tiistai 30. kesäkuuta 2015

Puolen vuoden opetukset ja kesäkuun kirjat

Puoli vuotta blogimaailmassa! Eksyin Sivutielle tammikuun alussa, kovin epävarmana päätöksestäni mutta samalla innoissani. Tätä olin halunnut tehdä jo pitkään, miettinyt vuoden, ja vaatimattomasti tammikuun ensimmäisenä päivänä tulin mukaan tähän maailmaan. Kuten niin moni muukin, minunkin on todettava, että hetkeäkään en ole katunut. Lukemisesta ja bloggaamisesta on tullut ykkösharrastukseni. Blogiaika on myös opettanut kaikenlaista, ja tässä muutamia huomioita:

1. Minulla on nyt harrastus. Ei sillä, ettenkö olisi viettänyt aktiivista elämää muutenkin, mutta blogin myötä lukemisesta on tullut entistäkin rakkaampi ajanviete. Kirjoittaminen toki syventää lukukokemusta ja jäsentää ajatuksia, mutta ennen kaikkea se on minulle tapa pitää lukemani muistissa, keskittyä omiin kokemuksiini ja osallistua johonkin yhteiseen. En olisi uskonut, miten paljon aikaa blogimaailmassa voi viettää. Olen nauttinut suunnattomasti toisten blogien lukemisesta, kommentoinnista ja blogiini kirjoitettujen kommenttien lukemisesta.

2. Unelmia voi toteuttaa. Olen erityisen ylpeä siitä, että päätin tehdä sitä, mitä halusinkin tehdä, perustaa kirjablogin. Miksi olisin jahkaillut enää enempää? Halusin nauttia kirjoista, kirjoittaa niistä, ajatella lukemaani. En olisi uskonut, 

3. Kulttuuri kiinnostaa enemmän. Luen nykyään Hesarista kirja-arvosteluja ihan eri silmällä kuin aiemmin. Kirjamaailma kiinnostaa ihan eri tavalla, kun sitä silmäilee uusimpien tapahtumien näkökulmasta. Jos ennen keskityinkin

4. En olekaan niin kriittinen itselleni. Olen pitkään karttanut kirjoittamista, vaikka lapsena se olikin rakkain harrastukseni. Minusta tuli liian kunnianhimoinen ja kriittinen, enkä saanut mitään valmiiksi. Siksi pelkäsin ryhtyä tähänkin hommaan; entä, jos editoisin tekstejäni tuntitolkulla enkä olisi koskaan tyytyväinen? Entä, jos muut eivät olisi tyytyväisiä? Jos en osaisikaan kirjoittaa mitään? Jos innostus lopahtaisi kesken kaiken? Huoleni ovat osoittautuneet varsin turhiksi. On ollut mukavaa huomata, että en olekaan niin kriittinen tekstieni suhteen, vaan kirjoitan helposti sanottavani ja painan julkaisunappulaa. Bloggaaminen ei ole vakava juttu. Olen nauttinut tästä harrastuksesta niin paljon, ja on ihanaa, että aina on olemassa puuha, jonka pariin voi palata.

5. Oman äänen tavoittelu on vaikeaa, mutta bloggaamisessa kehittyy. Kirjoittamistapani selkeytyy koko ajan. Jollakin tavalla haluaisin kuulostaa omalta, mutta toisaalta arvostan itse yksinkertaista, pelkistettyä kieltä. Tiedän käyttäväni pilkkuja ja konjunktiottomia lauseita aivan liikaa, rinnastan ja luettelen, vältän sivulauseita. En oikein tiedä, mistä tuo tapa syntyi, koska omasta mielestäni en liiemmin käytä moista maneeria muissa yhteyksissä. Suhtaudun kriittisesti tekotaiteellisiin yrityksiin kuulostaa hienolta ja kaunokirjalliselta, joten en välttämättä nostaisi tätä tyylini piirrettä kovinkaan korkealle. Toisaalta on turhaa ottaa kirjoitustyylistään paineita. Oma ääni näkyy teksteissä joka tapauksessa. Blogi tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden kehittyä kirjoittajana, mikä on tietenkin hyvä asia harrastamisen kannalta. Itse blogin suhteenkin minulla on joitakin suunnitelmia, mutta ne saavat muhia mielessäni vielä hetken aikaa.

Kesäkuu ´15

Kesäkuun osalta lukeminen loppui lyhyeen. Tuli opiskeluja ja ulkomaanvieraita; viimeisen viikon aikana en ole lukenut mitään. Hurjan toukokuun jälkeen seitemän kirjaa tuntuu vähältä, ja kaipaan jo omaa lukuaikaa. Opiskelu- ja työkiireet eivät kuitenkaan lopu, kesäleiri odottaa. Toivon silti, että jaksaisin panostaa lukemiseen vapaa-ajalla. 

Tässä vielä kesäkuun lukemisto:

Maria Aution ihana, erilainen nuortenkirja Varjopuutarha
Roman Puertolasin hullunkurinen Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin
Jane Austenin romanttinen, suloisia huokauksia aiheuttanut Viisasteleva sydän 
Elina Hirvosen kiinnostava mutta hieman etäiseksi jäänyt Kun aika loppuu
Raj Kamal Jhan mystinen, monitasoinen ja rakoileva Jos korkealla pelottaa
Nura Farahin hieno, tunnelmallinen romaani Aavikon tyttäret
Harri Nykäsen lattealta maistunut rikosromaani Leijonakuningas

Tein pitkästä aikaa (sitten viime viikon) kirjastoreissun, ja uudet kirjat odottavat. Toivon inspiroituvani kirjoista hyvinkin pian!

torstai 25. kesäkuuta 2015

Lukumaratonpostausten lukumaraton: tsemppiä maratoonareille!

Huomenna (ja tänään ja ylihuomenna, aikatauluista riippuen) vietetään Blogistaniassa lukumaratonpäivää. Mikä sääli, että en itse pysty osallistumaan! Lukumaratonit ovat parhautta. Kummitädin ja vieraidenviihdyttäjän tehtävät kuitenkin kutsuvat, ja varsinkin ensimmäinen kuuluu elämän suuriin ilonaiheisiin. En siis laista tapahtumasta huonoin tekosyin.
Toukokuisen maratonin tunnelmia.
Puolivuotisen blogiaikani varrella olen ehtinyt pitää kaksi omatoimista lukupäivää. Yhden maaliskuussa, yhden toukokuussa kesäloman kunniaksi. On se vain niin rentouttavaa puuhaa! Jo aiemmin, ennen blogin aloittamista, seurailin maratonpostauksia innolla, joten ei voi sanoa, että tämänkertainen kannustajaroolini olisi huono vaihtoehto. Ehdinpähän tsempata ja seurailla muiden lukemisia!

