäävät romaanin taustalle. Sen sijaan Jaakonaho keskittyy sotavuosiin ja Valan viimeisiin elinvuosiin: näinä vuosina Vala ja Paavolainen sopivat riitansa ja palaavat jälleen ystäviksi. 

On tavallaan kiinnostavaa, että Jaakonaho on valinnut romaanin kiinnekohdaksi nimenomaan ne vuodet, jolloin ainakaan Vala ei enää tuottanut kirjallisuutta eikä osallistunut Suomen kulttuurielämään. Romaani kyllä kiinnittää huomion siihen, miten sota ja Valan sairaus vievät kyvyn olla luova, mutta monessakin kohtaa pidin ongelmallisena sitä, ettei varsinkaan Valaa käsitelty tässä romaanissa taiteilijana. 

Miehet tekevät Valan

Feministinä kiinnitin huomiota siihen, että Vala kuvataan tässä romaanissa suhteessa elämänsä miehiin. Hän ei niinkään ole olemassa yksilönä eikä poikkeuksellisena taiteilijana - vaikka kumpaakin oli - vaan romaanin jännite syntyy Paavolaisen tapaamisesta ja ystävyyden uudesta alusta. Jaakonahon Paavolainen vaikuttaa jopa ylimielisen ärsyttävältä: hän kuvautuu pelastajaksi, joka suostuttelee Valan julkaisemaan vielä yhden kokoelman. Paavolaisen tiedetään olleen Valalle tärkeä kollegiaalinen tuki, mutta Valon juhlassa kaikki kunnia Valan omaperäisyydestä kasautuu Paavolaisen harteille. Paitsi että Paavolainen väkisin kinuaa Valalta julkaistavaa materiaalia, on Jaakonaho asettanut Paavolaisen suuhun monia Valan runoista tunnettuja fraaseja. En ole varma, miten suuri Paavolaisen rooli lopulta oli siinä, että Vala sai tuotettua taidetta ja julkaistua viimeisen kokoelmansa, mutta olen varma siitä, että Valan taiteilijuutta olisi voinut kuvata toisin.

Valan taiteilijuus tosiaankin typistyy muutamiin virkkeisiin, joissa joko viitataan tulevaan kokoelmaan tai joissa Vala vähättelee omaa tuotantoaan. Kiinnostavaa onkin, miten Vala hahmottuu henkilöksi, joka ei lopulta arvostanut omaa taidettaan ja häpesi menneitä ratkaisujaan. Saarenheimon elämäkerrasta tällaista vaikutelmaa ei synny, mutta toisaalta kriittinen, katkera ja epävarma taitelijakuva on Jaakonaholta kiinnostava valinta. 

Taiteilijuuden syrjään heittäminen on kuitenkin varsin merkityksellinen seikka, sillä se määrittää sen, miten Valaa (ja Paavolaista) lopulta kuvataan. Jaakonaho nostaa keskiöön Paavolaisen ja Valan suhteen, josta jo aikalaiset juorusivat. Nuoruuden romanttisista kokemuksista vihjataan, mutta lopulta Valon juhla ei paljasta paljoakaan siitä, millaiseksi Valan ja Paavolaisen suhde kehittyy. Lukija jää odottamaan huippukohtaa, jota ei oikeastaan tule. Silloin, kun Paavolainen ei koeta omia Valaa itselleen, tarkastellaan Valaa äitinä ja aviovaimona. Niinpä Vala näyttäytyy kaikkena muuna paitsi taiteilijana: hän on romantisoitu, ihannoitu naispuolinen ystävä, tyyni ja osaansa tyytyvä aviovaimo, lapsestaan huolehtiva äiti ja itsenäisyyttä kaipaava tytär. Samperi vie, haluaisin sanoa! Katri Vala on yksi lahjakkaimmista suomalaisista taiteilijoista: miksi häntä käsitellään tässä romaanissa yksityishenkilönä, tunteissa vellovana ja miehien kautta määrittyvänä naisena? 

Voiko toisen kieltä koskaan ottaa omakseen? 

Kerronnallisesti romaani jakautuu useampaan osaan: ensin aloitetaan 40-luvulta, minkä jälkeen palataan hetkeksi Valan ja Paavolaisen nuoruudenpäiviin ja kuuluisan alastonuinti-iltaan. Viivähdys nuoruuden hurmiossa on lyhyt, ja myös loppuromaani käsittelee sota-aikaa. Vala ja Paavolainen vuorottelevat romaanin minäkertojina, ja Jaakonaho kertoo kummankin tarinaa erikseen. Koska olin juuri lukenut Valan elämäkerran, oli minun helppo pysytellä mukana Valan ja osittain myös Paavolaisen tarinassa. Koin kuitenkin, että Jaakonaho olisi voinut avata Valan ja Paavolaisen menneisyyttä selväsanaisemmin, sillä Valon juhlassa historia heiluu taustalla himmeänä. Varsinkaan Paavolaisesta ei rakentunut minulle selkeää kuvaa - mitä hän elämällään teki, mitä hän sai aikaan? Politiikka varjostaa ja seuraa molempien keskushahmojen elämää, mutta olisin oikeastaan ollut kiinnostuneempi taiteesta ja sen merkityksestä, kumpikin kun on ollut suomalaista kirjallisuutta rakentamassa. 

Jaakonahon kieli on varsin runollista, ja siitä paljastuu halu tavoitella Valan ja Paavolaisen lyyristä kieltä. En kuitenkaan lämmennyt Jaakonahon tyylivalinnoille. Ensinnäkin tekstiä on paikoin hankala lukea, sillä konkreettisetkin ajatukset ilmaistaan varsin lennokkain sanankääntein. Intertekstuaaliset viittaukset Valan tuotantoon puolestaan ontuvat eivätkä kuulosta luonnolliselta. Toisen sanoja on vaikea laittaa omaan suuhunsa, ja niinpä Valaan viittaavat ilmaukset ja sananvalinnat tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, jolla Jaakonaho yrittää päästä Valan mielentilaan. 

Faktan ja fiktion sekoittamisessa on omat riskinsä. Ongelmallista on, jos lukija on - kuten minä olin tehnyt - juuri perehtynyt faktapuoleen. Vertasin teosta jatkuvasti Saarenheimon kirjoittamaan elämäkertaan, vaikka Valon juhla on Jaakonahon fiktiivinen tulkinta Valan ja Paavolaisen elämästä. Fiktioteoksen ei tietenkään tarvitse noudattaa orjallisesti sitä rytmiä, jota tarinan keskushenkilöt ovat oikeasti eläneet. Minä kuitenkin toivoin tältä romaanilta toisenlaista näkökulmaa, sillä Valan ja Paavolaisen elämässä minua kiinnostaa nimenomaan se, miten he teoksiaan loivat ja miten he suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttivat. Varsinkin Vala on minulle nimenomaan nuoruuden hurmoksen kuvaaja, ja tätä vaikutelmaa olisin halunnut tarkastella myös fiktiivisessä kontekstissa.