torstai 31. maaliskuuta 2016

Mehevä maaliskuu

Maaliskuun luettujen kirjojen pino on varsin muhkea. Innostuin lukemaan peräti 12 kirjaa, ja sain kuukauden aikana sekä Anna- että järjestelypuuskan. Hiihtolomalla ehdin myös viimein pitää lukumaratonin. Mitä tyttökirjoihin tulee, ehdin ahmia kolme Anna-kirjaa, aloittaa fanityttökirjan ja suunnitella ystävän kanssa Anna-iltamia. Poikaystäväni kanssa vierailimme antikvariaatissa, josta hamstarin pari vanhempaa Anna- ja Runotyttö-kirjaa. Suunnitelmissa onkin palata ensi kertaa myös Runotyttöihin, jotka olen lukenut lapsuudessani vain kertaalleen. 

Maaliskuu alkoi huikealla lukuelämyksellä, kun sain viimein luettua TBR-listaltani Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Kirja herätti paljon ajatuksia ja muistutti siitä, että välillä on hyvä lukea sellaistakin, joka ei tyyliltään tai genreltään sijoitu omalle mukavuusalueelle. Mohammed, suomalainen oli aiheeltaan ajankohtainen, ja siksi luulin sitä kiinnostavaksi. Kirja oli kuitenkin yksi blogiaikani suurista pettymyksistä: täynnä kliseitä ja kankeaa keskustelua. Liehun pienoisromaani Rakkaus Pariisissa oli lukumaratonini kevyt välipala ja sujahti ohitseni jättämättä suuria muistoja. Tyylikäs teos oli kuitenkin.


Kuukauden hienoimpiin lukuhetkiin kuului Paco Rocan liikuttava sarjakuvateos Ryppyjä. Alzheimer-aiheiset teokset ovat miellyttäneet minua aiemminkin. Tuntuu, että ne melkein automaattisesti päätyvät parhaimpien listalle - kyse on kai siitä, että aihe tulee henkilökohtaisesti lähelle, herättää paljon muistoja.

Canthin Työmiehen vaimo ja Branderin Lihakuu tulivat myös luettua. Sitten hurahdinkin Annoihin ja luin sekä Anna ystävämme, Annan unelmavuodet että Anna opettajana. Anna omassa kodissaan on parhaillaan kesken (kuten niin moni muukin kirja). Uudemmista teoksista tutustuin Pulkkosen Eurooppalaisiin uniin, ja hyvästelin myös Ehtoolehdon mummelit lukemalla sarjan päätösosan.

Postauksestani tuli näemmä linkkien sikermä, mutta vielä yksi teos on mainittava. Innostuin Marie Kondon KonMarista, ja olen viimeiset päivät putsannut hyllyjäni. Vaatteet, meikit ja paperit on nyt aseteltu järjestykseen, ja voi sitä iloa, kun voin laittaa tavarat niiden omille paikoilleen! Teoksen tunnelmaan en ihastunut, mutta on hienoa saada hyllyjä raivattua. Seuraavaksi on askartelutarvikehyllyn vuoro...Tekemistä siis riittää! Onneksi riittää myös lukemista: kesken ovat niin Anna, Kurjat, Anna-fanien kirjoituskokoelma kuin muutama uudempikin teos... :) Lukuintoa huhtikuulle! Nauttikaa keväästä, auringosta ja muuttolinnuista (pian on parhain linturetkeilyaika, jipii!).

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika

Marie Kondon KonMari ja muutamia minulle tärkeitä asioita
Bazar 2015 (2011)
Suom. Päivi Rekiaro
222 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Ups ("tuon virheen tein itsekin") ja heh ("esineet eivät tunne")
En ole sotkuinen, mutten en ole siistikään. Olen koti-ihminen, joka viihtyy kotona ja pitää kodikkaasta tunnelmasta. Minun kotini ei ole sisustuslehden keskiaukeamalta, eikä sisustus ole kaikilta osin hillittyä ja hallittua. Pidän yksinkertaisuudesta, mutta päädyn sellaiseen aika harvoin. Pidän pähkinänvärisistä kalusteista, mutta tällä hetkellä keittiöni on punainen ja olohuoneessa on siniset tapetit. Joku voisi sanoa, että kotonani on vähän levotonta. Yhtenäisyys puuttuu. 

Marie Kondon KonMari-järjestelyopas on kiinnostanut minua pitkään. Lainasin sen nyt läheiseltäni ja ahmin hetkessä loppuun. Minua kiinnosti tämä teos, jonka henkeen oli kohdistettu epäileviä katseita mutta joka jollakin tavalla tuntuu puuttuvan tärkeään asiaan.

KonMarista voi olla montaa mieltä. Olen itsekin kahtalaista: uskon sekä saaneeni hyviä vinkkejä että etääntyväni Kondon ajatusmaailmasta. Kun tarkastelen KonMaria käytännöllisestä näkökulmasta - siis siitä, millaisia vinkkejä se antaa tavaroiden roikkoamiseen - opus rohkaisee luopumaan tavaroista. Kondo paneutuu kirjassaan tehtävään, joka tuntuu aina yhtä ärsyttävältä ja raskaalta. Kaappien tyhjentämistä ja siivoamista tekisi mieli lykätä ikuisuuksiin. Sain KonMarista tarpeeksi rohkaisua tarttuakseni haasteeseen. Tyhjensin vaatteeni lattialle, keräsin kohtuullisessa kunnossa olevat vaatteet yhteen muovikassiin (vienen SPR:lle tai hoida kierrätyksen jotenkin muuten) ja hylkäsin ne, joista ei enää edustusvaatteiksi ole. Kondon perusperiaatteet on helppo ymmärtää: käytännössä tarvitsee vain heittää pois ne esineet ja tavarat, jotka eivät tuota enää iloa. Paperit kannattaa hylätä melkein kaikki. Vaatteet pitää lajitella vaatetyypeittäin.Kaikilla tavaroilla tulee olla oma paikka.

Vaikka teos saikin aikaan siivouspuuskan ja tullen vielä järjestelemään ainakin meikki- ja saippuaputelit, päällimmäisenä KonMarista jää mieleen teoksen tunnelma. En osaa sopeutua Kondon ajatusmaailmaan. Monissa blogeissa on kritisoitu sitä, ettei teoksessa juurikaan mainita kierrättämistä tai jätteiden lajittelua. Kritiikki on ihan aiheellista: Kondo vain pyytää kerta toisensa jälkeen heittämään tavarat pois. Jos jonkun tavaran heittää pois ja myöhemmin sitä tarvitsisikin, voi ostaa uuden, Kondo toteaa. Nappien irtoaminen on kuulemma sekin merkki siitä, että vaate on palvellut tarpeeksi, tai ainakin uuden napin saa kaupasta, eikä irtonappeja tarvitse säilyttää. Kondolla on pointtinsa, mutta KonMari tuntuu teokselta, joka on kirjoitettu varsin materialistisessa maailmassa.

Esineiden ja kodin tervehtiminen tuntuu sekin teennäiseltä. Olisin kai kaivannut järjestelemisen taustaksi enemmän faktatietoa, ei niinkään Kondon omia näkemyksiä. Fengshui- ja tavaroiden energia -ajatteluihin on vaikea uppoutua, koska en usko tavaroiden tuntevan tai lepäävän tai haluavan palvella ihmistä. Esineiden elollistaminen karkottaa. 

Lukiessani minua häiritsi Kondon tapa ylistää sekä itseään, metodiaan että tyytyväisiä asiakkaitaan. Mahdolliset katumiset ohitettiin nekin muutamalla virkkeellä. Kirjoittajasta välittyy perfektionistinen kuva, ja tunsin eittämättä huonoa omaatuntoa maallikkomaisuudestani. Kirjoittaja asettuu lukijan yläpuolella ja toteaa, että näin asiat vain sujuvat. Kun luet kirjan, kotisi pysyy järjestyksessä. Kriittinen minäni haluaisi esittää muutamia epäilyksiä.

