torstai 30. heinäkuuta 2015

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014 (2012)
Suom. Hilkka Pekkanen
327 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Klap, klap. Välillä sujuu, välillä tahmoo. 

"Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteella, joka oli alun perinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti kovaa vauhtia ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oma mielesä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt."
Vanhan miehen matka itseensä ja menneisyyteen.

Etta ja Otto ja Russell ja James: Harold Fryn odottamatonta toivioretkeä lukiessa on vaikea välttyä muistelemasta Hooperin romaania Etta ja Otto ja Russell ja James. Alusta alkaen moni asia tuntuu samalta: on vanhuksia, muistamista ja unohtamista, matkalle lähtemistä. Jopa kansikuvan värimaailma henkii samaa tunnelmaa. Alussa säikähdin tätä samankaltaisuutta, mutta kiitollisena muistin Hooperin romaanin hienona lukukokemuksena. Siinä missä Etta ja Otto ja Russell ja James kuvaa naisen ja tälle läheisten miesten suhdetta ja matkaa toisiinsa, Joyce ottaa keskushenkilöksi miehen ja hänelle läheiset naiset. Molemmissa romaaneissa lähdetään pois, kauas, molemmissa muistellaan, molemmissa kävellään. Matka - henkinen kasvu, itsensä kohtaaminen - on paitsi henkinen myös hyvin fyysinen prosessi. Siinäkin mielessä nämä kaksi romaania muistuttavat toisiaan, että kumpaankaan en rakastunut varauksetta mutta onnistuin silti nauttimaan molempien teosten viehättävästä, herttaisesta tarinasta.

Matka: Matkan tekeminen on sinänsä kulunut vertauskuva sisäiselle kasvulle ja kehittymiselle. Suhtaudun näihin toistettuihin tarinoihin aina vähän varovasti: meri, saaret ja matkat saavat olla persoonallisia toimiakseen. Joycenkin romaanissa elementit ovat tarinoista tuttuja, mutta se ei lukemista häirinnyt. Joyce kirjoittaa niin vaivattomasti ja selkeäsanaisesti, että matkaamisen merkitykset avautuvat lukijalle helpolla, miellyttävällä tavalla. Kun päätös lähtemisestä, elämänsuunnan muuttamisesta syntyy, maisemat kirkastuvat, kasvit versovat uusia alkuja. Pitkä matka Haroldin menneisyyteen muuttuu kuitenkin ylämäiksi, kipeiksi jaloiksi, ränsistyneiksi taloiksi ja luurankomaisiksi maisemiksi.

Pitkä: Harold Fryn odottamaton toivioretki saattaa tuntua pitkältä. Se rakentuu tavanomaisista asioista, ja vaikka se on kirjoitettu tyylillä, matkan varrelle sattuvat ihmiset ja tapahtumat tuntuvat toisinaan ennalta-arvattavilta. Pysähdykset, ihmiset, avunantajat ja vastoinkäymiset on suunniteltu juuri matkaa varten, edistämään ja hankaloittamaan. Kullakin on oma tarkoituksensa, ja henkilöiden tarkoituksenmukaisuus paistaa läpi. Matkaromaaneihin tällaiset itsestäänselvät valinnat sopivat - tai ehkä pikemminkin kuuluvat - mutta toisinaan helposti avautuvat merkitykset latistivat tunnelmaa. Kovin yllätyksellistä matkanteko ei ollut. Loppuvaiheessa ylä- ja alamäet alkoivat puuduttaa, ja yhtäläisyydet Hooperin kirjaan hämmensivät.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta

 
Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta
Otava 2009
115 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Mmm. Rauhallinen, turvallinen.
Elementit: Pertti Niemisen runoissa on tuttuja suomalaisia aineksia. Maailma pitäisi aloittaa alusta -kokoelmassa kohtaavat lapsuus ja vanhuus, nuori ja vanha, elämä ja kuolema. Runon puhujan elämä avautuu lastenlasten ja perhesuhteiden kautta. Ensimmäiset, perheestä ja lapsenlapsista kertovat osastot ovatkin mielenkiintoisimpia, kuvaavat tavallista elämää, runon puhujan roolia isoisänä, perheen vanhana. Teoksen alun runoissa kiinnostavaa on maailmankuva, joka on niin laaja että sen kansoittavat/lapset./Ja muutkin, joille ei arvoa anneta. Isoisän silmissä lapsuus välähtää ihmeellisenä, kirkkaana ja vähän salaperäisenäkin.

Luonto: Niemisen kokoelmassa myös luonto saa - suomalaiseen tapaan - ison roolin.. Maailma pitäisi aloittaa alusta muistuttaa lukijaa luonnon kunnioittamisesta, siitä ketjusta, johon jokainen luonnon olio kuuluu. Jokaisella on oma paikkansa luonnossa. Nieminen kirjoittaa siitä, miten tärkeä asia luonto suomalaiselle on. Se, että luonto jatkuu, puut kasvavat ja jäävät, kun ihmiselämä päättyy, lohduttaa. Flunssan aikaan kevät ei saisi tulla, omenapuut kukkia: kevään muutokset on saatava aistia itse. Runot ovat yksinkertaisia, kauniita, mutta minun makuuni hitusen tavallisia. Tällaisia luontorunoja olen lukenut aikaisemminkin. Niemisen runot pitävät mukavuusalueella, sopivat hyvin sellaisiin hetkiin, kun haluaa lukea jotakin tuttua, turvallista runoutta.

Kokonaisuus: Pidin Niemisen tavasta asetella runonsa: niissä ei ole mitään kummallisia kommervenkkejä, vaan ne ovat helppoja lukea. Jotain silti puuttui; ehkä tuttuutta oli liikaa. Nuorena naisena on vaikea samastua runon puhujan tilanteeseen, ihmetellä elämää, lapsuuden ja vanhuuden kontrasteja.

Niemisen kokoelma on luettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Koko lailla kirjallisesti ja Sinisen linnan kirjasto.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Aina Bergroth: Ah autuutta

Aina Bergroth: Ah autuutta
Teos 2007
148 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Ta-ta-taa. Rytmikäs.
 "Aikaa on pari kuukautta ja mä avaan ilman paineita. En mä mitään suorita ellei mua huvita. Sivuja on niin moia ja loputtomia lähestymistapoja suunnalta ja toiselta. Mä poimin sen mikä muhun kolahtaa. Valpastuttaa ja vauhdittaa. Epäpuhtaat havainnot ja seikkailut. Irrallinen paljas aistimus on abstraktio, kun sä luet kuvaa sä kerrot jo tarinaa ja heti se on sun oma fiktio kun sillä sulle on hahmo. Ja rakas moralisti toteaa että pelkässä katkosten ja irrallisten leimahdusten äärimmäisten tuntemusten virrassa ja välittömässä aistikokemuksessa olemassaolo on sietämätöntä kun jatkuvuus tarvitaan että on jotain mikä kantaa ja hiki valuu pitkin kaulaa yli rinnan alas vatsaan."
Laulua ja riimejä. Läheisyyttä ja itsenäisyyttä. Takertumista, eroamista, alusta aloittamista.

Rytmi: Ah autuutta on runo ja laulu. Se on vuoroin melodiaa, kepeää kesäkumibiisiä ja räppiä. Lauseet rimmaavat, osuvat toisiinsa. Verbit kulkevat viimeisinä. Bergrothin teos paljastaa, miten suuri merkitys rytmillä ja rytmiikalla voi kaunokirjallisessa teoksessa olla. En muista lukeneeni tällaista aiemmin. Kirjastossa huomioni kiinnitti kaunis kansi, mutta heti seuraavaksi pohdin nimeä. Se on niin ylätyylinen, että ehdin jo epäillä kirjaa hyvin vanhahtavaksi. Lähempi tarkastelu kahvilassa paljasti, että Bergroth leikkii tyylillä ja kielellä, pilkkaa nykyelämän autuutta kuvaamalla sellaiseksi elämäntapaa, josta onnellisuus tuntuu olevan kovin kaukana.

Analyysi:  Olisin saattanut jättää romaanin kesken, ellen olisi kokenut päähenkilöä niin mielenkiintoiseksi. Halusin selvittää, mitä tapahtuu, ja tulkita, kenelle. Halusin analysoisa henkilön, hänen taustansa. Bergrothin romaanin maailma on melko raaka, päähenkilö vastenmielinen. En voinut olla huomaamatta yhteyttä Lena Anderssonin Ester-hahmoon: nainen on kovin läheisriippuvainen, takertuva. Todellisuutta on vaikea niellä, samaan, vaikeaan ihmiseen on pakko tarrautua kerta toisensa jälkeen. Elämä on pinnallista, pyörii seksin ja seksuaalisuuden ympärillä, perusarki rutiineineen on kadonnut, opiskelut etenevät vaivoin, ahdistus on vienyt työkyvyn. 

Tajunnanvirta: Ah autuutta on kirjoitettu tajunnanvirtamaisesti. En erityisesti ole sellaisen tekniikan ystävä, vaikka esimerkiksi Saramagosta pidänkin. Usein tuntuu, että tajunnanvirta hajottaa tekstin, lukijan on vaikea päästä mukaan. Bergrothin teoksessa kokonaisuus hahmottuu kuitenkin hyvin. Tempo tiivistyy lopussa, alun jälkeen teosta on helpompi lukea. En silti ihastunut Bergrothin tyyliin varauksetta: hakkaava, persoonallinen tyyli voi myös kuluttaa ja väsyttää. Miellyn useimmiten selkeisiin, joskin vaihteleviin virkerakenteisiin. Pilkuilla ja pisteillä on omat tehtävänsä, ja niiden taidokasta käyttöä arvostan. Ah autuutta johdatti minut sopivasti epämukavuusalueelleni, kiehtoi outouttaan.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjallisia katastrofeja

Aina ei voi miellyttää, ei edes joka kerta. En koe olevani kovin valikoiva lukija, mutta kesken uskallan kirjoja silti jättää. Haluan nauttia lukemisesta, viihtyä kirjan parissa, enkä koe lukuharrastusta taisteluksi, jossa pitkäveteisen teoksen selvittäneet voittavat. Monien pliisujen lukukokemusten yhteydessä olen jo kirjoittanut siitä, millaiset piirteet tekevät lukemisesta vastenmielisen, mutta tällaisena välipalana (kesätyöviikko, en ehdi lukea tai postata kirjoista) ajattelin kirjoittaa niistä hieman lisää. Tässä siis muutamia seikkoja, jotka aiheuttavat minussa useimmiten puistatusta:

Kursivoidut alut: Jostakin syystä en ole erityisen viehtynyt kursiivin käyttöön. Erityisen ikäviä kursiivit ovat alussa. Siitä tietää jo heti, että tämä on vain johdattelua, jotakin sellaista, mihin ei kannata kiinnittyä mutta jolle pitää kuitenkin antaa suuri arvo ja merkitys. Fonttien ja tekstilajien sekoittelu ja niillä leikkiminen eivät oikein ole minun mieleeni. Ne ovat niin ilmeisiä keinoja kiinnittää lukijan huomio ja kertoa, että jokin on erilaista tai tärkeää.  

Vessa-, oksennus- ja synnytysjutut: Luen kaikenlaista, mutta kirja jää kesken heti ensimmäisillä riveillä, jos se alkaa vessa-, oksennus- tai synnytysjutuilla.

Kirja kirjan kirjoittamisesta: Intertekstuaalisuus on parhaimmillaan taidetta. Se haastaa lukijan pohtimaan teosten eroja ja yhtäläisyyksiä, pakottaa yleissivistykseen ja perehtyneisyyteen. Uudet tutut tarinat voivat herättää uusia näkökulmia, uusia ajatuksia. On kuitenkin kirjoja, joissa viittaukset toisiin kirjoihin tuntuvat vain lukijan mairittelemiselta. Metatekstistä en siitäkään tykkää, jatkuvasta kirjailijuuden käsittelemisestä, kirjoista, jotka kertovat kirjan  kirjoittamisesta. Ehkä kaikista kulunein kirjakommentti on toteamus siitä, että näin voi tapahtua ainoastaan romaaneissa...

Pilkuttomuus: Pilkunviilaajat ovat pinnallisuuden huipentumia. Siltä se ainakin vaikuttaa: tuntuu typerältä moittia niin pienestä. Minulle oikeinkirjoitus on kuitenkin tärkeä asia, ja pidän pilkkujen tehtäviä tärkeinä. Pilkuilla voi leikitellä, mutta sujuvuuden ja rytmityksen takia säännöt on hallittava. Varsinkin käännösteoksissa (koskee usein ruotsista käännettyjä; Mankellista luovuin juuri tämän takia) pahoitan mieleni usein siitä, ettei oikeinkirjoitus vastaa suomen kielen normeja.

Lopuksi vielä muutama suuri kirjallinen pettymys:

1. Miika Nousiainen:Vadelmavenepakolainen: Tarina, jota odotin kovasti (rakastan Ruotsia), mutta johon petyin pahemman kerran. Minusta tarina muuttui hauskasta ällöttäväksi ja vastenmieliseksi. Kahlasin loppuun vuosi sitten, mutta ei puhettakaan, että palaisin tämän parin uudestaan. 
2. Nicolas Barreau: Rakkauden resepti: Tämän vuoden pettymyksiä. Odotin kivaa rakkaustarinaa, mutta sain kimpun kliseitä.
3. Arvid Järnefelt: Isänmaa (jäi kesken): Pakkolukuna aikanaan suoritettu, inhosin tätä alusta pitäen, enkä saanut lukupiiriä varten koskaan luetuksi loppuun. Tämä voisi olla lukuhaasteeseen yksi kohta lisää, mutta toisaalta, aikanaan jäi kesken myös Silja...


Mitkä asiat häiritsevät teitä lukiessanne? Onko mieleen jäänyt kirjaa, joka saa vieläkin aikaan pettymyksen puistatuksia?

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Paula Havaste: Maan vihat

Paula Havaste: Maan vihat
Gummerus 2015
452 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma:  Terveheksi. Odotan jo jatkoa.
- Mikä nyt? Arimo kysyi huomatessaan lopulta Kerten ilmeen. - Merihän se vain on. Kun pääset lähemmäs, huomaat että se osaa myös kannatella, tarjoaa ruokaa ja nopeamman väylän paikasta toiseen kuin mikään muu. 

Kerten piti istua kiven päällä pitkään, kääntää selkänsä merelle ja katsoa taaksepäin. Takana oli luotettavaa maisemaa, jossa mäki vaihtui toiseksi, välissä oli metsää ja suota, jossakin kimalteli pieni järvi ja pikkuruinen lampi, kapea joki tai puro.
Se oli hänen maisemansa, sellainen jossa hän selvisi.

Kertte, toisen miehen naiseksi lupautunut, lähtee kotikylästään. Menneet säilyvät mielessä.

Paluu: Keväällä silmäni aukesivat historiallisille romaaneille. Maan vihoja edeltävä romaani, Tuulen vihat, ihastutti minut ikihyviksi. Olen aiemmin karttanut historiallisia romaaneja, pitänyt niitä tylsinä, liian totisina ja tosina. Havaste opetti minut ymmärtämään, miten tutuista tarinoista tehdään kiinnostavia kertomuksia. Sen takia tuntuikin hyvältä palata Kerten luokse, saada selville, miten tämän naisen elämä jatkuu. Ihan piti ostaa kirja uutena kirjakaupasta, vaikka harvoin kirjoja ostankaan (tänä kesänä on tullut tehtyä ostoksia kyllä koko vuoden tarpeisiin...). Pitkiin aikoihin en ole lukenut kirjasarjoja; nyt jo harmittaa, että seuraavaa saa odottaa hyvät ajat. Kertasin Lallin tarinan netistä, ja on kiinnostavaa seurata, miten se Havasteen mukaelmassa etenee.

Yksityiskohdat: Havasteen romaani on yksityiskohtien kyllästämä. Kuten Mari a Tuulen vihoja pohtiessaan totesi, se voi olla sekä heikkous että vahvuus. Havasteen perehtyneisyys näkyy Maan vihoissakin, ja toisin kuin ensimmäisen osan kohdalla, nyt minäkin aistin, että osa yksityiskohdista oli päälleliimattuja. Havaste kuvaa mennyttä niin kiinnostavasti, että useimmiten tieto punoutuu tarinaan ongelmitta, mutta esimerkiksi arvoitusten kertominen ei ollut minusta tarinan kannalta oleellista. Niihin palattiin useasti, aivan kuin Havaste olisi halunnut jakaa vähän liiankin innokkaasti tietämystään. Omana detaljinaan täytyy tässä vielä mainita Larrin osuus: hänen vuoronsa ovat niin lyhyitä, ettei lukija pääse tarttumaan niihin.

Kieli: Havasteen romaaneissa parasta on kieli. Se on selkeää, soljuvaa suomen kieltä, jossa pilkut ovat kohdallaan rytmittämässä lauseita ja joka on yksinkertaisuudessaan tyylikästä. Korulauseita ei tarvita, kun virkekulku on näin selkeää.

Naiseus: Maan vihojen sivuliepeessäkin todetaan, että Havaste kuvaa romaaneissaan vahvoja, itsenäisiä naisia. Minä jäin pohtimaan tämän valinnan merkitystä. Onko tarkoituksena voimauttaa nykynaista? Historiahan on pitkälti miesten kertomus, joten lienee syytäkin kuvata myös sitä, miltä tutut tarinat ovat voineet naisista näyttää. Ehkä on syytä kyseenalaistaa myös se käsitys, että entisajan naiset olisivat olleet tahdottomia, ajatuksettomia kotityökoneita. Naisen paikka on näkyvillä Havasteen romaaneissakin, mutta Kertte on kuin entisajan Peppi Pitkätossu, itsenäinen, vallalla olevia käsityksiä kumoava nainen. Rohkea, hurja päähenkilö.

Kristinusko: Havasteen romaanisarja valottaa kristinuskon saapumista js kyseenalaistaa sen oikeutuksen. Lukijana ei ole vaikea huomata samastuvansa Kertteen ja tämän kansanuskoon: kristinuskon alkuvaiheet vaikuttavat olleen väkivaltaista aivopesua, oman kulttuurin tuhoa. Tämän takia Havasteen romaanit tuntuvat niin arvokkailta: ne välittävät tietoa siitä, miten ennen on eletty. Luonnon helmassa on opittu kaikenlaista, uskottu hyvin eri tavalla. Jotenkin silti tuntuu, että luonnon kuuntelemisessa ja luonnonvoimiin uskomisessa on jotakin sellaista, jota olisi pitänyt varjella tarkemmin. Kerten ote elämään tuntuu puhtaammalta kuin nykyinen kaupunkilainen, menneisyyttä jopa halveksiva elämäntapa.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
Otava 1977 (1910)
189 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ähäh! Naurattaa!


Vaimo viskasi silloin vihaisena hänelle vihdan ja äyhkäsi vastaan:
”Siin’ on vihta! Ala kömpiä siitä saunaan luitasi hautomaan!...Ärjyy vielä siinä, kahmu, ja kiljuu kuin parempikin!”

Hän poistui vihaisena, ja Vatanen alkoi päivitellä:

”No vie sun vihtahousu tätä akttomana elämistä! Tuolla tavalla ne räiskävät ihan vasten silmiä!”

Tikusta asiaa: tulitikunhakureissu muuttuu rilluttelu- ja kosioreissuksi.


