lauantai 28. toukokuuta 2016

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompson: Blankets
Top Shelf Production 2003
582 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Wou.
Kuuntele: Walking in the air
Olen viettänyt viikonloppua, jolloin luen vain poikaystäväni hyllystä. Sohvalle oli jäänyt sarjakuvakirja, jota hänelle oli suositeltu. Ihailin teoksen kaunista kantta, ja huomasin, että kyse on Craig Thompsonin Blankets-teoksesta. Koska Habibi oli minulle aikanaan iso elämys, en voinut vastustaa kiusausta. Ahmaisin Blankets-sarjakuvaromaanin sunnuntaisina iltapäivän tunteina.

Blankets on tarina sisaruudesta, uskonnosta ja ensirakkaudesta. Se on Thompsonin omaelämäkerrallinen kertomus, joka alkaa lapsuudensängystä, veljesten keskinäisestä peittotappelusta. Thompsonin perhe on uskonnollinen, elämä rajattua, ja lapsia pelotellaan synnillä. Kun Craig sitten rakastuu, suhde perheeseen ja uskontoon muuttuu.

Habibin kaltaisen uniikin, silmiä avartavan teoksen jälkeen mikä tahansa sarjakuvaromaani ei tunnu huikaisevalta. Minua vaivasikin lukiessa tunne siitä, että tällaisia kertomuksia olen lukenut ennenkin. Uskonnollisen, ahdasmielisen amerikkalaisperheen keskellä kasvanutta nuoruutta ovat kuvanneet muutkin kuin Thompson. Tarinan keskeisiä juonteita ovat veljessuhde, sen etääntyminen, Craigin uskonnollinen kriisi ja ensirakkauden löytäminen. Mikään niistä ei tuntunut uniikilta. Loppua kohti Blankets kuitenkin kasvaa koskettavaksi nuoruuskertomukseksi.

Teoksen hahmot ovat kiinnostavia. Craig ja Raina ovat molemmat nuoria, jotka ovat joutuneet kasvamaan aikuisiksi vähän liian varhain. He molemmat käyvät omat kamppailunsa sisaruussuhteessa. Craig kokee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole kyennyt suojelemaan veljeään isältään ja lastenhoitajalta. Raina hoitaa vammaisia adoptiosisaruksiaan mielellään, mutta joutuu vanhempiensa aviokriisin aikana ottamaan aivan liikaa vastuuta perheestään. Lempihahmokseni nousee kuitenkin Rainan isä: hyväksyvä, puhelias, sosiaalinen mies, joka joutuu alistumaan tulevaan avioeroon.

Blankets välittää lukijalleen kirpeänkylmän talvitunnelman, jossa kukaan ei kuitenkaan palele. Ensirakkaus lämmittää. Peitto muodostuu teoksen keskeisimmäksi motiiviksi: se symboloi paitsi veljesten välistä suhdetta, myös Craigin ja Rainan suhdetta.


Thompsonin tyyli on ihailtavaa. Hänen teoksensa ovat vaatineet valtavan määrän työtä: Blankets on Habibin tavoin järkälemäinen. Se pitää sisällään paljon yksityiskohtia, ja mustavalkoisuus luo nostalgisen tunteen menneisyyteen sijoittuvasta kertomuksesta. Parhaimmillaan Thompson kuitenkin on pysähtyneissä stillkuvissa. Parhaimmissa kuvissa ei tapahdu mitään, mutta silti ne vangitsevat kaiken. Blankets on osittain hyvin hiljainen teos, ja jo alussa ajattelin, että tämän teoksen ääressä kuulee, kuinka lumihiutaleet putoavat. Yllätyin, kun sama asia todettiin myöhemmin teoksessa.


Muualla: Sallan lukupäiväkirja, Nenä kirjassa, Lumiomena

Sami Minkkinen: Havaintoja parisuhteesta

"Joskus aamuyön tunteina mielessäni käväisee ajatus, että miltä se tuntuisi viettää aamuja ihan yksin. Sellaisia omia aamuja. Ihan omana itsenään yksin. Jättäisi astioita minne sattuu ja levittäisi sanomalehden asunnon kaikkiin huoneisiin. Onneksi se on vain ohimenevä ajatus. Sellainen häivähdys jostakin toisesta todellisuudesta. Koska naisen ja lapsen tuoksu aamuisin on paras tuoksu, mitä mies voi eläessään haistella. He eivät sano samaa minusta."
Mitä tulee minuun ja Havaintoja parisuhteesta -teokseen, kaikki on romanttista. Kaikki alkoi romanttisesti: rakastuin alkuvuodesta, ja sitten julkaistiin tämä teos. Totta kai rakastunutta nuorta naista kiehtoo kaikki parisuhteisiin liittyvä: selailin tätä joskus kirjakaupassa, toivoin saavani kirjastosta joskus käsiini. No, viimein sain: poikaystäväni oli ottanut tämän kirjastosta mukaansa, tiesi minun katselleen tätä. Lukaisin tämän hänen luonaan viikonloppuna, hihittelin parhaita paloja ääneen, ja lopuksi käperryin syliin lukemaan meille Minkkisen viimeisen kirjoituksen koskettavat sanat.

