Mohammed, suomalaisen aihe on polttavan ajankohtainen. Salmisen ja Warsamen yhteisteos käsittelee turvapaikanhakijoiden karuja ihmiskohtaloita ja ongelmia, joita maahan tulleet joutuvat Suomessa kohtaamaan. Ensisivuilla ajattelin, että tämä jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, jotta maahamme synnytettäisiin edes hieman empatiaa, mutta muutin aika äkkiä mieltäni. Mohammed, suomalainen pyrkii parhaaseen ja sillä on epäilemättä korkeat tavoitteet, mutta mitä niiden saavuttamiseen tulee - romaani ei tarjoa tarpeeksi.
Ensimmäinen ongelma on töksähtelevyys. Mohammed, suomalainen on kyllä yksinkertaista ja selkeää suomen kieltä, mutta se ei kuulosta kaunokirjallisuudelta. Henkilöhahmojen tarinat kerrotaan yksittäisin lausein, juonivetoisesti, eikä heidän ajatusmaailmaansa juurikaan laajenneta häntä pelotti -tyyppisten virkkeiden ulkopuolelle. Mohammed käy kirjan loppupuolella omituisia keskusteluja muiden maahanmuuttajien kanssa, asettuu heidän yläpuolelleen ja näkee elämänsä yhtäkkiä ongelmattomana ja ratkaistuna.
Toinen ongelma on perinteisiin käsityksiin juuttuminen. Mohammed, suomalainen ei juuri käsityksiä riko. Mummi on ahdasmielinen, Mohammed alkaa ensimmäisenä katsella kaikkia naisia sillä silmällä. En myöskään voinut olla ärsyyntymättä valheiden verkostosta, johon Mohammed ajatuu, vaikka hän tilannettaan katuukin. Zabra jää hahmoista etäisimmäksi ja kohtaloltaan kurjimmaksi. Hahmoista on vaikea saada otetta. Lisäksi ärsyttää se, että Suomessa ihmetellään taas kerran sitä, miksi ihmiset rakentavat puista taloja keskelle metsää ja miksi saunaan mennään alasti. Eikö mitään muuta ihmeteltävää ole?
Jostakin syystä minua ahdistivat myös epäuskottavuudet: alaikäisen nuoren tytön, Loolin, pakomatka tapahtuu yllättävän helposti, ottaen huomioon, miten paljon viime aikoina on puhuttu pakomatkojen raskaudesta ja miesten saapumisesta. Lool ei tunne Eurooppaa eikä tiedä, ettei Hollannissa ole kameleita, mutta Suomen-aikanaan hänen kerrontajaksoissaan kerrotaan vapaasti viranomaisista, aivan kuin hän ei ihmettelisi byrokratiaa ja sosiaaliviranomaisten eri tahoja ollenkaan.
Kolmantena täytyy mainita vuoropuhelut, joihin tuskastuin täydellisesti. Kukaan ei puhu tuolla tavalla!Romaanissa toistetaan kliseisiä lausahduksia, jotka tuskin auttavat ketään vaikeassa tilanteessa olevaa:
"Soitin perään ja kyselin, mutta kun ei sitäkään kautta selvinnyt, niin menin käymään siellä firmassa. Sitten ne huomasivat, että minä olen oikeasti kiinnostunut. He sanoivat, ettei minulla ollut riittävästi suomenkielen taitoa, mutta koska olin kiinnostunut, soittanut ja mennyt käymään, he näkivät, että minulla oli motivaatiota."
Puhutaan siitä, miten ei ole pakko hyväksyä, mutta ymmärrys on tärkeää, eiköhän kunnioiteta toisiamme. Turvapaikanhakijoille suunnatut neuvomiset kuulostavat paasaukselta, ehkä ne ovat sitä oikeastikin, mutta Salmisen ja Warsamen kieli on kaukana luonnollisesta. Olen harmissani siitä, että en löydä teoksesta hyviä puolia. Jollakin tasolla olin odottavainen romaanin suhteen.
Pisteet kirjalle on kuitenkin annettava aiheesta, jota käsitellään suomalaisessa kirjallisuudessa liian vähän. Kirjassa olisi ollut aineksia niin moneen, ja sen teemat olisivat tärkeitä ottaa käsittelyyn.
Kommentit
Lähetä kommentti