Koska aikani ei siis riitä kirjojen lukemiseen, lupauduin pitämään lukumaratonpostausten lukumaratonin ja seurailemaan, mitä muualla Blogistaniassa saadaan luettua. Omien lukupäivieni aikana on ollut ihana saada kommentteja, ja olen oikeastaan jo odottanut, milloin pääsen itsekin onnittelemaan kirjoihin uppoutuvia :) Siispä oikein ihanaa lukumaratonpäivää kaikille teille :) Toivottavasti lukupinoon on valikoitunut suuria nautintoja. Pitäkää hauskaa ja rentoutukaa! Ihanaa, että tällaisia tempauksia järjestetään. :)

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Sopii äidille! -tunniste

Stancun Miten sinua rakastinkaan ei ehkä
ole äitikategorian kirja, mutta keltainen väri
ja narsissivat muistuttavat kyllä äidistä.
En ole perheemme ainut lukija. Äitinikin pitää lukemisesta, isäkin lukee kausittain. Olen epäilemättä perinyt lukuinnostukseni vanhemmiltani, ja luonnollisesti olen hyvin kiitollinen siitä, että harrastustani on aina tuettu. Kun lapsena hokemalla hoin "Halluutko lukkee, halluutko lukkee" ja "Mikä tämän kirjan nimi on, mikä tämän kirjan nimi on?", äiti luki ja kertoi.. Kirjastoon pääsin, kun halusin. Makuuhuoneen lattialle sai aina levittää kirjat ja Nalle Puh -lehdet, jotta pieni lukija voisi arpoa, mistä aloittaisi (kinkkisissä kirjatilanteissa käytän enttententteniä toisinaan vieläkin).

Toisinaan äitini pyytää minulta lukusuosituksia. Tai no, oikeastaan aina, kun kyläilen kotonakotona, äiti jossakin vaiheessa hiipii huoneeseeni kysymään, onko minulla mitään luettavaa hänelle. Harvemmin - lukumakumme ovat niin erilaiset. Toisaalta en voi olla olematta imarreltu, kun minulta pyydetään suosituksia, ja otan suosittelukysymykset aina vakavasti (no, ehkä olen alisuorittanut äidin avustamisessa).

Jokin aika sitten naureskelin äidille, että ehkä minun pitäisi liittää suositeltaviksi katsomiini kirjoihin tunniste Sopii äidille. Juttu lähti vitsinä, mutta sittemmin aloin pitää ajatuksesta, ja äitikin halusi saada vinkkejä (mutta ei jaksa lukea koko blogiani).

Mutta mikä sitten sopii äidille? Äiti viitatkoon tässä vain yhteen yksilöön mutta luonnehtikoon samalla pehmeää, kevyttä lukumakua, jolle ovat tyypillisiä ainakin seuraaavat mieltymykset: 
  • selkeästi merkityt vuorosanat (sitaatit/viivat)
  • ei raakuuksia missään muodossa (Seppo Jokisistakin pompittava pahimmat kohdat yli)
  • realistista arkipäivän kuvausta
  • ei tapahdu mitään erikoista tai iljettävää
  • maantieteellisen alueen tai kulttuurin tapojen kuvausta (raakuusaste huomioitava)
  • romantiikkaa
Sopii äidille! -tunniste liittyy siis ennen kaikkea sellaisiin kirjoihin, joista oma äitini saattaisi ilahtua (tai jotka hänen olisi muuten vain syytä lukea), mutta luonnehtii samalla tietyntyyppistä pehmeää, helppolukuista ja mukavan mielen jättävää kirjallisuutta. Tämä tunnistepohtiminen on saanut minut miettimään muunkinlaisia mullistuksia tunniste- ja arviointimenetelmiini; saa nähdä, josko kesän aikana hion blogikäytänteitäni. Tällaiset blogiprojektit ovat oikeastaan aika mielenkiintoisia. Ajatus saa kuitenkin hautua vielä hetken aikaa. :)

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Harri Nykänen: Leijonakuningas

Harri Nykänen: Leijonakuningas
Crime Time 2013
231 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Nääh. Liian tuttua. 
"Muuten niin suvaitsevaisessa älymystössä hän herätti ihmeen rajua suuttumusta. Vaikka he hokivat, että mies oli iso vitsi, he eivät nauraneet vaan punoittivat vihasta. Heille hän ja hänen kansansuosionsa oli henkilökohtainen loukkaus. Minussa Aro ei ollut herättänyt minkäänlaisia tuntemuksia eläessään, mutta kuollessaan hän kiinnosti minua. Minun oli pakko miettiä, mitä sellaista iso ja räävitön voimamies oli tehnyt, että se oli ajanut hänet törmäyskurssille paitsi yhteiskunnan, myös kuoleman kanssa."
 Mediasta tuttu voimamies löytyy kuolleena. Itsemurha? Komisario Kafka seikkailee.

Lennokkuus: Leijonakuningas on vauhdikas, vähän liiankin. Oikeastaan ihmettelen sitä, miksi olen joskus harrastanut dekkarikirjallisuutta enemmänkin, kun kaikki tuntuvat toistavan samaa. Plussaa Nykänen saa siitä, että rikoksella ei mässäillä, mutta juonikuvioista ei voi kiittää. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Uhri löytyy, ja heti saman tien mukaan tulee kuvioihin myös hänet tunteva kaveri. Valehtelu paljastuu heti, ja epärehellisillä kuulusteltavilla lisätään juonivaihtoehtoja. Rikoksen tutkinta alkaa, kunnes rikospaikka tuhoutuu onnettomuudessa. Salkkarimaisia juonikuvioita. Kaiken kruunaa se kliseinen tosiasia, että rikoksen uhri on sotkeutunut vähän kaikkeen: lähes jokainen epäilty on puuhaillut jotain ikävää Jukka Aron varalle, eikä kukaan vaikuta pitäneen Arosta. Suorastaan ärsyynnyin siitä, miten nopeasti epäiltyjä tuotiin lukijan silmien eteen, miten nopeasti heiltä paljastui kaikenlaista. Rikos ratkeaa asiaankuuluvasti vasta viimeisillä sivuilla, mutta sitä ennen ehtii tempautua mukaan niin moneen, että ainakin minä menin hahmoissakin jo sekaisin.