Havaintoja parisuhteesta on kokoelma Minkkisen, parisuhdeblogn pitäjän, parhaimpia tekstejä. Vaikka vaimoa ja tämän kummallisimpia tapoja - sekä meikkaustarvikkeiden määrää - välillä ihmetelläänkin, Minkkisen teksteistä huokuu hyväntahtoinen rakkaus. Tekstikokoelma avaa parisuhdeasioita miehen näkökulmasta. Minkkinen kirjoittaa niin seksistä, arkiaamuista, kummallisista tavoista kuin rakkaudesta.

Minkkisen tyyli on yksinkertaista, humoristista ja helppolukuista. Kirjoitusten sävy vaihtelee hulvattomasta syvälliseen pohdintaan: välillä vakavia asioita höystetään humoristisilla loppulausahduksilla, välillä teksti on herkän asiallista. Niinhän se on elämässäkin. On osattava puhua vakavasti, osattava sanoa tietyt asiat ilman ironiaa tai naureskelua, mutta yhtä tärkeää on osata nauraakin. Tämän Minkkinen toteaakin heti kokoelmansa alkupuolella: on osattava nauraa toisen kanssa.

Havaintoja parisuhteesta on helposti lähestyttävä kirja. Se kuvailee suomalaista vakiintunutta parisuhdetta, palaa välillä alkuaikojen huumaan ja voivottelee sitten suhteen arkistumista, mutta ennen kaikkea se muistuttaa, ettei arki ole jotakin, mitä tarvitsisi hävetä. Minkkinen ihmetteleekin, miksi arkea pitäisi sietää, kun sitä voi elää. Niin. On kai selvää, ettei ensimmäisten viikkojen, kuukausien ja vuosien alkupsykoosivaihe kestä ikuisesti, mutta miksi arki ja vakaa suhde olisi vähempiarvoisempi?

Kokoelman takaliepeessä todetaan, että Havaintoja parisuhteesta sisältää Minkkisen parhaat hitit. Jäin miettimään, mitä tämä kertoo tekstien lukijoista. Teoksen keskivaiheilla seksi tuntuu hallitsevan montaakin tekstiä: haluammeko tirkistellä, vai emmekö osaa itse puhua seksistä, kun aihetta käsittelevät tekstit ovat suosittuja? Miksi tällaisille teksteille on kysyntää? Miksi omista parisuhdeasioista vaietaan, niistä ei osata puhua? Loppujen lopuksi tuntuu, ettemme ole päässeet mihinkään teini-iästä: haluamme tietää, mitä rakkautemme kohteet meistä ja parisuhteesta ajattelevat. Se on hyvä, ja on hienoa, että Minkkinen vastaa kysyntään.

Sami Minkkinen: Havaintoja parisuhteesta
Kosmos 2016
205 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hihi. Osuvaa.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Seppo Jokinen: Rahtari (ja lyhyesti Rauanjoesta)

Seppo Jokinen: Rahtari
CrimeTime 2016: 375 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hei taas, Koskinen!
"Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?"
Uusin Koskinen: pahoinpitely, rekan alle jäänyt mies, outoja kolareita...

Kevätkiireet on viimein voitettu - työt loppuvat ensi viikolla, ja palaan taas opiskelijaksi. Viimeaikaiset säät ovat jo tuntuneet kesälomalta, ja ehkä siksikin olen tarttunut innokkaasti dekkareihin. Hiltusen romaani ilahdutti minua parisen viikkoa sitten, mutta sen jälkeen kaikki lukeminen on tahmonut. Jokista olin haikaillut luettavakseni, ja viimein sain pikalainan kirjastosta käsiini. 

Ensimmäinen, tärkein ajatukseni tästä kirjasta on: Jokinen on lyömätön, mitä tulee Sorin maailmaan tutustuttamiseen. Rahtaria on helppo lukea, vaikkei Koskinen olisikaan tuttu tämän kymmenistä aiemmista seikkailuista: edellisistä osista ei paljasteta liikaa ja keskeiset hahmot esitellään napakasti. Toisaalta Rahtari houkuttaa niitäkin, joille Koskinen on jo hahmona tuttu. Romaani avaa enemmän Ullan ja tämän tyttären tarinaa, ja Koskinen jää yksityishenkilönä taaemmalle. Emmin ratkaisua - onko Koskinen jo täyteen mittaansa kuvattu hahmo? - mutta lopulta ajattelin, että Koskinen on hyvällä tavalla tuttu: häneen on parinkymmenen romaanin aikana ehtinyt ystävystyä, eikä hänen persoonansa siten esittelyjä kaipaa. 

Dekkarit herättävät minut aina ajattelemaan genrepiirteitä, niin tyypillisiltä ja kaavamaisilta nämä lajinsa edustajat usein tuntuvat. Jokisen uusinkin noudattaa nykyistä dekkariperinnettä ja houkuttelee lukijaa sekä monimutkaisella arvoitusvyyhdillä että ihmissuhdekuvioilla. Rahtarin lukemisesta ei kuitenkaan jäänyt tunnetta yllätyksettömyydestä, ehkä jopa päinvastoin: loppuratkaisuun tuntui liittyvän vähän kummallisiakin seikkoja. 

