Tätäkään ei koulussa opetettu - Roosa Rentola: Kielestä kiinni

Roosa Rentola: Kielestä kiinni

Warelia 2019

137 s.

Kansi: Enna Airik

Pisteitä: 3/5

Omasta alastaan voi oppia paljon vielä yliopisto-opintojen jälkeenkin. Se käy esimerkiksi niin, että lukee Hesarista jutun forensisesta kielitieteestä ja alkaa miettiä, onko aika ajanut oman koulutuksen ohi. No, niin ei sentään ole - oikeuskielitieteestä ei vain juuri puhuta suomalaisissa yliopistoissa. 

Roosa Rentolan Kielestä kiinni. Kuinka kielentutkimusta käytetään rikosten selvittämisessä piti tietenkin lainata heti, kun sen julkaisusta sain tietää. Ei nimittäin tälle lingvistille ollut tullut mieleen, että kyse on oikeasti yhdestä kielitieteen haaroista - miten moniin asioihin sitä voisikaan erikoistua! Suomessa oikeuskielitiedettä - tai kielitieteen hyödyntämistä oikeudellisissa prosesseissa - ei ole juuri tutkittu eikä hyödynnetty, ja poliisiviestinnän asiantuntijana toimivan Rentolan teos on ensimmäinen laatuaan. 

Kielestä kiinni esittelee kahdeksan oikeustapausta, joissa lingvistiikkaa eli kielitiedettä on hyödynnetty osana oikeusprosessia. Kaksi tapauksista on suomalaisia, loput englanninkielisistä maista. Rikokset ovat lähinnä murhia ja petosjuttuja - usein tekijäksi on paljastunut entinen puoliso. Kielitiedettä on hyödynnetty muun muassa siihen, että on voitu todistaa, onko tietyt tekstit kirjoittanut yksi vai useampi henkilö. 

Kielestä kiinni esittelee juttutapaukset referoiden - tapahtumat käydään läpi jokseenkin yksityiskohtaisesti ennen kuin kunkin osion loppupuolella käsitellään lingvistiikan roolia todistelussa. Rentola on selvästi panostanut yleistajuistamiseen ja selkeään suomeen: teoksen lukeminen ei vaadi kielitieteellistä osaamista. Se on hyvä, joskin johtaa väistämättä myös siihen, ettei kielitieteen merkitystä käsitellä siinä laajuudessa kuin oikeastaan voisi. Kukin osio rakentuu ennen kaikkea rikoskertomuksen varaan, kun taas puheen ja kielen merkitystä pohditaan lähinnä teoksen alussa. Auer-tapauksen käsittely on siinä mielessä poikkeus, että siinä Rentola esittää aiempaa enemmän myös teoreettisia näkökulmia siihen, miten hätäpuheluvuorovaikutusta voidaan arvioida. 

Yleistajuistamisen taso on siis teoksessa varsin onnistunut, mutta kielitiedeosuutta olisi voinut laajentaakin. Johdannossa Rentola käsittelee jonkin verran kielen merkitystä, ja lukijalle selvenee kyllä se, että jokaisella on oma tapansa käyttää kieltä, ja sitä tapaa on vaikea muuttaa. Tätä omaa puhetyyliä kutsutaan kielitieteessä idiolektiksi ja siitä olisi voinut ehkä kertoa vähän enemmänkin. Maallikon voi olla vähän vaikea ymmärtää, miten muutamasta kymmenestä tekstiviestistä voi päätellä kirjoittajasta tai kielipiirteiden tyypillisyydestä mitään; lingvistinä oli helpompi nähdä mm. korpustutkimuksen merkitys tyyppiluokittelujen taustalla. 

Joka tapauksessa Kielestä kiinni tuo esiin yhden varsin vähän tunnetun erikoisalan ja nostaa samalla humanististen tieteiden profiilia. Johdannossa Rentola kertoo seksistisen esimerkin siitä, miten miespoliisit eivät olleet hyväksyneet kielentutkimuksen merkitystä todistelussa, mikä lähinnä kertoo siitä, että humanistisia, "pehmeinä ja naisellisina" pidettyjä tieteitä ei oteta vieläkään tosissaan. Syytä olisi - koska kieli paljastaa meidät paljon helpommin kuin uskoisi.