Juutalaisuus: Kafka-sarjan tekee omalaatuiseksi päähenkilön juutalaisuus. Valitettava tosiasia on, että kyseinen uskonto on tuttu lähes ainoastaan keskitysleirien kauheuksista; sen uskonoppeihin en ole perehtynyt sitten peruskoulun uskontotuntien. Eri uskontokuntaan kuuluva poliisi on minusta mielenkiintoinen valinta, ja juuri päähenkilön takia Kafka-sarja kiinnostaakin. Valinta herätti minussa kuitenkin paljon kysymyksiä: Osaako Nykänen kuvata toiseen uskontokuntaan kuuluvaa? Miksi Kafka on etääntynyt uskonnostaan - miksi hänet esitetään uskonnottomana uskonnollisena? Varsinkin jälkimmäistä pohdin paljon: Kafkalla on vakautuneisuus mutta samalla ei kuitenkaan ole. Vieraasta tehdään tuttua, turvallista, kun päähenkilö ei lopulta olekaan niin uskonnollinen. Juutalaisuus hahmottuu taustana ja erottavana piirteenä mutta ei mielestäni liity tarpeeksi selkeästi romaanin teemoihin tai Kafkan valintoihin. Petyin, koska odotin suurempaa yhteyttä.

Luettavuus: Nykänen nappaa pisteet luettavuudesta. Leijonakuningas on helppoa luettavaa, kieli on yksinkertaista, mutkatonta ja sujuvaa. Muutamia kömmähdyksiä mahtuu tietenkin sekaan, mutta enimmäkseen Leijonakuningas tarjoaa varsin turvallisen lukukokemuksen. Se noudattelee uskollisesti genrensä piirteitä, kieltä ja sanastoa myöten. Vähän kyllä ihmettelin, kun välillä Nykänen nappasi mukaan englantia, kai kovistellakseen alan sanastolla. 

Lipsahdukset: Muutamissa paikoissa jäin ihmettelemään kieltä ja sitä, miten Nykänen kuvaa sivullisia ja Kafkan suhtautumista näihin. Varsin kummalliselta vertaukselta tuntui tämä: Poliisin ja lähteen suhde oli herkkä kuin kahden neitsyen ensirakkaus. Leviävää tulipaloa katselevat ihmiset puolestaan seurasivat huolestuneina, leviääkö palo heidän rakkaaseen asuntoonsa (...). Minä koin lauseen jotenkin halventavaksi, samoin kuin sen, miten iäkkäämmät ihmiset alkoivat kertoa kilvan näkemyksiään, vaikka niistä ei olisi ollut mitään hyötyä. Pientä pelisilmää tuntui puuttuvan: kuka tahansa alkaisi selittää järkyttävän onnettomuuden tapahtumia, puhumattakaan tulipaloon liittyvästä huolestuneisuudesta! Olen tarkka kielen suhteen, pidän selkeästä tai tahallaan moniselitteisestä kielenkäytöstä, en vaikeatulkintaisuudesta. Kiinnitän huomiota myös siihen, jos pienetkin vihjeet viittaavat arvomaailmaan, jota en itse koe relevantiksi. Suorastaan vastenmielisenä pidin sitä, miten Nykänen viittaa homoihin sadomasokismin harrastajina: oli viettänyt koko edellisen illan seksuaalivähemmistöjen keskustelupalstoilla ja verkkosivuilla. Kuten Oksanen ounasteli, häntä näytti kiinnostavan lähinnä sm-seksi. (--) Mutta monet ihmisten mielihalut olivat muutenkin käsityskykyni yläpuolella. Itse olin tavallisenharmaa hetero, enkä siksi kaivannutkaan naiselta mitään muuta kuin sitä tavallista.

Nimi: Yksi pienistä mutta suurista pettymyksistä oli kirjan nimi. Sen selitys ratkeaa jo alkusivuilla eikä oikein kuvaa koko romaanin teemaa. Intertekstuaaliset nimet ovat sinällään kivoja, mutta tässä yhteys jää laimeaksi, jopa teennäiseksi. Sitäkin harmittelen, ettei Nykänen tarjonnut minulle tarpeeksi koukuttavaa tarinaa.Toisaalta kaavamaisuudella on puolensa: tästä oli helppo aloittaa uusi dekkarikausi. Kaiken kaikkiaan Leijonakuningas on helppolukuinen, turvallinen kokonaisuus, mutta sen eri osaset tuottavat väkisin turhan yksinkertaisen kokonaisuuden. Tässä palapelissä oli samaan aikaan sekä liian paljon että liian vähän palasia. Olisin kaivannut hieman lisää taivaan sinisiä paloja ja ehkä vähän kaupunkipalasiakin.

Leijonakuninkaan ovat lukeneet myös ainakin Norkku ja Kirjabrunssin Pirjoliisa Lauren.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014, Seven-pokkari
236 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Huuh. Voimaton,
mietteliäs.
"Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha naurauminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. "Itsehillintä on se, mikä erotta meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen", Fatima läksytti Khadijaa. "Jos elät mielihalujesi kanssa, karkotat Allahin armon. Jos syöt, kun sinua huvittaa, lihot ja hidastut. Mieli turmeltuu ja unohdat päämääräsi." Fatima vartioi itseään, hän jaksoi odottaa paratiisia ja säästi itseään tuonpuoleiseen. Khadijakin oli ahkera ja auttoi hooyota, mutta joskus Khadijasta tuntui, että mikään ei riittänyt hooyolle."
Somalia, islam, 1950-luku. Erään tytön, naisen, toisen vaimon ja äidin tarina.