Genrepiirteiden sijaan jäin pohdiskelemaan Jokisen kuvaamia sukupuolirooleja ja -malleja. Jokisella tuntuu olevan hyvä tahto uudistua ja näyttää myös maailman uudistumista: Sorille astuu uusia henkilöitä, nuoret naiset saavat paikkansa talosta, ja henkilökuntaan kuuluu myös lesbo. Uudet hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla pohdin heidän prototyyppisyyttään. Miksi ammatissaan hyvin menestyvä, lyhyttukkainen nainen on lesbo? Mikä rooli seksuaalisella suuntautumisella romaanissa on - halutaanko henkilöllä houkutella erityyppisiä lukijoit? Homomyönteisyydestäni huolimatta kavahdan niitä homo- ja lesbokuvastoja, joissa seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvat esitetään heille tyypillisissä rooleissa. Lesbopoliisi tuntuu olevan yksi näistä: sehän on vähän kuin mies, sujahtaa ns. miesmäisyydessään miesvaltaiseen ammattiin. Samaten pohdin, miksi Koskinen pohtii nuorten naistyökavereidensa selviytymistä työssä: miksi Jokinen kirjoittaa Roosan ja Annin selviytyvän ja pärjäävän? Miksi nuorten naisten menestyminen on yllättävää? Ihmiskunnan erilaisuutta edustavat henkilöhahmot ovat tärkeitä kirjallisuudessa, mutta minusta on mietittävä tarkkaan, mitä tarkoitusta he lopulta tarinankerronnassa palvelevat.

Luin viime vuonna Rahtaria edeltävän teoksen, Kuolevaksi julistetun, ja voisin käyttää tästä samaa tunnelmatervehdystä: moi, kiva tavata pitkästä aikaa! Jokisen romaaneihin on helppo tarttua, ne viihdyttävät ja ovat luottamuksen arvoisia.

Toukokuun aikana - arviointikiireiden keskellä - ehdin lukea myös Katri Rauanjoen Jonakin keväänä herään. Lukemisen jälkeen en ehtinyt blogata, ja sitten aloin lykätä kirjoittamispuuhaa. Pidin kirjasta, erityisesti siitä, miten Rauanjoki kuvaa Kertun tunteita ja ajatuksia, mutta reilun viikon jälkeen kirjasta on vain haaleita muistikuvia. Suosittelen teosta silti! Se vakuutti minut lukuhetkellä, oli tunteikas, synkkä ja samalla toiveikas. Säälittää oikein, etten niin hyvän teoksen jälkeen malttanut kirjata mietteitäni ylös! Aiheesta riittäisi paljon sanottavaa, mutta palaan aiheeseen, kunhan jossakin vaiheessa pääsen käsiksi Vanhatalon Keskivaikeaan vuoteen.

torstai 12. toukokuuta 2016

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY 2012
362 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Uhh.
"Teille kaikille yhteistä on se, että te kuvittelette voivanne valita mitä teette", hän jatkoi. "Että on tietoja, joita voitte kertoa, ja tietoja, joita pidätte itsellänne. Ei tämä niin mene."

Synkkä dekkari videoista, joilla pyritään herättämään reaktioita, ja uhreista, joiden kärsimyksellä pyritään julkisuuteen.

Hiltusen Sysipimeä on ajankohtainen. Se käsittelee vahvasti julkisuushakuisuutta, sitä, miten ihmisten kauhulla ja reaktiolla pyritään ratsastamaan kuuluisuuteen. On vaikea olla ajattelematta viimeaikaisia väkivallantekoja, terroria: sitä, miten omaa agendaa ajetaan yhä kammottavimmin ratkaisuin. Oman sysäyksensä romaanin tematiikkaan toi tämän päivän uutinen, jossa kerrottiin tytön lähettäneen Periscopeen videon omasta itsemurhastaan. Miksi väkivallalla halutaan mässäillä? Miksi kaikki on jaettava? Ja ennen kaikkea: miksi ihmiset jakavat näitä videoita, linkkejä ja lähetyksiä eteenpäin? 

Sysipimeä on monella tavalla perinteinen dekkari, ja samalla kuitenkin tuntuu, ettei lukeminen ole yhtä kaavamaista kuin monissa muissa rikosromaaneissa. Varsinkin romaaninsa alussa Hiltunen pääsee syvälle julkisuushakuisuuden tematiikkaan. Tappajan - kidutusvideioita internetiin lataavan henkilön - motiiveita pohditaan 

Hiltusen sankariratkaisu on kiinnostava. Marin Studio tuo mieleen lastendekkarit, joissa lasten perustamat etsiväkerhot tekevät salaa omia tutkimuksiaan ja voittavat nokkeluudellaan muut tahot (pitäisikin palata Viisikkoon, SOS-kirjoihin ja Mystery Clubiin). Toisaalta mielessä ovat genren klassikot, Christien klassikkoetsivät, jotka hekin toimivat erillään muista virkamiehistä. Hiltusen kuvaama Studio on jonkinlainen underground-etsivätoimisto, joka pyrkii poistamaan pahaa ja tarttuu toimeen silloin, kun ei usko poliisin voivan selvittää tapahtumia yhtä nohevasti. Tietoteknologia on vahvassa roolissa, ja se tuo oman kiinnostavan ja modernin ulottuvuuden genreen. 

