torstai 21. maaliskuuta 2019

Joka päivä on naistenpäivä -haaste: Marguerite Duras - Emily L.

Marguerite Duras: Emily L. 
Otava 1989 (1987)
Suom. Annikki Suni
PIsteitä: 5/5
Emily L:ssä ei tapahdu paljon: pariskunta istuu baarissa, tarkkailee ympäristöä. Joitakin sanoja vaihdetaan, mutta eniten liikkuu aika. Tarinaa kehystää imperfektimuotoinen kerronta, jossa tapahtunutta peilataan nykyhetkestä käsin; välillä ollaan tapahtuma-ajassa, jossa nainen puhuttelee rakastettuaan preesensissä. Toisinaan kerronta etäännyttää pariskunnan ja siirtyy kuvaamaan merielämää viettävää pariskuntaa, kapteenia ja tämän vaimoa. Duras liikuttaa eri näkökulmia taitavasti ja rakentaa niistä yhtenäisen kudelman. Romaanissa kiehtoo sen vähäeleisyys.


Emily L:ssä on kiinnostavaa tapa, jolla Duras kuvaa pelkoja. Jo romaanin alussa nainen joutuu kohtaamaan omat rasistiset pelkonsa, kun hänen ensimmäinen ajatuksensa korealaisturisteista on, että nämä ovat tulossa tekemään väkivaltaa. Emily L:ssä korostuukin monella tapaa se, että kaikki ei ole siltä mitä näyttää: rodullistetut eivät ole stereotypian mukaisesti pahoja, sivukorvalla kuultu tarina kapteenin vaimosta ei kerro kaikkea tämän elämästä, eikä rakastettu olekaan enää niin rakas kuin on halunnut uskotella.

Vaikka Emily L. käsittelee uskomuksia ja niiden sirpaloitumista, näyttäytyy Durasin romaani minulle eniten kuvauksena naisen asemasta. Durasin kuvaamat naiset eivät ole onnellisia vaan kaipaavat jotakin, mitä eivät ole saaneet. Päähenkilö koettaa saada otetta rakastetustaan mutta kokee tulleensa torjutuksi; kapteenin vaimo tekee kuolemaa - ainakin parisuhde tekee - ja hänen miehensä on rajoittanut hänen elämäänsä; baarin emäntä on lähdössä toiselle mantereelle paremman elämän  perässä. 


Emily L:stä tulee väistämättä mieleen monia naisklassikkoja. Lukijalle ilmenee, että kapteenin vaimon lempeyden taustalla onkin kipeitä asioita. Naisen kirjailijuus - runojen kirjoittaminen - on tullut kapteenille paitsi yllätyksenä myös kauhistuksena ja tämä on pyrkinyt tuhoamaan naisen uran kirjoittajana. Mieleen tulee väistämättä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja se, kuinka mies niin kovin usein on rajoittanut naisen ammatillista kehittymistä. Myös Woolf omine huoneineen pyörähtelee mielessä, kun luen Durasin teosta. Emily L:ään vertautuvien klassikkoteosten tapaisesti Duras kuvaa osuvasti sitä, miltä näyttää, kun mies huomaa, että naisella on omakin elämänsä eikä tämä ole omistanut kaikkea puolisolleen:

Runo näytti siltä kuin se olisi tarkoitettu loukkaamaan kapteenia. Ja vielä enemmänkin: runossa ei kapteenia otettu mitenkään huomioon. Kapteeni oli piinapenkissä. Hän oli juuri sinä päivänä miettinyt mitä ihmettä oli saattanut tehdä joutuakseen niin arvottamaksi naisensa silmissä - ja myös mitä hänen olisi pitänyt tehdä, jotta hänen olemassaolonsa näkyisi runossa, vaikka hyvin etäisenä vihjeenä. Ja sitten hän oli tajunnut mielestään kammottavan totuuden että häntä ei ollut koskaan ollut olemassa naisen maailmassa eikä tulisi koskaan olemaankaan.

Onko Marguerite Duras teille tuttu kirjailija? Mihin teokseen kannattaisi tutustua seuraavaksi? 


tiistai 19. maaliskuuta 2019

Lyhäreitä

Luen enemmän kuin ehdin kirjoittaa. Seuraavaksi mitä lyhyimpiä koosteita muutamasta lähiaikoina luetusta teoksesta.

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Pohjoisesta kalastajakylästä katoavat kalat, ja ympäristökatastrofi johtaa myös perhesuhteiden rakoilemiseen. Finn haluaa pelastaa sekä perheensä että kalat mutta joutuu luovimaan autioituvassa kylässä yksin. Cora kaipaa irtiottoa. Finnin ja Coran tarina kietoutuu heidän vanhempiensa tarinaan. Hooper kirjoittaa kaunista, hitaasti etenevää, aalloillaan keinuttavaa tekstiä, jota on ilo on lukea.

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Lehdon runokokoelma saa minut pohtimaan, millaista on arvokas elämä. Kenen elämä on arvokasta? Pitääkö surra naista, joka menehtyy vuorille ja jättää jälkeensä lapsen, vai kenties iloita siitä, että hän on jo saanut elää hyvää elämää? Entä miten arvioida elämää, jota joutuu elämään kuplapallossa? Kaunista, kiinnostavaa runoutta.

Reetta Pekkanen: Kärhi

Olen innostunut lukemaan runoutta. Kärhi on kielellisesti kiinnostava, sanoilla ja tavuilla leikkivä teos, etymologiaa mutta myös kokemuksia jahtaava teos. Runot ovat lyhyitä, aforismimaisia, ja ne jättävät paljon sanomatta.


sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Jaana Seppänen: Outokuoriaiset

Kun luin Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput -esseekokoelmaa, provosoiduin kirjoittajien tavasta arvottaa kirjallisuutta. Teos korostaa postmodernistisen, kokeilevan, rakenteella ja kielellä leikkivän kirjallisuuden merkitystä ja pitää sitä esimerkiksi juonivetoista kirjallisuutta parempana. 

Vaikka olen itse lähtöisin korkeakoulutetusta perheestä ja olen itsekin suorittanut maisterintutkinnon (suomi, kirjallisuus), en lämpene elitistiselle kirjallisuudelle tai kirjallisuuskäsitykselle. En pidä ajatuksesta, että olisi olemassa yksi tai muutama hienompi tapa, jolla ajatuksiaan voi jäsentää, ja että ne toiset olisivat jollakin tavalla yksinkertaisia, lukijaa halveksuvia tai heidät pettäviä teoksia. Uskon, että jokaiselle genrelle on oma paikkansa, sillä ihmiset lukevat eri tarpeisiin. Toiset kaipaavat korkealentoista sivistyssanasuota, johon upota, toiset tarvitsevat selkeän, jämäkän rakenteen ja jotakin tuttua, johon turvautua. Tässä kohdin minun on kai aika nöyrtyä ja antaa tunnustusta myös Juha Vuorisen kirjoille, joita olen kovin usein moittinut mutta jotka ovat saaneet monet ei niin aktiiviset lukijat lukemaan. 

En voinut olla ajattelematta Sinikka Vuolaa ja Tommi Melenderiä, kun luin Jaana Seppäsen Outokuoriaiset-esseekokoelmaa. Tahtomattanikin pohdin, että tämä on nyt sitä, mitä elitistisissä (tai ainakin korkeastikoulutettujen, paljon lukeneiden, kieliä osaavien, ehkä usein varakkaidenkin ihmisten) kulttuuri- ja kirjallisuuspiireissä arvostettaisiin. Seppänen ei selittele vaan leikittelee kielellä ja tyyleillä, ottaa haltuunsa analyysinkohteidensa tyylikeinot, viittaa toisiin taideteoksiin, viljelee sivistyssanoja ja hyppii rohkeasti kielestä toiseen. Niin - tämä on kai sitä, mikä välttelee kaikkea kaupallistettua, turvallista, tuttua, ennalta-arvattavaa, ja on siten niin kiehtova lukukokemus niille, joita tuttuus ahdistaa. 

Outokuoriaiset on hieman outo teos. Se on itsekin kuin outokuoriainen - biologisia kokoelmia tuhoava hyönteinen - sillä se tuhoaa totuutta ja välillä valhettakin. Seppänen käsittelee teoksessaan teemoja ja taideteoksia, jotka puhututtavat totuudenjälkeisessä ajassa, ja pohtii, onko totuutta olemassa ja mihin valhetta tarvitaan. 

Outokuoriaiset oli minulle paikoin lähes yhtä inhottava kokemus kuin se hetki, jolloin löytää keittiöstään sinne kuulumattomia hyönteisiä. Aika monesti teki mieli vain sulkea kaapinovi tai jauhopussi ja unohtaa sinne hyönteiset ja koko teos. Samanaikaisesti tuntui kuitenkin välttämättömältä toimia ja lukea Outokuoriaiset loppuun - saada ehkä jotakin tolkkua asiaan tai ainakin siivota tuholaiset pois mielestä ja lukulistalta. 

Minua vieraannutti Outokuoriaisissa se, minkä ajattelen monia kiehtovan: Seppäsen kieli. Seppänen ei tavallaan rönsyile mutta kuitenkin lauseet lavertelevat ja kiemurtelevat, ja pysyäkseen mukana tekstissä lukijalta vaaditaan aika paljon. Etäännyin jo pelkästään siitä, etten tuntenut kaikkia niitä kulttuuriteoksia (kirjoja, teorioita, elokuvia), joihin Seppänen teoksensa pohjaa. Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsi kieli, joka vilisi sivistyssanoja ja abstrakteja lausekkeita kuin metsäpolku muurahaisia. Friktio, emootio, human interest, informatiivismarkkinoinnillinen.En innostu myöskään kielillä leikittelemisestä, latinankielisistä lausahduksista tai ranskankielisistä värssyistä. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki, mutta koin ahdistavana sen, että tekstien ymmärtäminen, monisävyisyyden tunnistaminen ja intertekstuaalisten (toisiin teoksiin viittaavien) viitteiden havaitseminen vaatii Outokuoriaisissa niin paljon sivistystä. Jäin jumiin myös siihen, etten aina tiennyt, miten Seppäsen tekstejä lukea. Kirjoittaako Seppänen totta? (Tuskin.) Kuuluuko tekstiä lukea niin kuin siinä lukee vai onko sanoma rivien välissä? (Ehkä rivien välissä.) 

Outokuoriaiset on teos niille, jotka haluavat tutustua esseistiikkaan, nauttia intertekstuaalisista viitteistä ja pohtia totuuden ja valheen rajaa. Seppäsen teos on kieli- ja kirjallisuustaitoisille kulttuuri-ihmisille - minun tekee mieli sulkea itseni tuosta ryhmästä pois, mutta huomaan, että koulutukseni ja osaamiseni myötä väistämättä ryhmään kuulun. 

Jaana Seppänen: Outokuoriaiset
WSOY 2019
302 s.
Pisteitä: 3/5

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Saara Turusen Medusan huone: liikkein ja katsein mieskaanonia purkamassa

Minusta on tullut vähän fanityttö. Kaikki, mitä Saara Turunen kirjoittaa, inspiroi minua valtavasti. Rakkaudenhirviöstä ja Sivuhenkilöstä on tullut minulle henkilökohtaisesti tärkeitä kirjoja, jotka kielentävät niitä seksistisiä, loukkaavia kokemuksia, joita naisena joutuu elämään. Nyt löysin itseni myös lavalta, liikkeistä ja katseista, kun kävin feministiystävieni kanssa katsomassa Turusen uuden näytelmän Medusan huoneen Q-teatterissa..

