torstai 30. huhtikuuta 2015

Huippu huhtikuu - lukukooste

Iloista vappua! Alakosken uusin (parhaillaan kesken)
ei hauskuuta mutta mietityttää kyllä.
Kiinnostava, kritisoiva, keskusteluttava.
Huhtikuusta tuli hieno lukukuukausi, luin yhteensä kymmenen teosta. Innostuin spontaanisti lukemaan runoutta, kokeilin vieraalla kielellä lukemista, ja löysin muutaman erityisen hyvän kertomuksen ja kokoelman. Jihuu! Olen tyytyväinen.


Olen lukenut viime aikoina niin paljon - ja tehnyt välissä kaikkea muutakin - että täytyy palata alkukuun postauksiin muistaakseni, mitä muutamista kirjoista ajattelin. Mieleen on jäänyt vain joitakin tunnetiloja: Kuronen oli ihan hyvä tarina, potentiaalia, Miten sinua rakastinkaan oli tönkkö ja kuivakka mutta toiston käytön käytössä oivaltava. Hemingway laahasi, uurastin itseni loppuun, Hooperiinkin petyin vähän. Toisaalta Etta ja Otto ja Russell ja James yllätti myös positiivisesti, tartuin siihen sattumalta. Olen viime aikoina lukenut paljon muistisairauksia käsitteleviä teoksia, ja niitä on ollut haikean kiinnostavaa vertailla omiin kokemuksiin muistamattomasta mummosta. Sen olen viime aikoina oppinut, että mitä enemmän omakohtaisuutta romaaneista löytää, sitä hienompia tunnetiloja lukeminen saa aikaan. Hienoa sekä hyvässä että pahassa, tietenkin. 

Hooperin lisäksi yllätyin myös Wilden klassikosta. Dorian Grayn muotokuva ei ollutkaan mikään Lady Chatterlayn rakastaja -tyyppinen romaani vaan sekoitus kauhua ja mysteeriä. Hämmästys ja toisenlaisen juonen odottaminen veivät lukunautinnon, en osannut enkä edes halunnut sukeltaa romaanin syvyyksiin. Ihmepojasta ei siitäkään jäänyt suuria mieleen, kirja oli minulle palapeli, joka oli koottu monesta osasta.

Syyttä en kuitenkaan nimitä huhtikuuta huipuksi: muutama teos tarjosi sellaisia lukuelämyksiä, joita olen odottanut jo pidemmän aikaa. Monessa blogissa kehuttu Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli ihana kokonaisuus, niin täydellinen, että otin muistiin sivukaupalla osuvia tunnekuvauksia. Samaten ihastuin Heli Slungan runokokoelmana Jumala ei soita enää tänne. Se herätti minussa paljon ajatuksia, tunteita, oli teos, josta olisi kiinnostavaa keskustella. Kokoelman tunnelma on raskas, jopa inhorealistinen ja puistattava, mutta sellainenhan maailmammekin taitaa yhä useammin olla. Rujoja asioita on ihan hyvä kuvata rujosti, rajusti ja ravistelevasti.

Lukuharrastuksen osalta elämä näyttää hymyilevän leveästi jatkossakin. Yöpöydällä odottaa iso pino TBR-kirjoja, joihin tahtoisin jo päästä käsiksi. Nyt luen kuitenkin Alakosken April i Anhörigsverige -romaania, jonka ostin itselleni Helsingin-reissulta Akateemisesta kirjakaupasta. Loppuhuomautuksena täytyy mainita, että pienehkön kylän kasvattina hämmennyin Akateemisen upeudesta. Vau. En ole koskaan käynyt niin isossa kirjakaupassa...Silmät suurina ja suu auki kiertelin siellä ihastuneena, enkä tietenkään voinut poistua tyhjin käsin :P Saattaa olla, että asiaa Helsinkiin tulee kesälläkin.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015
222 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Vau. Vaikuttunut. 
"Kun äiti kumartuu sängyn ylle, tukka valuu korvien takaa ja osuu minua suukkojen mukana naamaan. Kun sanon äiti kumartuu, se on vielä tässä. Kun äiti kumartui, se menee jo pois. Isä ei puhu äidistä, koska se ei pysty sanomaan kumartui. Se ei pysty puhumaan menneeseen, se aloittaa toisinaan lauseen äidin nimellä, mutta jättää sitten kesken."
Osuma: Tämä kirja osui. Vielä lukemista aloitellessa epäröin, vastaako romaani sittenkään odotuksiani, mutta oh, kyllä se vastasi. Taivaalta tippuvat asiat pitää sisällään niin hienoja kuvauksia surusta, traumasta ja odottamattomista sattumista, että kirjoitin muistiin epäilemättä monta sivullista tekstiä. Ahava ilmaisee olemista osuvin sanoin, eikä talovertauskaan tunnu tässä teoksessa loppuunkulutetulta. Nautin siitä, miten pienet ja konkreettiset asiat symboloivat suuria. 

