keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Seppo Jokinen: Rahtari (ja lyhyesti Rauanjoesta)

Seppo Jokinen: Rahtari
CrimeTime 2016: 375 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hei taas, Koskinen!
"Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?"
Uusin Koskinen: pahoinpitely, rekan alle jäänyt mies, outoja kolareita...

Kevätkiireet on viimein voitettu - työt loppuvat ensi viikolla, ja palaan taas opiskelijaksi. Viimeaikaiset säät ovat jo tuntuneet kesälomalta, ja ehkä siksikin olen tarttunut innokkaasti dekkareihin. Hiltusen romaani ilahdutti minua parisen viikkoa sitten, mutta sen jälkeen kaikki lukeminen on tahmonut. Jokista olin haikaillut luettavakseni, ja viimein sain pikalainan kirjastosta käsiini. 

Ensimmäinen, tärkein ajatukseni tästä kirjasta on: Jokinen on lyömätön, mitä tulee Sorin maailmaan tutustuttamiseen. Rahtaria on helppo lukea, vaikkei Koskinen olisikaan tuttu tämän kymmenistä aiemmista seikkailuista: edellisistä osista ei paljasteta liikaa ja keskeiset hahmot esitellään napakasti. Toisaalta Rahtari houkuttaa niitäkin, joille Koskinen on jo hahmona tuttu. Romaani avaa enemmän Ullan ja tämän tyttären tarinaa, ja Koskinen jää yksityishenkilönä taaemmalle. Emmin ratkaisua - onko Koskinen jo täyteen mittaansa kuvattu hahmo? - mutta lopulta ajattelin, että Koskinen on hyvällä tavalla tuttu: häneen on parinkymmenen romaanin aikana ehtinyt ystävystyä, eikä hänen persoonansa siten esittelyjä kaipaa. 

Dekkarit herättävät minut aina ajattelemaan genrepiirteitä, niin tyypillisiltä ja kaavamaisilta nämä lajinsa edustajat usein tuntuvat. Jokisen uusinkin noudattaa nykyistä dekkariperinnettä ja houkuttelee lukijaa sekä monimutkaisella arvoitusvyyhdillä että ihmissuhdekuvioilla. Rahtarin lukemisesta ei kuitenkaan jäänyt tunnetta yllätyksettömyydestä, ehkä jopa päinvastoin: loppuratkaisuun tuntui liittyvän vähän kummallisiakin seikkoja. 

Genrepiirteiden sijaan jäin pohdiskelemaan Jokisen kuvaamia sukupuolirooleja ja -malleja. Jokisella tuntuu olevan hyvä tahto uudistua ja näyttää myös maailman uudistumista: Sorille astuu uusia henkilöitä, nuoret naiset saavat paikkansa talosta, ja henkilökuntaan kuuluu myös lesbo. Uudet hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla pohdin heidän prototyyppisyyttään. Miksi ammatissaan hyvin menestyvä, lyhyttukkainen nainen on lesbo? Mikä rooli seksuaalisella suuntautumisella romaanissa on - halutaanko henkilöllä houkutella erityyppisiä lukijoit? Homomyönteisyydestäni huolimatta kavahdan niitä homo- ja lesbokuvastoja, joissa seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvat esitetään heille tyypillisissä rooleissa. Lesbopoliisi tuntuu olevan yksi näistä: sehän on vähän kuin mies, sujahtaa ns. miesmäisyydessään miesvaltaiseen ammattiin. Samaten pohdin, miksi Koskinen pohtii nuorten naistyökavereidensa selviytymistä työssä: miksi Jokinen kirjoittaa Roosan ja Annin selviytyvän ja pärjäävän? Miksi nuorten naisten menestyminen on yllättävää? Ihmiskunnan erilaisuutta edustavat henkilöhahmot ovat tärkeitä kirjallisuudessa, mutta minusta on mietittävä tarkkaan, mitä tarkoitusta he lopulta tarinankerronnassa palvelevat.

Luin viime vuonna Rahtaria edeltävän teoksen, Kuolevaksi julistetun, ja voisin käyttää tästä samaa tunnelmatervehdystä: moi, kiva tavata pitkästä aikaa! Jokisen romaaneihin on helppo tarttua, ne viihdyttävät ja ovat luottamuksen arvoisia.

Toukokuun aikana - arviointikiireiden keskellä - ehdin lukea myös Katri Rauanjoen Jonakin keväänä herään. Lukemisen jälkeen en ehtinyt blogata, ja sitten aloin lykätä kirjoittamispuuhaa. Pidin kirjasta, erityisesti siitä, miten Rauanjoki kuvaa Kertun tunteita ja ajatuksia, mutta reilun viikon jälkeen kirjasta on vain haaleita muistikuvia. Suosittelen teosta silti! Se vakuutti minut lukuhetkellä, oli tunteikas, synkkä ja samalla toiveikas. Säälittää oikein, etten niin hyvän teoksen jälkeen malttanut kirjata mietteitäni ylös! Aiheesta riittäisi paljon sanottavaa, mutta palaan aiheeseen, kunhan jossakin vaiheessa pääsen käsiksi Vanhatalon Keskivaikeaan vuoteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti