torstai 30. heinäkuuta 2015

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014 (2012)
Suom. Hilkka Pekkanen
327 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Klap, klap. Välillä sujuu, välillä tahmoo. 

"Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteella, joka oli alun perinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti kovaa vauhtia ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oma mielesä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt."
Vanhan miehen matka itseensä ja menneisyyteen.

Etta ja Otto ja Russell ja James: Harold Fryn odottamatonta toivioretkeä lukiessa on vaikea välttyä muistelemasta Hooperin romaania Etta ja Otto ja Russell ja James. Alusta alkaen moni asia tuntuu samalta: on vanhuksia, muistamista ja unohtamista, matkalle lähtemistä. Jopa kansikuvan värimaailma henkii samaa tunnelmaa. Alussa säikähdin tätä samankaltaisuutta, mutta kiitollisena muistin Hooperin romaanin hienona lukukokemuksena. Siinä missä Etta ja Otto ja Russell ja James kuvaa naisen ja tälle läheisten miesten suhdetta ja matkaa toisiinsa, Joyce ottaa keskushenkilöksi miehen ja hänelle läheiset naiset. Molemmissa romaaneissa lähdetään pois, kauas, molemmissa muistellaan, molemmissa kävellään. Matka - henkinen kasvu, itsensä kohtaaminen - on paitsi henkinen myös hyvin fyysinen prosessi. Siinäkin mielessä nämä kaksi romaania muistuttavat toisiaan, että kumpaankaan en rakastunut varauksetta mutta onnistuin silti nauttimaan molempien teosten viehättävästä, herttaisesta tarinasta.

Matka: Matkan tekeminen on sinänsä kulunut vertauskuva sisäiselle kasvulle ja kehittymiselle. Suhtaudun näihin toistettuihin tarinoihin aina vähän varovasti: meri, saaret ja matkat saavat olla persoonallisia toimiakseen. Joycenkin romaanissa elementit ovat tarinoista tuttuja, mutta se ei lukemista häirinnyt. Joyce kirjoittaa niin vaivattomasti ja selkeäsanaisesti, että matkaamisen merkitykset avautuvat lukijalle helpolla, miellyttävällä tavalla. Kun päätös lähtemisestä, elämänsuunnan muuttamisesta syntyy, maisemat kirkastuvat, kasvit versovat uusia alkuja. Pitkä matka Haroldin menneisyyteen muuttuu kuitenkin ylämäiksi, kipeiksi jaloiksi, ränsistyneiksi taloiksi ja luurankomaisiksi maisemiksi.

Pitkä: Harold Fryn odottamaton toivioretki saattaa tuntua pitkältä. Se rakentuu tavanomaisista asioista, ja vaikka se on kirjoitettu tyylillä, matkan varrelle sattuvat ihmiset ja tapahtumat tuntuvat toisinaan ennalta-arvattavilta. Pysähdykset, ihmiset, avunantajat ja vastoinkäymiset on suunniteltu juuri matkaa varten, edistämään ja hankaloittamaan. Kullakin on oma tarkoituksensa, ja henkilöiden tarkoituksenmukaisuus paistaa läpi. Matkaromaaneihin tällaiset itsestäänselvät valinnat sopivat - tai ehkä pikemminkin kuuluvat - mutta toisinaan helposti avautuvat merkitykset latistivat tunnelmaa. Kovin yllätyksellistä matkanteko ei ollut. Loppuvaiheessa ylä- ja alamäet alkoivat puuduttaa, ja yhtäläisyydet Hooperin kirjaan hämmensivät.

2 kommenttia:

  1. Luin keväällä Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulun. Se oikeastaan avasi hyvin tuon kirjan tarinan. Kirjailija ei kuvaa sitä jatkoksi, vaan se on rinnakkaisteos. Näin tarina sai kummankin puolen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo rinnakkaisteos kiinnostaa minua kyllä kovasti! Idea toisesta näkökulmasta vaikuttaa mielenkiintoiselta.

      Poista