Monikulttuurisuus: Kirjallisuus on mitä parhain tapa tutustua vieraisiin kulttuureihin, tapoihin, uskontoihin, tarinoihin. Muutaman vuoden ajan olen ollut innokas lukemaan toisista kulttuureista. Suosikikseni on muodostunut Chimamanda Ngozi Adichie, jonka Puolikas keltaista aurinkoa on yksi lempiromaaneistani. Algerialaisen Anouar Benmalekin Rakkaus vailla toivoa avasi silmäni maailman julmuuksille, samoin teki Abulhawan Jeninin aamut. Lukukokemukset ovat olleet raskaita mutta myös huumaavia ja herättäviä. Ennen kaikkea ne ovat lisänneet ymmärrystäni. Näinkin voi elää, näinkin voi olla. Näiden lukukokemusten jälkeen odotin paljon Aavikon tyttäriltä: kirjassa kansineen tuntui olevan vahva autenttisuuden, silmiä avaavien kokemusten lupaus.

Tarina: Mieleeni tuli Hosseinin Kun vuoret kaikuivat. Alku tuntui samalta: sisaruspari, yhteen kasvanut, tyttö eri asemassa. Koen todella tärkeäksi sen, että islamilainen kulttuuri esitetään naisten kautta, niiden äänteen, jotka eivät aina pääse esille siinä määrin kuin ansaitsisivat. Toisaalta tutunkuuloinen tarina asettaa paineita: on oltava jotakin omaa samantyylisessä genressä. Aavikon tyttäret ei kuitenkaan päättynyt sinne, minne kuvittelin sen päättyvän, ja hyvä niin. Tärkeät teemat, naisten asema, moniavioisuus, vaimojen keskinäiset suhteet, tyttöjen haaveet tulivat hienosti esille. Pidin tarinasta, ja samalla jäin odottamaan jotakin muutakin. Kirjassa oli paljon kaikkea, kokonainen elämänmatka. Kaipasin jotakin pysähdyskohtaa, huipennusta.

Naisen asema:   Jo alusta asti on ilmiselvää, että naisia kohdellaan toisin. Naiset eivät ole miehiä, tytöt eivät ole poikia. Heillä ei ole samoja oikeuksia. Naiset määrittyvät perheen kautta: he ovat äitejä, synnyttäjiä, kotitöiden tekijöitä. Poika jatkaa isänsä sukua, pääsee kenties opiskelemaan, on perheelle ylpeys. Poikia synnyttävien naisten kohdut ovat siunattuja. Aavikon tyttäret on siinä mielessä tuttu tarina, että se kertoo Khadija-tytön kasvusta, naisen ja naisten kamppailusta mieskeskeisen kulttuurin vallassa. Valintaoikeutta avioliittoon ei ole, tyttö on onnekas, jos saa itselleen miehen, pääsee naimisiin. Kirjaa lukiessani ajattelin, että on luonnon lahja, että äitiyden tunteet ovat useimmiten niin syviä. Äitiys pelastaa Khadijankin, kasvattaa häntä. On lohdullista, että naista sentään arvostetaan perheenjäsenenä, äitinä ja kasvattajana. On helpottavaa, että Farahin romaani antaa lohdullisen, toiveikkaan kuvan naisena olemisesta ja kasvamisesta. Rankoissakin oloissa tapahtuu myös hyviä asioita. Siitä huolimatta on muistettava, että tyttöjä ja naisia satutetaan vieläkin aivan liikaa. Aavikon tyttäret pakottaa pohtimaan vaikeita kysymyksiä, herättää suuria, ristiriitaisiakin tunteita.

Luonto: Suomalaisessa kirjallisuudessa luonto on usein vahvassa osassa. Niin oli tässäkin, ja minusta oli ihanaa, että luonnon tärkeys sijoittui toisenlaiseen miljööseen. Eläimet, kasvit, aavikot, sade- ja kuivakaude määrittävät elämää toisella tavalla kuin suomalaisten metsät pakopaikkoina, ja juuri tämä minua kiehtoi. Luonto ja elämän ympäristö voivat olla merkityksellisiä niin monilla eri tavoilla. Kun Kjahida kasvaa, kasvaa naiseksi ja seksuaaliseksi olennoksi, ympäristökin muuttuu kirkkaaksi, vihreäksi, värikkääksi. Toisaalta aavikon karu elämä luo oman tulkintakehyksensä kirjan tapahtumiin.

Aavikon tyttäristä ja sen herättämistä ajatuksista ovat kirjoittaneet muun muassa Susa, Kaisa Reetta, Ahmu, Salla ja bleue.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa

Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa
Like 2006 (2003)
288 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Plääh. Loppu lässähti.
"Jos teitä pelottaa korkealla, veljet ja siskot, minulla ei ole teille mitään, olkaa hyvät ja lähtekää siinä tapauksessa, mutta jos korkeus ei teitä hirvitä, jos teitä ei haittaa ihmisten pieneneminen pisteiksi, jotka liikkuvat nauhaksi kutistunutta tietä pitkin, kuunnelkaa minua, sillä aion kertoa teille kuinka te voitte kiivetä varikseni selkään ja lentää pois tästä kaupungista."
Rakastunut nuoripari, toimittaja tutkii lapsen murhaa, tyttö pelkää kaupungin itsemurha-aaltoa. Kolmen tarinan kudelma haavekuvista, peloista ja Intiasta.

Löytö: Blogiaika on tutustuttanut minut kirjastojen pikalainoihin. Ennen kartoin niitä, kun ajattelin, että en ehtisi kuitenkaan lukea niin lyhyessä ajassa. Vielä tämän vuoden alussa, Kirjan vuoden haastetta selaillessani, ajattelin, että niinköhän tulen lukemaan yhtään tänä vuonna julkaistua kirjaa. Hehheh, olisinpa tiennyt, miten lukutavat voivat muuttua! Viime kirjastoreissuilla olen kuitenkin harmitellut sitä, että en ole enää samoillut hyllyväliköissä samaan tapaan kuin ennen. Pikalainat, uutuudet ja muiden palauttamat kerryttävät kainaloon yleensä jo ihan riittävästi lukemista. Tiedostettuani tämän päätin harhailla kirjastossa oikein kunnolla, tavoittelematta yhtään blogeista tai TBR-listoilta löydettyä kirjaa. Niinpä sitten satuin tarttumaan Jhan Jos korkealla pelottaa -romaaniin, ja se olikin mukava löytö. 