Sysipimeä pakottaa pohtimaan myös dekkarigenren hahmotyyppejä. Miksi dekkarigenreen on luotu salaperäinen, sosiaalisesti vähän vaivalloinen naissankari, jonka prototyyppi ja esikuva Lizbeth Salander on? Kysymykseni ei ole tarkoitus kyseenalaistaa vaan vain pohtia - sellaisen kysymyksen Sysipimeä minussa herätti.Miksi tarinaa kerrotaan jonkin sortin avustajan näkökulmasta? Sysipimeässä fokalisaatio kohdistuu Liaan, ja tarinaa kuljetetaan hänen kauttaan. Alusta asti on kuitenkin selvää, ettei hän ole se, joka tutkintaa johtaa: omaperäinen Mari on omaa luokkaansa. Lukija asetetaan samalle tasolle Lian kanssa: he ovat askelta paria Marin jäljessä. Lukijan roolia olen pohtinut dekkareiden osalta ennenkin. Kai lajin koukuttavuus perustuu siihen, että lukija pakotetaan rooliin, jossa hän tietää poliisia enemmän mutta pääratkojaa vähemmän: hän joutuu päättelemään, häntä johdatetaan harhaan ja lopulta tuodaan kuulemaan asioiden lopullinen kulku. Sysipimeän osalta on todettava, että Lia oli muuten varsin kiinnostava hahmo, mutta ärsyynnyin viimeisen luvun kuvauksesta, jossa Lia kuitenkin tunsi - kuten naiset ilmeisesti aina - pelkoa ja oli kiitollinen miesten mukanaolosta. Missä on feminiininen voima ja rohkeus? Miksi mukana on kuljetettavana blytonilaista Annea? 

Hiltusen romaanissa on tartuttava myös miljööseen. Sekin toi mieleeni lapsuuden: miten mielellään lapsena sijoitinkaan tarinani kaukaisiin maihin, erityisesti Englantiin ja Walesiin (kiitos, Blyton!). Oma viehätyksensä Hiltusen romaanissa onkin sen tarjoama turvallinen eksotiikka: romaanin keskuspaikkana on Lontoo, jonne suomalaiset Lia ja Mari ovat päätyneet, ja Sansibar, joka tarjoaa lisää kansainvälisyyttä. Sysipimeä herättää minussa valtavasti romaanin rakenteellisiin valintoihin liittyviä kysymyksiä. Kertokaa te, miksi Sysipimeä on sijoitettu Suomen ulkopuolelle? Mikä merkitys kansainvälisyydellä ja jonkin sortin eksotiikalla on?

Lainasin Sysipimeän kirjastosta päivänä, joka tuntui jo kesälomalta ja joka vaati kesälukemista, siis dekkaria. Hiltunen vakuutti minut, ja lainasin jo sarjan ensimmäisen ja kolmannen osankin. Vaikka seuraavaksi tekee mieli lukea jotain turvallisempaa, hyvää kesänodotuslukemista on hyvä olla varalla.
 

tiistai 10. toukokuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Nutcase

Laura Lähteenmäki: Nutcase
WSOY 2016
195 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Nice!
"Kuka oli kuka? Keitä olivat nämä ihmiset, joiden kanssa hän roikkui netissä kaikki päivät ja miksi he saivat hänet niin ärtyneeksi, että hän teki typeryyksiä ja sotki viattomien ihmisten elämän? Häntä raivostutti Soran ärinä ja se, että Sumu esitti viatonta. Sumu oli pelkuri, oikeasti joku mammantyttö, joka oli jo vetänyt ilmojen viilennyttyä toppahousut jalkaan, osti Vain elämää -levyjä huoltoasemalta ja kuljetti kuorittuja omenanlohkoja Minigrip-pussissa välipalanaan."
Nutcase on tarina läheisyydestä, arjen jakamisesta ja kasvamisesta. Se on tarina Saimista, joka kokee itsensä hylätyksi, Juhosta, joka kasvaa isoksi, ja Sumusta, joka pohtii itseään blogiin.

Samankaltaisuus: Kirjablogin pitäminen on tuonut elämääni monia iloja, mutta yksi tuntuu suurimmalta. Kun lukee paljon ja kirjoittaa kokemuksistaan, tulee samalla yhdistäneeksi teoksia toisiinsa. Olen saanut suurta nautintoa siitä, että olen alkanut nähdä yhteyksiä eri teosten välillä: tässä käsiteltiin samaa kuin tässä, tämä käsittelee asiaa toisesta näkökulmasta. Nutcase perheongelmineen ja päähenkilön yksinäisyyksineen toi mieleen vasta lukemani näytelmän Rakkaudesta minuun. Krogeruksen Sylvia on yksinäinen, perheensä hylkäämä, ja Saimi kokee tulevansa sellaiseksi.

Osaset: Lähteenmäen romaanissa osaset ovat kohdalleen. Se rakenteeltaan yksinkertainen, helppolukuinen romaani: kerrontaa, kuvailua, dialogia. Kokematonta lukijaa blogitekstit saattavat hämmentää, sillä ne luovat kerrontaan toisen tason. Blogit sopivat kirjan kantavaksi motiiviksi, mutta toisaalta ihmettelin kommenttien kankeaa kirjakieltä. Kommentoisivatko nuoret noin? Entä kuinka moni enää seuraa blogeja, ainakaan lukee niitä? Nuorten maailma tuntuu olevan Instaa, Wappia ja Snappia, visuaalista ja temmoltaan kiihkeää. Visuaaliset kuvablogit ja vlogit pärjäävät epäilemättä, mutta ovatko päiväkirjamaiset tilitysblogit nuorille yhtä etäännyttäviä kuin paperisetkin päiväkirjat? Entä mikä on blogien tulevaisuus? Onko täällä kohta enää muita kuin meitä Saimin äidin kaltaisia äidinkielen opettajia, jotka haluavat kirjoitella romantisoituja kirjablogeja? Välillä pelottaa, että pitkien tekstien asema on liiankin uhanalainen.