Kirjaihmisenä on vielä kritisoitava sitä, miten Kondo pyytää käsittelemään kirjoja. Olen kyllä itsekin huomannut, että omistan liikaa kirjoja ja etten todennäköisesti tule lukemaan niitä kaikkia. Osa onkin jo poistopinossa. Jollakin tavalla minua kuitenkin ahdistaa ajatus, että minun kirjaihmisenä pitäisi pystyä päättämään myös kirjojen kohdalla, tarvitsenko omaa lukemistoa. Kondon epäonninen kokeilu, tärkeiden sivujen irtirepiminen, kauhistutti jo ajatuksena. En oikein ymmärtänyt sitäkään, miksei kirjaa saisi selailla, kun yrittää päättää, jättääkö sen vai ei. Aika monesti ensivaikutelma tai intuitio ei kirjan kohdalla pidäkään paikkaansa. 

Tähän siivousoppaaseen on tutustunut todella moni bloggaaja, ja moni on suhtautunut kirjaan ainakin etukäteen (ja usein jälkikäteenkin) epäilevästi. Maijan mukaan kirjassa oli, kannustuksesta huolimatta, liikaa ostostv-tyyppistä myyntipuhetta, Marile sai oppaasta vinkkejä mutta toteaa, ettei koko elämä oppaan avulla kuitenkaan mullistu, Katrin mielestä kirjassa on pointtinsa, joka on kuitenkin kääritty höttöön. Nooralle kirja kolahti, ja osa järjestelyvinkeistä meni kokeiluun.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

L.M.Montgomery: Anna opettajana

L.M.Montgomery: Anna opettajana
WSOY 2008 (1936)
Suom. Paula Herranen
277 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ah ja uh.
Olen joutunut Anna-pyörteeseen. En malta olla lukematta Annoja, vaikka kolmen luetun kirjan jälkeen alankin olla saanut jo melkoisen annoksen Montgomeryä. Olen höpsähtänyt Anna-faniksi, vaikka aiemmin olen hihitellyt huvittuneesti niille, jotka palvovat sarjakuvahahmoja, romaanihenkilöitä tai elokuvapersoonia. Nyt olen suunnitellut ystäväni kanssa annamaisia teekutsuja, lainannut pari Anna-tytöistä kertovaa kirjaa, pohtinut sekä Annan opettajuutta että omaa työtäni ja kirjoittanut oman Rakkain ja vielä rakkaampi Gilbert -kirjeen omalle Gilbertilleni. Onnituin jopa löytämään itselleni vaatteet, jotka muistuttavat kansikuvan vaatteita (kastanjanruskea neule, ruskea hame ja olkihattu, hih).Olen vähän hupsu, mutta se hymyilyttää minua. 

Anna opettajana ei kuulu monenkaan Anna-suosikkeihin. Muistan takerrelleeni kirjemuotoisuutta jo alakoulussa, kun luin Annoja ensimmäisen kerran.Harmittelin silloin, ja harmittelen edelleen, sitä, että Anna kasvaa aikuiseksi: olisin halunnut Annan tarinan pysyvän nuoruusvuosissa. Gilbertin ja Annan ero raastaa: heistä minä haluaisin kuulla, enkä enää kouluseikkailuista ja naapureista.

Toisaalta Anna opettajana on hyväntahtoinen Anna-kirja, jossa pureudutaan erilaisiin ihmisiin ja heidän tarinoihinsa. Pringle-suvun vihan voittaminen on tietysti klassinen tapaus, ja tavallaan se lohdutti nytkin, kun ajattelin omaa uraani opettajana: aina on niitä, joita ei voi miellyttää, mutta ehkä heidänkin luottamuksensa voi vielä joku päivä voittaa. Elizabeth on herttainen tyttö, niin kovin annamainen sukulaissielu. 

Minusta on edelleenkin hassua, että Rebecca Dew kuvataan pieneksi ja pyöreäksi. Muistan aina kuvitelleeni hänet marillamaiseksi, pitkäksi, laihaksi ja tiukaksi. En pysty muuttamaan tätä mielikuvaani. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
288 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Heh.
"Siiri oli vakuuttunut, että kärrylle sattui virheitä. Kuinka se voisi niin varmasti tietää, kuka asui missäkin ja mitä pillereitä kellekin piti antaa. Mutta Anna-Liisa oli selittänyt, että hoivateknologia oli juuri siksi niin suunnaton menestysbisnes, että toisin kuin ihmiset, koneet eivät tehneet virheitä. Ne eivät väsyneet, olleet huolimattomia, kielitaidottomia eivätkä edes pahantuulisia. Tämäkin vihivaunu porhalsi hyväntuulisena käytävällä eteenpäin, soitteli asunnolle saapuessaan yksinkertaista melodiaa kuin lasten rakastama jäätelöauto ja kohteli kaikkia uhrejaan tasapuolisen mekaanisesti."
 
Ehtoolehto-sarjan humoristinen päätösosa tulevaisuuden hoitoteknologiasta (vai pitäisikö sanoa teknologiahoidosta).

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut kokonaisen trilogian, pidemmästä kirjasarjasta puhumattakaan (Harry Potterit ja Annat ovat tietysti ikisuosikkeja, mutta uusiin sarjoihin suhtaudun varauksella). Blogiaikanani olen kuitenkin ehtinyt tutustua ja nyt myös hyvästellä Lindgrenin Ehtoolehdon, tuon hupaisan ja yhteiskuntakriittisen vanhustenhoitolaitoksen. Kuten tammikuussa kirjoitin, ehtoolehtolaiset tuntuvat naapurin hyviltä mummuystäviltä. Hahmot ovat edelleen Lindgrenin vahvuus. Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat ihastuttavia.

Ehtoolehdon tuhossa on siirretty lähitulevaisuuteen: hoitajia ei enää Ehtoolehdossa näy, vaan vanhuksista pitävät huolta mutkikkaat älytaulut. Siivousrobotit puhdistavat oksennukset lattialta, ja virtuaalitohtori määrää lääkkeitä sen minkä osaa. Avustajarobotit ja lohtukuutit toimivat, ainakin niin kauan, kunnes tulee sähkökatko. Vanhukset uupuvat ja kuolevat koneiden ääreen - tässäkö on tulevaisuutemme?

Siinä missä jotkin tulevaisuuskuvat tuntuvat vielä kaukaisilta (ajattelen vaikkapa nyt Teemestarin kirjaa), Lindgrenin tulevaisuuskuvassa on jotakin sellaista, joka on helppo kuvitella todeksi. Vanhustenhoito on epäilemättä pahassa jamassa jo nyt: hoitajilla on kiire, työtä tehdään mekaanisesti, eikä vanhuksia kohdella ihmisyksilöinä.Ehtoolehdon robotisoitunut hoito ja tyhjyyttään kaikuvat aulat on siis helppo kuvitella. Loppuratkaisussa on absurdia makua, ja oikeastaan jäin vähän ihmettelemään, mitä muutamille henkilöille tapahtuu.

Jo Ehtoolehdon pakolaisissa pohdin sitä, että Lindgren on sitonut kirjaansa suuren määrän teemoja. Vähän samojen ajatusten kanssa painin nytkin. Ehtoolehdon tuho keskittyy toki teknologisoituneeseen hoitojärjestelmään, mutta romaanissa otetaan esille myös muita teemoja, esimerkiksi homoseksuaalisten vanhusten asema. Teemat ovat tärkeitä, ja onkin hyvä, että Lindgren ottaa kerralla esiin kaikki ongelmat, joita vanhukset yhteiskunnassa kohtaavat. Ongelmaksi muodostuu puolestaan se, että Ehtoolehdon tuho tuntuu koostuvan yksittäisistä hassuista tapahtumista: juonen varsinainen kehitys - robotisoituneen hoitolaitoksen tilaan puuttuminen - alkaa edetä vasta kirjan viimeisellä neljänneksellä.

Ehtoolehdon päätösosassa minua kummastutti myös uskonnon rooli. Hoitolaitoksen ovat vallanneet uskonnollisen ryhmän "vapaaehtoiset", jotka yrittävät käännyttää vanhuksia ja ryöstävät heidän rahojaan. Minusta on ihan ok vitsailla välillä uskonnolla, en koe sitä mitenkään loukkaavaksi ja koen, että kristillisellä kirkolla olisi monessa parannettavaa, mutta Ehtoolehdon tuhossa en uskontovitsailun roolia ymmärtänyt. Miksi uskontoa pilkattiin? Ehkä vanhuksia hairahdutetaan nykyään liiaksi, mutta toisaalta tuntuu, että uskonto on monille hyvä ja helpottava asia. Rukoilija-Sirkan hahmo ei siksi minua juurikaan huvittanut, vaikka muuten kirjaa hauskana pidinkin. (Myöhemmin luin eräästä artikkelista, no okei, se oli Ilta-Sanomista, että romaanissa olennaista on uskonnon ja teknologian rinnastuminen. Tämä vertaus ei minulle täysin auennut, mutta sitä on helppo myötäillä. Koneisiin uskotaan välillä turhankin sinisin silmin.)

Aletheia on juuri saanut saman teoksen luettua, ja Ehtoolehdon kolmannesta osasta ovat bloganneet myös esimerkiksi Ulla ja Tuijata.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Emma Pulkkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Pulkkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016
178 s.
Pisteitä: 4/5
Utopian ajatteleminen tuntui vain pakottavalta. Me tarvitsemme sen, Immi ajatteli. Me tarvitsemme sen, jotta olisi toimiva kompassi.

Emma Pulkkosen tuore teos Eurooppalaiset unet ilahduttaa. Episodiromaaniksi nimetty teos on tarinakokoelma eurooppalaisista ja heidän näyistään: siitä, mitä he näkevät tai haluavat nähdä, siitä, miten yksi koettu tai nähty tapahtuma voi muuttaa elämän suuntaa. Eurooppalaiset unet ei ole erillisten kohtausten, episodien tai kertomusten sarja, vaan sen henkilöt linkittyvät toinen toisiinsa.

Pulkkosen kieli on kaunista. Pidin Eurooppalaisten unien tyylistä, sujuvasta kielestä. Hieman hämmästyin, kun eräässä kohtauksessa vaihdettiin puhekieleen, mutta se sopii nuoren kertojan ääneen. Eurooppalaisten unien moniäänisyys on kiehtovaa, se, miten monenlaisia tarinoita ja henkilöitä Pulkkonen Euroopasta kertoo.
Inhorealistisia tilanteita en osannut arvostaa tässäkään, kuten en aiemmin lukemassani Sudenmarjassakaan. Pohdin sitäkin, mikä rooli on ensimmäisen tarinan eroottisilla vivahduksilla: pyritäänkö niillä vain kiinnittämään lukijan huomio? Minun oli vaikea perustella itselleni, mikä merkitys itsetyydytyksellä oli tarinan kannalta - haluan olla lukijana muutakin kuin tirkistelijä. Pulkkonen kirjoittaa niin kauniisti ja kiinnostavasti, ettei tällaisia "houkuttumia" välttämättä tarvitsisi.

Yksi keskeisistä henkilöistä, joihin viitataan useammassa tarinassa, on uimahallionnettomuudessa halvaantunut Johannes. Hänen tarinansa on kiinnostava ja avaa hyvin romaanin nimeä. Vakava sairastuminen muuttaa Johanneksen elämän, mutta sitten hän alkaa nähdä kaiken. Hän näkee asioiden lävitse, näkee kaiken, mitä maailmalla tapahtuu. Luin tämän vertauksena elämän muuttumisesta, siitä, miten jokin hetki muuttaa elämän suunnan: maailma näyttää toiselta ja on toinen. Siitähän Pulkkonen teoksessaan puhuu: miten yksittäiset hetket vaikuttavat ihmisen elämänkulkuun. Teoksen lopussa Johanneksen ja tämän perheen kohtalosta paljastuu vielä jotakin, joka saa muistelemaan perhettä vielä yhdellä uudella tavalla.

Fadumon, joka sittemmin päätyy Johanneksen hoitajaksi, tarina puolestaan kertoo pakolaisuudesta ja turvapaikanhakijuudesta sen, mitä Mohammed, suomalainen ei onnistunut tekemään. Pulkkonen saa tarinoihinsa uskottavasti tunnetta. 

Teoksen viimeinen tarina on kiinnostava kuvaus lähitulevaisuudesta. Siinä esitellään media, jossa tehtaillaan katastrofeista hyviä, onnellisia tarinoita. Eurooppa on aidattu sähköisellä aidalla, tornadot repivät maailmaa. Kieltäydymmekö näkemästä ongelmia, emmekö halua nähdä niitä? Episodissa todetaan, että ihmiset tarvitsevat utopioita. Väistämättä on kuitenkin kysyttävä, voiko utopiassa elää rehellistä elämää. Mitä tapahtuu, jos uskottelemme kaiken olevan hyvin? 

Ainakin Lumiomenan Katja on ehtinyt jo lukea teoksen.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

L.M.Montgomery: Annan unelmavuodet

L.M.Montgomery: Annan unelmavuodet
WSOY 2002 (1915)
Suom. Toini Kalima
225 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oih! Koivut alkavat tanssia ja taivas sinertää uusissa väreissä.
"Annalla oli harmillinen aavistus, ettei ollut ihan järkevää sekään, että hän yhä tunsi Gilbertin käden lämpimän puristuksen yhtä selvästi kuin tuona lyhyenä hetkenä, jolloin se oli koskettanut hänen kättään. Vielä vähemmän järkevää oli se, ettei tämä tunne vaikuttanut ollenkaan epämiellyttävältä - aivan toisenlaiselta tuntui silloin, kun Charlie Sloane teki saman eleen Valkorannan juhlissa pari iltaa sitten istuessaan erän tanssin ajan hänen vieressään. Annaa värisytti vieläkin, kun hän muisti tuon epämiellyttävän kokemuksen."
Olen joutunut Annan pauloihin. En enää oikein edes muista, miten päädyin tarttumaan Anna ystäväämme, mutta kärsin nyt pahanlaatuisesta kiihkosta lukea läpi koko sarja. Olen innoissani siitä, miten Montgomeryn klassikot palauttavat mieleeni lapsuusvuosieni kirjoittamisinnon, luontohurmoksen ja monia ihania ystävyys- ja kirjanlukumuistoja.

Ehdin jo julkaista postauksen siitä, miten Annat ovat avautuneet uudella tavalla nyt, kun olen itsekin opettaja. Annan unelmavuosia lukiessa tuntuikin siltä, että olen taas samassa elämäntilanteessa kuin Anna: opiskelen, olen valmistumassa, jätän tutuiksi tulleet kotini ja rakennan uusia toisaalle, alan vähitellen ajatella sitoutumista ja pidempää parisuhdetta. Tuntuu hassulta, miten Annat voivat hurmata vieläkin yhtä syvästi kuin mitä ne tekivät silloin, kun olin 11-vuotias. Kävin tänään kävelyllä järvenrantamaisemissa, kuljin läpi metsikön ja mietin, miten Anna sen nimeäisi. Montgomeryn kirjoja luettuaan ei voi olla huomaamatta, miten monia muotoja ja tunnelmia luonto välittääkään. Puut ja kasvit muuttuvat paljon elävimmiksi, vai mitä?

Annan unelmavuosissa Anna lähtee jatko-opintoihin, opiskelee, tapaa uusia ystäviä, muuttaa neljän tytön kimppakämppään ja tapailee miehiä. Aiheet ovat niin ajankohtaisia vielä nykytytöillekin, vaikka epäilemättä moni asia onkin muuttunut. Enää ei olla pelkästään opettajia (tosin mikä minä olen opettajana sanomaan), ja mietinkin lukiessani, missä ammatissa nykypäivän Anna toimisi. Epäilemättä hän osallistuisi opintotukimielenilmauksiin, kirjoittaisi purevia juttuja ylioppilaskunnan lehteen - ja huokailisi edelleen Gilbertinsä perään. Voih, miten mahtipontiselta kuulostaakaan luvunnimi Gilbert puhuu, ja miten heti muistin, mitä on luvassa. Kirjojen uudelleen lukeminen on oikeastaan paitsi hauskaa myös hyvin valaisevaa: nautin suuresti siitä, miten paljon saan edelleen Annoista irti.

Myös Kirjaneito nostalgisoi romaanin parissa. Teos on luettu myös blogeissa Lukuisa ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

P.S. Olen innostunut lukemaan tässä kuussa niin paljon, etteivät päivät tunnu riittävän postausten julkaisemiseen. Postauksen ilmestymispäivänä teoksen lukemisesta on jo viikko, mutta kun blogissani on nyt ruuhkaa. Kerran elämässään se on tämäkin koettava, että luetut kirjat on pakko ajastaa kerta toisensa jälkeen!

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Mitä Anna-kirjat kertovat opettajuudesta?

Viime päivinä olen hurahtanut Anna-kirjoihin totaalisesti. On pakko lukea ne kaikki, kerrata ihanat lapsuusmuistot ja huomata, miten paljon samastuttavaa ja opittavaa tuo ihana sarja yhä opettaa! En yleensä juhlista faniutta (enkä varsinkaan fanaattisuutta) mitä esikuviini tai suuriin suosikkeihini tulee, mutta Anna-sarja on tietysti maineensa veroinen. Parhaan ystäväni kanssa olemme suunnitelleet Anna-ystävien fani-iltaa: siis Anna-leffoja, dokkareita ja katkelmia, ruokaa Avonlean tyyliin (kylmän kielen jättänemme pois ja kenties ne herneetkin, joihin lisättiin kolme ruokalusikallista sokeria).

Aloitin syyskuussa työt äidinkielenopettajana, ja olen blogissakin pohtinut työkokemuksiani. Anna-kirjat ovat avautuneet minulle nyt aivan eri tavalla, kun olen opintojani päättävä ja työelämää ja aikuisuutta aloittava nuori opettajatar. Kuten Anna ystävineen toteaa, opiskeluaikojen vapaata huolettomuutta ei saa enää takaisin, vaikka uudetkin tehtävät kiinnostavat.

Olen nyt saanut luetuksi kirjat Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet (postaus tulossa), ja keskeneräisenä on Anna opettajana. Näiden lukukokemusten myötä olen poiminut parhaimmat sitaatit ja ajatukset, joita Montgomery on opettajuudesta todennut. Tuntuu, että Anna-kirjoissa kerrotaan paljon olennaista nuoren opettajattaren ajatuksista: ihan samaan tapaan on ollut plagiointia, vähästä valittavia vanhempia, uudelle opettajalle ilkeilyä ja tietysti palkintona oppilaat, jotka tuntevat intohimoa ja kiinnostusta äidinkieltä kohtaan.

-          Anna kuvittelee, että mikäli kaikki oppilaat eivät pidä hänestä, hän ei onnistu opettamaan mitään. Hän tavoittelee liikaa. Tämän olen itsekin huomannut: pitäisi onnistua kaikessa, pitäisi olla kaikille mukava, jotta voisin kutsua itseäni hyväksi opettajaksi. Sitä kiinnittää huomiota pieniin pieleen menneisiin asioihin mutta unohtaa ne pienet onnistuneet asiat. Kumpia kannattaa ajatella? Niinpä.
-       
-          ”Ei kaikkea sittenkään opita korkeakoulussa, hän ajatteli. ”Voi oppia seikan sieltä, toisen täältä.” Työelämä opettaa nuorta opettajaa enemmän kuin mikään muu.

"Hän pelkää, että minä olen vähän liian 'nuari' - vaikka aika kuulemma 'korjaa sen puutteen pikemmin kuin huamataankaan', hän sanoi muka pahoitellen."

Vanhemmat saattavat olla uuden (ja varsinkin nuoren) opettajan tyylistä montaakin mieltä. Itseänikin vaivaavat usein nuoruus ja kokemattomuus: miten paljon helpompaa työ olisikaan, jos olisin kokenut jo enemmän! Tuntuu, että oppilaat kärsivät siitä, etten pysty ensimmäisenä työvuotena antamaan kaikkeani. Mutta, kuten sitaatissa todetaan, aika kuluu vielä nopeaan...

Stella Annalle: "Usko pois, ketä jumalat tahtovat rangaista, siitä he tekevät opettajan! Vaikka nyt voin jo huomattavasti paremmin, kun olen vähän purkanut sisuani."

Pilke silmäkulmassa: tuoltakin voi tuntua. Asioista puhuminen kuitenkin auttaa.

Lempparini on: "Ja viime yönä heräsin enkä saanut enää unta, kun muistin i-kirjaimen, josta jäi piste pois, kun kirjoitin kysymyksen taululle.”

Sitä murehtii niin pienistä asioista! Varsinkin öisin. Olen nähnyt monta klassista opeunta, joissa puolet luokasta onkin oppilaita, joita en entuudestaan tunne. Erään kerran he olivat jopa arvioimassa työskentelyäni. Unissani olen myös myöhästynyt tunneiltani jne. 

Kaiken kaikkiaan on hymyiltävä sille, miten paljon Anna-kirjat opettavatkaan. Mitä te olette oppineet Annalta?

torstai 17. maaliskuuta 2016

Janica Brander: Lihakuu

Jelppikää! Hiihtolomaviikon lukeminen on ryöstäytynyt käsistä, ja ehdin lukea maratonini ja sitä seuraavien parin päivän aikana yhteensä seitsemän teosta. Olen ennakoinut tulevia kiireitä ja siksi ajastanut näitä ilmestymään tasaiseen tahtiin, mutta täytyy onnitella itseäni vapaapäivistä: bloggaaminen vie aikaa. On kyllä ollut hauskaa, että olen ehtinyt istahtaa heti kirjoittamaan lukukokemuksistani ja että olen voinut aloittaa heti perään uutta. Alan silti tuntea itseni enemmän tai vähemmän postauskoneeksi - taidankin valita seuraavaksi jotain vähän hidaslukuisempaa (mm. Tsernobylistä nousee rukous on ollut kesken jo viikkoja, enkä tiedä, milloin saan sen tampattua loppuun).
"Minkku tajusi, että viimeisin kevät jäisi myös viimeiseksi. Hän ei ollut tiennyt sitä ihmetellessään huhtikuussa asvaltin raosta puskevaa ruohoa. Minkku ei ollut tehnyt kaikkia kevätjuttuja niin hyvin kuin ne olisi pitänyt tehdä, eikä uutta kevättä tulisi enää koskaan. Ei tulisi esikoulua, joulua ja laskiaispullia kahdella täytteellä. Syyslehdet, Stiga-kelkat ja piparkakku-ukot alkoivat tanssia Minkun silmissä, eikä hän ollut varma oliko se hauskaa."
Janica Brander oli minulle nimenä täysi tuntemattomuus. Lihakuu lähti mukaani oikeastaan sillä, että halusin ottaa novelleja makusteltavaksi: kaipaan niitä äikän tunneilla. Branderin kokoelma olikin oikein hyvä valinta, ja luulen, että ainakin alkupuolen novelleja voi hyvin käyttää opetuksessa. 

Lihakuun novellit käsittelevät perheitä. Brander ei esittele täydellisiä perheitä vaan tuo esiin erilaisia ongelmia. Nimikkonovellissa kertojana on lapsi, joka tulkitsee vanhempiensa ongelmia. Äiti ei ole tasapainossa vaan jättää hellan päälle ja harhailee yksin ulos. Lapsi saa mielikuvituksestaan voimaa ja kamppailee äitinsä takaisin sisään. 