Kaipuu: Jos korkealla pelottaa on romaani kaipuusta, unelmoinnista, ja haavekuvien särkymisestä. Jha osoittaa lukijalle kiinnostavasti, miten paljon suurkaupunkiin mahtuu unelmia. Paradise Parkin kuvaus on kerrassaan loistokas kertomus siitä, miten yksi rakennus voi merkitä niin paljon. Mittaamattoman korkea, moderni rakennus symboloi sitä onnea ja uutuutta, unelmaa, jota kansalaiset sokeasti hamuavat. Parhaiten Jha onnistuukin kuvauksessa, tunnelman välittämisessä. Toistoakin hän käyttää taidokkaasti. Jos korkealla pelottaa ei kuitenkaan ole helppolukuinen eikä yksiselitteinen: sen merkitys ei avaudu hetkessä. Jha kysyy romaanissaan, mikä lopulta on totta. Romaani jättää pohtimaan, mikä kaikki on lopulta vain haavekuvaa, toiveajattelua tai pelkojen heijastuksia.

Asetelma: Jos korkealla pelottaa olisi voinut olla romaani, joka ei sovi minulle. Se alkaa kursivoinnilla (kartan kursiivialkuja, jostain syystä ne karkottavat minut helposti), tiivistää sitten seuraavassa luvussa kaiken, mitä kirjassa tulee tapahtumaan ja alkaa sitten keriä auki aiempia tapahtumia pala palalta. Myöskään se, että kerronta pirstoutuu kolmeen eri osaan, kolmeen eri tarinaan, ei lähtökohtaisesti kohotona lukumielialaani. Aikanaan Purkausta lukiessan mietin samaa, sitä, että haluaisin tutustua hahmoihin enemmän. Juuri, kun heistä oppii pitämään, tuttavuus on jo hyvästeltävä. Vähän sama olo tuli tässäkin, olisin kaivannut sidosteisuutta lisää. Jha antaa toki pieniä hassuja viittauksia edellisiin tarinoihin, mutta ei tee sitä yhtä selvästi kuin esimerkiksi Rasi-Koskinen

Mystinen: Jos korkealla pelottaa on kummallinen, salaperäinen, mystinen romaani. Sen kaikki tasot eivät aukea hetkessä, kertalukemalta. Symboliikka kiehtoo: Mihin varis viittaa? Entä Paradise Park? Rakastuin kirjan ensimmäiseen osaan, mutta toinen oli vähän liian märkä, liian sateinen. Yhteyksiä ja ratkaisuja venytetään viimeiseen asti, ja lukija saa odottaa, milloin tapahtuu, milloin selitetään. Tunne koukuttaa mutta vähän harmittaakin. Minulle kirjan loppu lässähti, koska kirja muuttui niin erilaiseksi kuin mitä olin osannut ajatella. Loppu yllätti, positiivisestikin, mutta olo tuntui myös harhaanjohdetulta.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015
251 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Uhh. Synkkä.
"Hän painoi päänsä alas ja katsoi huonosti istuvien farkkujen verhoamia reisiään, niiden päällä lepääviä lääkkeiden pöhöttämiä, hikeä kastehelminä pisaroivina kämmeniään. Hänessä ei ollut mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä."
Tapahtuu pian. Täällä.

Kieltäminen: Tekisi mieli kieltää se, mitä Hirvonen romaanissaan käsittelee. Eihän nyt tällaista. Eivät ihmiset oikeasti haudo väkivaltaisia tekoja sammutaakseen omansa tai yhteiskuntansa tuskan. Ei maailmamme oikeasti luisi tällaisiin pakolais- ja ilmastokatastrofeihin. Romaanin tulevaisuusasetelma on siinä mielessä kiinnostava, että ainakin minulle se näyttätyi monin paikoin todelliselta jo nyt. Pahoin pelkään, että Aslakin ajatukset ja pohdinnat ovat liian todellisia liian monille pahoinvoiville ihmisille jo nyt. Tämä kirja saa ajattelemaan uudestaan niitä traagisia tapahtumia, joista mediassa päivittäin ilmoitetaan. Ilmoituksiksi ne kai ovat muuttuneet, kun tuntuu, ettei hyvien tapahtumien määrä ympäristössämme ainakaan kasva. Hirvonen tarjoaa kiinnostavia näkökulmia siihen, miten traagisiin tekoihin päädytään.

Ristiriita: Kun aika loppuu jättini mieleeni kahtalaiset tunnelmat. Toisaalta tempasi mukaan, toisaalta tahmoi. Toisaalta kirjoitin muistiin kauniita virkkeitä, toisaalta kyllästyin toisissa jo alkuihin. Se, mitä yritän tavoitella ja kuvata, tiivistyy kappaleella, joka alkaa oivaltavasti mutta kuluu loppuun jo seuraavassa lauseessa: minua ilahdutti Hän solahti elämääni kuin varhain alkanut kevät (--), mutta tuskastutti jatko ja yhtäkkiä maailma oli valoa täynnä. Kun emme olleet yhdessä, ajattelin hänen ihoaan. Hirvonen samanaikaisesti oivaltaa ja toistaa tuttua. Kun aika loppuu käsittelee epäilemättä tärkeää aihetta, mutta toisinaan minusta tuntui, että punainen lanka oli hukkua teeman moniin kerroksiin. Kun aika loppuu hohkaa sitä, miten paljon maailmamme tilasta olisi voinut kertoa.

Milloin? Syy siihen, miksi häilyin lukemisen ajan pitämisen ja ei-pitämisen välillä, saattaa olla siinä, että odotin pitkään kirjan alkua. Milloin Kun aika loppuu alkaa? Alun nykyhetki kiehtoi eniten, se, kun Lauralle ilmoitettiin, että poliisit tahtovat jutella. Sitten aika pysähtyi, palattiin imperfektiin, historiaan, lähdettiin liikkeelle perheen perustamisesta. Onko pohjustuksen oltava aina niin perusteellista? Onko olennaista se, missä vanhemmat ovat tavanneet? Perhehistoriallinen osuus antoi tapahtumille kontekstin, henkilöiden tunteille syyt ja selitykset, mutta minusta tätä osuutta vaivasi tavanomaisuus.Oikeastaan kiinnyin kirjaan vasta loppupuolella, viimeisten kymmenien sivujen kohdalla. Silloin aloin vähitellen käsittää, miten tärkeästä asiasta Hirvonen romaanissaan puhuu.