Medusan huone rakentuu episodeista, joita yhdistävää vallan ja sukupuolen tematiikka. Lavalla nähdään erilaisia mies- ja naisoletettuja hahmoja, joiden käyttäytymistä, elämää ja kehoa sukupuoli ja valtasuhteet määrittävät. On tyttö, jonka kuukautiset muuttavat naiseksi; sihteeri, joka mielistelee esimiestään, miesporukka, joka hiljentää formuloilla naisen äänen. Turusen Rakkaudenhirviöstä ja Sivuhenkilöstä tutut feministiset aihiot ovat siis läsnä myös Medusan huoneessa, joka osoittaa, miten monella tavalla fyysistä sukupuoleen liittyvä valta on.

Taideteokset ovat parhaimmillaan silloin, kun ne sitoutuvat yhteen muun taiteen kanssa. Medusan huoneessa kommentoidaan ovelasti ja terävästi mieskirjallisuutta tai pikemminkin miesklassikkoa: koko sitä miehistä kirjallisuuskaanonia, jossa nainen on vittu tai hyvä perse tai ehkä isot tissit. Toisaalta intertekstuaalisuus voi syntyä katsojan tulkinnoista, kuten itse huomasin, kun kiinnitin huomioni lavastukseen kuuluneeseen pieneen tauluun, joka esitti aaltoilevaa merta. Miira Luhtavaaran runokokoelmassa Sinusta roikkuu valoa meri symboloi naisen seksuaalisuutta. Tästä viitekehyksestä tarkasteltuna tuntuikin kiinnostavalta ja ajatuksiaherättävältä se, kun näytelmän loppupuolella yksi mieshahmoista kävi korjaamassa vinon taulun suoraksi ja asetti - suoristi - naisen siis paikoilleen. Paikalleen asettumisen tai asettamisen tematiikka onkin tuttu monista naisia käsittelevistä kaunokirjallisista teoksista: vaikka naishahmo näennäisesti ottaisikin itsenäisiä askelia ja kenties rikkoisi rajoja, lopussa vieraannuttava, hämmentävä asetelma korjataan sillä, että nainen löytää elämänsä miehen ja päätyy naimisiin. Sinänsä pieni liike 1,5-tuntisin näytelmän aikana saakin siis suorastaan järisyttäviä merkityksiä, kun sitä tarkastelee liikkeenä ja liikkeen merkityksenä.

Liike näkyy vahvasti myös toisessa lempikohtauksessani. Aviopari hääasuissaan astuu sisään ikkunasta, jota peittävät valkoiset verhot. Nainen astelee lavan eteen, mies näyttää yleisölle mustaa, likaista kättään. Mies pyyhkii kätensä väkivaltaisesti valkoiseen verhoon. Puhdas, viaton nainen on raiskattu.

Turusen näytelmässä on aseteltu täyteen naiseuden symboleita. Kanapäinen hahmo vetää katsojan huomion käsitykseen kimeääänisestä, tyhmästäkin olennosta. Useassa kohtauksessa naiseus määrittyy mekon tai hiusten kautta. Peruukkeja keppiinsä (siis naisia penikseensä) survova mies käyttää törkeää väkivaltaa: hän survoo peruukin (naisen) tahtomaansa vaikka väkisin.

Turusen kuvaukset seksimistä ja sukupuoleen liittyvästä vallasta ovat tarkkanäköisiä. Medusan huoneessa ääntä käytetään vain silloin, kun sitä tarvitaan - moni asia rakentuu liikkeestä ja katseesta. Näytelmän hiljaiset hetket viehättävät minua: nainen hiljennetään usein sanattomasti. Medusan huone oli kulttuurielämys, josta nautin esityksen kivuliaisuudesta huolimatta kovasti. Tuskin maltan odottaa, että Turusen näytelmät julkaistaan kokoomateoksena - tarvitsen Tavallisuuden aaveen ja muita näytelmiä omaan hyllyyni. 


Medusan huone Q-teatterissa:

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho 
Valosuunnittelu: Ada Halonen 
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro 
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina RajakangasGraafinen suunnittelu: Aino Nieminen

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

runo19: Miira Luhtavaaran Sinusta roikkuu valoa

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa
Teos 2019
96 s.
Pisteitä: 5/5
Tämä on töyhtöhyyppä. Tämä siipirikko. Tämä pyrstötähti. 
Ja tämä tässä on minun ruumiini! Kas, se on muuttunut täplik-
kääksi! Se ei enää heijastele, se pursuaa ja on ottanut itseensä. 

En taida haluta uutta, en taida saada mistään enää uutta
ruumista, sellaista joka ei olisi jatkuvasti pukenut toisen kenkiä,
laittanut ruokaa toisen suuhun, pessyt alapäätä, nostanut tuoliin,
leikannut kynsiä, harjannut tukkaa. Ne ovat mustelmia, pieniä
koukkuja ja kukintoja, joihin iho on jäänyt kiinni. 

Yllä olevassa runossa runonpuhuja on kyllästynyt olemaan äiti. Äitinä oleminen on fyysistä Miira Luhtavaaran runokokoelmassa Sinusta roikkuu valoa, ja äidiksi tuleminen on fyysinen muutos. Lainatussa katkelmassa runonpuhuja tarkastelee itseään ja huomaa, ettei ole enää sellainen kuin ennen: keho ei heijasta vaan on muuttunut ruumiiksi, ainakin lähes kuolleeksi, ja pursuaa eri suuntiin eikä pysy paikallaan. Toisessa säkeistössä runonpuhuja huokaa itsekseen, ettei ehkä tahdokaan uutta kehoa, kunnes korjaa, että ei siis enää saa sellaista - äitiys on muuttanut häntä pysyvästi. 

Sinusta roikkuu valoa -kokoelmassa muutoksesta on tullut - tai ainakin se sellaiselta tuntuu - pysyvää. Margot ja Boris saavat ensimmäisen lapsensa, ja maailma järkkyy. Vedenalainen todellisuus nousee pinnalle ja etäännyttää puolisoita toisistaan ja samalla kuitenkin keinuttaa heitä samaa tahtia.

Meri näyttäytyy Luhtavaaran kauniskielisessä kokoelmassa seksuaalisuuden symbolina. Kun nainen saa toteuttaa seksuaalisuuttaan ja nauttia kehollisuudestaan, hänestä roikkuu valoa. Kun arki tyrskyää perheen yli, meri muuttaa muotoaan. Jos se on ennen ollutkin pyhä ja haluttu asia, yhtäkkiä meri ei symboloi mitään yksityistä vaan jotakin, jota suoritetaan ja tehdään silloin, kun muulta arjelta, lapselta, siihen ehtii. Yhtäkkiä meri pakenee ja jättää jälkeensä ihmisten sinne heittämät roskat: kaikki se, mikä seksissä ja seksuaalisuudessa on ollut kaunista ja viehättävää, katoaa roskaiselle hietikolle.Margotin ja Boriksen haaveet eivät kohtaa: toinen kaipaa voimakkaampia otteita, toinen koettaa suorittaa niin helpolla kuin nautinnon voi vain saada.

Luhtavaara kuvaa koskettavasti sitä, miten seksuaalisuus, läheisyyden tarve ja seksi muuttuvat elämän mukana. Pienelle Lululle omasta kehosta nauttiminen on vielä erilaista kuin aikuisilla: 

Lulu ei halua riisuutua rannalla, ei halua kastella varpaita mereen,
ei halua että jokin niin suuri ja tuntematon aaltoilee hänessä ilman
sukkia

Olen lukenut tänä vuonna muutaman runokokoelman ja ainakin ollut huomaavinani, että vähä vähältä runoista kirjoittaminen muuttuu helpommaksi. Luhtavaaran runot puhuttelivat minua erityisellä tavalla: ovathan kehollisuus, seksuaalisuus ja ihmisten välisten suhteiden rakentaminen teemoja, joista keskustelen mielelläni. Tyynen ja vellovan meren ristiriidassa on jotakin kiehtovaa ja silti samastuttavaa: vesi aaltoilee, väistämättä, eri tavoin eri aikoina. Niin kai tekee elämäkin.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tartuin Tuukka Pietarisen esikoisteokseen Yksin ja toisin Tekstiluola-blogin Tuomaksen suosituksesta. Yksinäisyyttä sekä yksin ja toisen kanssa olemisen suhdetta kuvaava runokokoelma onkin varsin puhutteleva - varsinkin, jos rakastaa kielen monimerkityksisyyttä ja sanojen suhteista syntyviä kielileikkejä. 

Yksin ja toisin -teoksen ytimessä ovat ihmiset ja heidän suhteensa toisiin. Runoissa vilahtelevat hahmot ovat pääosin yksinäisiä tai pohtivat suhdettaan toisiin. Runossa "Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi" hän on ihmisenä näkymätön: kaikki katsovat hänen ohitseen, eikä hänen puheestaan välitetä. Runon keskiössä oleva hän näyttäytyykin ihmisenä arvottomana mutta materiaalina tarpeellisena: ihminen on yhteiskunnassa hyödyke, jonka voimavaroja voidaan käyttää, kierrättää ja lopulta polttaa loppuun. Pietarisen kaupunginrakennusmetafora on kiinnostava ja moniulotteinen. 

Pietarisen teoksessa asiat ja elävät olennot yrittävät etsiytyä omille paikoilleen kuin kuvat, jotka on ensin leikattu pois paikaltaan: 

Niityn muotoinen aukko tyhjyydessä
Niityn muotoisessa aukossa hevosen muotoisia aukkoja
Nyt niihin laukkaavat todelliset hevoset

Pietarinen hyödyntää runoissaan sanojen kaksoismerkityksiä ja erilaisia tulkintoja, jotka rakentavat asioiden välisiä suhteita. 

Astianpesukoneessa haarukat
kääntyvät veitsiä ja lusikoita vastaan

Näiden kaksoismerkitysten kautta sekä runoille että elämälle syntyy häilyvä pinta, jossa tulkinta vaihtelee. Se, mikä hetken on hyvä, voikin kohta olla huonosti; yksin oleminen voi olla yksin viihtymistä tai toisen puuttumista. Olennaista Pietarisen runoissa on näkökulma, joilla niitä lähestyy. Runojen monimerkityksisyys muistuttaa siitä, että niin omaa kuin toisten olotilaa voi tarkastella monin eri tavoin. Yhtä oikeaa kirjaimellista tulkintaa ei rakennu.

Vaikka Pietarisen runot ovat monimerkityksisiä, niissä mainitut asiat ja ilmiöt rakentuvat suhteessa toisiin. Yksin ja toisin muistuttaakin, että sekä yksin oleminen rakentuu suhteessa toiseen, toisen puuttumiseen, mutta myös toisinpäin: kun on jonkun kanssa, ei välttämättä voikaan olla yksin.

Toisen poissaolo yhden välttämätön ja riittävä ehto
Yhden poissaolo toisen välttämätön ja riittävä ehto

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
WSOY 2018
61 s.
Pisteitä: 4/5

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian parhaat

Taas se aika vuodesta! Tässä Sivutiellä-blogin parhaat Blogistanian Finlandia -kisaan.


