keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Paula Havaste: Maan vihat

Paula Havaste: Maan vihat
Gummerus 2015
452 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma:  Terveheksi. Odotan jo jatkoa.
- Mikä nyt? Arimo kysyi huomatessaan lopulta Kerten ilmeen. - Merihän se vain on. Kun pääset lähemmäs, huomaat että se osaa myös kannatella, tarjoaa ruokaa ja nopeamman väylän paikasta toiseen kuin mikään muu. 

Kerten piti istua kiven päällä pitkään, kääntää selkänsä merelle ja katsoa taaksepäin. Takana oli luotettavaa maisemaa, jossa mäki vaihtui toiseksi, välissä oli metsää ja suota, jossakin kimalteli pieni järvi ja pikkuruinen lampi, kapea joki tai puro.
Se oli hänen maisemansa, sellainen jossa hän selvisi.

Kertte, toisen miehen naiseksi lupautunut, lähtee kotikylästään. Menneet säilyvät mielessä.

Paluu: Keväällä silmäni aukesivat historiallisille romaaneille. Maan vihoja edeltävä romaani, Tuulen vihat, ihastutti minut ikihyviksi. Olen aiemmin karttanut historiallisia romaaneja, pitänyt niitä tylsinä, liian totisina ja tosina. Havaste opetti minut ymmärtämään, miten tutuista tarinoista tehdään kiinnostavia kertomuksia. Sen takia tuntuikin hyvältä palata Kerten luokse, saada selville, miten tämän naisen elämä jatkuu. Ihan piti ostaa kirja uutena kirjakaupasta, vaikka harvoin kirjoja ostankaan (tänä kesänä on tullut tehtyä ostoksia kyllä koko vuoden tarpeisiin...). Pitkiin aikoihin en ole lukenut kirjasarjoja; nyt jo harmittaa, että seuraavaa saa odottaa hyvät ajat. Kertasin Lallin tarinan netistä, ja on kiinnostavaa seurata, miten se Havasteen mukaelmassa etenee.

Yksityiskohdat: Havasteen romaani on yksityiskohtien kyllästämä. Kuten Mari a Tuulen vihoja pohtiessaan totesi, se voi olla sekä heikkous että vahvuus. Havasteen perehtyneisyys näkyy Maan vihoissakin, ja toisin kuin ensimmäisen osan kohdalla, nyt minäkin aistin, että osa yksityiskohdista oli päälleliimattuja. Havaste kuvaa mennyttä niin kiinnostavasti, että useimmiten tieto punoutuu tarinaan ongelmitta, mutta esimerkiksi arvoitusten kertominen ei ollut minusta tarinan kannalta oleellista. Niihin palattiin useasti, aivan kuin Havaste olisi halunnut jakaa vähän liiankin innokkaasti tietämystään. Omana detaljinaan täytyy tässä vielä mainita Larrin osuus: hänen vuoronsa ovat niin lyhyitä, ettei lukija pääse tarttumaan niihin.

Kieli: Havasteen romaaneissa parasta on kieli. Se on selkeää, soljuvaa suomen kieltä, jossa pilkut ovat kohdallaan rytmittämässä lauseita ja joka on yksinkertaisuudessaan tyylikästä. Korulauseita ei tarvita, kun virkekulku on näin selkeää.

Naiseus: Maan vihojen sivuliepeessäkin todetaan, että Havaste kuvaa romaaneissaan vahvoja, itsenäisiä naisia. Minä jäin pohtimaan tämän valinnan merkitystä. Onko tarkoituksena voimauttaa nykynaista? Historiahan on pitkälti miesten kertomus, joten lienee syytäkin kuvata myös sitä, miltä tutut tarinat ovat voineet naisista näyttää. Ehkä on syytä kyseenalaistaa myös se käsitys, että entisajan naiset olisivat olleet tahdottomia, ajatuksettomia kotityökoneita. Naisen paikka on näkyvillä Havasteen romaaneissakin, mutta Kertte on kuin entisajan Peppi Pitkätossu, itsenäinen, vallalla olevia käsityksiä kumoava nainen. Rohkea, hurja päähenkilö.

Kristinusko: Havasteen romaanisarja valottaa kristinuskon saapumista js kyseenalaistaa sen oikeutuksen. Lukijana ei ole vaikea huomata samastuvansa Kertteen ja tämän kansanuskoon: kristinuskon alkuvaiheet vaikuttavat olleen väkivaltaista aivopesua, oman kulttuurin tuhoa. Tämän takia Havasteen romaanit tuntuvat niin arvokkailta: ne välittävät tietoa siitä, miten ennen on eletty. Luonnon helmassa on opittu kaikenlaista, uskottu hyvin eri tavalla. Jotenkin silti tuntuu, että luonnon kuuntelemisessa ja luonnonvoimiin uskomisessa on jotakin sellaista, jota olisi pitänyt varjella tarkemmin. Kerten ote elämään tuntuu puhtaammalta kuin nykyinen kaupunkilainen, menneisyyttä jopa halveksiva elämäntapa.

4 kommenttia:

  1. Luin Tuulen vihat ja pidin siitä. Olen pitänyt Havasteen kirjoista, mutta nyt jätän väliin. Aihe on nyt liian liki minua, että haluan lukea vapaalla ihan muuta. Väännän juuri tuota aihetta muuten ihan tarpeeksi. Olen arvostanut tuota taustatyötä ja perinnettä.

    VastaaPoista
  2. Ihan totta - joskus on parasta skipata kirjat, jotka liittyvät liian läheisesti muuhun elämään tai muistuttavat siitä. Mukavintahan lukemisessa on juuri se, että se vie toisiin maailmoihin, toisiin ajatuksiin. Siinä tehtävässä Havasteen kirjat ovat kyllä omalla kohdallani onnistuneet täysin.

    VastaaPoista
  3. Minä pidän Havasteen kirjoista valtavasti ja eritoten tuo perinteiden ja kansanuskon esittely on kiehtovaa. Ja juuri tuollaistahan kristinuskon tulo on varmasti aluksi ollut, sillä tuskin ihmiset ovat ihan helpolla vaihtaneet sukupolvesta toiseen jatkuneita perinteitä ihan toisiksi.
    Jossakin Havasteen aiemmassa kirjassa minullakin on ollut päälleliimaamisen fiilis, mutta ei näissä Kertteä kuvaavissa kirjoissa. Informaatiota on toki valtavasti, kaikille se ei välttämättä sovi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, paljon kiinnostavaa tietoa Havasteen kirjoista saa, ja ainakin minusta romaanien maisema yksityiskohtineen tuntuu varsin uskottavalta. Välillä piti silti pysähtyä pohtimaan, mihin kaikkea informaatiota oikein tarvitsisi. Onneksi Havasteen romaanit ovat muilta osin niin vahvoja, että tämä seikka ei jäänyt häiritsemään.

      Poista