Sisäkkäiskertomukset: En yleensä arvosta sisäkkäiskertomuksia. Minusta ne tekevät kirjasta vaikealukuisen ja johdattavat sekä lukijan että päätarinan harhapoluille. Ahavan tekstissä tämäkin onnistuu. Tekisi vain mieli huudahdella, miten kauniisti ensimmäisen osion Hercule Poirot -kertomukset ja äidin kertomat sadut kuvasivat sitä, miten ihminen toivoo kaiken sujuvan kuten aina ennenkin. Poirot oli suorastaan erinomainen vertaus rutiineille, sille, miten elämän pitäisi sujua suunnitellusti. Äidin saduissakin kaikki toistui aina samana, kunnes tarina jäi sitten kesken. Vakuutuin Ahavan kertomuksenrakentelusta täysin.

Talo: Talo, tuo vanha vertauskuva minuudelle, ihmisen sisässä tapahtuville asioille. Ahavan romaanissa taloilla ja kodeilla on todella suuri rooli. Koti, jota luuli turvallisuuden pesäksi, paljastuukin lahoavaksi, väärien asioiden kannattelemaksi. Turvallisuuden ja hallinnan tunne eivät kestäkään, elämä yllättää väärinä aikoina. Kaikkialta tulvii sahanpurua. Sahanpurutalo oli minusta ihana nimi talolle, jossa perustat murenevat suuren tragedian äärellä. Annu-tädin suuri kartanokin oli minulle kiinnostava miljöö, kymmenet tyhjät huoneet, suuri tila ihmisen ympärillä. Koteja remontoidaan, paikataan, perhesuhteista pidetään huolta, kunnes aina jokin yllättää. Kotitalon lahoamisen myötä lahoaa myös oma elämä:

Minä haluan, että on ovi josta voin juosta ulos, kun tarve tulee. Haluan, että minulla on turvallinen kolo ja sitten reitti, josta pääsen ulos. Mutta tässä talossa ulko-ovia on liikaa: yksi etupihalle, toinen takapihalle, sitten vielä omansa kellariin ja puuvajaan. Ja kaikista niistä pääsee sekä ulos että sisään.
Tästä talosta on vaikea saada otetta. Seinillä ja ovilla on eri aikamuotoja – tuossa oli, tässä ei enää, tuohon voisi laittaa. En minä näitä neljää ulko-oveakaan ollut tajunnut, ennen kuin sitten yhtenä yönä valvoin ja aloin taas kuvitella tulipaloa.
Lohtu: Taivaalta tippuvat asiat osoittaa, että elämä on sattumanvaraisuuksia täynnä. Kaikkea ei mitenkään voi ennakoida, vaan asioita vain tapahtuu. Sattumanvaraisuus pelottaa ja kauhistuttaa, koska ihminen tarvitsee elämäänsä myös järjestystä, rutiinia, tunteen siitä, että voi vaikuttaa omaan elämäänsä. On oltava sunnuntai-iltoja, joina perhe katsoo Poirotia ja reagoi aina samalla tavalla. On oltava oman elämänsä Poirot, pidettävä lankoja kasassa, aavistettava tuleva. Hallinnan tunne on tärkeä, mutta se on myös illuusiota. Kaikkea ei voi määrätä ennalta. Pahoja asioita tapahtuu, ja tavallaan koen lohdullisena sen, että usein pahat asiat ovat sattumaa. Niin ei ole määrätty tapahtuvan, niin ei ehkä pitänyt käydä, kävi kuitenkin, huonon onnen, sattuman takia. Kaiken surun keskellä Ahavan kirja herättää vahvan toivon ja lohdun. 