Sisaruus: Nutcasen keskeisimmäksi teemaksi itsenäistymisen ohella nousee sisaruus. Se ilahdutti minua. Usein tulee lukeneeksi hyviä kirjoja parisuhteista, ystävyydestä ja vanhempi-lapsisuhteesta, mutta sisaruudesta en muista yhtä paljon lukeneeni (voitte kertoa hyviä vinkkejä!). Saimi ja Juho ovat kasvaneet yhdessä ja yhteen, mutta veljen itsenäistyminen tulee Saimille yllätysenä. Lähteenmäki onnistuu Saimin tuntojen kuvailussa: Saimin ikävää, ärsyyntymistä ja pakotettua välinpitämättömyyttä kuvataan hyvin. Uskottavalta tuntuu sekin, ettei Saimi tunnu näkevän, että Juhon elämässä on kyse itsenäistymisestä. Juhon ja varsinkin tämän kavereiden muutos vaikuttaa välillä vähän karrikoidulta, mutta ehkä elämä menee niin. Kun kasvetaan, on kasvettava kertarysäyksellä kunnolla, lähdettävä katsomatta taaksenen.

Identiteetti: Nutcasen takakansi lupaa todellisuuksien sekoittumista ja identiteettien hämärtymistä. Odotukseni eivät täyttyneet. Tämä saattoi osaltaan johtua siitä, että lukija on koko ajan askeleen edellä Saimia, osaa jo ennakoida mahdollisuuksia. Saimi ei uppoa täysin blogimaailmaan, ei unohda omaa elämäänsä vaan pikemminkin etsii blogista todisteita oikeaan todellisuuteen.

Oman sävynsä romaanille antaa Sumun blogi: http://lelunionpakattu.vuodatus.net

Kirjablogeissa sanottua: Notkopeikko käsittelee Juhon nopeaa muutosta ja pohtii Lähteenmäen puuttuvan hyvin nopeaan päätelmien tekoon; Lotta odotti lopulta enemmän mutta piti siitä, että tunnelma välittyi lukijalle; Kirjakko ruispellossa koki monen asian tulevan lähelle mutta nautti Saimin terävistä huomioista.

P.S. Huhtikuun lukujumi on ohitettu. Olen koko ajan kirja kädessä.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Anna Krogerus: Rakkaudesta minuun

Anna Krogerus: Rakkaudesta minuun
Kirja kerrallaan 2006
134 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Argh! Lapsirukka.



SYLVIA
Tiesitsä, Äiti, et pingviinit tekee talveks sellasen ympyrän. Yhessä luontodokkarissa oli. Ku toiset pingviinit lähtee etelämpään kalastamaan ni toiset tekee ympyrän. Tai ei sen nimi ollu kyllä ympyrä vaan joku spi…taali.
TEA
Spiraali.
SYLVIA
Niin. Ne pingviinit on siinä keskellä, ni ne pysyy lämpiminä. Ja ne aikuispingviinit kiertää silleen, et kukaan ei koko ajan joudu oleen siinä ihan reunassa. Aika hyvä, eiks vaan?
TEA
Mm.


Katoava maa -esitys ihastutti minua viime kuun loppupuolella. Se muistutti minua myös Kujerruksia-blogin Lukuharjoituksia-haasteesta (tulipas harvinaisen paljon yhdysmerkkiä yhteen virkkeeseen), johon lähdin alkuvuodesta mukaan. Kohtauksia eräästä avioliitosta ja Työmiehen vaimo ovat tulleet luetuksi; nyt Krogeruksen näytelmä täydentää omaa haastettani..

Rakkaudesta minuun on näytelmä, jota voin lämpimästi suositella niille, jotka haluavat perehtyä draamaan tai löytää näytelmähaasteeseen uutta luettavaa. Teos on helppo lukea, on ajankohtainen ja saa lukijansa pohtimaan. Tämä oli helppo kuvittaa mielessään teatterimuotoiseksi.

Tuntuu, että alan toistaa itseäni, mitä hyvien teosten pohdiskeluun tulee, mutta sanottava se on tässäkin: Rakkaudesta minuun on koskettava, ajatuksia herättävä ja vähän julmakin. Se on kertomus Sylviasta, lapsesta, jonka vanhemmat eivät kuule hänen ääntään. Se on kertomus perheestä, jossa kaikki ovat yksinäisiä, kukaan ei huomioi toista ja jossa elämän vakavimmin ottaa nuorimmaisin.

Jo näytelmän ensimmäinen kohtaus vavisuttaa. Sylvia saapuu koulusta, huutaa äitiään, koettaa kertoa kuulumisiaan, mutta äiti ei vastaa. Käsityötunneilla virkattu toilettipussi ei sohvalla makaavaa äitiä kiinnosta. Vaikka jokaisessa perheessä on hetkiä, jolloin lapsille ei riitä täyttä energiaa, käy Krogeruksen näytelmässä heti selville, miten välinpitämätön äiti on. Maito on kokkareista, mutta sitä juotetaan silti vieraille; 

Äiti ja tytär ovatkin teoksen kiinnostavimmat hahmot. Vaikka äiti näyttäytyy tunnekylmänä, välinpitämättömänä ja masentuneena hahmona, hän muistuttaa jollakin tavalla tytärtään. Molemmat ovat yksinäisiä: Sylvian ystäväkirjaan ei ole kirjoittanut vielä kukaan, eikä äidillä ole ollut verkostoja, joiden kautta saada töitä. Siinä missä Sylvia yrittää takertua äitiinsä ja vaatii tämän huomiota, äiti ripustautuu naapurin Saanaan, joka saapuu ovelle sattumalta. Äidin ystävystymisyrityksessä on jotakin pakkomielteistä ja epätoivoista: hän on valmis luovuttamaan omaisuuttaan Saanalle, jotta saisi suosiota ja huomiota jostakin. Kuten näytelmän nimikin kertoo, äiti (ja isä) on itsekeskeinen, vähän narsistinenkin. Hän ei huomaa läheistensä toiveita vaan keskittyy siihen, miltä elämä hänestä itsestään näyttää.

Sylvia on viisas, kokenut lapsi. Hän on kypsä, ei juuri valita, vaikka itsepintaisesti hamuaakin kaipaamaansa huomiota.Sylvia imee tietoa itseensä, puhuu tulevista luonnonkatastrofeista. Hänen syvät ajatuksensa heijastavat äidin ja isän pinnallista elämää, jossa elämän merkityksiin ja elintapoihin ei huomiota kiinnitetä.

Krogerus on rakentanut teokseensa aitoja, syviä hahmoja, joiden kautta näytelmän teemoja on kiinnostavaa tarkastella. Tätä postausta kirjoittaessa tuntuu siltä, että olen saanut hahmoista harvinaisen paljon irti: usein henkilöistä jää mieleen lähinnä joitakin abstrakteja asioita, mutta Krogeruksen hahmoista muistuu paljon konkreettistakin.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aaltoAtena 2012 (2009)
Suom. Raija Nylander
246 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Klik. Tottumuksesta tulee luetuksi.


Kolme viikkoa myöhemmin...sähköpostisuhde jatkuu.

Siinä missä huhtikuu tuntui vaivalloiselta kirjakuukaudelta, ehdin toukokuun kolmen ensimmäisen päivän aikana lukea kolme kirjaa. Palasin Glattauerin höttöisiin viestittelyromaaneihin, luin ensimmäistä aurinkoisena iltapäivänä torilla, tämän toisen ahmaisin kahtena iltapäivänä kotisohvalla. 

Joka seitsemäs aalto jatkaa Emmin ja Leon sähköpostisuhdetta. Varsinaista aaltoilua heidän suhteensa onkin: kun toinen lopettaa, toinen haluaa ottaa yhteyttä, kun toinen antaa anteeksi, toinen sanoo jotakin väärää. Nautin ensimmäisestä osasta suunnattomasti, mutta jatko-osan toinen lukukerta sanoi seuraavaa: romaani toistaa itseään. Glattauerin kaava on jo tuttu: Emmi anelee Leota ottamaan yhteyttä, Leo vastaa, puhutaan tunteista, sovitaan tapaaminen, tapaamisen jälkeen Emmi haluaa pitää etäisyyttä, Leo loukkaantuu...ja sama tuntuu toistuvan. 

Jännityskään ei säily enää samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa, vaikken toisaalta kärsinyt siitäkään, että olisin aiemmilta vuosilta muistanut, miten lopulta käy. Sen verran romaani kuitenkin pitää otteessaan, että on pakko saada tietää, miten Emmin ja Leon tarina päättyy. Hahmothan ovat ihastuttavia, joskin vähän naiiveja, Glattauerin tyyli on kepeä, vaikka osa viesteistä välillä rönsyileekin. Tässä, kuten ensimmäisessäkin osassa, mietin sitä, että nimivalinta on huono. Suorastaan ällöttävä. Molempien romaanien nimet selittyvät suorastaan paatoksellisissa kohdissa, joissa minusta väen vängällä yritetään tuoda syvää symboliikkaa muuten niin kepeisiin kirjoihin. 

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton
Tammi 2012
203 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Rits. Riipaiseva.
- Miten kärsimys sitten mitataan? kysyi harmaatukkainen professori lain valmistelutyön aikaisella luennollaan, innostuneena hänelle esitetystä kiehtovasta pulmasta. - Miten määritetään hinta jollekin mikä on aineetonta? Punnitaan ihmissielun kipu, jos sallitte minun käyttää niin vanhanaikaista ilmaisua. Mistä tuomarin oletetaan tietävän, minkä verran kukin kärsii?

Pauliina Vanhatalo on ollut blogeissa esillä viime vuonna julkaistun Pitkä valotusaika -romaanin jäljiltä. Tuo teos käväisi hetken hyllyssäni, mutta annoin sen sitten jatkaa matkaansa. Kirjailijan nimi ja uusimman saamat kehut jäivät kuitenkin mieleeni. Tartuin Korvaamattomaan, koska halusin tutustua siihen, mistä nyt pidetään.