Sielumies-novellista pidin: se kertoo voimakkaasta miehestä, joka pelastaa perheensä jokaisesta ongelmasta. Maailman makuussa taas valtio maailmanlopusta, jonka voi nähdä vertauskuvana perheen hajoamisesta: perhe kokoontuu yhteen, mutta lopulta isän mukana on joku Heidikin. Lapsi ja mummo ehtivät kuitenkin toteuttaa toiveitakin, vaikka maailma on kaatumassa niskaan.

Branderin kieli on tyylikästä ja ytimekästä ja toi mieleeni Petri Tammisen (kaikki kiva tuntuu muistuttavan minua Tammisesta; kai olen tykästynyt hänen tyyliinsä liiaksikin). Brander kirjoittaa helppolukuisia tekstejä, joissa osassa on maagista realismia. Monet novelleista tarkastelevat perheen käännekohtia lapsen näkökulmasta, ja Brander on luonut uskottavia lapsikertojia. Pidin kokoelmasta, mutta novelleja koskee vähän sama kuin runojakin: niitä ei pitäisi ahnehtia liikaa kerralla vaan lukea yksi kerrallaan ja tehdä sitten jotain muuta. Jälkitunnelmat ovat mainiot, mutta tarkkaa analyysia on koko kokoelmasta vaikea tehdä.

Janica Brander: Lihakuu
Otava 2011
142 s.
Pisteitä: 4/5

Toisaalla: Luettua elämää, Sallan lukupäiväkirja

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

L.M.Montgomery: Anna ystävämme

L.M.Montgomery: Anna ystävämme
WSOY 2007 (1909)
Suom.Hilja Vesala
260 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ah, oih, niin runollista!
- Tiedän kyllä olevani sellainen, myönsi Anna nöyrästi. - Kun odotan jotain hauskaa, minusta tuntuu aivan kuin tuo iloinen toive kohottaisi minut lentoon. Ja sitten en huomaa mitään, ennen kuin läiskis! - siinä sitä ollaan maassa! Mutta voi, Marilla, tuo lento on ihanaa niin kauan kuin sitä kestää, se on kuin leijailemista sateenkaaren lomitse! Minusta melkein tuntuu kuin se korvaisi romahtamisen...
 Tyttökirjaklassikko Annan ensimmäisistä opettajanvuosista, muuan äksystä herra Harrisonista, Lavendel-neidistä ja Vihervaaraan saapuvista kaksosista.

Hiihtolomaviikon lukumaratonpäiväni huipentui nuoruusvuosien klassikkoon. Kirjablogeissa muistellaan säännöllisesti tyttökirjojen parhauksia, ja nyt on minun vuoroni.Anna ystävämme tarttui mukaani kirjastosta, kun korvaamatonta ykkösosaa, Annan nuoruusvuosia, ei saatavilla ollut. Kakkososan lukeminenkin oli sukellus omiin nuoruusvuosiini, ja tämä postaus on epäilemättä muistelma siitä, millainen Anna-ihailija 11-vuotiaana olin.

Anna-kirjoihin liittyy paljon muistoja. Lukion ensimmäisessä esseessäni pohdin suhdettani luontoon, ja viittasin Montgomeryn rönsyileviin, romanttisiin luontokuvauksiin jo toisessa kappaleessa. Niinpä niin, Anna-kirjat vaikuttivat minuun voimakkaasti: sen lisäksi, että luontosanastoni kasvoi, aloin tarkkailla kotiympäristöäni tarkemmin. Luonnon kiihkeä kuvailu kesti jonkin aikaa, ja muistan, miten kirjoitin A4-kokoiseen turkoosikantiseen vihkoon romantisoituja kuvauksia kotipihamme koivuista ja siitä, miten puut ojentelevat käsivarsiaan. Niin Annaa, niin Annaa! Puiden ja luonnonkohteiden nimeäminen kävi minullekin tutuksi noina nuoruusvuosinani.

Nyt Anna ystäväämme lukiessani mieleeni juolahti Ylen uutinen, jossa kerrottiin, miten moninkertainen sanasto lukevilla nuorilla onkaan verrattuna niihin, jotka eivät juuri lue. Omalla kohdallani en voi olla mainitsematta Montgomerya ja hänen teostensa vaikutusta sanastoni (ja toki myös mielikuvitukseni) avartamisessa. Anna- ja Runotyttö-kirjat ovat aina tuntuneet olevan sanastoltaan rikkaita ja laajoja. Voi miten me parhaan ystäväni kanssa ihmettelimme, mitä alabasteriotsa tarkoittaakaan (ja taidamme ihmetellä yhä)! Musliinimekoistakaan ei ole tarvinnut muualla puhua, joten sanan näkeminen vie minut heti Avonlean tunnelmiin.

Mitä tämänkertainen Anna-lukuhetki sitten minulle opetti? Oli hauskaa lukea, kun mieleen juolahti vähitellen, mitä kommelluksia Annalle sattuukaan. Romaanin juoni oli pääpiirteissään tuttu: alun lehmäkohtaus on klassinen ja muistan huvittuneeni siitä myös tv-sarjassa, ja Lavendel-neidin tarina on kerrassaan ihastuttava. Tällä kertaa minua viehättivät erityisesti Annan opettajantyön kuvaukset: miten samanlaisia tunteita minulla onkaan! Plagiointi, pienestä valittavat vanhemmat, röyhkeät oppilaat, työn määrä ja itselle asetetut korkeat tavoitteet tuntuvat kaikki niin tutuilta. Myös kirjan loppupuolella minun oli helppo samastua Annan elämäntilanteeseen: elämä on ollut hyvää ja sen soisi jatkuvan samanlaisena, mutta kun mitään estettäkään ei ole, voi elämässään siirtyä eteenpäin. Haaveita pitää tavoitella, ja joskus se tarkoittaa muuttamista ja haikeutta.

En usko, että Annan nuoruusvuosia voi korvata yksikään sarjan jatko-osista, mutta ihastuin siihen, miten Anna ystävämme palautti mieleen myös romaaneista tehdyn tv-sarjan (jota nyt himoitsen itselleni). Sitä piti katsoa 11-vuotiaana joka viikko. Kerran olimme mummon miesystävän luona, ja siellä ohjelmaan oli saatavilla vain ruotsinkielinen tekstitys. Anelin äitiä tulkkaamaan ruotsista suomeen, mutta muistini mukaan jouduin katselemaan senkertaisen jakson suuremmatta ymmärryksettä. Toisen kerran olimme lähteneet parhaan ystäväni kanssa kävelylenkille juuri ennen ohjelman alkamista. Aikataulumme oli tiukka ja sää kurja. Enteilin sadetta, mutta ystäväni kehotuksesta jatkoimme matkaa. No, kaatosade iski vain muutamaa askelta myöhemmin, ja juoksimme kiireen vilkkaa koteihimme. Olin kovin huolissani siitä, ehtisinkö käydä lämpimässä suihkussa ennen ohjelman alkamista.

Mitä muistoja Anna ystävämme teissä herättää? Romaanista ovat bloganneet esimerkiksi Kirjaneito, Jokke ja Laura.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Minna Canth: Työmiehen vaimo
WSOY 2007 (1885)
97 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Humoristinen ja kantaaottava.

Lukuharjoituksia-näytelmänlukuhaaste jatkuu. Jokin aika sitten luin Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, ja nyt, ennen kuin oppilaani ehtivät tutustua kukin omaan klassikkoonsa, ehdin päivittää kotimaisten näytelmien tuntemustani. 


Oppilaat tuntuvat muistavan Minna Canthin hyvin, kun hänestä tunneilla jonkin verran puhuimme. Mieleen tuntuu jääneen, että hän kuvaa teoksissaan alkoholismia, köyhyyttä ja naisen asemaa, ja olin iloinen, kun eräs heikompi oppilas halusi lopputyössään tarttua Canthin teokseen. Motivoiduin tästä itsekin ja tartuin Työmiehen vaimoon, joka minulla on ollut lukematta. 

Työmiehen vaimo konkretisoi hyvin Canthin keskeiset kannanotot ja teemat. Se tosiaankin on romaani alkoholismista, köyhyydestä ja naisen asemasta. Olen monesti päivitellyt sitä, miksi häissä juodaan nykyään niin mahdottomasti, mutta ei se niin erilaista ole ollut ennenkään. Työmiehen vaimo alkaa hääpäivästä, jolloin miehet juovat ja kyläyhteisöstä eristetty Homssantuu tekee paljastuksen. Johanna alistuu, hänellä ei ole vaihtoehtoja.

Canth on erinomainen huumorissaan, ja siitä nautinkin usein, kun kotimaisia klassikkoja luen. Vakavistakin asioista tehdään pilaa muttei suinkaan parodiaa. Ristossa tunnistan sellaista vastuuntunnotonta, löperöä savolaisuutta, huumorimiehiä hän on muttei millään tavalla vakavasti otettava. Kovin perussuomalaiselta tämä näytelmän keskeisin mieshahmo vaikuttaa: naisen paikka on kotona, mies ei lasta hoida. Yllätyin lukiessani siitä, miten ehdottomasti naisen heikompaan asiaan suhtaudutaan. Nainen on miehen omaisuutta, hänen on sopeuduttava - hyvä vaimo joustaa, ja hyvä mies puolestaan kestää naisen, jolla epäilemättä on aina omat heikkoutensa. Miehen heikkouksista ei puhuta, eikä sellaiseen puheeseen ainakaan uskota.

 Näytelmän Johannan elämä on traagista ja häntä käy sääliksi, mutta minua kiehtoi kyllä Homssantuukin, tai Kerttu, joka on eristetty kyläyhteisöstä täysin. Hyväksyntää hän kai Ristosta, entisestä sulhasestaan hakee, kun yrittää uudelleen saada miehen omakseen. Kertun mummo on mahtava, tiukkasanainen mummu, joka pitää naisten puolia.Näytelmän lopetuksesta pidin.

Olen tyytyväinen siihen, että tämäkin klassikko tuli luettua. Tutustuin opinnoissani erityisesti kotimaiseen kirjallisuuteen, ja tahdon jatkaa perehtymistäni. Viimeisimmäksi hain kirjastosta Kiannon Punaisen viivan. Nyt pitäisi sitten päättää, millä kirjalla mahtaisinkaan lähteä mukaan kaikkien bloggaajien klassikkohaasteeseen.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Paco Roca: Ryppyjä

Paco Roca: Ryppyjä
WSOY 2010 (2007)
Suom. Anu Partanen
100 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: :´(
Pihi nainen listasi muutama päivä sitten viisi itkettävintä kirjaa ja maitsi yhtenä viisikkoon kuuluvana Paco Rocan Alzheimer-aiheisen sarjakuva-albumin Ryppyjä. Alzheimer on minulle henkilökohtainen aihe: pari kesää sitten menehtynyt mummoni poti sairautta viimeiset elinvuotensa, enkä oikein koskaan ehtinyt kunnolla tutustua vetreään, virkeämuistiseen mummoon. Muistan lapsuudestani puolukkatuoremehun, kettukarkit ja Omar-pussit, mutta muuten mummo on muistissa harsoisena, poissaolevana, hentoisena hahmona.

Olen pohtinut Alzheimeria blogissani muutamaan otteeseen: ikimuistoisen Edelleen Alicen ja Eksyneen muistikirjan luettuani. Tuntui tärkeältä hakea Rocan Ryppyjä heti luettavaksi: aihe on niin tärkeä ja koskettava, että uskoin teoksen tekevän vaikutuksen.

Niin se tekikin. Ensimmäiset väristykset tulivat toisella sivulla. Albumi alkaa tilanteesta, jossa pankinjohtaja kieltäytyy antamasta lainaa. Ihmettelin kohtausta ja mietin, miten tämä liittyy teoksen teemoihin, mutta tilanne saa selityksensä seuraavalla sivulla. Huh. 

Ryppyjä on siis tarina Emiliosta, joka passitetaan hoidettavaksi vanhainkotiin. Kuten arvata saattaa, hoitolaitosten passivoiva, unelias ja lääkkeidentäyteinen maailma ei paranna ketään, vaan Emilio syöksyy äkkiä unohdusten kierteeseen. Teoksesta on helppo luetella koskettavia kohtia: se, miten Emilio ei enää tunnista palloa, hoitajan puhe kääntyy ei-ymmärrettäväksi, ympäristö tuntuu aika ajoin sekavalta. Kun viimein tulee ymmärrys siitä, että Emilio on sairastunut, että kyvyt eivät palaudu - niin, minäkin heittäisin kirjan seinään. 

Sarjakuvateoksen loppu on erityisen koskettava. Teoksen keskeiseksi sivuhenkilöksi nousee Emilion huonetoveri Miguel, joka ensialkuun näyttäytyy toisia hyväksikäyttävänä, yksinäisyydestään katkeroituneena miehenä. Hän on kuitenkin myös hyväsydäminen ja avulias ja kärsii siitä, miten Emilion sairaus etenee. Viimeisillä sivuilla on tyhjä ja autioimainen tunnelma: kasvoista katoavat yksityiskohdat, alakerran pöydistä asukkaat.

Ryppyjä tosiaan itkettää ja saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että vierellä on ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat. Yksi karuimmista asioita Ryppyjä-albumissa nimittäin on se, etteivät ensimmäisellä sivulla mukana olleet omaiset enää näyttäydy teoksessa. Miksi jätämme vanhukset yksin? Miksi emme huolehdi läheisistämme? Vaikka Miguel väittääkin teoksessa, ettei ole väliä, kuka Alzheimeriin sairastunutta lohduttaa ("Hänelle on yhdentekevä istuuko vieressä vaimo vai salaatinkerä"), en Emilion tapaan usko sitä. Albumin luettuani ilmoitin rakkaalleni, että jos joskus höperryn, minulle on laulettava Juha Tapiota ja luettava runoja, jotta muistaisin tämän onnellisen elämänvaiheen, jota juuri nyt elän.

Katso myös Pihin naisen ja Marjatan postaukset. Myös Kirjakko ruispellossa on lukenut tämän.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa

Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa
Sphinx 2000
101 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Totinen oh.
"Silkka ulkoinen viehättyminen satunnaisesti kohdattuun mieheen muutti elämäni sen perustoja myöten. Ei ulkoisesti, vaan sisäisesti. Pariisin himmeästi valaistut kadut ja viettelevät terassit, taiteen kaikkiallinen läsnäolo ja Seinen yli kaareutuvat sillat tuntuivat kaikki viestittävän ihmistä suuremmista päämääristä, joille meidän on alistuttava. Mutta en ollut voinut kuvitella lankeavani niin raskaasti kuin lankesin, enkä tiennyt, mitä intohimo tarkoittaa ennen tuota syyskuuta."

Tarkka, toteava ja tiivis romaani rakastumisesta.

Hiihtolomaviikon lukumaratonini jatkui mukavien yöunien jälkeen, ja aamutuiman lukemistoon kuului illalla kesken jäänyt Rakkaus Pariisissa. Olen tätä teosta monesti katsellut kirjastossa, ja otin sen nyt matkaan: tuntui siltä, että tällainen pienoisromaani on mukavaa luettavaa maratonpäivänä.

Rakkaus Pariisissa kertoo rakastumisesta, todellisesta hullaantumisesta. Tunteet ovat suuria, mutta romaani on minimalistinen. Liehun pelkistetty, tarkka ja jopa ulkopuoliselta tuntuva kuvaus toi mieleen Lena Anderssonin: niin samaan tapaan rakkautta kuvataan tunteilematta ja samalla tunnetta korostaen.