Kotimainen kirjallisuus

3 pistettä:  Saara Turunen: Sivuhenkilö
Turusen luomassa maailmassa, joka on helppo peilata täksi nykyiseksi yhteiskunnaksi, miehillä on valtaa. Miehet ovat näkyvillä, heidän teoksiaan arvostetaan. Kokenut kirjailijakonkari pystyy tokaisemaan esikoiskirjailijalle, miten hänen mielestään kirjoja julkaistaan liikaa - nuori nainen nähdään omaa asemaa uhkaavana. Miehet ovat äänessä jo nuorina, kuten Turunen kuvaa kohtausta, jossa teatterialan opiskelijat pitävät demoesitystään
2 pistettä:  Marko Annala: Paasto

Paastossa uskontoa ei käsitellä tuomitsevasti muttei toisaalta idyllisellä romantisoinnillakaan. Annalan sanoma tuntuu pikemminkin olevan se, että ihminen voi olla hyvä ja onnistua elämässään, uskoipa hän Jumalaan tai ei - kummatkin polut ovat mahdollisia ja yhtä oikeita. Jumala saattaa kadota elämästä mutta se voi myös palata, eikä kaikki kaadu siihen, että uskostaan luopuu. Matiaksen tarinan kautta Annala näyttää, että toisinaan on tärkeä tulla tietoiseksi omasta menneisyydestään ja kohdata kipunsa ilman, että ne näyttäytyvät Jumalan määrääminä kokemuksina. Kipukohdat, kuten vanhempien kuolema ja lapsettomuus, on koettava niin henkisesti kuin fyysisestikin, jotta ihminen voi muodostaa ehjän suhteensa itseensä, muihin ja ehkä myös Jumalaan.

1 piste:  Laura Manninen: Kaikki anteeksi
Ei jumalauta:
mistä tällaiset miehet
mistä tällainen väkivalta?
Kaikki anteeksi saa minut voimaan pahoin
se tekee minut vihaiseksi
ja sitten suutun siitä
että oikeasti vihaan todellisuutta
ja sitä mitä me naiset joudumme kokemaan.
Juuri nyt haluaisin heittää romaanin seinään
ja repiä paperit irti
muotoilla niistä Mikon
jonka päälle voisin sitten sylkeä
ja jonka voisin rutistaa ja pilkkoa
samalla voimalla
jolla Mikko on rutistanut Lauran.
Mitään ei saa anteeksi
jos on satuttanut noin
jos ensin hurmaa ja sitten raatelee
epäilee, haukkuu, syyllistää
työpaikan pihalla istuminen on sairasta
miten veistä voi käyttää toista vasten
mikä helvetti siihen ajaa?

Käännetty kirjallisuus:

3 pistettä: Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Miksi intersektionaalinen feminismi sitten tekee romaanista syvemmän ja lukukokemuksesta paremman? Menneisyyden kaiussa kyse on ennen kaikkea siitä, että Solomon nostaa kaunokirjallisuuden avulla esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja. Rodusta ja valkoisten vallasta käydään paljon keskustelua Trumpin aikana, kun ihmisoikeustilanne on huonontunut huimasti. Huomioimalla sen, mikä merkitys rodulla, yhteiskuntaluokalla ja valta-asemalla on ihmisen elämään, Solomon avaa lukijoille niitä todellisuuksia ja vaikeuksia, joissa rodullistetut elävät. Samalla Solomon käsittelee sitä, millaisia vaikeuksia kohtaa ihminen, jolle sosiaaliset tilanteet eivät ole niin ymmärrettäviä tai helppoja - Aster ottaa asiat usein hyvin konkreettisesti, eivätkä toiset tunnu ymmärtävän sitä, että omaa kieltä ja viestintää on mukautettava, jotta ei aiheuta toiselle ahdistusta.
2 pistettä: Rachel Cusk: Ääriviivat
Ääriviivoista muodostuukin tutkielma ihmissuhteista - siitä, miten kukin havannoi omaa elämäänsä omasta näkökulmastaan mutta jättää huomiotta vaihtoehtoiset merkitykset. Lukija jää väistämättä pohtimaan, millainen suhde subjektiivisella on objektiiviseen silloin, kun ihminen tarkastelee omaa tai toisen elämää. Samalla hämmästyy siitä, miten syvällisiltä pienetkin kohtaukset voivat näyttäytyä, kun ne tuodaan lukijan eteen ja kehotetaan lukijaa tekemään niistä omat tulkintansa.
1 piste: Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

EPÄMUKAVUUSALUE: No, nyt minä sitten luen tätä!
FEMINISTI: Hyvä. Sano sitten, kun olet lopettanut.
EPÄMUKAVUUSALUE: Nyt. Tiedätkö mitä?
FEMINISTI: No?
EPÄMUKAVUUSALUE: Viimeiset sata sivua ajattelin, mitä kirjoitan postaukseen. Ajattelin tätä kerrontatapaa, dialogia tai näyttämöpuhetta. Stridsbergillä on kummallinen tapa kertoa.
FEMINISTI: Minusta se on loistava! Ulkopuolista tarkkailua, kuin dokumentointia. Ei siitä voi olla pitämättä.
EPÄMUKAVUUSALUE: No, myönnetään. Ehkä minäkin pidin kerronnasta vähäsen. Mutta ne aakkoslistat olivat outoja. Ja kirosanoista en pitänyt.
FEMINISTI: Kirosanoista?
EPÄMUKAVUUSALUE: No kaikesta siitä pillupuheesta. Härskeistä sanoista, säädyttömyyksistä.
FEMINISTI: Säädyttömyyksistä! Hahhah, nauratat minua. Milloin olet kuullut ahdistuneen, kaltoinkohdellun ihmisen puhuvan sivistyneesti tai siveellisesti? Olisit kuitenkin syyttänyt teosta epäuskottavuudesta, jos kaikki olisi ollut vakavamielistä.
EPÄMUKAVUUSALUE: …
FEMINISTI: Sitä paitsi: kerronta tukee loistavasti Valerien henkilöhahmoa. Sekava, ristiriitainen, normeja vastustava. Juuri sellainen kuin kerronnan pitää ollakin. Juuri sellainen kuin naisen pitää ollakin. Mitä sanot?
EPÄMUKAVUUSALUE: En tiedä. Ehkä minä vähän pidin siitä. Voisitko silti kertoa minulle, mitä kirja oikeasti käsitteli?

Lasten- ja nuortenkirjallisuus:

3 pistettä: Petja Lähde: Surunsyömä
Surunsyömä on lastenromaani surusta ja sen jakamisesta. Pentin isä on jähmettynyt suruunsa: hän ei syö, puhu, itke tai ota äidin kuolemaa keskusteluun. Koska isä ei osaa käsitellä tapahtunutta, ei Pentilläkään ole mahdollisuuksia siihen. Isä ja poika erkanevat toisistaan, vaikka suru yhdistää heitä. Surunsyömä kuitenkin osoittaa, miten vaikea aikuisten on puhua kuolemasta: isän lisäksi myöskään opettajat ja koulun henkilökunta eivät osaa auttaa Penttiä eivätkä he uskalla edes mainita kuolemaa nimeltä. Surunsyömä opettaa, että kuolemasta voi, saa ja pitää puhua avoimesti. Tunteensa näyttämällä suru alkaa muuttaa muotoaan.
2 pistettä: Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?
Mitä tytön täytyy tehdä? on mielestäni Normaali-sarjan vahvin osa. Tässä romaanissa feminismi on pääosassa eikä sitä peitellä: Lottie toimii tehdäkseen maailmasta tasa-arvoisemman. Erilaisten juonenkäänteiden avulla Bourne nostaa esille monia tilanteita, jotka ovat pohjimmiltaan seksistisiä ja suosivat yleensä miessukupuolta. Osa tilanteista saattaa tuntua kömpelöiltä ja teokseen väkisin kirjoitetuilta, mutta toisaalta pidän tärkeänä, että seksismi nostetaan esiin ja siitä puhutaan.

1 piste: Nina LaCour: Välimatkoja
LaCourin kerronta on herkkää ja kaunista, ja varsinkin loppua kohden romaani korostaa oivaltamista ja omien tunteiden hyväksymistä. Marinin ja Mabelin kohtaamista LaCour kuvaa hienovaraisen eleettömästi: tyhjä opiskelija-asuntola ja lumimyrsky sopivat hienosti miljööksi kohtaamiseen, johon liittyy vain kahden tytön menneisyys, ystävyys ja sen muutokset. 

Tietokirjallisuus:

3 pistettä: Holma, Järvenpää & Tervonen: Näkymätön sukupuoli

Teos on upea kannanotto ja toisaalta varmasti myös vertaistuki niille ihmisille, joista Näkymätön sukupuoli kertoo. Henkilökuvat valottavat sitä, miten vaikeaa ei-binäärisenä on elää yhteiskunnassamme. Teos koskettaa ja pakottaa ajattelemaan, miten voisi omassa arjessaan huomioida sukupuolen moninaisuuden paremmin. Kiitos!
2 pistettä: Henna Mäkelin: Kuolema
Kuolema on erinomainen, onnistunut teos niille, jotka haluavat löytää sanoja kuoleman ja menettämisen kohtaamiselle. Mäkelin on tehnyt mitä parhainta taustatyö- ja toimitustyötä: kirjassa kuuluvat monien ihmisten äänet, teksti on hyvin jäsenneltyä ja eri luvut hahmottelevat kuolemasta erilaisia puolia.

Mäkelinin teoksessa kuolemaa ei nähdä synkkänä, elämänilon vievänä tragediana vaan elämään kuuluvana asiana. Kuolemassa elämän päättyminen esitetään tavallisena, varsin arkisena tapahtumana, johon liittyy paitsi fyysinen kuolinprosessi myös henkisiä suru- ja hyväksymisvaiheita. Ne, joita Mäkelin on haastattelut kirjaansa varten, kertovat suuresta surusta mutta myös elämän jatkumisesta. Virkansa puolesta kuolemia kohtaavat puolestaan esittävät, ettei menehtymisessä ole mitään kummallista tai pelättävää. Surullista ja traumaattista se toki voi olla, kuten kertovat ne, joiden omainen on menehtynyt vakavan sairauden, rikoksen tai itsemurhan seurauksena.
1 piste: Vuola & Melender: Maailmojen loput
Nautin Maailmojen lopussa erityisesti siitä, että vaikka esseiden fokuksessa on romaaniloppujen tulkitseminen, siis lukeminen, tuntuu koko ajan siltä kuin Vuola ja Melender kirjoittaisivat nimenomaan kirjoittamisesta. Romaanien vahva analyysi ja tulkinta saavat lukijan miettimään, miten omia tekstejään voisi lopettaa paremmin. Maailmojen loput ei koskaan lässähdä juliacameronmaiseksi opasteokseksi, jossa lukijalle toistellaan itsestäänselviä ja toisaalta täysin höpsähtäneitä vinkkejä. Sekä lukemisen että kirjoittamisen ohjeet muotoutuvat ikään kuin esseiden rinnalla - tai ehkä niiden takana.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Kieletön kielikokemus - Stina Saaren Ä nim ling

Koetan ymmärtää. 

Ä nim ling  muistuttaa meteliä. Se on liian täynnä oleva kahvila, tai ehkä baari, tai kaikuva tila. Ihmiset puhuvat eivätkä malta kuunnella, ja yhtäkkiä ilma ei täyty enää hapesta vaan huudoista, ja huudot katkeavat tavuiksi ja tavut riisuutuvat äänteiksi, ja äänteissä ei aina ole järkeä, kunnes tulee muutama peräkkäinen symboli, jotka voi yhdistää merkitykseksi. 