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Pekka Kejonen: Kevätpäiväntasaus

Pekka Kejonen: Kevätpäiväntasaus
WSOY 2000
124 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Hoh. Väsähdin nopeaan.
Runoja vanhuudesta, kaupungista, pohjoisesta. Suomalainen elämä, suomalaiset vuodenajat, talvi ja kevät, pimeys ja valo.

Vertailu: Vaelsin muutama päivä sitten kirjastossa hyvää luettavaa etsimässä. Runohyllylle päädyin vähän sattumalta, se oli sellainen spotaani päätös, nyt runoja. Sekä Slungan että Kejosen kokoelmat tarttuivat mukaan suunnittelematta. Slunga oli minulle hieno kokemus, mikä tuuri, että sellainen ajatuksia ja mielipiteitä nostattava teos sattui hyppysiini! Slungan lukeminen oli helppoa, oli helppo tehdä johtopäätöksiä ja tulkintoja. Kejosen kohdalla kävi jo alusta asti ilmi, etten ihan pääse mukaan. Runojen rytmiikka on sujuvaa ja eleetöntä, pidän lyhyistä runoista ja ajatuksista. Runojen teemoihin ja sanomiin en kuitenkaan onnistunut uppoamaan. Vanhuus tuntuu itselle niin kaukaiselta asialta, etten pystynyt samastumaan. Helsinkikään ei ole tuttu, intertekstuaalisuudet menivät ohitse.

Yhteiskunta: Minulle Kejosen runoteoksessa parasta on sen alku. Pidin kaupunkikuvauksesta, siitä, miten Kejonen kuvaa yhteiskunnan muutosta. Maalta muuttavat maallistavat kaupunkia, puolisot näkevät, pimeyden tulevan/kummassakin päässä Suomen. Muuttuvan Helsingin vastakohdaksi muodustuu pimeä pohjoinen, jossa pimeys ja synkkyys jakautuvat demokraattisesti kaikille. Pohjoisessa - siis Suomessa - eläminen vaatii hengittämistä: on vain oltava, siedettävä pimeys. Jonkinlaista tyypillistä suomalaista mielenmaisemaa Kejonen tässä teoksessaan kuvaa, synkkyyttä, pimeyttä, välillä tulevia valonpilkahduksia. Sellaista kai tämä elämä on - mutta onko kuva liiankin usein toistettu? Millaista olisi olla pirteä, aktiivinen suomalainen? 

Vuodenkierto: Vuodenkierto elämän vertauskuvana on jo vähän nähty. En oikein lämmennyt teoksen symboliikalle tai kielikuville. Runot eivät lässähdä tai tunnu turhan tavanomaisilta, mutta suuria tunteitakaan ei Kejonen minussa herättänyt. Joki vertauskuvana jäi minulle etäiseksi, vaikka se toistui runoissa usein. Elämänvirta? Virta kohti kuolemaa? Talven pimeyden ja kevään valoisuuden läpi Kejonen pohtii vanhenemista, sen raskautta, auringon myötä tulevia parempia, luottavaisempia hetkiä. Vanhuus yllättää, tuntuu raskaalta. Auringonvalon väheneminen ja talven tulo tuntuvat silti väsyttäviltä, jo aiemmin koetuilta selityksiltä. Olisin kaivannut teokseen jotain uutta.

Runoilijuus: Runoilijan työ kuultaa Kejosen runoista läpi. En ole metatekstin ystävä, ja köykäiseltä tuntuivatkin viitteet runoihin, runoilijan työhön. Vanhenet nopeammin kuin runosi -tyyppiset säkeet eivät minuun uponneet. Kirjoittamisesta kirjoittaminen - no, kyllähän sen tietenkin ymmärtää, aihe on kirjoittajalle tuttu ja läheinen, tärkeä. Minusta tällaisissa teksteissä kompastutaan kuitenkin usein joko latteuksiin tai kielikuviin, jotka eivät lukijalle aukene. Toisaalta mielessäni välähti, että ehkä runoudesta runoilemiselle on syynsä: runouteen ja sen luomiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Kejosen runoteos paistaa valkeuttaan, luulin sitä uudeksi, vaikka se on jo viidentoista vuoden takaa. Miksi runous aina unohtuu, itseltänikin?