Lukulistalla: Lassilan (Untolan) kirja on ollut lukulistallani pitkään. Olen tullut tutustuneeksi suomalaisiin klassikoihin jonkin verran, mutta tämä on jäänyt lukematta. Kirja oli nimeltä tuttu vain ysiluokan äikäntunneilta, joilla käsiteltiin suomalaista kirjallisuutta. Jonkun luokkalaiseni piti sitten tämä teos lukea - en muista, lukiko, kun ilmeisesti osoittautui pitkäveteiseksi. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei teos välttämättä viihdytä 15-vuotiaita, sillä nykylukijalla Lassilan teos on jo sanastoltaankin haastavaa. Minua tämä kirja kuitenkin suuresti huvitti ja hauskuutti.

Suomalainen: Tulitikkuja lainaamassa on hyvin suomalainen kirja. Se on aiheeltaan pieni, jopa mitätön: mies lähetetään hakemaan tulitikkuja. Se kuvaa pienen maalaiskylän arkea, suomalaisia ihmistyyppejä. Nummisuutarit minulle tuli ensimmäisenä tästä rilluttelu- ja kosiokirjasta mieleen, samoin muistelin Niskavuortakin. Kaikki nämä teokset kuuluivat aikanaan mielestäni kategoriaan, joka ei mitenkään voisi miellyttää minua lukijana. Miten väärässä olinkaan! Nautin Lassilan pienoisteoksesta juuri sen takia, että se muistutti aiemmin lukemiani,

Juonenkäänteet: Lassilan kirjasta tulee hyvälle tuulelle. Sen ykkösvahvuus on humoristinen dialogi, joka kuljettaa tapahtumia eteenpäin. Tulitikkuja lainaamassa on sikäli tyypillinen komediakertomus,että kaikki alkaa pienestä mutta päätyy suuriinkin väärinymmärryksiin. Lopussa asiat palautetaan uomiinsa, ja aivan vihonviimeinen lopetus nauratti minua ääneen.

Hahmot: Suomalaisissa klassikoissa arvostan eniten hahmoja. Varsinkin tällaisissa komedioissa on kiinnostavaa seurata (tai päivitellä), miten sukupuolia kuvataan ja miten niiden tyypillisiä ominaisuuksia liioitellaan. Naiset räiskävät ja äyskivät, ovat varsin pahasuisia ja sikäli kaikkea muuta kuin alistettuja. Miehet puolestaan sortuvat ryyppämään ja rilluttelemaan heti, kun tilaisuus sellaiseen sattuu. Toisaalta tällaiset stereotyyppiset sukupuoliroolit palautetaan kohdilleen tarinan lopussa: vaimo palaa kotitöihin ja mies tilan isännäksi. Kaikeksi onneksi Lassilan teoksessa hahmoille ja heidän ominaisuuksille nauretaan ja lukija pääsee osalliseksi vitsailusta. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen, miten epäonniselta jokaisen hahmon elämä tuntui näyttävän.

Vanhana klassikkona Tulitikkuja lainaamassa ei tietenkään ole villinnyt blogimaailmaa (epäilemättä tämä on luettu kauan, kauan ennen kirjablogeja). Muun muassa Kirja-aarteita- ja Lue, ihminen! -blogeissa Tulitikkuja lainaamassa on kuitenkin luettu, ja näissäkin teksteissä palataan yläkoulu- ja äikäntuntitunnelmiin. Jos edellinen Lassila-lukukerta on teinivuosilta, suosittelen kyllä tarttumaan teokseen uudestaan!

torstai 2. heinäkuuta 2015

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

 
Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa
Nemo 2012 (2012)
114 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Heh. Hauskuuttaa!

ASIAKAS: Minulla olisi joitakin kirjoja, jotka haluaisin myydä (nostaa kirjat pöydälle). Haluaisin kolmekymppiä koko paketista.
KAUPPIAS: Tehän ostitte nämä meiltä viime viikolla?
ASIAKAS: Niin ostin.
KAUPPIAS: Niissä on edelleen meidän hintalappumme.
ASIAKAS: Niin on.
KAUPPIAS: …Te ette edes itse maksaneet näistä kolmeakymmentä euroa.
ASIAKAS: Niin, mutta katsokaas kun ne ovat nyt vanhempia kuin viime viikolla. Joten niiden on pakko olla arvokkaampia.

Tapahtui kerran kirjakaupassa...

Lyhykäisyys: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on helppo teos, lyhyt välipalakirja. Ahmin sen yhdeltä istumalta, mutta olisi sitä voinut säästelläkin; teoksen parhaat puolet eivät ehkä tule esiin kertalukemisella. Campbellin teos toistaa absurdeja mutta samalla toseja keskusteluja, joten kovin monipuolisesta kattauksesta ei ole kyse. Jutut olisivat ehkä huvittaneet vieläkin enemmän, jos niitä olisi ihmetellyt aina silloin tällöin.

Hauska: Tartuin tähän kirjaan nähtyäni, että se oli hauskuuttanut muutamia bloggaajatovereita. Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa on epäilemättä hauska, ja minulla on ollut jo pienestä asti tapana tarttua hassuihin lausahduksiin (parasta tekemistä perjantai-iltapäivisin oli mennä ystävän luo lukemaan Apu-lehden Lasten suusta -palstaa). Campbellin teoksessa hauskuus perustuu siihen, että lukija asettuu vastakkain asiakkaiden kanssa. Kirjojen suurkuluttajana on mahdotonta ymmärtää, miten eriskummallisesti ihmiset voivat kirjoihin, kirjakauppoihin ja lukemiseen suhtautua. Millaisia käsityksiä ihmisillä kirjoista ja kirjailijoista oikein onkaan!

Etiikka: Suurin anti Campbellin lausahduskokoelmassa oli se, että se jätti minut pohtimaan, millaisia asioita oikeastaan voi kertoa toisista eteenpäin. Olen miettinyt tätä usein, kun olen työskennellyt nuorien kanssa. En pidä ammattimaisena sitä, että julkisesti juorutaan nuorten sanomisista, niin hauskoja kuin ne osaavat ollakin. Toisaalta sosiaalinen kanssakäyminen perustuu pitkälti hauskoihin anekdootteihin, anonyymeihin kertomuksiin. Sitä, missä kulkee raja hyväntahtoisen kerronnan ja toisen nolaamisen välillä, olen miettinyt paljonkin. Se, mikä itsestä vaikuttaa hirvittävän hauskalta, on voinut olla toiselle vakava tai, jos huvittunut henkilö ei ole pystynyt pitämään pokkaansa, jopa nöyryyttävä kokemus. Niitä, joiden kanssa työskentelee, on osattava arvostaa. Campbell kirjoittaa sattumuksista hyvällä maulla, mutta aiheensa puolesta Kummallisia kysymyksiä kirjakaupasta sai minut taas muistamaan, miten vaikeita asioita huumori ja toiselle nauraminen ovat.

Kummallisista kysymyksistä ovat huvittuneet myös muun muassa Kirjaneito, Anni ja Tiina.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
WSOY 2015 (2014)
Suom. Lotta Toivanen
190 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Mmm. Menettelee.Kiinnostava 
aihe, joka ei kestä loppuun saakka.
"Hän sulki laukun nopeasti. Kysymys oli nyt miltei eettinen: pitäisikö hänen ottaa laukku mukaansa vai jättää se siihen. Jossainpäin kaupunkia on nainen, jolta on taatusti varastettu omaisuutta, ja hän on hyvin luultavasti luopunut kaikesta toivosta nähdä sitä enää ikinä. Minä olen ainoa, joka tietää, missä laukku on, ajatteli Laurent, ja jos minä jätän sen tähän, roskakuskit tuhoavat sen tai se varastetaan uudestaan."
Ranska, Pariisi. Kirjakauppias löytää kujalta käsilaukun ja haluaa selvittää omistajan.