Onko metelin vastakohta hiljaisuus? Ä nim ling muistuttaa nimittäin myös hiljaisuudesta. Se puhuu - tai huoahtaa tai läähättää tai yökkäilee - siitä, millaista on puhua, kun ei saa otetta kieleen tai kun ulos tulee jotakin sellaista, mitä ei pitäisi sanoa tai mitä ei halunnut sanoa. 

Sieltä täältä alkaa purskahdella inhottavia tavuja, jotka assosioi inhottaviin asioihin: 

fffuuuuummmmmmmmmmmmmmmmm voisi raiskata si n

tai

jajajalalla ja rrraporrtoi puhelimmmeemm
laskee kohoavia neitsyysarvoja
urheummmmmmisoissa voisi raisk sss

On puhe lapsista, ja siitä, ettei haittaa jos ujostuttaa - on viittaus isoihin pahoihin mieheen, jotka ovat pedofiileja ja jotka siis raiskaavat. Ehkä Ä nim ling on trauma: trauma on ei-kielellinen kokemus, joka tallentuu kehoon sellaisenaan, tai kuten Saarikin teoksessaan toteaa, most of language is conveyed by sound and action

Ä nim ling on onomatopoetiaa, ääniä, ähellystä, tärinää, rätinää, narinaa - kaikkia rumia ääniä, ja rumien äänien takana on rumia tapahtumia. Traumat eivät kuulosta kauniilta, eikä niistä voi puhua änkyttämättä, kuulostamatta katkonaiselta. Lyhyistä virkkeistä syntyy rytmi, joka rikkoutuu pahan olon tavutuksiin. Ä nim ling rikkoo sanoja niin kuin trauma: katkoo ne palasiksi, poistaa merkitykset, jättää jäljelle eläimellisiä huudahduksia, huohotuksia ja tärinää. Vihainen RRRRRRRR rikkoo sanarajat, avunhuuto ei vastaa vokaalisointua, runon ei tarvitse rakentua säe säkeeltä, sivu voi lakata olemasta mutta teksti voi jatkua tyhjyydessä. 

Uppoan väistämättä pohtimaan kielen mielivaltaisuutta ja, ennen kaikkea, runon mielivaltaisuutta. Teenkö tulkintani siitä, mitä näen, vai siitä, mitä kuulen? Ä nim ling kehottaa jälkimmäiseen. Lukemisen jälkeen minussa soi rytmejä ja äänteitä, joilla ei ole tahtoa eikä  merkitystä mutta jotka tuntuvat kovin kehollisilta kokemuksilta. 

Stina Saari: Ä nim ling
Teos 2018
70 s. 
Pisteitä: 4/5

torstai 21. helmikuuta 2019

Riina-Maria Metso: Miksi se ei vain lähde?

Riina-Maria Metso: Miksi se ei vain lähde?
Väkivaltainen parisuhde ja miten siitä 
pääsee irti
Atena 2018
207 s.
Pisteitä: 4/5
Perheväkivaltaa käsittelevät kirjat vetävät minua puoleensa. Minulla on vahva tarve ymmärtää sitä, mitä minulle tapahtui, tai ainakin sitä, mitä olisi voinut tapahtua. Kuten kovin moni muukin suomalainen nainen, myös minä olen kohdannut aiemmissa suhteissani väkivaltaa - enimmäkseen henkistä. Minua on vähätelty, kiinnostustani seksiin halveksuttu (nainen on seksihullu, jos haluaa seksiä; miehillä seksinnälkä on normi), arvojani ja perhettäni morkattu. Olen saanut kuvan poikaystäväni takapuolesta, vaikka kielsin häntä lähettämästä sellaista; minulle on tehty fritsu, vaikka yritin kieltää sellaisen. Eropäätöstä ei ole kunnioitettu vaan minua on lähestytty viestitse vuosia eron jälkeen. Kaikki nämä kokemukset ovat saaneet aikaan sen, että ykköskriteerini parisuhteessa on turvallisuus. Minun on kyettävä kokemaan oloni turvallliseksi puolisoni seurassa. 

Miksi se ei vain lähde? Väkivaltainen parisuhde ja miten siitä pääsee irti on Riina-Maria Metson erinomaisesti nimetty teos - viime vuonna  julkaistu tietoteos ottaa kantaa siihen, miksi niin moni väkivallan uhri jää vahingolliseen parisuhteeseen. Metson teos pohjautuu osin hänen omiin kokemuksiinsa, ja kirjassa pääsevät ääneen myös muutamat muut naiset. Pääsyyksi suhteeseen jäämiselle Metso esittää sen, että ihmisellä on usko onnelliseen loppuun; vaikka väkivaltaa olisi useinkin, uhri kaipaa happy endiä. Mutta kuten Metso ja muut naiset huomauttavat, sitä ei yleensä tule. 

Vaikka Metson kirja onkin mitä mainioin teos, tekstuaalisesti se olisi kaivannut vielä kielenhuoltoa. Sinä-passiiviksikin joskus kutsuttu, englannista suomeen lainautunut you-rakenne tekee kielestä paikoin kömpelöä. Teoksessa on myös jonkin verran toistoa, jonka olisi ehkä voinut välttää. Teoksen loppupuoli olisi kaivannut tuekseen hieman trauman käsitteen avaamista, sillä väkivallan uhrin olisi syytä tietää, että monet reaktiot johtuvat traumaperäisestä stressistä. Lopun ohjeet siitä, miten vaaratilanteessa kannattaa toimia ja miten suhteesta voi irrottautua, ovat hyviä ja konkreettisia. 

Tästä huolimatta Metson teokseen kannattaa tutustua. Se puhuu aiheesta, josta yhä vaietaan - kuten viime aikoina on nähty, väkivaltaisina tunnettuja miehiä ihaillaan ja heidän vaarallista käytöstä kieltäydytään näkemästä. Miksi se ei vain lähde? on hyvä vertaistukiteos niille, jotka kaipaavat sanoja oman traumansa jäsentämiseen. 


maanantai 18. helmikuuta 2019

Kenen sanoja uskotaan, ja kenen tarinat tulevat kerrotuiksi? Rebecca Solnitin Call Them by Their True Names

Rebecca Solnit: Call Them by
Their True Names. American Crises 
(and Essays)
Tantor Audio 2018
Lukija: Cassandra Campbell
5h 57 min.
Pisteet: 5/5
Rebecca Solnitin esseekokoelma Call Them by Their True Names (2018) on puhutteleva teos. Se on kokoelma niille, jotka ovat feministejä; niille, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta; niille, jotka ovat ahdistuneet äärioikeistolaisesta politiikasta; ja ennen kaikkea niille, jotka ymmärtävät sanojen ja tarinoiden arvon. 

Kieli, tarinat ja narratiivit ovat keskeisessä osassa Solnitin teosta, ja näihin kolmeen käsitteeseen Solnit palaa useassa esseessään. Varsinkin kokoelman alkupuolella teoksen teema on läsnä niin sisällössä kuin muodossa: yksi esseistä kertoo Trumpista ja tämän politiikan vaikutuksista mutta on kerrottu satumuodossa. Narratiivivalinnallaan Solnit painottaakin sitä, miten Trump liikkuu todesta epätodelliseen: kerrontaratkaisu heijastelee Trumpin kyvyttömyyttä uskoa toteen. Samalla kerrontamuoto kommentoi itse itseään ja asettuu metatekstiksi: narratiiveilla on merkitystä, ja ihmiset tekevät jatkuvasti valintoja sen suhteen, miten ja millä tekniikalla he tarinoita kertovat. 

Koska Solnitin esseekokoelma käsittelee amerikkalaisen politiikan ja yhteiskunnan kriisejä, moni esseistä henkilöityy Trumpiin ja tämän politiikkaan. Solnit toteaa useaan otteeseen, että Trumpin sanoilla ja hänen kertomillaan tarinoilla on väliä. Solnitin mukaan Trump on kiusaaja: hän kiusaa paitsi ihmisiä myös sanoja, joiden merkitystä hän väärentelee. 

Solnitin esseekokoelmassa sanat eivät ole vain arkipäivän viestintäkeino vaan koko politiikkaa hallitsee laajempi tarinankerronta. 

Politics is how we tell stories we live by, how we decide if we value the health and well-being of children or not [--].
Yksi Solnitin keskeisistä kannanotoista kohdistuu siihen, mitä ja millaisia tarinoita yhteiskunnassa kerrotaan. Solnitin feminismi on intersektioonaalista, ja hän ottaa esiin monia tapauksia, jotka osoittavat, miten väärin yhteiskunta kohtelee esimerkiksi rodullistettuja ihmisiä. Mustan Alex Nieton murha - poliisit ampuivat tätä kohti yli viisikymmentä kertaa - on vain yksi mutta ei enää yksittäinen esimerkki siitä, mitä Amerikoissa tapahtuu. Tarinoilla on merkitystä siinä, ketä muistamme ja kenen tarina on kertomisen arvoinen. Samalla Solnit keskustelee siitä, kenen sanoja uskotaan. Esimerkiksi hän antaa sen, että jos latino ilmaisee vaalipuheessaan etnisen identiteettinsä, se yksin ei riitä. Vihaiset valkoiset miehet haluavat tietää, pystyykö tämä ottamaan valkoisen työväenluokan huomioon. Kun taas valkoinen mies sanoo, että hän on valkoinen mies ja siten äänestämisen arvoinen, ihmiset ryntäävät vaaliuurnille. Samalla äänestäjät päättävät siitä, millainen narratiivi tai diskurssi yhteiskuntaa kuvastaa - tällä hetkellä äärioikeistolainen, valkoinen, miehinen narratiivi. Tarinankertojina uskottavina pidetään valkoisia miehiä; rotu, sukupuoli ja yhteiskuntaluokka määrittävät sitä, kuka saa - ja uskaltaa - puhua. 

Solnit painottaa teoksessaan, että meillä on vastuu siitä, mitä kerromme. Erityisen suuri painoarvo on medialla ja sen tavalla tehdä monimutkaisistakin asioista yksinkertaisia tarinoita. Solnit onkin huolissaan siitä, että ihmiset uskovat vääränlaisiin tarinoihin, ja kysyy: "how do we break the story of what really threathens us?" Kieli, sanat ja tarinat liittyvät siihen, kuka on vallassa ja kenen ääni kuuluu; Solnitin mukaan se, joka on saanut kontrolloida menneisyyttä, kontrolloi yleensä myös tulevaa. 

Esseekokoelman viimeisissä teksteissä Solnit käsittelee toivoa. Hän kertoo puhuneensa toivosta jo yli kymmenen vuotta: siitä puhuminen on tärkeää. Solnit muistuttaa, että nykyisessä ilmapiirissä ei voi jäädä toimettomaksi, vaikka politiikka ahdistaisi ja parempi tulevaisuus näyttäisi epätodennäköiseltä. Call them by their true name kehottaakin paitsi pohtimaan sanojen merkitystä myös siirtymään sanoista tekoihin: ihmisten on toimittava, jos muutosta toivotaan. 

Call Them by Their True Names on yksi parhaista lukemistani esseekokoelmista. Sen lingvistisyys ja narratiivisuus kiehtoo minua kielitieteellisellä tasolla mutta samalla se sanoittaa niitä vaikeita kokemuksia, joita nykypäivän politiikka väkisinkin herättää. Solnit teoksen keskeinen konteksti on amerikkalainen, ja feminististä keskustelua käydäänkin yleensä vain USA:sta käsin. Toisaalta samanlainen poliittinen ilmapiiri on havaittavissa myös Suomessa: rasismi ja tutkimaton journalismi (vrt. tutkiva journalismi) rehottavat. Solnitin teokseen kannattaa siis ehdottomasti tutustua. 