Korvaamaton on kertomus oikeudesta ja siitä, miten sitä ei aina ole jaettavissa. Romaani uppoaa syviin teemoihin: lapsen menettämiseen, suruun, elämän kohtuuttomuuteen. Mitä ihmisen pitää kestää, mikä on kohtuullista? Mistä ihmisiä oikeastaan rangaistaan? Vanhatalon teos herättää monia kysymyksiä.

Oikeuden ja tuomarityön läsnäolo on Korvaamattomassa kiinnostavaa. Mieleen tuli McEwanin Lapsen oikeus. Vanhatalon romaanissa Aamun työn kautta tarkastellaan sitä, mikä oikeastaan on pahaa. Miten pahuutta, kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta voi arvostella? Millaisen asteikon ne muodostavat? Aamu tekee työssään päätöksiä, kohtaa oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden päivittäin. Työ on kuitenkin työtä, ja henkilökohtainen epäoikeudenmukaisuus suistaa elämän eri tavalla raiteiltaan. Voiko lapsen menettämistä verrata mihinkään? Mitään pahempaa ei ole. Ihmiset kuvittelevat tietävänsä, mitä pahuus on, ja sitten.

Pidän Vanhatalon romaanin nimestä. Korvaamaton. Erittäin tärkeä. Sellainen, jota ei voi korvata. Se kuvaa romaania hyvin. Teoksessa pohditaan, miten ja millaisilla summilla pahaa oloa voidaan korvata. Miten kuoleman voisi korvata rahalla? Onko aineellisilla menetyksillä mitään väliä siinä vaiheessa, kun läheistä ihmistä ei enää voi saada takaisin?

Vanhatalolla on teoksessaan paljon kiinnostavia elementtejä. Aamu on hahmona moniulotteinen: jotenkin niin rikki, niin varautunut, että ihan vapisuttaa, ja samalla kuitenkin korjattavissa, sellainen, joka ei ole vain saanut tilaisuutta vapautua tuskistaan. Aamun menetys on läsnä kaikkialla: on tarkkaan harkittua, että hän paikkakuntaa vaihtaessaan päätyy äitiysloman sijaiseksi. Vauvoja ja onnellisuutta on kaikkialla, vaikka Aamun kohtu on tyhjyydestä painava. 

En ole ihan varma, mitä odotin kirjalta. Pitkä valotusaika ei sytyttänyt minua ensiselailulla, ja tavallaan Korvaamatonkin jäi etäiseksi. Korvaamaton riipaisee, osuu kaikkein syvimpään mutta jättää silti varautuneeksi. Ei tähän kovin syvälle uskalla mennäkään, aihe on niin painava.
 
Myös Maria Sinisen linnan kirjastosta on lukenut tämän ja listannut postaukseensa useamman muunkin lukukokemuksen.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa
Atena 2011 (2006)
Suom. Raija Nylander
259 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Helpottaa lukujumia.
"Emmi hyvä, oletko jo huomannut, ettemme tiedä toisistamme yhtään mitään? Me luomme virtuaalisia mielikuvitushahmoja, muodostamme illusionäärisiä harhakuvia toisistamme. Esitämme kysymyksiä, joiden viehätys on siinä, että ne jäävät ilman vastausta. Niin, me nautimme toistemme uteliaisuuden herättämisestä ja lietsomisesta jättämällä sen poikkeuksetta tyydyttämättä. Yritämme lukea rivien välistä, sanojen välistä, kaiketi pian jo kirjaintenkin välistä. Pyrimme vimmatusti arvioimaan toisiamme oikein ja samalla olemme tarkkoina, ettemme missään tapauksessa paljasta itsestämme mitään oleellista."
 
 Miten mielikuvat syntyvät? Millaisia mielikuvia kielellä muodostetaan? Miten sanat vaikuttavat käsitykseemme toisesta ihmisestä? Hassu romanttinen kertomus sähköposteista ja ihmisistä, jotka koettavat tutustua toisiinsa.
 
Perimmäisesti: Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa -romaanin perimmäiset kysymykset ovat kiinnostavia, varsinkin, jos sattuu olemaan lingvisti ja äikänope. Vaikka Kun pohjoistuuli puhaltaa on kevyt ja kepeä, se perustuu ajatukseen siitä, että luomme kielellä tietynlaisia mielikuvia itsestämme ja toisestamme. Miten ihmiset tutustuvat toisiinsa, kun he eivät näe toisiaan? Miten mielikuvat toisesta muodostuvat, kun ainoa kommunikaatiotapa on kirjoitettu kieli? Miten toiseen voi tutustua sähköpostien, chattien tai deittisovellusten avulla? Romaani käsittelee samoja kysymyksiä, joita olen joutunut ja saanut pohtia omassa elämässäni. Tapasin poikaystäväni Tinderissä (minä niin luulin, etten liity sinne koskaan), chattailimme, jännitimme ensimmäistä puhelua - ja sitten kävi ihan mieletön tuuri. Muistan, että kuvittelin häntä aluksi hyvin toisenlaiseksi kuin mitä hän oikeasti on: ihmettelin yleiskielisiä viestejä ja pohdin, miten huolitellusti hän oikeasti puhuu. Nyt hänen murteensa on tarttunut minuun. Hih.