Muistutuksia: Punaisen muistikirjan nainen muistutti minua monesta asiasta. Se toi mieleeni kaikki viimeaikaiset ranskalaiset kirjat, joita olen lukenut (lisää alempana), ja se muistutti minua useammastakin kirjailijasta. Yhteys Patrick Modianoon on ilmiselvä: nobelisti näyttelee Laurainin romaanissa keskeistä osaa. Oma Modiano-hetkeni oli hämärä ja epäselvä, mutta alkuhetkillä mietin, että ehkä tässä on jotakin samankaltaista. Kirjailijaviitteet eivät minua kuitenkaan vakuuttaneet. Toinen mieleeni tullut kirjailija on José Saramago, sillä Laurain upottaa repliikkinsä samalla tavalla muun tekstin sisään. Kolmanneksi mieleeni juolahti, ikävä kyllä, Nicolas Barreau, jonka samantyyppiseen romaaniin en pystynyt kiintymään millään asteikolla.

Hyväntuulenkirja: Tässä kirjassa ei tapahdu mitään pahaa. Punaisen muistikirjan naista on helppo ja miellyttävä lukea, ja jos siinä olisi selkeästi erotellut vuorosanat, se sopisi äidillenikin. Tätä kirjaa voisi luonnehtia kaikin puolin mukavaksi. Lukijalle ei jää paha mieli, mutta se täytyy tunnustaa, että odotin enemmän. Odotin vähän taiteellisempaa, vaikeaselkoisempaa. Hyväntuulisuuden vastakohtana ovat ennalta-arvattavuus, tarkkaan ja tutusti valitut henkilöhahmot ja ratkaisut ja vaihtelevat kertojat. Mieleni tekisi kehua tätä kepeänä kesälukemisena, mutta en kuitenkaan pysty. Parasta tässä oli lyhyys: kirja oli nopeasti ohi. Positiivisempia elämyksiä kirja on tarjonnut muun muassa Lukuneuvojalle.

Pariisi:Kuvittelenko vain, vai onko Suomessa tarjolla runsaanpuoleisesti ranskalaista kirjallisuutta? Tuntuu, että joka kerta, kun käyn kirjastossa, mukaani tarttuu jotakin ranskalaista. Aiemmin nautin näistä kirjoista, mutta nyt olen alkanut kyllästyä kliseiseen Pariisi-kuvaan. Kirjoja, kahviloita, Eiffelin torni, rakkaussuhteita...tuntuu, että olen kokenut aika montaa kertaa sen, mistä Laurainkin romaanissaan kertoo. Samaan päätelmään on tullut myös Krista.

Laukkuni: Tämän kirjan jälkeen on tietenkin mahdotonta olla tutkimatta omaa laukkuaan. Jo aiemmin olen paljastanut, mitä kirjahyllyni kertoo minusta. Nyt paljastuu hieman lisää. Tärkein huomio lienee se, että olen kovin tyypillinen nainen: laukussani on kaikenlaista. Se, mitä etsin, ei yhdellä kuopaisulla löydy. Laukkua on aina pengottava. En myöskään ole erityisen taitava järjestelemään asioita. Tällä hetkellä ensimmäiseksi kerrokseksi ovat muodostuneet muun muassa lompakko (sinapinkeltainen), kirjastokuitteja, sateenvarjo (punaraidallinen, hieman rikkinäinen) ja allergialääkkeitä. Apteekkikamoihin kuuluvat myös särkylääkkeet, Bafucinit (tyhjä, olen kipeänä) ja korvatulpat. Laukun keskikerroksesta löytyy runsaasti rypistyneitä kuitteja, lisää allergialääkkeitä (paketti aukesi kerran kassiini, enkä ole jaksanut poimia liuskoja kaappiin) ja nenäliinoja. Pohjakerroksesta löytyy kyniä, pyyhekumi, liuska hiuspinnejä, kuulokkeet, joista puuttuu toinen pehmusteista, sekä yksi käsiendesinfiointipyyhe. Pidän mukanani myös huulirasvaa ja pikkupompuloita. Jokaiseen laukkuun kuuluu kuitenkin jotakin todella kummallista, ja minun tapauksessani kyse on äitini parittomasta nilkkasukasta, joka jäi vierailulta luokseni ja jonka olen päättänyt äidille palauttaa.