Liehun pienoisromaani on hetkessä luettu. Se on osuvasti kirjoitettu, ja pidin kontrastista, joka syntyy suuren rakkauden ja minimaalisen ilmaisun välille. Alkuasetelmat ovat suureelliset: on Pariisi, on rakkaus. Samaan aikaan lukija aavistaa, että jotakin on pielessä, niin toteavasti ja pakottavasti päähenkilö pohtii rakastumistaan. 

On kuitenkin todettava, että loppujen lopuksi romaani on aika ennalta-arvattava. Se ei tuota yllätyksiä, ja loppu, no, lässähtää. Vilpittömästi voin todeta, että tämä oli hyvä lukumaratonkirja, mutta olisin kaivannut jotain lisääkin. 

Rakkaus Pariisissa on tuttu myös ainakin Suketukselle, joka myös huomasi yhteyden Lena Anderssoniin.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Esa Salminen & Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen

Mohammed, suomalaisen aihe on polttavan ajankohtainen. Salmisen ja Warsamen yhteisteos käsittelee turvapaikanhakijoiden karuja ihmiskohtaloita ja ongelmia, joita maahan tulleet joutuvat Suomessa kohtaamaan. Ensisivuilla ajattelin, että tämä jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, jotta maahamme synnytettäisiin edes hieman empatiaa, mutta muutin aika äkkiä mieltäni. Mohammed, suomalainen pyrkii parhaaseen ja sillä on epäilemättä korkeat tavoitteet, mutta mitä niiden saavuttamiseen tulee - romaani ei tarjoa tarpeeksi.

Ensimmäinen ongelma on töksähtelevyys. Mohammed, suomalainen on kyllä yksinkertaista ja selkeää suomen kieltä, mutta se ei kuulosta kaunokirjallisuudelta. Henkilöhahmojen tarinat kerrotaan yksittäisin lausein, juonivetoisesti, eikä heidän ajatusmaailmaansa juurikaan laajenneta häntä pelotti -tyyppisten virkkeiden ulkopuolelle. Mohammed käy kirjan loppupuolella omituisia keskusteluja muiden maahanmuuttajien kanssa, asettuu heidän yläpuolelleen ja näkee elämänsä yhtäkkiä ongelmattomana ja ratkaistuna.

Toinen ongelma on perinteisiin käsityksiin juuttuminen. Mohammed, suomalainen  ei juuri käsityksiä riko. Mummi on ahdasmielinen, Mohammed alkaa ensimmäisenä katsella kaikkia naisia sillä silmällä. En myöskään voinut olla ärsyyntymättä valheiden verkostosta, johon Mohammed ajatuu, vaikka hän tilannettaan katuukin. Zabra jää hahmoista etäisimmäksi ja kohtaloltaan kurjimmaksi. Hahmoista on vaikea saada otetta. Lisäksi ärsyttää se, että Suomessa ihmetellään taas kerran sitä, miksi ihmiset rakentavat puista taloja keskelle metsää ja miksi saunaan mennään alasti. Eikö mitään muuta ihmeteltävää ole?

Jostakin syystä minua ahdistivat myös epäuskottavuudet: alaikäisen nuoren tytön, Loolin, pakomatka tapahtuu yllättävän helposti, ottaen huomioon, miten paljon viime aikoina on puhuttu pakomatkojen raskaudesta ja miesten saapumisesta. Lool ei tunne Eurooppaa eikä tiedä, ettei Hollannissa ole kameleita, mutta Suomen-aikanaan hänen kerrontajaksoissaan kerrotaan vapaasti viranomaisista, aivan kuin hän ei ihmettelisi byrokratiaa ja sosiaaliviranomaisten eri tahoja ollenkaan.

Kolmantena täytyy mainita vuoropuhelut, joihin tuskastuin täydellisesti. Kukaan ei puhu tuolla tavalla!Romaanissa toistetaan kliseisiä lausahduksia, jotka tuskin auttavat ketään vaikeassa tilanteessa olevaa:
"Soitin perään ja kyselin, mutta kun ei sitäkään kautta selvinnyt, niin menin käymään siellä firmassa. Sitten ne huomasivat, että minä olen oikeasti kiinnostunut. He sanoivat, ettei minulla ollut riittävästi suomenkielen taitoa, mutta koska olin kiinnostunut, soittanut ja mennyt käymään, he näkivät, että minulla oli motivaatiota."
Puhutaan siitä, miten ei ole pakko hyväksyä, mutta ymmärrys on tärkeää, eiköhän kunnioiteta toisiamme. Turvapaikanhakijoille suunnatut neuvomiset kuulostavat paasaukselta, ehkä ne ovat sitä oikeastikin, mutta Salmisen ja Warsamen kieli on kaukana luonnollisesta. Olen harmissani siitä, että en löydä teoksesta hyviä puolia. Jollakin tasolla olin odottavainen romaanin suhteen.

Pisteet kirjalle on kuitenkin annettava aiheesta, jota käsitellään suomalaisessa kirjallisuudessa liian vähän. Kirjassa olisi ollut aineksia niin moneen, ja sen teemat olisivat tärkeitä ottaa käsittelyyn. 

Myöskään Suketus ei innostunut kirjasta vaan piti sitä alleviivaana, karikatyyrimäisenä ja aukiselittävänä. Mari a piti kirjaa kiinnostavana lisänä suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun mutta hengästyi kritiikin paljoudesta.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Mitä maailmalle tapahtuu? Emmi Itärannan Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2015 (2012)
329 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Ihmeellinen, ihastuttava, hurja.
 "Vesi tuntee maailman liikkeet ja tietää, milloin sitä etsitään ja missä sitä tarvitaan. Toisinaan käy niin, että lähde tai kaivo kuivuu ilman syytä tai selitystä. On kuin vesi pakenisi pois omasta tahdostaan, vetäytyisi maan kätköön etsimään uutta uomaa. Teemestarit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan. Siksi läheen kuivumisella voi olla tarkoituksensa, jota vastaan ei tule taistella. Kaikki maailmassa ei ole ihmisten."
Noria ottaa isänsä paikan teemestarina. Vesi on ehtymässä, vaikka kaikki tarvitsisivat sitä. Elämää ja ihmisten tekoja pohtiva tulevaisuuskuva.

Mitä maailmallemme tapahtuu? Millaiseksi ihmiset muuttuvat, ja mitä meistä jää jäljelle? Mitä luonnonvaroille tapahtuu? Kuinka pahasti onnistumme tuhoamaan sen ympäristön, jossa elämme? 

Odotin kauan Emmi Itärannan Teemestarin kirjan lukemista. Olin kuullut siitä hyvää, ja odotukseni olivat korkealla. Kävi kerrankin niin, kuten kuuluisi aina käydä: odotukset täyttyivät. Rakastuin Teemestarin kirjaan ja erityisesti siihen, miten paljon ajatuksia se minussa herätti.

Teemestarin kirjan maailmankuva on kiinnostava. Miljöö on ainutlaatuinen, omanlaisensa. Ollaan tulevaisuudessa, ollaan pohjoisessa, mutta romaanin maailmassa kulttuurit tuntuvat sekoittuneen, ja romaani henkii itämaisuutta. Tulevaisuuskuva on ajatuksiaherättävän surullinen: Noria ei tiedä entismaailmasta juuri mitään. Ennen on ollut talvia, mutta niihin ei pääse enää kunnolla kiinni edes kuvittelemalla. Ennen on ollut vettä, ennen on ollut maita ja maailmoita, joihin on päässyt kulkemaan vapaasti. Nyt Itärannan maailmaa hallitsevat sotilaat, yksilöiden vapaus on rajattua, ja rikoksiin sortuneita kohdellaan brutaalisti. Ei ole vaikea arvata, että Itäranta ottaa kantaa ongelmiin, joita on jo olemassa ja joita ilman muuta voi tulla lisää. 