Saarna: Alussa Kun aika loppuu on vähällä sortua paatoksellisuuteen. Siinä ladellaan raskain dialogein elämäntotuuksia, pää- ja sivuhenkilöiden kohtaamiset muodostavat syviä sanomia, opetuksia. Minua jollakin tavalla häiritsi se, että Laura on luennoitsija. Valinta korosti opettavaisuutta, sanomaa, vaikutustarkoitusta. Tavallaan ratkaisu oli luonnollinen mutta myös helppo tapa saada sanottavansa sanotuksi. 

Pelko: Kuittaan tämän kirjan kohdalla kirjan vuoden lukuhaasteesta sen kohdan, jossa viitataan pelottavaan lukukokemukseen. Minulle kirjan alku aiheutti muistoja, ikäviä sellaisia, ja olin epävarma siitä, pystynkö kohtamaan sen, mitä kirjassa kerrotaan. Pidin ennen valtavasti dekkareita, nyt tuskin voin koskea niihin. Sitä en varsinkaan ymmärrä, miten kukaan voi lukea - saati kirjoittaa - lapsiin kohdistuvista rikoksista. Minusta ne ovat vain niin kamalia. Niin käsittämättömiä. Voi olla, että pahuutta pitäisi osata kohdata, sen olemassaolo myöntää, mutta minusta siinä on tarpeeksi, että se toisinaan osuu omalle kohdalle. Nykyisellään en tahdo pakottaa itseäni pelottaviin, ahdistaviin lukukokemuksiin. 

Moni muu on Hirvosen teoksesta ihastunut suuriin tunteisiin asti. Tällä kertaa mainittakoon Sara, Opus ekan Jenni, Anu ja Maisku.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Jane Austen: Viisasteleva sydän (äänikirja)


Jane Austen: Viisasteleva sydän
WSOY äänikirja
Lukija: Erja Manto
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Aah, oih, ihanaa!
Perheensä hyljeksimä nuori nainen, entinen kihlattu, englantilaiskaupungin seurapiirielämää. Ihastuttava, hurmaava, kauniisti luettu teos!

Austen: Niinpä niin, myönnettävä se on: Viisasteleva sydän oli ensimmäinen Austenini. Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina on toki jollakin tavalla tuttu, elokuvaa olen katsellut (en muista, pääsinkö loppuun saakka), mutta kirjoja olen vältellyt jopa tietoisesti. Olen ajatellut, että en innostuisi vanhanajan romantiikasta, kartanoista, hienoista puvuista, 1800-luvun seurapiirielämästä. Austenin ja Bronten sisarusten kohdalla olen uponnut siihen vanhanaikaiseen kuvitelmaan siitä, että klassikkoromaanit ovat vaikeaselkoisia, pitkäveteisiä, lauserakenteiltaan monimutkaisia ja teemoiltaan vanhentuneita. Pah, toteaisin nyt. Klassikot jaksavat yllättää kerta toisensa jälkeen.

Innostus: Siksi onkin huudahtettava: Voi kunpa Viisasteleva sydän ei olisi koskaan loppunut! Ihastuin tähän ikihyviksi. Luettua-blogissa kirjan on todettu olevan Austeniksi vakavasävyinen, mutta minä pidin siitä juuri tällaisenaan. Vakavuutta ja pohtimista saakin olla. Innostuin Austenista siinä määrin, että hankin jo kirjastosta Ylpeyden ja ennakkoluulon, ja, koska en malta päästää nyt irti äänikirjoista saati tästä ihanasta lukijasta, myös Neidon vanhassa linnassa. Bronten sisaruksien kuuluisat teokset lähtivät myös matkaan. Näyttääkin siltä, että tästä kesästä on tulossa aikamatka 1800-luvun Englantiin. Ei lainkaan hullumpi kesä.

Äänikirja: Yksi syy viihtymiselleni ja ihastumiselleni oli lukija, Erja Manto, jolla oli varsin ihastuttava, lempeä ääni. Se sopi tunnelmaan täydellisesti, korosti henkilöiden ylenpalttisia mutta samalla tukahdutettuja tunteita. Vakuutuin, sillä esimerkiksi Waltarin Sinuge Egyptiläinen jäi kesken jo alkumetreillä (siis -minuuteilla) kummallisen kumeaäänisen lukijan takia. Aiemmin olen kuunnellut loppuun asti äänikirjana Mari Jungstedtin dekkarin (ruotsiksi), joka puolestaan oli ihan mukiinmenevä kokemus.Kaiken kaikkiaan äänikirjat ovat olleet minulle hyvä kokemus. Ainakin ne ovat erityisen hyvä tapa tutustua klassikoihin, joiden miellyttävyyttä muuten epäilisi (aina voi tehdä jotakin muuta samalla).

Oheistekeminen: Alkuun minua vaivasi pelko siitä, että en pysyisi juonessa mukana. Konkreettista kirjaa on niin helppo selata taaksepäin, voi palata parhaisiin sitaatteihin tai vaikeaselkoisiin nimiin. Äänikirja etenee tahdosta riippumatta, eikä aiempiin katkelmiin ole kovin taloudellista palata. Kuuntelun aikana huomasin, että äänikirja vaatii rinnalleen jotain oheistekemistä - muuten ajatukset karkaavat muualle. Sen lisäksi, että sain Viisastelevasta sydämestä hyvän tiskaus- ja kotityöboostin, kulutin kuunteluaikaa mandaloita värittämällä. Se toimi mainiosti, toiminta ei vaatinut liikaa aivokapasiteettia mutta ei myöskään sallinut ajatusten lipuvan romaanista tosielämään.

Tarina: Aaaaaahhhh miten ihana! Austen kirjoittaa hienoja ajatuksia ihmisyydestä, ja jos olisin lukenut kirjan, olisin poiminut niitä varmasti vihkoon talteen. En missään nimessä olisi kuvitellut pitäväni romaanista näin paljon. Yläasteella luin Ahon Juhan realismiesitelmää varten, ja muistan yllättyneeni, että jo "muinaisina aikoina" kirjoitettiin leiskuvia kolmiodraamoja. Vähän samaan tapaan ihmettelin nyt sitä, miten yleispätevältä ja ajankohtaiselta Austenin ihmiskuva yhä tuntuu (joskin yläasteminän hämmästys naurattaa enemmän). Toisaalta säätyjen, luokkien ja yhteiskunnallisen aseman merkitys sävähdytti: välillä Annekin tuntui ylpeältä, ahdasmieliseltä. En sitten kuitenkaan tiedä, onko statuksella nykyään vähemmän merkitystä - esimerkiksi Alakoski ottaa vahvasti kantaa siihen, miten luokka ja perhehistoria yhä periytyvät - ehkä se vain näyttäytyy eri tavalla.