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Elämän hurma ja kuoleman tuska - L.Onervan runokokoelma Sekasointuja

Ntamo tekee arvokasta työtä julkaisemalla näköispainoksia 1900-luvun alun kirjallisuudesta. Aiemmin tänä vuonna luin Hilja Liinamaa-Pärssisen varsin poliittisen Jälleen vapaana -kokoelman. Kirjaston hyllystä poimin myös viehättäväkantisen Sekasointuja-teoksen, joka on Mirdjan kirjoittajana tunnetun L.Onervan esikoisteos. 

Sekasointuja on julkaistu alunperin jo 1904, mikä näkyy teoksen sisällössä ja kielessä vahvasti. 1900-luvun alussa suomalainen runous eli vielä romantiikan aikakautta, ja kansallismielinen, tunteita palava kieli oli runoudelle tyypillistä. Myös Onervan teoksessa vastakkain asettuvat kaksi ihmiselämän keskeisintä voimaa: elämän hurma ja kuoleman tuska. 

Nämä kaksi voimaa kilpailevat runonpuhujien mielissä. Toisinaan runonpuhuja kaipaa elämäniloa ja haluaa tarttua siihen, kuten runossa Elämälleni: 

Oi elämä, nostata huulillein
ilovirtojen hehkuva juoma
ja loihtios sieluni sismpään 
uus´ Edeni riemujen luoma!

Toisinaan runonpuhuja kehottaa tarttumaan iloon ja elämään hetkessä. Toisaalta elämä näyttäytyy useimmiten sarjana pettymyksiä, ja esimerkiksi naisen elämässä seksuaalisuuden riemu katoaa helposti siihen, että mies paljastuu perhoseksi, joka lentää kukasta kukkaan piittaamatta naisen tunteista. 

Pettymysten takana kolkutteleekin kuolema. Se on toisinaan odotettu vieras, kuten runossa Minä kiivin syrjiä syvänteen: 

Minä kuljen kuolemakypsänä
kuin katkeis´ jo kannatinsilta, 
kuin jokainen päivä ois viimeinen,
joka ilta mun elämäni ilta - - 

Onerva käyttää runoissaan klassista suomalaista sanastoa: runonpuhujien mielentilaa kuvataan sääsanastoin, ja kuolema näyttäytyy pimeänä iltana tai myrskyävänä, kuohuvana merenä, johon ihminen väkisinkin hukkuu. Suomalaisen mytologian keskeisistä hahmoista mainitaan ainakin Tuonetar, joka tulee noutamaan väsyneen ihmisen ja säästää tämän tuskilta. Kuolema onkin usein helpottava, toisinaan jopa riemukas, ja suomalaiselle runoudelle tyypilliseen tapaan marttyyrikuolemaa - joko toisen tai oman tuskansa puolesta kuolemista - ihannoidaan. Sotilaskuolemaakaan ei sävähdetä, vaan rintamalla kaatuminen on kunniakasta. 

Onervan teos on puhutteleva, koskettava ja symboliikaltaan kiinnostava teos. Se antaa hyvän kuvan siitä, millaista perinteinen riimi- ja säerunous on ollut. Elämän ja kuoleman vastakkainasettelu näyttäytyy nykylukijan silmiin varsin vahvana, ja kielikuvat ovat suorastaan hurmoksellisia. Teoksen vahvat vastakkainasettelut saattaisivat puhutella nuorempaakin lukijakuntaa - itselleni teos osoittautui siinä tärkeäksi, että se näyttää yhden suunnan suomalaisen runouden kaanonista. 

L.Onerva: Sekasointuja
ntamo 2018 (1904)
73 s.
Pisteitä: 4/5

lauantai 16. helmikuuta 2019

Minna Canthin hengessä - vai onko sittenkään? Minna Maijalan Punaiset kengät -esseekokoelma

Tiedättekö sen tunteen, kun olette löytäneet lempikirjailijan ja haluatte lukea kaiken, mikä tämän elämään ja teoksiin liittyy? Minna Canthista on tullut minulle yksi rakkaista kirjailijoista ja esikuvista, ja olinkin innostunut kuullessani, että Minna Maijalalta ilmestyy esseekokoelma, jonka tekstit linkittyvät vahvasti Canthin sanomaan. 

Työllä ja tuskalla olen nyt lukenut teoksen loppuun ja, kuten Instagram-tilini seuraajat tietävät, räntännyt teoksesta tarinoissani uuvuttavuuteen asti. Minä ja Minna Maijala emme kohdanneet Punaisten kenkien aikana montaakaan kertaa. Minun oli oltava eri mieltä ja riideltävä Maijalan tekstien kanssa - mielestäni hyvistä syistä. Seuraa pitkä postaus, jossa avaan teille joitakin tunnoistani.

Mielenterveyden myytit ja muita aatemaailman eroja

Minna Canth tunnetaan kirjailijana, joka puhui paitsi naistenoikeuksista myös mielenterveydestä. Esimerkiksi juuri julkaistussa novellikokoelmassa Ihmisen kuvia monet kertomukset käsittelevät horjuvaa mielenterveyttä. Canth tuntuu ymmärtävän mielenterveysongelmia ja toisaalta vaatii, ettei esimerkiksi rikoksista tuomittaisi niin ankarasti, jos ihmisellä on mielenterveysongelmia. Ajatus on taatusti ollut aikanaan varsin uudenlainen. 

Myös Maijala nostaa mielenterveyden puheenaiheeksi esseessään Mielen rajat. Sen sijaan, että esittelisi Canthin edistyksellisiä asioita ja niitä ongelmia, joita mielenterveydenhoidossa pitäisi huomioida, Maijala keskittyy 56-sivuisessa jättiesseessään argumentoimaan, miksi mielenterveysdiagnooseista ja lääkityksestä tulisi luopua. Essee alkaa raskaalla katsauksella mielenterveyden historiaan - osio muistuttaa enemmän katsausta kuin keskustelevaa esseetä. Varsinaisesti Maijala kohahduttaa (ainakin minua) esseensä loppupuolella, jossa hän kirjoittaa muun muassa seuraavasti analysoidessaan Pauliina Vanhatalon teosta Keskivaikea vuosi
Vaikka olen varma, että Vanhatalon olossa ei kokemuksena ole mitään käpeää, hänen tilansa määritteleminen keskivaikeaksi masennukseksi tuntuu peräti harkitsemattomalta ja nopealta -ja niin, jopa kepeältä. Koska Vanhatalo itsekin siis ymmärtääkseni epäilee diagnoosiaan, perusteet lääkehoidon aloittamiseen tuntuvat kaiken edellä sanotun valossa vähintäänkin hätäiseltä ratkaisulta. 
Maijala ottaa siis tehtäväkseen käyttää valtaa toisten diagnoosien arvioimiseen. Vanhatalon teos on omaelämäkerrallinen ja pureksii Vanhatalon kokemuksia masennuksesta. Tehdessään päätelmiä Vanhatalon olosta ja diagnosoinnista Maijalalla on kuitenkin käytettävissään vain kaunokirjallinen teos. Hän ei liene kuulleen Vanhatalon lääkäriä eikä toisaalta seuranneen kirjailijakollegansa kipuilua. Maijalalta unohtuu kaiken lisäksi se perusasia, että masentunut ei yleensä itse tunnista omaa oloaan tai halua myöntää sen vakavuutta - monella ajatus on, ettei voi olla masentunut, kun jollakin muulla on asiat huonommin (tästä lisää Gayn toimittamasta teoksesta Not that bad). Niinpä se, että itse epäilee diagnoosiaan, ei aina kerro siitä, etteikö sairautta voisi olla. Maijalan mututuntumadiagnosointi - tai pikemminkin antidiagnosointi - on vähintään yhtä vaarallista kuin diagnoosin antaminen ilman selvää syytä ja loukkaa sitä paitsi mielenterveysongelmista kärsiviä vaientamalla heidän huolensa ja terveysongelmansa. 

Maijalan tulisi huomata, että kun hän kritisoi lääketeollisuutta ja sen aiheuttamia ongelmia, hänen pitäisi pystyä perustelemaan, mistä lähteistä hän on tietonsa saanut. Lääketeollisuus on bisnestä - sitä ei käy kiistäminen, eikä kaikkia mielenterveysongelmia tarvitse lääkitä. Kun Maijala kuitenkin esittää totena, että tutkimukset eivät ole todistaneet, että mielenterveyshäiriöt olisivat aivoperäisiä ja että tutkimus päinvastoin osoittaa, että välittäjäaineet johtuvat lääkkeistä eivätkä suinkaan korjaannu niillä, tulisi esittää kattava lähdeluettelo, jotta vältytään Antti Heikkilä -tyyppiseltä lääketieteeltä. 

Maijalan asenne mielenterveysdiagnooseja kohtaan näkyy esseestä selvästi. Hän selvittää, että sairausluokituksissa on kyse äänestetyistä, mielipiteisiin perustuvista likiarvoista, joita Maijalan referoima Capla on verrannut tähtikartaksi - mielivaltaisesti hahmotetuksi kokonaisuudeksi. Väite on sinällään kiintoisa, kun ajattelee, että mielenterveyshäiriöihin liittyy laajojakin oireenkuvia, jotka tuntuvat osin pysyvän samana diagnooseittain. Eri ihmisillä oireenkuva on toki erilainen, eikä diagnostinen määrittely aina auta potilasta. Toisinaan se voi kuitenkin olla tärkeä keino ymmärtää omaa käyttäytymistään - ja samalla myös myönnetään, että mielenterveyshäiriöt ovat nimettävissä olevia sairauksia siinä missä muutkin. Eihän erilaisia syöpiäkään hoideta samalla tavalla - pitäisikö siis ahdistusta ja kaksisuuntaistakaan käsitellä samanlaisina sairauksina? 

Erityisen kovasti Maijala tuntuu pahoittaneen mielensä masennuksen kriteeristöstä. Masennushan määritellään muun muassa - siis muun muassa - raskaaksi, yli kaksi viikkoa jatkuneeksi suruksi. Maijalan loukkaantuminen kuultaa tekstistä, sillä hän väittää, ettei tavallista elämänmuutosta, esimerkiksi läheisen kuolemaa tai avioeroa, saa siis enää surra yli kahta viikkoa ilman, että suru diagnosoitaisiin. Ylenpalttiset diagnoosit saattavat olla lääketieteen ongelma, mutta kukaan ei väittäne, ettei suru voisi olla myös normaalia. Jos on kuitenkin ollut pitkään surullinen ilman nähtävää syytä, jo kaksi viikkoa masentuneena on pitkä aika elämän(halun) lamaantumiselle. Muutenkaan "ei saa enää olla sitä tai tätä" -tyyppinen argumentaatio ei vakuuta - perustelujen on oltava tarkempia. 

