keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika
Robustos 2013
210 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Toiveikkaan runollinen.

-          Miten se tapahtui?
-          Ehkä keltainen on lämpöisempi.
-          Äiti! Kuulit kysymyksen.
-          Mitä niitä vanhoja jauhamaan.
-          Tässä talossa on jotain.
-          Täällä on teidän perhe.
-          Ei, vaan jokin kurja asia, joka tulehduttaa. Vaikea selittää. Ihan varmasti se tulee menneestä.

Syöpään sairastunut nainen, kylpylä, haaveita. Taustalla menneisyyden haamuja, sukusalaisuuksia.

Kiinnostus: Kirsti Kuronen on noussut puheenaiheeksi Pahan puuskan ilmestyttyä. Nimenä Kuronen kuulosti minusta tutulta, mutta lähempi tarkastelu paljasti, etteivät nuortenkirjat olleet sittenkään tulleet minulle tutuksi, aikuisten romaaneista puhumattakaan. Paha Puuska vaikuttaa niin kiinnostavalle, että se päätyi uudelle TBR-listalleni. Ammeiden aika taas lähti mukaani kirjastosta kansikuvan perusteella. Etenevän kirjan vuoden haasteen suhteen mietin kyllä, voiko kirja oikeastaan koskaan tarttua mukaan vain kansikuvan perusteella: vain pieni osa kirjastonkirjoista esitellään niin, että kansikin näkyy, ja tässäkin tapauksessa lainausintoa vahvisti se, että olin jo aiemmin listannut Kurosen kiinnostavien listalle. No, huomioni kiinnitti kuitenkin kaunis kansi, ei kirjailija. Paitsi kansi, myös kieli oli tässä teoksessa kiinnostava: Ammeiden aika oli lupauksia herättävä, vähän vielä ontuva, mutta odotan innolla, että pääsen Pahan puuskan pariin.

Yksityiskohdat: Pidin eniten Ammeiden ajassa sen yksityiskohdista, pienistä kohtauksista, hetkisistä ja lausahduksista. Tavattomasti minua huvitti esimerkiksi se, miten Juhani joka kerran hammaslääkärin nähdessään piilottaa kalustonsa (siis hampaat tietenkin). Minusta tuollaiset pikkuseikat tuovat elävyyttä ja aitoutta tekstiin. Tällä kertaa pidin myös siitä, miten teksti viittasi itseensä, otti kontaktia lukijaan, vaikka metateksti saattaa toisinaan olla varsin kankea tyylikeino. Yhdeksi hienoksi yksityiskohdaksi (ja vähän isommaksikin asiaksi) minulle muodostui Musta, talossa ja sen asukkaissa asuva pelko. Pidin siitä, miten miehet eivät sitä nähneet - eivät halunneet nähdä - mutta naiset kokivat sen, kasvoivat ehkä jotenkin sen mukana, osasivat suhtautua tyynemmin kaikkeen vaikeaan. Vaikean käsittelystä nousee niin ikään esiin hienoja yksityiskohtia, tässä poiminta Juhanin ajatuksista. Pidän erityisesti viimeisestä lauseesta, siitä, miten se tuo paniikin ja hädän arkeen:
"Se oli elämäni pisin kotimatka. Pysäkillä syöksyin ulos autosta ja juoksin. Ajatukset säntäilivät: mitä lapsille kerrotaan, sen täytyy olla erehdys, kaikki syövät voidaan hoitaa, väärä diagnoosi, miten makaronilaatikkoa tehdään."
Viimeistely: Toisaalta yksityiskohdat olivat myös kohtia, jotka häiritsivät lukemista: Kuronen pyrkii kielellään runollisuuteen ja hyödyntää ellipsejä, sanojen poistamisia, tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä hän ei kuitenkaan aina onnistu, minä jäin Marian tavoin kaipaamaan puuttuvia lauseenjäseniä (lähinnä predikaatteja). Kirsin tavoin taas kammoksuin kirjan nimeä; onneksi kansi oli kaunis. Nimen perusteella olisi voinut luulla vessahuumorikirjaksi, onneksi ei ollut. En tiedä mitään niin inhottavaa kuin kohtaukset, joissa käsitellään vessajuttuja, oksentamista tai synnyttämistä mahdollisimman raa'alla ja inhorealistisella tavalla. Jos sellainen kohtaus osuu kirjan alkuun, kirja jää aina kesken. Jostakin syystä erityisesti kuseminen on kirjallisuudessa sana, jota en kestä.

Kerronta: Taas kerran jumituin kerrontaratkaisuihin. Ammeiden ajassa kerronta vaihtelee kolmen tason välillä: on Iiriksen, päähenkilön, minämuotoiset osuudet, aviomies-Juhanin niinikään minämuotoiset osuudet ja sitten vielä, hallitsevin osin, ulkopuolisen kertojan osuudet. Viimeksimainituissa osuuksissa näkökulma on selkeästi Iiriksen, mutta lukija etäännytetään katselemaan tapahtumia sivusta, ei tuntemaan niitä kertojan mukana. Minua kerronnanvaihteluratkaisu harmitti: rakastan minäkertojia, ja kun pääsin ensimmäisessä luvussa heti hyvän ja aidon tuntuisen kertojan matkaan, harmitti päästää irti. Hänkertojaosuuksia oli vaikea kahlata läpi, kun koko ajan odotti, milloin pääsee taas lähemmäs tapahtumia. Kaikkein kauimmaksi etäännyin kirjasta unikatkelmien aikana. En ole oikeastaan koskaan pitänyt päähenkilöiden unien kuvaamisesta, enkä nauti toisten unien kuuntelemisesta tosielämässäkään. Minusta unien tunnelmaa ei pysty sanoittamaan tarpeeksi hyvin paperille - käsitystäni saa korjata, jos tiedätte onnistuneita unenkuvauskirjoja!

Monitulkintaisuus? Romaanin alku huijaa. Ensimmäisen Iiris-luvun jälkeen odotin ihan toisenlaista teosta. Kahden ensimmäisen sivun jälkeen olin fiiliksissä: ihanaa, kun kerrotaan vain vähän, lukija saa päätellä, arvailla. Tässä suhteessa monitulkintaisuus kääntyi kuitenkin tavanomaisen puolelle, ja lopulta joissakin kohdin tuntui siltä, että Kuronen raottaa tarinaa liikaa. Osa tapahtumista oli ovelia, kuolemat kietoutuivat kiehtovasti toisiinsa, osa taas tuntui latteilta. Toisaalta kielellinen sujuvuus ja symbolisuus kohottivat monitulkintaisuuden uudelle tasolle. Ammeet, kylpeminen, lumi ja jää toistuivat teoksessa usein. Minä liitin ammeet unelmiin, haaveisiin, helpotukseen, mutta koko ajan kaihersi myös tunne siitä, että jotain olennaista jäi rivien välistä lukematta. Toisaalta hyvä niin - liian yksiselitteistä ei pidäkään olla.

Kuolema: Kuolemasta Kuronen puhuu monella eri tavalla. Ammeiden ajasta käy ilmi, että on monta erilaista kuolemaa, aina niihin ei ole yhtä selvää tapahtumakulkua, sitä ei varsinkaan ole sille, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuolema on koskettanut kaikkia henkilöitä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti