lauantai 12. maaliskuuta 2016

Paco Roca: Ryppyjä

Paco Roca: Ryppyjä
WSOY 2010 (2007)
Suom. Anu Partanen
100 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: :´(
Pihi nainen listasi muutama päivä sitten viisi itkettävintä kirjaa ja maitsi yhtenä viisikkoon kuuluvana Paco Rocan Alzheimer-aiheisen sarjakuva-albumin Ryppyjä. Alzheimer on minulle henkilökohtainen aihe: pari kesää sitten menehtynyt mummoni poti sairautta viimeiset elinvuotensa, enkä oikein koskaan ehtinyt kunnolla tutustua vetreään, virkeämuistiseen mummoon. Muistan lapsuudestani puolukkatuoremehun, kettukarkit ja Omar-pussit, mutta muuten mummo on muistissa harsoisena, poissaolevana, hentoisena hahmona.

Olen pohtinut Alzheimeria blogissani muutamaan otteeseen: ikimuistoisen Edelleen Alicen ja Eksyneen muistikirjan luettuani. Tuntui tärkeältä hakea Rocan Ryppyjä heti luettavaksi: aihe on niin tärkeä ja koskettava, että uskoin teoksen tekevän vaikutuksen.

Niin se tekikin. Ensimmäiset väristykset tulivat toisella sivulla. Albumi alkaa tilanteesta, jossa pankinjohtaja kieltäytyy antamasta lainaa. Ihmettelin kohtausta ja mietin, miten tämä liittyy teoksen teemoihin, mutta tilanne saa selityksensä seuraavalla sivulla. Huh. 

Ryppyjä on siis tarina Emiliosta, joka passitetaan hoidettavaksi vanhainkotiin. Kuten arvata saattaa, hoitolaitosten passivoiva, unelias ja lääkkeidentäyteinen maailma ei paranna ketään, vaan Emilio syöksyy äkkiä unohdusten kierteeseen. Teoksesta on helppo luetella koskettavia kohtia: se, miten Emilio ei enää tunnista palloa, hoitajan puhe kääntyy ei-ymmärrettäväksi, ympäristö tuntuu aika ajoin sekavalta. Kun viimein tulee ymmärrys siitä, että Emilio on sairastunut, että kyvyt eivät palaudu - niin, minäkin heittäisin kirjan seinään. 

Sarjakuvateoksen loppu on erityisen koskettava. Teoksen keskeiseksi sivuhenkilöksi nousee Emilion huonetoveri Miguel, joka ensialkuun näyttäytyy toisia hyväksikäyttävänä, yksinäisyydestään katkeroituneena miehenä. Hän on kuitenkin myös hyväsydäminen ja avulias ja kärsii siitä, miten Emilion sairaus etenee. Viimeisillä sivuilla on tyhjä ja autioimainen tunnelma: kasvoista katoavat yksityiskohdat, alakerran pöydistä asukkaat.

Ryppyjä tosiaan itkettää ja saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että vierellä on ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat. Yksi karuimmista asioita Ryppyjä-albumissa nimittäin on se, etteivät ensimmäisellä sivulla mukana olleet omaiset enää näyttäydy teoksessa. Miksi jätämme vanhukset yksin? Miksi emme huolehdi läheisistämme? Vaikka Miguel väittääkin teoksessa, ettei ole väliä, kuka Alzheimeriin sairastunutta lohduttaa ("Hänelle on yhdentekevä istuuko vieressä vaimo vai salaatinkerä"), en Emilion tapaan usko sitä. Albumin luettuani ilmoitin rakkaalleni, että jos joskus höperryn, minulle on laulettava Juha Tapiota ja luettava runoja, jotta muistaisin tämän onnellisen elämänvaiheen, jota juuri nyt elän.

Katso myös Pihin naisen ja Marjatan postaukset. Myös Kirjakko ruispellossa on lukenut tämän.

4 kommenttia:

  1. Itsekin toivon, että mahdollisen Alzheimerin iskiessä saisin kuunnella tuttuja kappaleita. Musiikin voima on onneksi alettu huomata muistisairauden hoidossa, joten täytynee tehdä biisilista valmiiksi, jos muisti alkaa heiketä. Tuo Edelleen Alice täytyy ottaa pian lukuun, kiitos muistutuksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mummonikin osasi vielä viimeisinä vuosinaankin laulaa lottalauluja, jotka oli oppinut teini-ikäisenä, joten niin, musiikilla on merkitystä. Edelleen Alice kannattaa ehdottomasti lukea, hyvä teos samasta aiheesta.

      Poista
  2. Tätä albumia en tosin ole lukenut, mutta esität relevantteja kysymyksiä, joihin on vaikea saada vastauksia... Ja kyllä vaan, sillä ON väliä kuka Alzheimer-potilaan vierellä kulkee ja taakan jakaa. Läheinen ihminen, joka tuntee henkilöhistorian on, jos mahdollista paras vaihtoehto, se ainoa oikea:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä mieltä minäkin olen. Tuon kommentin sanoo hahmo, jolla läheisiä ei ole - siksi toisten läheisyys tuntunee pahalle, mutta noinhan monet maallikot tuntuvat Alzheimer-potilaista ajattelevan. Vaikka persoonallisuus muuttuu taudin myötä, niin ihminen on silti ihminen ja oma itsensä, eikä menneisyys mihinkään katoa.

      Poista