Siirry pääsisältöön

Sophie Kinsella: Shopaholic to the Stars

Sophie Kinsella: Shopaholic to the Stars
 Black Swan 2015 (2014)
503 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Plääh. Odotin enemmän.
"I feel a fresh tingle of excitement. Star witness! I'll have to have a whole new wardrobe! I'll wear little Jackie O suits every day. And i'll straighten my hair. No, I'll put my hair up. Yes! Maybe I could have a different style every day, and people will call me The Girl with the Amazing Up-dos, and--"
Himoshoppaaja, Hollywood, julkkiset, julkisuus. Voi arvata, mitä tuleman pitää.

Kulunut: Ei voi olla myöntämättä: Kinsella on kalunnut Himoshoppaajan aika lailla loppuun asti.
Sarjassa on esitelty sellaiset keskeiset tapahtumat, jotka yhteiskunta olettaa naisen elämässään saavuttavan: työpaikka muotialalta, miehen löytäminen, häät, lapsi, muutto toiselle paikkakunnalle, matkailu julkkiskaupungeissa. . Shopaholic to the Stars tarjoaa lisää kliseitä: mukaan palaa entinen vihamies, joka on aiemmin aiheuttanut ongelmia. Hollywood sinänsä on sopiva miljöö symboloimaan kevytkenkäistä, julkisuushakuista kulissit pystyssä -elämäntapaa, mutta eittämättä lukiessa tuntui, että kirja on vain sarja erinäisiä koomisia tapahtumia. Erityisesti loppu lysähtää, hauska kirja muuttuu ankeaksi, tapahtumat absurdeiksi. Kaikesta voi päätellä, että kirjalla haetaan vain lisää lukijoita, muuten loppua ei olisi jätetty niin avoimeksi.

Anni Polva: Himoshoppaajat ovat moderneja viihderomaaneja, joissa nauretaan materialismille ja julkisuushakuisuudelle, mutta en voinut olla miettimättä, miten teos lopulta eroaa annipolvamaisista rakkausromaaneista, jotka tarjosivat aikansa kotirouville tilaisuuden todellisuuspakoon mutta lopulta myös paluun maalaiseen ydinperhearkeen. Siinä missä Polvan kirjoissa naiset taistelevat saadakseen luvan ajaa moottoripyörää, nykyhetken naiset näyttävät kamppailevan materialismin, ulkonäkökeskeisyyden ja julkisuushakuisuuden parissa. Naisten elämä on vaputunut, mutta Kinsellan romaani osoittaa, että sukupuoliroolit ovat yhä vahvoja, elävät perinteisten stereotypioiden vallassa. Nainen - Becky - on ulkonäkökeskeinen, julkisuushakuinen ja ennen kaikkea elää tunteidensa ja spontaanien mielihalujensa vallassa. Nainen ei kerta kaikkiaan pysty hallitsemaan itseään, tunteitaan tai ajatuksiaan. Mies (Luke) sen sijaan kuvataan äärimmäisen järkiperäiseksi, viilipyttymäiseksi rauhoittelijaksi, joka pelastaa naisensa pulasta kuin pulasta ja rakastaa tätä tämän spontaaniudesta ja tunnealttiudesta huolimatta. Erityisen häiritsevää on, että mies elättää vaimonsa, rahaa tuntuu olevan loputtomasti, eikä Beckyn jatkuvat shoppailut kostaudu taloudellisesti laisinkaan. 

Nauru: Mikä tällaisessa kirjassa naurattaa? En voi olla myöntämättä, että nauroin lukiessani toisinaan ääneen: Beckyllä on omat hetkensä. Hetkittäin Kinsella tavoittaa tekstillään aidon koomisuuden mutta sortuu myös auttamatta kuluneisiin vitseihin. Jäin lukiessani pohtimaan, nauretaanko kirjassa sukupuolirooleille (nainen=tunteet, mies=järki), vai onko naurun aihe ennemminkin se, miten stereotyyppisesti Becky kuvaa nykyajan pintaliitoelämää, jossa tärkeää on vain ulkonäkö, maine, raha ja rahakas aviomies. Onko taustalla oleva perusajatus naisen tunteikkuudesta ja miehen järkiperäisyydestä tosiaan vain tausta-ajatus, josta naisten koreiluun tähtäävä elämäntyyli ponnistaa? Nauretaanko Kinsellan kirjoissa lopulta lainkaan sille, että naisen oletetaan tahtovan elämältään kuuluisuutta, ulkonäköä ja vaatteita, vai kohdistuuko nauru ainoastaan siihen hyperliioiteltuun tapaan, jolla Becky näitä asioita tavoittelee? Lukijallehan on lohdullista, että Becky on koukuttunut ostamiseen, sillä silloin lukijalla tulee hyvä omatunto: ainakaan minä en käyttäydy näin! Miten joku voikaan olla noin naiivi? Omatunto puhdistuu, ja omasta materialismista ja ostoksista voi nauttia huoletta. On turvallista, että riippuvuus on syntynyt jollekin muulle, jollekin epätodelliselle kirjallisuuden hahmolle.

Viihteestä: Kirjablogeissa on kohistu viihdekirjallisuudesta ja ylipäätään kirjallisuuden luokittelemisesta ja arvottamisesta: Onko viihderomaanilla arvoa? Millainen kirja ylipäätään on viihderomaani tai lukuromaani? Mistä taideromaanin tuntee? Minun suhteeni viihteelliseen, kevyeen kirjallisuuteen on ollut helppo ja mutkaton: luen kevyttä hömppää silloin, kun siltä tuntuu. Joskus on saatava huvittua, olla ajattelematta ja päättelemättä lukiessa liikaa. Vähän sama elokuvien suhteen: joskus on ihana käpertyä nojatuoliin katsomaan romanttista lällyä, vaikkei elokuva olisi tarinallisesti tai visuaalisesti huippuluokkaa. En koe viihdettä arvottomaksi tai alempiarvoiseksi, sillä on vain erilainen tehtävä kuin muilla genreillä. Lukijakuntakin on ehkä erilainen: viihdekirjallisuus on minusta ennemmin suunnattu vähän lukeville (nais)ihmisille, jotka kaipaavat helppolukuista tekstiä, johon ei tarvitse syventyä pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Viihdekirjallisuuden pitäisi saada lukija hyvälle tuulelle, iloitsemaan tai huvittumaan, mutta kieltämättä on kirjoja, jotka eivät tätä tavoitetta saavuta. Kinsellan kohdalla tunnelmani ovat kahtalaiset: toisaalta pidän Kinsellaa yhtenä parhaista kevyiden romaanien kirjoittajista, toisaalta en voinut olla pettymättä siihen, miten absurdiksi kirja muuttui ja miten loppuunkulutetulta sen huumorikeinot tuntuivat.

Kommentit