Viisastelevan sydämen ovat lukeneet tai kuunnelleet esimerkiksi  Kirjaneito, Anu, Norkku ja Jonna.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin
Otava 2014 (2013)
Suom. Taina Helkamo
221 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Heh! Naurattaa!

  
Huumori: Lukiessani en ole kovin suuri huumorin ystävä. Jos vakavaan aiheeseen tutustuessa voi valita tunteisiin vetoavan, riipaisevan tarinan ja humoristisen satiirin tai vitsailun väliltä, valitsen mieluiten ensimmäisen. Huumori on hyvä keino kohdata vaikeuksia, muttaminusta kirjallisuus on nimenomaan tapa kohdata silmästä silmään sellaisia asioita, joista on vaikea puhua ääneen. Suosin suuria (vakavia) tunteita, maailmankuvan aukomista, jopa huonon omantunnon aiheuttamista. Puertolas lähestyy suurta aihetta juuri siitä näkökulmasta, jonka olisin saattanut kokea latteana, mutta tällä kertaa yllätyin positiivisesti. Nautin fakiirista ja tämän seikkailuista.

Iltalukemisena Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin toimi siinä mielessä huonosti, että se aiheutti minulle muutamaan otteeseen melkoisia hekotushetkiä. Kirjat naurattavat harvoin ääneen, mutta Puertolasin huumori upposi minuun. Fakiirin toilailut, kulttuuriset väärinymmärrykset ja karrikoidut henkilöhahmot huvittivat ja hymyilyttivät minua monesti.

Henkilöt: Puertolasin romaanissa huumori perustuu stereotypioihin. Keskeiset hahmot, kukin eri kansallisuutta, on kuvattu vastaamaan länsimaisten rajoittuneita mielikuvia. Ajatušatruun tiivistyy ajatukset intialaisista: he ovat taikauskoisia, sivistymättömiä fakiireita, jotka liikkuvat aina turbaanit päässään ja syövät ruuveja ja muttereita. Romanit puolestaan asuvat ainoastaan asuntovaunuissa ja ovat kostonhalussaan aina valmiina ottamaan puukon esille. Vaikka hahmot typistetäänkin kansalaisuuksikseen, Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin ei pilkkaa henkilöitä. Huumori kohdistuu nimenomaan siihen, että lukija huomaa olevansa tilanteessa, jossa kirjoittaja on kuvannut hahmot juuri sellaisiksi kuin ne yhteiskunnassa, mediassa ja omassa päässä esitetään.

Syvällä: Huumorin takaa pilkahtelee tärkeä sanoma kanssaihmisten kohtelusta, siitä, miten länsimaihin eksyviä tai hakeutuvia ihmisiä pitäisi pystyä kohtelemaan paremmin. Puertolas ilakoi ja pilkkaa taitavasti länsimaalaisten stereotypioita, materialismia ja itsekeskeisyyttä, mutta loppujen lopuksi jäin miettimään, avautuuko sanoma kaikessa merkityksessään absurdien hulluttelujen keskeltä. Ajatušatrun kuunnellessa sudanilaisten tarinoita kerronta vaihtuu humoristisesta vakavamieliseksi, mikä pistää lukijan silmään. Tämän on huomannut myös Kirsi, joka toteaa, etteivät huumori ja kriittinen näkökulma välttämättä tue toisiaan. Tyylillisesti Puertolas onnistuu, mutta lukija jää lopulta nauramaan omille stereotypioilleen sen sijaan, että aktivoituisi pohtimaan vähäosaisten ihmisoikeuksia. Lienee syytä kysyä, onnistuuko nauru lopulta rikkomaan näitä rajoittuneita stereotypioita vai käykö kuitenkin niin, että huumori ja sen osuvuus oikeuttavat ahdasmieliset stereotypiat. Hajottaako huumori sittenkään ennakkoluuloja?

Myös Anneli ja Mari A. ovat lukeneet Fakiirin. Tuijata ehdottaa Puertolasin perään vakavampaa kirjallisuutta samoista teemoista.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

-       En välttämättä suosittelisi häntä ajattelijana, Ester sanoi. - Mutta hän käyttää kieltä hurjan tehokkaasti ja tarkastelee ihmissydäntä selvänäköisesti sortumatta makeiluun tai hajanaisuuteen. Miten ihmisen sisintä voi kuvata sanoin tai kuvin vääristämättä sitä? Siitä on kysymys. Jos tunteet muuttaa vertauskuviksi, se vain etäännyttää tunteista. Myrdalia lukiessa tuntee henkilöiden kokemukset aivan kuin kokisi ne itse.
-  Tunteiden kuvaamista pitää varoa, Hugo sanoi. - Tarkoitushan on manipuloida vastaanottaja tuntemaan halutut tunteet. Se ei onnistu näyttämällä tunteet vaan herättämällä ne. Ja siihen tarvitaan aivan eri keinot.

Suoralinjaista puhetta rakkaudesta, rakastetuksi tulemisen tarpeesta, takertumisesta.

Ulkopuolisuus: Lena Anderssonin ytimekäs, suoralinjainen kirjoitustyyli sopii minulle. Pidän pienestä, ja jollakin tavalla se osui suomalaisuuteni (vaikka Ruotsista onkin). Täällähän ei juuri tunteista puhuta, ja Andersson minimalisoi kuvaamisen. Heti ensisivuilta alkaen Omavaltaista menettelyä toi mieleen Maarit Verrosen romaanit, sillä Verrosen tapaan myös Andersson kuvaa kohteitaan ulkopuolisena, objektiivisuuteen pyrkien. Ehkä romaanin hienous piilee juuri siinä, miten tunteikkuudesta tehdään tunteettomuutta, latistetaan palava intohimo lakonisiksi lauseiksi, yksinkertaisiksi väitelauseiksi. Kielen ja tyylin pyrkimys järkiperäisyyteen luo kiinnostavan kontrastin rakkaudelle, jota päähenkilö Ester ei pysty hallitsemaan.

