perjantai 3. huhtikuuta 2015

Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan

Zaharia Stancu: Miten sinua rakastinkaan
Tammi 1981 (1968), Keltainen kirjasto
236 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hmmm. Mietteliäs.


-          Mutta mitä meidän poppelillemme on tapahtunut?
-        Sinä hakkasit sen, minä vastaan. – Hakkasit sen kun olin pieni ja etsin sen juurien alta  aarretta, josta ukki oli kertonut sinulle.
-          Niin, niinhän se oli. Minä olin vallan unohtanut että hakkasin sen.
-          Oletko hakannut nurin montakin puuta elämäsi aikana, isä?
-    Olenhan minä. Mutta olen myös istuttanut monta. Joskus kun kaadoin puuta minun sydämeni itki, kuin olisin hakannut juuriltaan ihmisen.
Perheenäiti on kuollut sairauden saattelemana. Sureva yhteisö, sureva perhe, syyllisyys siitä, mitä sanomatta on jäänyt.

Tempo: Jos Stancun Miten sinua rakastinkaan olisi sattunut olemaan ensimmäinen "vanha" (kauan sitten julkaistu, klassikko tms.) kirja, olisin epäilemättä jättänyt teoksen kesken. Romaani on minimalistinen, vaatimaton, kerronnaltaan verkkainen. Paljoa ei tapahdu: vietetään ensimmäisiä päiviä äidin kuoleman jälkeen, saatetaan äitiä hautaan. Asetelma muistutta Tropperin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää -romaania, jossa siinäkin suku kokoontuu yhteen kohdatakseen perheenjäsenen kuoleman. Molemmissa romaaneissa kuolema paljastaa perheiden välisiä ristiriitoja, syyllisyyttä, onnettomuutta, mutta on selvää, että Stancun romaani liikkuu vakavammassa ja vihjailevammassa maailmassa kuin kevytmielisempi Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Eleettömyydessäänkin Stancun teos on vaikeatulkintainen, hitaasta rytmistä on hankala hahmottaa keskeisiä osia, merkityksiä. Miten sinua rakastinkaan toimi minulle ajatuksenherättäjänä ja kuolemakuvauksena, ja mulperipuiden ja sisaren sokeutumisen symboliikkaa jäin pohtimaan. Suuria tunteita tämä kirja ei kuitenkaan minussa herättänyt, paitsi ehkä trumpetin äänen kuvaus tu-tuu-tuu, joka oli minusta raivostuttavan epäuskottava.

Toisto: Romaanista on helppo havaita kirjoittajan tyyli, tapa rakentaa teksti. Miten sinua rakastinkaan -romaanissa vahvana tyylikeinona toimii toisto. Kerta toisensa jälkeen kertoja, menehtyneen poika, palaa samaan havaintoon: "Äiti on kuollut. Äiti on siinä kuolleena." Paitsi havainnot, kirjassa toistuvat myös rakenteet: kerrontahetken tapahtumat ja kokemukset herättävät muistoja, joista siirrytään taas takaisin hautajaispäivien kulkuun. Pidin toistoa onnistuneena, sillä niinhän ajatuksenjuoksu toimii tosielämässäkin. Kuoleman käsittely ei tapahdu hetkessä, se vaatii ajatustyötä, itselleen on jatkuvasti muistutettava, että kuolema on tosiasia, läheinen ei ole enää täällä. Toisaalta jatkuva toistaminen ja kertaaminen puuduttaa ja tekee teoksen pitkäveteiseksi ja vaikeaselkoiseksi.

Niin paljon sanomatta jää: Miten sinua rakastinkaan muistuttaa, että rakkaus ja arvostus on syytä osoittaa silloin, kun se vielä on mahdollista. Perheenisän huutavaa kaipuuta on raadollista seurata, sitä, miten rakkaus hyökyy ilmi vasta silloin, kun sen ymmärtää menettäneensä. Stancu kertoo aiemmista hetkistä vain palasia mutta antaa lukijan olettaa, että jotakin tärkeää on jäänyt sanomatta ja tekemättä silloin, kun äiti on vielä ollut elossa. Elämä ei ole sujunut ongelmitta, arvostusta ei ole osoitettu. Opetus on tärkeä, se pitäisi arjen keskellä muistaa.

Ravistelu: Kuolema ravistelee. Se pysäyttää elämänkulun ja arjen, saa kyseenalaistamaan ja pelkäämään. Stancun romaani tiivistyy pikkuhiljaa ja pääsee loppupuolella oikeuksiinsa kuoleman herättämien ajatusten tulkitsijana. Mitä ajatuksia kuolema herättää meissä? Mitä pelkäämme? Millä tavoilla kuolema saa meidät ajattelemaan itseämme, omaa kohtaloamme? Miksi suremme paitsi menehtynyttä myös itseämme? Kuolema herättää pelon siitä, että omakin elämämme päättyy joskus. Kuolemaa on vaikea ymmärtää - se Stancun teoksesta käy hyvin ilmi. Minun mielestäni Miten sinua rakastinkaan huipentuu kertojan näkemään uneen, joka symboloi toivoa ja rakkautta kaiken surun keskellä. Siinä äiti ilmestyy elossa oleville perheenjäsenille lempeänä, rauhoittavana hahmona ja puhuttelee kutakin vuorollaan. Ensimmäisenä äiti lohduttaa isää: 
"Tiedän että sinä, minun mieheni, rakastit minua syvästi. Tiedän vaikket koskaan sanonutkaan sitä minulle. Tiesin sen siitä hetkestä, jolloin ensi kerran näin sinut, viime hetkeeni saakka. Tiesin sen, ies, minä tiesin sen."
Rituaalit: Miten sinua rakastinkaan -romaania on kiehtova lukea myös rituaalikuvauksena. Kirja paljastaa hyvin konkreettisia asioita kuolemaan liittyvästä kulttuurista, hautajais- ja suruseremonioista. Stancun romaanissa suruun osallistuu koko yhteisö: kyläläiset saapuvat suremaan sekä äskettäin menehtynyttä äitiä että itkemään omia, aiemmin menetettyjä rakkaitaan. Hyvien tapojen mukaisesti vieraat on kestittävä, ruokaa ja viiniä tarjotaan ennen ja jälkeen hautaan laskemisen. Vainajaa katsotaan ja kosketellaan, hän on esillä vielä kuoleman jälkeen. Surullisesta teemasta huolimatta minua hymyilytti se, miten arvokkaasti romaanin maailmassa suhtauduttiin hautapaikan hoitamiseen, siihen, että kuolleiden viimeisestä leposijasta pidetään huolta. Muistelujaksoissa äiti kuvattiin aina lempeänä, lapsiaan hoitavana, rakkauttaan jakavana, vaikka rivien väleissä annettiinkin olettaa, ettei elämä ole helppoa ollutkaan.

2 kommenttia:

  1. Luin tämän nyt viimemmäksi. On kiva huomata, että muutkin rohkenevat vielä tarttua näinkin "vanhaan" kirjaan. Ehkä se Keltainen kirjasto toimii tarvittavana laadun takeena?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä löytyi vanhempieni kirjahyllystä. Tekisi kyllä tosi hyvää tarttua useamminkin vanhoihin kirjoihin. Kyllä Keltaisen kirjaston merkintää voi aina jonkinlaisena takeena pitää :)

      Poista