Seuraava katkelma osoittaa, että Maijala käyttää vaarallista, mielenterveysongelmia stigmatisoivaa puhetapaa tuodakseen ilmi oman agendansa diagnoosien vastustajana.
Kun diagnoosin on kerran saanut, siitä on erittäin vaikea päästä eroon. Diagnoosin kumoaminen on vaikeaa, koska pienetkin oireet voivat ennustaa häiriön uusiutumista, eivätkä lääkärit mielellään ota vastuuta parantuneeksi julistamisesta. [--] Diagnoosi voikin tulla elämän varrella vastaan hyvin erilaisissa tilanteissa. Terveys- ja jopa matkavakuutuksia on vaikeampi saada. Monet maat ovat asettaneet ulkomaisten adoptioiden ehdoksi, ettei hakijoilla saa olla mielenterveydellisiä ongelmia. Monissa työpaikkahauissa on edellytyksenä työterveystarkastus, ja ilmi tullut vanha mielenterveysdiagnoosi voi ikävällä tavalla vaikuttaa rekrytointiin.
Katkelmassa on ongelmallista moni asia. Jos aloitetaan diagnoosista eroon pääsemisestä, voi aluksi puhua siitä, että on totta, ettei mielenterveysdiagnoosia pääse usein karkuun. Mielenterveyshäiriöt uusiutuvat ja myös kroonistuvat helposti, ja esimerkiksi ahdistuksen kanssa joutuu usein kamppailemaan koko elämänsä - aktiivisemmin ja passiivisemmin jaksoin. Diagnoosi ei kuitenkaan ole mikään konkreettinen neonvaloin välkkyvä ilmoitus, joka pitäisi tunnustaa jokaiselle ihmiselle - ihmisellä ei ole velvoitetta kertoa mielenterveyden ongelmista eikä ihmistä pitäisi nähdä ainoastaan sairauden kautta. Maijalan esimerkki työterveystarkastuksesta on perätön - työterveyslääkäri voi kyllä todeta, onko ihminen sopiva työhön vai ei, mutta ei diagnooseja jaella työnantajille kuin ilmapalloja vappupäivänä. Kirjoittamalla, että mielenterveysdiagnoosi voi vaikeuttaa työnsaantiin, Maijala ainoastaan toistaa ajatusta siitä, että mielenterveysongelmat estäisivät ihmistä työskentelemästä ja että ne tulisi piilottaa. Jos haluamme päästä leimaavasta ajattelutavasta eroon, meidän nimenomaan pitäisi välttää tällaisia tulkintatiloja. Jo Canth suhtautuu novelleissaan empaattisesti ihmisiin, jotka kärsivät mielenterveysongelmista, ja onkin suorastaan hävytöntä, että Maijala - Canthin nimiin - toistaa jotakin näin vahingollista. 

Jäsentymättömyydestä, sidoksisuuden puutteesta ja näkökulman merkityksestä

Teoksen aatemaailma ei suinkaan ole ainoa asia, joka teoksessa mättää. Maijalan esseet ovat pitkiä, siis todella pitkiä. Esimerkiksi mielenterveyttä käsittelevä essee Mielen rajat on jopa 56-sivuinen. Pituudestaan johtuen esseet pääsevät myös karkaamaan Maijalan käsistä. Niinpä se, mikä lähtee yhdestä ajatuksesta, päätyy jonnekin aivan toisaalle: mielenterveysongelmista ADHD:n kaltaisiin keskittymisongelmiin, seksuaalirikoksista keskitysleireihin ja sieltä Juice Leskisen lyriikoiden aforismiin. Lukijalle tuleekin tunne, että Maijala on yrittänyt ottaa haltuunsa liian laajan teeman - esimerkkinä toimikoon kokoelman viimeinen, rodullistettujen kohtaamaa väkivaltaa käsittelevä essee Ihmisiksi. Toisaalta tekstit ovat liian lyhyitä siihen, että kaikista valituista aiheista voisi keskustella tarpeeksi laajasti.Lienee selvää, ettei Maijalan käsittelemiä aiheita - seksuaalirikoksia, keskitysleirejä, muukalaisvihaa ja terrori-iskuja voi käsitellä kolmessakymmenessä sivussa kattavasti, eikä kaikkia teemoja ehdi sitoa toisiinsa riittävällä tavalla. 

Sidosteisuuden puute ja ajatusten keskeneräisyys näkyy kokoelman viimeisessä esseessä tavalla, joka suorastaan puistattaa lukijaa. Siinä missä Maijala ansiokkaasti analysoi erilaisia kulttuurituotteita, esimerkiksi kirjallisia tai visuaalisia teoksia, unohtaa hän paikoin ilmaista riittävän selkeästi sen, miten hän itse suhtautuu tekemiinsä tulkintoihin. Keskitysleirien kauheuksia käsitellessään Maijala ottaa puheeksi German Concentration Camps Factual Survey -elokuvan. Hän kirjoittaa: 
Elokuva näyttää, kuinka liittoutuneet sotilaat kohtasivat leirien täydellisen epäinhimillisyyden - ympäriinsä lojuvat riutuneet kalmot ja rääkättyjen eläinten lailla kärsivät, hädin tuskin hengissä olevat ihmisraadot - ja kuinka hämmästyttävän nopeasti yksilöinä kuvatut leirien vangit alkoivat toipua takaisin ihimsiksi päästyään pesulle sekä saatuaan kunnon ruokaa ja vaatteita. German Concentration Camps Factual Survey on elokuva ihmisyydestä ja sen haavoittuvuudesta.
Sillä, mistä näkökulmasta lähestymme eri asioista, on väliä. Se, mitä sanoja valitsemme käyttää, merkitsee. Maijalan analyysissa keskitysleireistä esiin nostetaan sotilaiden - ei juutalaisten - kohtaamat kauhut. Näin rodullistettujen kohtaamaa väkivaltaa käsitellään jälleen kerran valkoisten vallanpitäjien näkökulmasta. Maijalan toteamus nopeasti toipuvista on julma: kukaan ei toivu keskitysleiristä, Kukaan ei toivu rasismista, eikä kukaan toivu orjuudesta. Ajatus siitä, että keskitysleirin kauheudet voisi tosiaan puhdistaa suihkussa, on naurettava, ja Maijala toistaa saman metaforan kertoessaan toisesta teoksesta, jossa sitä käytetään. Sen sijaan Maijala ei ota riittävän vahvasti kantaa tällaisen metaforan haitallisuuteen eikä asemoi itseään valkoisena kirjoittajana. Ihmisiksi-essee jääkin näin toistamaan antisemitististä puhetapaa, jossa keskitysleirien kauheuksia ihmettelevät lähinnä valkoiset, kauheuksilta oikeasti säästyneet ihmiset ja jossa vankien traumat sysätään syrjään. 

Lopuksi

Esseet ovat parhaita silloin, kun ne rakentuvat keskustelussa muiden teosten kanssa. Maijalakin vaikuttaa perehtyneen mitä erilaisimpiin teoksiin kokoelmaansa varten. Hieman onnetonta on, että toisinaan se, mitä lukija eniten odottaa - siis peilausta Canthin kirjoituksiin ja aatemaailmaan - jää liian hennoksi. Koska Maijalan käsitykset eivät aina linkity Canthiin, esseistä jää paikoin tunne, että Maijala on halunnut tuoda omaa agendaansa esille. Tämä vaikutelma jää varsinkin mielenterveysdiagnooseja koskevasta osuudesta. 

Parhaimmillaan Maijala on Miehiä vai ihmisiä? -esseessä, jossa hän ruotii kirjallisuus-, kustannus- ja tiedealan sukupuolittuneisuutta.  Maijala osoittaa monin esimerkein ja tarkoin analyysein, miten sukupuoli hankaloittaa kirjan julkaisua ja sen arvostusta. Hyvä analyysi ei kuitenkaan onnistu pelastamaan Punaisia kenkiä. Vaikka Maijala esseen loppupuolella toteaa, ettei ihminen ole vain mies tai nainen, hänen sukupuolikäsityksensä on varsin dikotominen. Aiemmin tekstissään hän puhuu molemmista sukupuolista ja toisintaa siten käsitystä sukupuolen kahtiajakautuneisuudesta. Myös teoksen vahva heteronormatiivisuus toisintaa paitsi seksuaalisuuden myös sukupuolten normeja - rakkauden löytää Maijalan esimerkeissä lähes pelkästään mies ja nainen. Canth ei välttämättä puuttunut omana aikanaan kaikkiin niihin teemoihin, joihin nykypäivän feministit puuttuvat, mutta vanhentuneiden, haitallisten seksuaalisuus- ja sukupuolidiskurssien toisintaminen ei Maijalan nykylukijaa ilahduta.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Sairaslomalaisen Ystävänpäivän lukumaraton (päivittyvä postaus)

Enpä ollut varautunut vuosittaiseen ystävänpäivän lukumaratoniin, jota ylläpitää tänä vuonna Kirjaimia-blogi. Kun kuitenkin törmäsin somessa Lauran ilmoitukseen maratonista, ilahduin - tässäpä tekemistä sairaslomaperjantaihini. Flunssa on heikottanut minua jo muutaman päivän, mutta ehkäpä silti jotain jaksan lukea.

Minulla on taas miljoona kirjaa kesken - muun muassa Canthin novellikokoelma Ihmisen kuvia, Minna Maijalan esseeteos Punaiset kengät, Yahya Hassenin runoteos ja niin edelleen. Haluan lukea Canthin loppuun, joten aloittanen siitä, minkä jälkeen syön kirjastonkirjapinoani vähä vähältä. ;)

17.15 Lukumaraton alkaa. Jännittää vähän (voi johtua siitä, että katsoin juuri varsin intensiivisen Poliisit-jakson). Mukavaa iltaa kaikille!

20.15 Luin loppuun sekä hienon Ihmisen kuvia (Canth) ja mielestäni varsin kehnon Punaiset kengät (Maijala). Instasta löytyy raivostuneita tarinoita lukukokemuksistani. Canthia uin 93 sivua, Maijalaa 103 sivua, yhteensä luettuna siis 196 sivua.

22.22.  Luin loppuun Yahya Hassanin runoteoksen, jossa Hassan ruotii lapsuuttaan tanskalais-palestiinalaisena. Väkivalta, päihteet ja rikollisuus ovat ympäröineet Hassania. Kielellisesti taidokasta luettavaa, vaikka tietynlainen inhorealismi (joskin taatusti realistinen sellainen) ei minua puhutellut. Luettuna 196 + 130 sivua = 326 sivua. Loppuillaksi siirryn äänikirjan pariin.

Lauantai 10.30

Heräsin jo seitsemältä lukemaan, niin innoissani maratonista olin, mutta toipilaana olin pakotettu ottamaan torkut pian kahdeksan jälkeen. Illan ja aamun aikana olen lukenut 106 sivua Yoko Tawadan Muistelmat lumessa -romaania, eli nyt olen lukenut 432 sivua. Äänikirjaa kuuntelin eilen 50 minuutin ajan.

La 12.35 Olen lukenut Tawadan kirjasta kaksi osiota, ja jäljellä on viimeinen, kolmannen polben jääkarhun tarina. Teos on varsin kummallinen - kerronta on sujuvaa, maaginen realismi kiehtovaa, mutta symboliikkaan ja sanomaan on vaikea tarttua. Luettuna nyt 513 sivua.

La 14.40 Muistelmat lumessa on nyt luettu. Pidin teoksesta: sujuvaa proosaa. Vielä parisen tuntia maratoniajäljellä - mitähän sitä lukisi? Ehkä pieni hetki Solnitin esseekokoelmaa äänikirjana. Sivuja luettuna 605 sivua.

La 17.05 
Vielä ehdin lukea ntamon kustantaman näköispainoksen L. Onervan esikoisteoksen Sekasointuja. 73 sivua lisää, yhteensä siis 678 sivua ja 1h10 minuuttia äänikirjaa.

lauantai 9. helmikuuta 2019

#runo19: Miia Toivion Pysty hiljaisuus

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus
Teos 2013
67 s.
Pisteitä: 4/5
Omaa ehdottomuuttani olen vannonut, että proosarunojen lukijaa minusta ei tule. En ole osannut tarttua rytmiin, joka ei piile säkeissä vaan säkeiden välissä, tavuviivaan katkeavissa lauseissa, symboleita puuskuttavissa virkkeissä. Miia Toivion Pysty hiljaisuus teki kuitenkin minulle sen - löysin proosarunoja, joista pidän. 