Uudestaan: Tartun kirjoihin harvoin uudestaan. Viihteellisestä kirjallisuudesta ja sen merkityksestä on käyty paljon keskustelua, ja koen itsekin, että höttökirjojen tarkoituksena on piristää mieltä kertaalleen, antaa pieni hengähdystauko. Suuriksi kirjoiksi muodostuvat usein ne, jotka liikuttavat kyyneliin, vaativat lukijalta älyä, yllättävät tai tuntuvat ainutkertaisilta. Siksi tuntuu vähän kummalliselta, että Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen. Luin romaanin nyt toista kertaa. Kaipasin kevyttä, romanttista luettavaa, sillä en ole jaksanut aikoihin keskittyä lukemiseen. Hyllyni notkuu kirjoista, mutta en malta istua lukemaan.

Muisto: Olen jakanut Glattaueriin liittyvän muiston aiemminkin blogissani. Tartuin tähän kerran kotonakotona ollessani, ja seuraavana päivänä oli kiirehdittävä lainaamaan jatko-osa. Muistan nyt, miksi. Kirja koukuttaa helppolukuisuudessaan, ja loppuratkaisun keskeneräisyys jää kiusoittelemaan lukijaa. Aion hakea toisen osan heti huomenna. 

Kiehtova: Kun pohjoistuuli puhaltaa on symppis. Se on helppolukuinen: romaani on kirjoitettu sähköpostiviesteinä, viestit ovat lyhyitä, välillä intensiivisen toteavia ja kiihkeitä, välillä rönsyilevämpiä. Emmi ja Leo tutustuvat toisiinsa, hakevat toisistaan jotakin, mitä todellisuudesta ei tunnu saavan. Molempien elämäntilanne tuntuu vaativan sitä, että he saavat muuta ajateltavaa. Lukijaa ei yllätä, että kaikki muut ajatukset tuntuvat katoavan nopeasti. Romaani perustuu jännitteisiin: siihen, tapaavatko Emmi ja Leo, siihen, millaisia henkilöt oikeasti ovat, siihen, millaisen kuvan he ovat toisistaan muodostaneet.
 
Ärsyttävä: Teos on myös ärsyttävä, kahdella tapaa. Ensinnäkin siksi, että se jää kesken eikä minulla ole toista osaa lainassa! Toisekseen siksi, että hahmot eivät kohtele toisiaan aina hyvin. Romaani on mukavan rouhea, mutta mielikuvissani en muistanut, miten epäkypsiä Emmi ja Leo toisinaan ovat. Vehtaamista, vitkuttelua ja vatulointia tässä on! Sähköpostiviestittely tuntuu nykyään jo vähän vanhanaikaiselta. 

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Huhtikuinen HUH - lukeminen lakosi

Huh. Olen kiitollinen siitä, että huhtikuu on ohi. Kyse oli ankeimmasta kirjakuukaudesta aikoihin: luin surkeat viisi teosta. Tiedetään: eihän se määrä vaan laatu...tai se, että tekee itselle mieluisia asioista. Mutta olisin halunnut nauttia enemmän. Olen tässä viikonlopun aikaan miettinyt, yksin ja yhdessä, miksi minun on ollut niin vaikea rentoutua tässä kuussa. Töissä on ollut monenlaista rasitetta, ja iltaisinkaan en ole malttanut istahtaa.

Jotakin sain sentään luettua. Oikeastaan voisin jopa todeta nauttineeni lukemistani teoksista paljon. Päällimmäisenä on silti vähän näivettynyt olo: mitä minä oikein olen tehnyt, ellen lukenut? Mihin aika upposi? Tuntisuunnitelmiinko? Ensi viikolle en jaksa suunnitella mitään hienoa, vaan aion pitää illat itselläni. Kesälomakin odotuttaa.

Tommi Kinnusen Lopotti innosti ja ei innostanut: se oli suurin piirtein samanlainen kokemus kuin edeltäjänsä. Ymmärrän sen sopivan suomalaiseen makuun, mutta minusta se tuntui kovin tavalliselta.

Maaliskuinen Anna-innostukseni huipentui huhtikuussa, kun sain luettua Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. Lisää Montgomeryä en ole saanut nyt luettua, taisin saada yliannostuksen. Ystäväni kanssa katsoimme tuntitolkulla Anna-sarjaa, söimme piimäkakkua ja suklaakeksejä ja pidimme hauskaa. Oli kiva uppoutua nuoruuden Anna-aikoihin.

Kuukauden, ehkä koko vuoden, ehkä yksi koko elämäni parhaista lukukokemuksista oli Tanja Lintulan Huomenna rakastan vähemmän. Kirja vakuutti minut niin, kosketti minua niin, että kokeilin postaksessani jotakin erilaista. Kirjoitin päähenkilö Uulalle kirjeen, jossa pohdin romaanin herättämiä kysymyksiä. Tämän kirjan haluan omaan hyllyyni.

Klassikonnälkään luin Baskervillen koirat. Kirja oli helppolukuinen, kiinnostava ja tutustumisen arvoinen.

Graeme Simsionin Vaimotesti nauratti, ja Vauvatesti on nyt kesken. Minua kuitenkin vaivaa Simsion-yliannostus, joten jatko-osan lukemisessa saattaa kestää. Humoristisia kirjoja ei kestä paljoa kerralla.

Kävin huhtikuussa myös teatterissa ja liikutuin siellä kyyneliin. Alzheimer-aiheinen Katoava maa oli todella näkemisen arvoinen.