Veden symboliikka on hieno. Se ihastutti minua romaanissa erityisesti. Vesi elämän vertauskuvana on tietenkin vanha, mutta Itäranta kuvaa sitä monipuolisesti. Pelottavaa on, miten ennen vettä on ollut ja miten nyt maailma on kuivumassa tyhjiin: onko elämä sitä myöten loppumassa? Teemestarina Noria tietää salaisen lähteen, kallioon ja luoliin piiloutuneen: jossakin syvällä elämä pulppuaa ja virtaa, mutta kaikille vettä ei siltikään riitä. Vesi vähenee ja vähenee, joet ovat kuivuneet, useimmat käyttävät saastunutta vettä. Vesisymboliikka heijastelee tulevaisuutta, tai ehkä jo nykyisyyttä, sitä, miten elämä saa vääriä sävyjä, miten mahdollisuutemme kuihtuvat ja miten kaikkea ei riitä tuhlattavaksi. Teemestarin kirja herättelee ajatuksia myös siitä, miten ympäristöämme kohtelemme. Luonnolla ei ole tarjottavaa maailman loppuun asti, jos riistämme ja tuhlaamme. 

Itärannan kieli on kaunista. Välillä romaanissa päästään tasolle, jossa asioita todetaan niin kauniisti, että lausahdukset tekisi mieli kehystää seinälle ihailtavaksi. Teksti on helppolukuista, vaivatonta, hyvin rytmitettyä. Vain muutaman kerran Itäranta horjahtelee runsaissa määritteissä ja ylätyylisyyteen pyrkimisessä.

Teemestarin kirjassa on paljon tärkeitä teemoja. Se kertoo siitä, miten elämää ei voi omistaa, se ei ole vain tiettyjen etuoikeus, ja samalla siitä, miten tulevaisuutta ei osata katsoa oikein. Maailmaa uhkaavat ongelmat, joita olisi syytä alkaa huomata: 
"Niin me nykyisin teimme: yritimme kääntää katseemme asioista, joita tapahtui, emmekä onnistuneet, ja sitten yritimme elää kuin emme olisi nähneet niitä. Sillä välin nuo asiat säilyivät meissä, tekivät itselleen kodin ihomme alle, rintakehän kumahtelevaan, punatummaan avaruuteen, misä niiden taipumattomat pirstaleet raapivat pehmeää, kosteaa sydäntä."
Toisaalla: Annami ihastui kieleen mutta jotkut asiat jättivät pohdituttamaan harmittavankin paljon;  Kaisa toteaa teoksen ravistelevan lukijaa, jotta tämä pohtisi enemmän tulevaa; MarikaOksa vaivautui, kun kirja ei kolahtanut häneen täydellisesti.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Lomaviikon lukumaraton (lopuksi)

Päätin koota lukumaratonkuulumiset erilliseen postaukseen - tuttuun tyyliini kirjoitin valmisteluista jo sen verran pitkälti, etten viitsi venyttää postauksia maksimimittaan. Tässäpä pieni katsaus siihen, miten lukumaratonini eteni:

17.55: Homma käyntiin! Tartuin ensimmäisenä Itärannan Teemestarin kirjaan, jonka ostin vähän aikaa sitten itselleni ja joka on nyt ollut kesken.

21.00: Kolme tuntia takana. Lukumaratoniani uhkaa häiritä naapuri, joka jytkyttää rokkia seinän takana. Toisinaan olisi kiva, etten olisi ihan näin herkkä. No, ehdin kuitenkin ahmia Teemestarin kirjan loppuun, romaani on nopealukuinen. Ihastuin kirjaan, ja se herätti paljon ajatuksia. Hieman ennen kahdeksaa aloitin Salmisen ja Warsamen Mohammed, suomalainen -teosta. Sekin etenee hyvään tahtiin, ja yhteensä sivuja on nyt luettuna 233.

0:40: Tässä vaiheessa pitäisi olla nukkumassa, mutta kahlasin Salmisen ja Warsamen yhteisteoksen loppuun. En pitänyt siitä. Ihan kiinnostava laatia postauksia myöhemmin, nyt takana huippu ja yksi ei-huippu kirja. Sivuja takana 392. 

11:10: Aamulla en malttanut nukkua puoli yhdeksää pidempään - piti jo päästä lukemaan. Aloittelin illalla Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa -pienoisromaania, ja lukaisin sen loppuun. Tässä ennen puoltapäivää ehdin lukea myös Minna Canthin Työmiehen vaimon, joten yksi, pitkään kotiklassikkolistalla ollut teos on taas selätetty. Seuraavaksi vuorossa olisi John Grishamia, ensimmäinen kokeiluni hänen parissaan. Sivuja selätetty 590 (ja se tuntuu hartioissa, voin taata).

14:20: Viihdyin Grishamin parissa vain kahden sivun verran. Hetki ei tuntunut oikealta sille kirjalle, joten tartuin kaikkien aikojen luottokirjasarjaan. Montgomeryn Anna ystävämme on nyt edennyt 140 sivua, ja se on vienyt minut muistelemaan nuoruusvuosiani. Odotan jo pääseväni postaamaan tästä: mieleen palaa kaikenlaisia hauskoja asioita!Sivuja luettuna 632. 

17.55: Päädyin iltapäiväksi kahvilaan lukemaan. Sain luettua maratonillani vielä viidennenkin kirjan, eli myös Anna ystävämme on nyt päätöksessään. Blogattavaa riittää, joten palaan pian postauksineni. Koko maratonin aikana luin 852 sivua ja päihitin niukasti elokuisen maratonini saldon. Hauskaa oli!

Hiihtolomaviikon lukumaraton

Perjantaina alkoi hiihtoloma. 

Koska vihdoinkin on vapaata ja aikaa pelkästään itselleni, ajattelin ilahduttaa itseäni tänään lukumaratonilla. Tammikuun lopulla osallistuin Kirsin aloittamaan lukumaratonviikkoon, mutta lukutahti hiipui viikon loppua kohti. Edellisen 24 tunnin lukumaratonin olen pitänyt elokuussa, kun kirjablogeissa maratoonattiin yhteisesti. Sitä ennen ehdin pitää kesänaloittajaismaratonin (voisi toimia myös tänä vuonna, kunhan työni koulussa päättyy) ja muuan maaliskuisen maratonin.




Tämän hiihtolomanviikon lukumaratonin tarkoituksena on ennen kaikkea unohtaa arki, hengähtää ja antaa tilaa itselleni. Tarvitsen lepoa ja rauhaa, enkä halua jatkuvasti ajatella opetustyötä. Haluan ahmia kirjoja, koska alkuvuosi on tuntunut kankealta. 


Yliarvioin joka kerran sen, mitä vuorokaudessa ehdin lukemaan, mutta toisaalta - valinnanvaraa pitää olla. Haluan ehkä ahnehtia loppuun sekä ihanan Teemestarin kirjan että jo pitkään kesken olleen Tsernobylistä nousee rukous -kirjan. Toisaalta voi olla, että haluan edistää Canthilla näytelmähaastetta tai tarttua johonkin ohkaiseen teokseen, jotta tunnen eteneväni. Kirjaostoksiakin on viime aikoina tullut tehtyä, joten omassa hyllässänikin riittäisi luettavaa: Garpin maailma, Rakkaudenhirviö, Neidonhius...

Ampumahiihdon kisat sotkevat jälleen lukusuunnitelmiani, mutta olen päättänyt aloitella maratonia jo tänään. Tässä olisi nyt useampikin lomapäivä aikaa lukea, mutta panostan nyt tähän viikonvaihteeseen. Kehotan teitä muitakin lomailijoita tarttumaan kirjoihin! Oma maratonini starttaa joskus kuuden aikoihin, kunhan Kaisa ja kumppanit on saatu maaliin ja ehkä mitaleillekin.