Pysty hiljaisuus rakentuu viidestä osastosta, jonka runot linkittyvät toisiinsa. Kokoelmassa käsitellään sydänsuruja, sitä, miten äsken toinen oli vielä siinä mutta ei ole enää. 
Haavat ottavat tuulen ensimmäisenä vastaan, hän sanoi,
kun yritin pitää hänet paikoillaan ja asettua itse siten, 
että varjomme olisivat kohdanneet. Että harhaileva
katse olisi luullut meitä yhdeksi ja samaksi. Hän sanoi,
hän kirjoitti, en tiedä kumpi olisi parempi, 
hän päästi kieleltään jotain mikä keinahteli ja hänen 
kätensä tarttui siihen nopeasti puristaen sen päätä
sormiensa väliin. Näin oli parempi. Hän tiesi mitä teki. 

Toivion runoissa on läsnä samaan aikaan sekä hellyys että haavoittuvuus: 
Ja minä ajattelen hellyyttä, olen ajatellut hellyyttä
jo alusta lähtien. Se oli ainut minkä tiesin ja kerroin
hänelle, että mitään yhtäkkistä ei ole, ovet avataan
sepposen selälleen ja tulevaisuus hapuilee sisään.
Toivion proosarunoissa toistuvat tietyt kielelliset keinot. Sanasto on lähellä luontoa muttei kuitenkaan klassisella suomalaisella tavalla, siis niin, että kaikki on koivujen havinaa ja ruohikon liikkeitä. Pikemminkin kyse on teemasanoista, jotka tuovat esiin jonkun aspektin luonnosta: Toivio kirjoittaa hedelmistä, leikkii haavan ja haavan homonymialla, tuulista, kaloista, avaruudesta. Toistoa Toivio käyttää sekä sanaston että lause- ja virkerakenteiden tasolla ja tehostaa siten sanomaansa. 

Ketkä ovat teidän proosarunosuosikkejanne? 

maanantai 4. helmikuuta 2019

Hei, sinä valkoinen kanssabloggaaja - haasta itsesi lukemaan vuoden tärkein kirja, White Fragility

Feministit ovat tiukkapipoisia. Feministit eivät osaa rentoutua. Feministit eivät anna minun nauttia elämästäni ja niistä eduista, jotka olen saavuttanut - eikä varsinkaan niistä, jotka olen saanut. Ihmisiä ei saa enää luokitella, vaikka luokittelu on normaalia. 

Kuulostaako tutulta? Jos ajattelet näin, kannattaa lukea Robin DiAngelon White Fragility. Itse asiassa se kannattaa lukea, vaikka et tunnistaisi ylläolevista lauseista itseäsi. 

Mitä valkoinen haavoittuvuus sitten on? Mitä on valkoisten ylivalta? Onko näitä feministisiä termejä pakko hallita? 

Aloitan viimeisestä kysymyksestä. Termejä ei välttämättä tarvitse. Aina ei tarvitse käyttää vaikeita sanoja puhuakseen jostakin. Mutta jos kieltäytyy uuden termin opettelusta vain siksi, että se saa itselle epämukavan olon, kannattaa vilkaista peiliin. Saatat kärsiä valkoisesta haavoittuvuudesta (white fragility), joka liittyy olennaisesti siihen, mitä valkoinen ihminen kokee silloin, kun hänen etuoikeutetut, loukkaavat ajatus- ja käyttäytymistapansa haastetaan. 

Robin DiAngelon teos White Fragility saattaa olla - on! - yksi tärkeimmistä ja hyödyllisimmistä lukemistani kirjoista. Se avaa keskusteluyhteyden aiheeseen, josta useimmiten vaietaan: rotuun, erityisesti valkoisuuteen. Tämän teoksen näkökulma on valkoinen, ja DiAngelo, valkoinen itsekin, keskustelee suoraan siitä, mitä vaikutuksia on sillä, että valkoiset ihmiset väistelevät rotukysymystä, välttelevät epämukavia syyllisyydentunteita ja whitesplainaavat, ettei mitään rasismia enää ole.

DiAngelon teoksen keskeinen käsite on valkoinen haavoittuvuus. DiAngelo tarkoittaa sillä tapoja, joilla valkoinen reagoi, kun hänen ajatus- tai käyttäytymistapansa haastetaan ja ne todetaan rasistisiksi. 

Valkoisen haavoittuvuuden tarkoituksena on suojella valkoista ylivaltaa: kun puolustaudumme rasismisyytteiltä, luomme puhetapaa, jonka mukaan emme tee mitään väärin, vaan väärässä on se - usein rodullistettu - ihminen, joka uskaltaa kyseenalaistaa toimintatapamme. Samalla toisinnetaan ja pidetään yllä rotuun perustuvaa hierarkiaa, jossa meidän valkoisina ei tarvitsisi luopua omista etuoikeuksistamme tai muuttaa käyttäytymistään. Valkoinen haavoittuvuus suojelee valkoisia.

Valkoisen haavoittuvuuden käsitteeseen luo jännitteen se, etteivät valkoiset mielellään myönnä, että käsitteen kuvaama ilmiö on todellinen. Valkoisten haavoittuvuus rakentuukin nimenomaan siitä tiedosta, ettei omaa etuoikeutettua asemaa tunnisteta. Valkoinen haavoittuvuus elää rakenteissa ja yhteiskunnallisissa normeissa, laki mukaan luettuna. Itse asiassa se, että erilaiset instituutiot ylläpitävät valkoista ylivaltaa ja turvautuvat valkoiseen haavoittuvuuteen, on keskeinen syy rasismin ja valkoisen haavoittuvuuden yleisyyteen. Lisäksi valkoisen ylivallan taustalla on ajatus siitä, että valkoisuus on normi, ikään kuin ihmisen perikuva, josta rodullistetut ihmiset poikkeavat. Seuraukset ovat konkreettisia: rodullistetut kohtaavat rasismia, syrjintää ja monenlaisia rotuunsa perustuvia ongelmia, ja valkoinen ihminen voi elää elämänsä tutustumatta rodullistettuihin ihmisiin, tai, kuten minä, opiskella maisteriksi ilman, että joutuu pohtimaan, miten rasismi ja valkoisten ylivalta toteutuu omassa työssä (minulla opetusalalla). 

Seuraavat reaktiot ja ajatusmallit ovat erityisen tyypillisiä valkoisten ihmisten reaktioita siihen, kun heille huomautetaan, että heidän tekonsa, ajatusmallinsa tai kommenttinsa oli rasistinen. Luulen, että osa teistä on ehtinyt kokea näitä tunteita jo lukiessaan tätä postausta. Jos olet tuntenut ärsytystä, jota et ole pystynyt sanoittamaan, pysähdy ja pohdi, voisitko sijoittaa ajatuksesi tai tunteesi johonkin seuraavista reaktioista. 

- "rasismia ei ole olemassa"
- "en ole rasisti, koska minulla on musta ystävä"
-  "rodulla ei ole merkitystä" (sillä on: lue White Fragility)
-  "haluan väittää vastaan, ja kieltäydyn kuuntelemasta ja ymmärtämästä, mitä toinen sanoo"
-  "feministit ja antirasistit ovat mielensäpahoittajia" (eivät ole - he tuovat ikäviä epäkohtia esiin)
- "sinä olet rasisti, koska tuomitset minut valkoisuuteni perusteella" (lue White Fragility)
-  "asia ei voi olla noin, koska minä en ole kokenut niin"

Valkoisesta haavoittuvuudesta puhuminen teettää valkoisilla ihmisille epämukavan olon. Se on tarkoitus: miten muuten voisit käsitellä ja tiedostaa haitalliset ajatus- ja käyttäytymismallisi? 

DiAngelo muistuttaa, ettei kukaan voi välttyä kategorisoinneilta, stereotypioilta tai ennakkoluuloilta. Me olemme osa yhteiskuntaa, jossa ajattelu perustuu noihin haitallisiin tapoihin jäsentää maailmaa ja pitää yllä valtasuhteita. On kuitenkin tärkeä muitaa, että vaikka valkoisten haavoittuvuus perustuukin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, on jokainen silti vastuussa omista toimistaan. Toinen tärkeä asia on muistaa, että käänteistä rasismia ei ole olemassa - jos rodullistettu ihminen satuttaa valkoista, kyse ei ole yhtä laajamittaisesta, historiaan ja yhteiskunnan rakenteisiin perustuvasta syrjinnästä, sillä heillä ei ole institutionaalista valtaa, jolla musertaa toisia ihmisiä Rasismin suunta on aina sama: valtaapitävät valkoiset kohtelevat väärin rotunsa perusteella syrjittyjä ihmisiä. 

Yksi DiAngelon keskeisimmistä kannanotoista on, että vaikka valkoinen ihminen ei haluaisi olla rasisti, hän hyötyy aina rasistisesta, valkoisesta yhteiskunnasta ja toimii toisinaan väistämättäkin rasistisesti. Valkoisen ihmisen onkin tärkeä kouluttaa itseään valkoisuuden ja rodun merkityksestä. Se ei ole rodullistettujen ihmisten tehtävä, vaan valkoisten on tehtävä työnsä yksin.

Oma panokseni rasismin vähentämiseksi onkin se, että postaan feministisistä aiheista ja jatkan itseni kouluttamista. Siispä, kuten Instagramissa jo totesin, en aio lakata feministisiä postauksiani. En aio lakata puhumasta, päinvastoin - minun kanavillani teille tulee huono omatunto, te tunnette syyllisyyttä ja luultavasti myös ärsyynnytte vähän. Toisaalta saatatte pystyä jakamaan kanssani matkaa, jota ei voi, kuten DiAngelo muistuttaa, tehdä yksin: antirasistiseksi kasvamisessa tarvitaan muita ihmisiä ja heidän palautettaan. Minä haluan jakaa oman matkani - sen parhaat hetket mutta myös epäonnistumiset - teidän kanssanne ja toivon, että lähdette keskusteluihin mukaan. Toivon kuitenkin, että jos et ole vielä kouluttanut itseäsi rodun ja valkoisuuden merkityksestä, lukisit ensin esimerkiksi White Fragilityn, ja palaisit keskustelemaan kanssani sitten, kun olet jo hieman tietoinen omasta asemastasi valkoisena.

Robin DiAngelo: White Fragility
Beacon Press 2018
169 s.
Pisteitä: 5/5

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

#luemielenterveyttä: Mitä dissosiaatio on? Esittelyssä Viisi naista, sata elämää

Viisi naista, sata elämää. Tarinoita dissosiaatiohäiriöistä on teos, joka purkaa trauman ja dissosiaation käsitteitä ja esittelee sitä, miten dissosiaatiohäiriöt vaikuttavat ihmisen mielenmaisemaan ja arkeen. Teos on saanut alkunsa muutamista ihmisistä, jotka ovat halunneet jakaa tarinansa ja tarttua projektiin, jonka tavoitteena on vähentää mielenterveyteen liittyvää stigmaa ja kertoa, mitä dissosiaatiolla oikeasti tarkoitetaan. Projektin jälkeen on perustettu myös Disso ry, Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys. 