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
Otava, Keskiyön kirjasto 2009 (1891)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
363 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Usch. Yllätyin ja ällötyin.
"Mutta me emme saa nuoruuttamme takaisin. Meissä tykyttävä ilon syke hidastuu. Raajamme riutuvat, aistimme uupuvat. Me rappeudumme inhoiksi nukeiksi ja meitä jäytävät muistot intohimoista, joita pelkäsimme liikaa, ja väkevistä houkutuksista, joille emme uskaltaneet antaa periksi. Nuoruus! Nuoruus! Muuta ei maailmassa olekaan kuin nuoruus!"
Nuori mies, rakkaus itseensä, omaan kuvaansa. Kaipuu ikuiseen nuoreuteen, iänkaikkiseen kauneuteen.

Yllätys: Useimmiten klassikot yllättävät lukijansa positiivisesti. On oikeastaan kummallista, että vanhoista, aikanaan tai myöhemmin mainetta niittäneistä kirjoista puhutaan niin inhoten. Sana klassikko tuo jo itsessään mieleen vanhan, vanhentuneen, vaikean kielen, koukeroiset lauseet, pitkäveteisyyden. Wilden teoksessa, ainakaan uudessa suomennoksessa, mitään tällaista ei ollut havaittavissa. Kirja oli rakenteellisesti ja teemoiltaan kiinnostava, dialogi oli vahvaa, veti lukijankin päänsisäiseen keskusteluun. Omat lähtökohtani eivät olleet hulppeat: olin kyllä asettanut kuuluisan romaanin TBR-listalleni, mutta senkään vertaa kulttuurista tietoa minulla ei ollut, että olisin tiennyt Dorian-nimen miehennimeksi! Kirjan sisällön suhteen olin yhtä tyhjä, ja odotin toisenlaista kirjaa. Keskiyön kirjasto -sarjasta olisi tietenkin voinut päätellä jotakin...tällä kertaa oli onni, etteivät kirjan takaliepeet kertoneet liiaksi. Toisinaan tekee erittäin hyvää lukea kirja, joka osoittautuu aivan muuksi kuin oli alun perin ajatellut.

Synkkä: Wilde kirjoittaa, että Kuolema ja moukkamaisuus ovat tämän vuosisadan asioista ainoat, joita ei voida selittää pois. Wilden romaani on synkkä, ja se kuvaa synkkää yhteiskuntaa. Takakannessa ei turhaan todeta kirjaa ajankohtaiseksi, vaan on selvää, että nykyäänkin kamppaillaan samanlaisten ongelmien kanssa. Nuoruuden tavoittelua, ulkonäköpaineita, julkisen sivun tärkeyttä. Dorian Grayn muotokuva osoittaa, mihin ihminen voi päätyä, jos ainoastaan ulkokuori merkitsee. Mikä yhteiskunnassamme saa tavoittelemaan kauneutta, pitämään kauneutta tärkeimpänä tavoitteena? Tällaisen pinnallisen ajatusmaailman syitä ja seurauksia on mietittävä, ja Wildellä on tähän sanansa sanottavana.

Epämiellyttävä: Wilden kirja yllätti myös toisella tavalla. En olisi tarttunut tähän kirjaan, jos olisin tiennyt, mistä se kertoo. Koin teeman jotenkin puistattavana, vaikka kirja onkin täynnä kiinnostavaa, filosofista pohdintaa ihmisen luonteenlaadusta, ulkonäkökeskeisyydestä, pinnallisuudista, synneistä. En kuitenkaan ole tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävä: kaipaan mukaan jotakin lohdullista, valoisaa. Wilden romaani on varsin synkistelevä, herättää jopa kauhua. Näinkö meille käy? Tällainenko on ihmisen luonto? Huh. 

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänneMinerva 2008
95 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: ! Rankkaa, rajua, ravistelevaa.