Kirjan johdanto-osan on laatinut Anssi Leikola, psykiatrian erikoislääkäri ja kokemusasiantuntija. Leikola avaa trauman ja erityisesti dissosiaation käsitteitä. Jälkimmäisellä viitataan siihen, että kun ihminen kokee trauman, hänen personaallisuutensa jakaantuu ainakin kahteen osaan. Yksi osa, emotional part of personality, muodostuu traumakokemuksesta ja puolustautumisreaktioista. Toinen osa, jota kutsutaan englanniksi nimellä apparently normal part of personality, on persoonallisuudenosa, joka koettaa elää kuin traumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä osa ei välttämättä edes muista, että taustalla on jokin traumaattinen tapahtuma. 

Viisi naista, sata elämää -teoksessa viisi henkilöä avaavat omaa traumaattista menneisyyttään ja sitä, miten heidän mielensä on reagoinut traumoihin. Moni on kokenut lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta trauman aiheuttajat voivat toki olla muitakin. Dissosiaatiohäiriöstä kärsivillä persoonallisuus on jakautunut vahvasti, usein moneen osaan: muutama kirjoittajista kertookin, miten he toisinaan ovat naisellisia, toisinaan kovin maskuliinisia, toisinaan lapsia, toisinaan itsensä ikäisiä. 

Henkilökohtaisesti Viisi naista, sata elämää on minulle tärkeä teos. Olen vastikään sisäistänyt dissosiaation käsitteen ja toisaalta ymmärtänyt, että myös omat traumaattiset kokemukseni oirehtivat dissosiaationa. Käsite kuulostaa pelottavalta mutta oikeasti kyse on vain luonnollisesta reaktiosta traumaan - mielen on pakko sulkea tietyt kokemukset pois ja pyrkiä jatkamaan eteenpäin. Joissakin tilanteissa ja joinakin aikoina traumatisoitunut mieli tulee kuitenkin esiin. Oma terapeuttini selitti asiaa niin, että trauman yhteydessä osa mielestä jää siihen kehitys- ja ikävaiheeseen, jossa henkilö on trauman kohdatessaan ollut. Niinpä huomaan itsekin toisinaan käyttäytyväni kuin pieni lapsi: kiukuttelevani, leikkiväni, lauleskelevani. Pieni lapsi minussa kaipaa tulla kuulluksi, ja häntä tulee lohduttaa ja auttaa, kuten pientä lasta autetaan - lapsi ei pysty käsittelemään traumaa samalla tavalla kuin aikuinen osa minusta. Trauman hoidossa keskeistä onkin, että ihminen pystyy näyttämään kaikki persoonallisuudenosansa ja että nämä osat tulevat kuulluiksi ja ymmärretyiksi. 

Viisi naista, sata elämää kannattaa lukea. Kirjoittajien rohkeat, rehelliset tarinat avaavat sitä, mitä mielenterveysongelmat tarkoittavat ja miten ne näkyvät arkipäivässä. Ne tuovat esille myös sen, ettei traumaa ja dissosiaatiota aina näe päällepäin, ja sen, etteivät ne estä elämää, vaikka tuovatkin reilusti hankaluuksia mukanaan. 

Viisi naista, sata elämää. Tarinoita dissosaatiohäiriöstä
VOB-kustannus 2016
160 s.
Pisteitä: 5/5

perjantai 11. tammikuuta 2019

Yhdenyönkirjat ja muita lempparipostauksia neljän Sivutiellä-vuoden ajalta

Jää oli ensimmäinen kirja, josta bloggasin.
Blogini 4-vuotissynttärit olivat kuun alussa. Suunniteltu synttäriarvonta jäi toteuttamatta, enkä ole tehnyt kovin kummoista katsausta viime vuoteenkaan. Äskettäin mieleeni kuitenkin juolahti, että haluaisin nostaa joitakin blogiaikani juttuja ja kokemuksia esiin, ja tässäpä nelivuotiaalle blogilleni muutama TOP4-lista. Omaksi Top-listojen ykkösekseni nousee Tyylileikittelyt - jos siis kaipaat vaihtelua postaustyyleille, käy katsomassa, millaisia ovat kirjat ihastustyyppeinä tai miten feministiminä yrittää saada mukavuusalueminää pitämään Sara Stridsbergin kirjasta.

Löytyykö listoilta omia suosikkejasi tai inhokkejasi?

TOP4 Feministiset teokset

1) Laura Bates: Everyday sexism
2) Roxane Gay (toim.): Not that bad
3) Ijeoma Oluo: So you want to talk about race
4) Saara Turunen: Sivuhenkilö


TOP4 Romaanit

1) Maria Jotuni: Huojuva talo
2) Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
3) Yaa Gyasi: Homegoing
4) Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns


TOP4 YA

1) Angie Thomas: Viha jonka kylvät
2) Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin 
3) Rainbow Rowell: Fangirl
4) Erica L. Sanches: I am not your perfect Mexican daugter

TOP4 Sarjakuvat

1) Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet
2) Emmi Valve: Armo
3) Apila Pepita Miettinen (toim.): Rikkinäisen mielen kuvia
4) Kris Keränen: Ahistunu pupu


TOP4 Mielenterveysaiheiset teokset

1) Hanya Yanagihara: Pieni elämä
2) Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
3) Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni
4) Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi


TOP 4 Tyylileikittelyt postauksissa

1) Taina Lintula: Huomenna rakastan vähemmän (postaus 1 ja postaus 2)
2) Yhdenyönkirjat, eli teokset, joita olisi kiusallista tavata uudestaan
3) Laura Manninen: Kaikki anteeksi
4) Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta


TOP4 Pettymykset

1) Reidar Palmgren: Sudenmarja (keittoon kakkaaminen ON ällöttävää)
2) Camilla Tuominen: Johda tunteita, menesty työelämässä (kliseinen ilmaisutapa inhotti)
3) Anneli Kanto: Tulikärpäset (n-sanan käyttö on aina no-no)
4) Anneli Kivelä: Uusia tuulia Katajamäellä (eli kuinka kirjoittaa kömpelöä dialogia)

lauantai 5. tammikuuta 2019

#runo19: aattellisuus ja suomalaisen runon klassiset piirteet Liinamaa-Pärssisen kokoelmassa Jälleen vapaana

Hilja Liinamaa-Pärssinen: Jälleen vapaana
Ntamo 2018 (1923)
121 s.
Pisteitä: 4/5
Hilja Liinamaa-Pärssisen runokokoelma Jälleen vapaana sopii hyvin luettavaksi sisällissodan juhlavuoden jälkimainingeissa. Kuten Ntamon uudelleenkustantaman kirjan takaliepeessä kerrotaan, Liinamaa-Pärssinen oli yksi työväenliikkeen merkittävistä vaikuttajista ja vietti osan aikuisuudestaan myös punavankina naisvankilassa. Jälleen vapaana -kokoelmassa leimuavatkin työväenaate ja sisällissodan jättämät traumat.

Teos alkaa reippaalla, työväenaatteesta kumpuavalla laulumaisella runolla, jossa runon puhuja rukoilee, että hänen laulunsa ja aatteensa kaikuisi hänestä sekä elon että kuoleman hetkillä: 

Mun laulu huulillani elää antakaa. 
En tunne muuta jumalaa. 
[--]
Mun laulu huulillani kuolla antakaa, 
se ihanaa! 
En mammonaa, en valtaa kunnioinut.
Kun lyötiin laulaja ja murskattiin,
niin eikö silloinkin se laulu soinut,
mi jumalaisiin pihkes säveliin,
se laulu, joka vapautta huusi,
kun karkotettiin kansain suurimmat [--]

Työväenaate kuuluukin, varsinkin kokoelman alkupuolella, hyvinkin vahvana runoissa: kokoelma suorastaan vaatii lukijoita yhtymään aatteeseen. Osa runoista käsittelee sitä, miten työväki on unohdettu: kansa on ilman kotiaan, ja vieraat ovat ottaneet tutut maat haltuun: 

Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,
untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin? 
On kortiportilla vieras, vihainen hurtta,
pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.

Punaisesta työväestä rakentuukin sorrettujen yhteisö, jota työväenlauluin ja -runoin pyritään nousemaan taisteluihin. Kokoelman runot peilautuvat väistämätät sisällissotaan ja sen kurjuuksiin. Aatteellisuus nähdään runoissa niin tärkeänä, että nainenkin hylkää kosiotarjouksen ja valitsee olla suffragetti, joka taistelee kansansa puolesta: 

Vastaa neito: "en mä syleilyihin,
lemmen hurmioihin luotu lie. 
Syvään silmäsin mä kurjuussyihin,
niitä poistamaan mun johtaa tie." [--]

Aatteellisuutensa lisäksi Jälleen vapaana -kokoelmassa viehättää se, miten hyvin se edustaa perinteistä suomalaista runoutta. Vaikka 20-luku muistetaan modernismista, Edith Söergranin ja Katri Valan perinteisiä runomittoja rikkovista riimittömistä runoista, on Liinamaa-Pärssisen kokoelma vielä klassista mittarunoutta. Liinamaa-Pärssinen käyttääkin runoissaan vaihtelevia runomittoja ja osoittaa samalla olevansa taitava riimien ja sanojen käyttäjä. 

Traditionaalisuus näkyy myös kokoelman aiheissa ja sanastossa. Mantereet jytisevät ja kumisevat, kun sotaa käydään; luonto on elämänpiirissä aina läsnä, ja 20-lukulaiseen runouden tapaan myös Jälleen vapaa -kokoelmassa hyödynnetään eksotiikkaa ja kaukaisia tarinoita, jopa kokonaisen osaston verran.

Myös kuolemalla on, suomalaisesta kirjallisuudesta tuttuun tapaan, asemansa Liinamaa-Pärssisen kokoelmassa. Yhtäältä kuolemaa pyydetään välttämään ja ahertamaan isänmaan ja tovereiden eteen. 
Toisaalta kuolema on raaka, julma seuraus, johon työväen kansaa sortava ylimystö köyhät ajaa: 

Viikatemies lyö iskun kumeen,
kaivajat kaatuvi, siihen jää
kuoppien ääreen multahan, lumeen.
- Luurankoröykkiöt törröttää. 

Erikseen on mainittava näköisversion upea kansi: nämä 20-luvun kirjankannet ovat kyllä täyttä taidetta ja näitä voisi ihan esteettisyyden vuoksi haalia hyllyynsä. Kansikuva on myös kovin symbolinen: siinä esitetään varsin isänmaallisia symboleita (metsätähdet, kannel, kuusi, maisema), joilla puhutellaan kotimaansa puolesta työtä tekevää kansalaista. Luontomaiseman taustalla roihuaa tuli: sekä mennyt sisällissota että toisaalta usko ja palo työväenaatteesen. 

Vaikka Jälleen vapaana ei ehkä jääkään mieleeni yhtenä henkilökohtaisista suosikeistani, teos on kokonaisuudessaan onnistunut ja hyvin rakennettu. 

Helmet-haasteessa asetan teoksen kohtaan 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua. Hilja on etunimenä kaunis ja Liinamaa (joka on taiteilijanimi; tyttönimi oli Lindgren) soljuu suussa myös sujuvasti. 

Lopuksi vielä hauska yksityiskohta kokoelman loppuuolelta Mietelmiä-runosta: 

Ikäs kaiken kuiva kirjatoukka
olit. - Oppiasi suurta kehutaan.
Mutta sittenkin sä lienet houkka,
elämän et kirjaa tunnekaan.