Vain ne kukat säilyvät täällä hengissä

jotka vaativat vähiten

kuten sinä, Liljaseni
Väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, suvaitsemattomuus, ahdasmielisyys. Ravistelevia runoja yhteiskunnasta, ongelmista, Suomesta.

Yhteiskunta: Slungan runoissa Suomi kulminoituu pieneen ahdasmieliseen kylään. Ollaan jumalan selän takana, jossakin, missä junat juuri ja juuri pysähtyvät. Ihmiset ovat vanhenneet, muutenkin kohta joutuvat routamaahan/hautuumaalle, nuoruus tällaisella paikkakunnalla vaikuttaa vaikealta. Elämä jatkuu naapurista otetun puolison kanssa, väki sikiää keskenään, mitään uutta ei kaupunkiin pääse. Slunga kuvaa suomalaista yhteiskuntaa rajusti, roisisti mutta myös todenmukaisesti, nostaa esiin ne ongelmat, joihin täällä väistämättä törmää: alkoholismi, väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, ahdasmielisyys, itsemurhat, mielenterveysongelmat, hajoavat perheet. Tämä runoteos herättää runsaasti ajatuksia.Teemoiltaan teos tuo mieleeni yhden lempirunoilijoistani, Märta Tikkasen. Raju todellisuus ei ole vain yhden taiteilijan luomaa.
Pahoinpideltyjen maa.

Pahoinpitelijöiden maa.

Meidän maamme. (--)
Perhe: Ihmissuhteet eivät suinkaan ole terveitä ja rakkautta täynnä. Ongelmat ovat kasautuneet sukupolvilta toisille, äitiäkään ei ole rakastettu, runon kertoja kärsii samasta kuin äitinsä aiemmin. On julmaa lukea siitä, miten lapsi joutuu ottamaan äidin roolin, estämään äitiä itsetuhoisilta teoilta, ja hyväksymään samalla väkivallan, rakkaudettomuuden, monenlaiset ongelmat. Toivoa on kuitenkin odotettavissa: lapsi, uusi elämä, vapauttaa onnen tunteet. Kovin epävarmalta näyttää silti suomalaisen perheen tie: mitä kaikkea vielä joudutaankaan kestämään? Paha on lukea siitä, miten paha olo lapsella voikaan olla: 
(--)on salaisuuksia

joita ei saa sanoa



ja salaisuuksia

jotka jäävät

jäisiksi möykyiksi

pikkutyttöjen mahanpohjiin
Seksuaalisuus: Seksuaalisuutta Slunga kuvaa rajusti ja raisusti, ajatuksia herättelevästi kyllä mutta minua melkein kammottaen. Monelta on saanut tässä elämässä säästyä. Seksiin liittyy valta mutta myös rakkauden kaipuu: pieni lapsi etsii rakkautta ja turvaa niin kiihkeästi, että ajautuu väärintekevien miesten käsiin. Slungan runoteos osoittaa, miten hyväksikäyttö vaikuttaa myöhempiin kokemuksiin, miten seksi näyttäytyy vain fyysisenä tarpeena, väkivaltana, verenä, alatyylisinä sanoina, ei laisinkaan kauniina tunteina tai herkkyytenä.

Uskonto: Mikä sitten on uskonnon rooli tällaisessa ahdasmielisessä yhteiskunnassa? Runoteoksen ensimmäistä osastoa luonnehtii runo, jossa todetaan, ettei tilaa ole enää kenellekään, huonoimmat ovat pudonneet Jumalan kämmeneltä. Teos jatkuu osuvasti kevätjuhlakirkkokuvauksella: nuoria ei kiinnosta, he rietastelevat, rienaavat, halveksuvat kirkkoa, uskontoa ja yhteiskuntaa. Jumala katkaisi puhelun -runossa uskonsuhde näyttäytyy ihmissuhteena, jossa runon kertoja on tullut jätetyksi. Jumala on hylännyt, antanut pakin, ei enää viitsi vaivautua, kun on saanut aiemmin kokea huonoa kohtelua, välinpitämättömyyttä kertojalta. Salaa kertoja kaipaa Jumala, miettii, missä tämä on: ensimmäinen säkeistö päättyy vakuuttavasti säkeeseen Ehkä sillä on joku toinen.