Epätoivo: Rakkaus muuttaa ihmistä. Se voi tehdä riippuvaiseksi, pakkomielteiseksi. Ester himoitsee Hugon rakkautta, kerta toisensa jälkeen, ja minusta oli kiinnostavaa seurata, miten Ester haluaa tulkita pienetkin asiat itseään miellyttävällä tavalla. Totuus käy pinnassa vain silloin tällöin, ja Ester onnistuu kieltämään ongelmat tehokkaasti. Niinhän se menee todellisuudessakin: asiat näkee vain omasta näkökulmastaan. Toisesta haluaa uskoa vain parasta, omat kasvonsa haluaa säilyttää. Joskus kuitenkin olisi kohdattava se tosiasia, että loppujen lopuksi toisen ajattelusta on vaikea sanoa mitään varmaa.

Tarkastelu: Sen lisäksi, että romaani itsessään pyrkii tarkastelemaan ja analysoimaan rakkautta hyvin objektiivisesti, jopa tieteellisesti, se saa myös lukijan tarkastelemaan omaa käyttäytymistään. Esterin tarmokas rakkaus ja rakkaudenrippeisiin takertuminen tuskastuttavat lukijan, mutta toisaalta, tunnistin hahmossa omiakin piirteitä. Olen melkoinen haihtattelija, odotan ihmisiltä enemmän kuin mitä he oikeasti ovat sanoneet tai antaneet olettaa, takerrun pieniin vihjeisiin, tulkitsen niitä helposti joko omaksi edukseni tai sitten odotan pahinta. Olen hirveän herkkä ylitulkitsemaan kaikkea.Ehkä pelottavinta tässä romaanissa oli kuitenkin se, miten Hugo yhdistyi mielessäni erääseen ihmiseen, josta olin aikaisemmin kiinnostunut. Ei sillä, että nämä kaksi henkilöä toisiaan oikeasti muistuttivat, mutta näin Esterin ja Hugon suhteessa niin paljon samaa kuin omissa tunteissani, että lopulta Hugo suorastaan sai mielessäni kiinnostuksenkohteeni hahmon. En muista, että minulle olisi aiemmin käynyt niin, että joku romaanihenkilö yhdistyisi todelliseen, aitoon ihmiseen. Erikoista.

Viimeiset sanat: Luin Omavaltaisen menettelyn lukumaratonini aikana, ja aloin tässä kirjoittaessa miettiä, miten romaanissa kävikään. Tunnelmani hyvästä kirjasta lässähti, kun tajusin, että viimeisiin sivuihin en keskittynyt kovinkaan paljon. Romaanista jäi ristiriitaiset tunnelmat: toisaalta pidin, toisaalta jäin kaipaamaan jotakin. Jatko-osa kiinnostaa silti ehdottomasti.

August-palkinnon voittaneen teoksen ovat lukeneet useat bloggaajat. Tässä linkit Marjatan, Kirsin, Annika K:n ja Kaisan teksteihin.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Maria Autio: Varjopuutarha

Maria Autio: Varjopuutarha
Karisto 2014
202 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ai. Sattuu sydämeen.
"Näin ruudulla tytön, joka liikkui ja puhui ihan eri tavalla kuin kaikki muut. Tytöllä ei ollut juuri ilmeitä, katse haroi ohi, mutta yhtäkkiä nauru rävähti kasvoille, levisi korviin asti. Ja aina silloin, kun ketään muuta ei naurattanut. Kun muut hekottelivat, tyttö oli totinen. Se liikkui kankeasti ja kömpelösti kuin tikku-ukko. Liikuntatunnilla se haahuili muiden jaloissa, kun pallo poukkoili ketterästi käpälästä toiseen ja koriin.
           Minä se olin. Tapitin ruutua, vaikka se oli yhtä piinaa. Ja äkkiä näin itseni mummon ja muiden ylituomareiden silmin: omituinen. Vammainen. En pystyisi koskaan piiloutumaan, vaikka miten haluaisin."
Lievästi autistinen Pihla, erilainen kokemusmaailma, hyljeksivä yhteiskunta.

Aihe: Varjopuutarha on tärkeä kirja. Ensinnäkin on hienoa löytää kirja, joka käsittelee sellaisia aiheita, jotka useimmiten lykätään syrjään. Kuinka usein oikeastaan luemme jollakin tavalla erilaisten nuorten elämästä? Kuinka usein uskallamme tarkastella sitä, miltä maailmamme voi näyttää sellaisesta, jota yhteiskunta torjuu ja hylkii? Kirjallisuudella on valtavan suuri rooli erilaisuuden esilletuomisessa, uusien ja vieraiden asioiden ymmärtämisessä. Varjopuutarha puhuu kauniisti lievästi autistisen maailmasta, onnen ja itsenäistymisen löytämisestä mutta ei karttele totuutta siitä, että jollakin tavalla normista poikkeavia rangaistaan tällä pallolla rajusti. Aution romaani esittelee kattavasti autistiselle ihmiselle tyypillisiä piirteitä. Rita on huomauttanut, että kirja on merkkiteos koko Suomen Asperger-yhteisölle. Epäilemättä.

Ihmisarvo: Varjopuutarha on kannanotto ihmisarvon puolesta. Jokainen ansaitsee tulla kohdatuksi ihmisenä, jokainen on ansainnut kunnioitusta ja arvostusta. Erityisen koskettavaa Aution romaanissa on se, miten Pihla itsenäistyessään pääsee vihdoin auttamaan muita. Äidin auttaminen tekee Pihlan onnelliseksi, ja kirja viestii vahvasti siitä, miten tärkeää on, että jokainen pääsee kokemaan itsensä toimintakykyiseksi, omaa elämäänsä hallitsevaksi ihmiseksi. Ei kukaan halua aina olla autettava. On saatava itsenäistyä, kokea ihmisyys.

Kiusaaminen: Minun on vaikea ilmaista sitä, miten ahdistavaksi koen ihmisten käyttäytymisen. Miksi heikompia kiusataan? Miksi ylipäätään toiset leimataan heikommiksi ja vähäarvoisimmiksi, oikeutetaan sillä tavalla heidän polkemisensa, raastamisensa? Autio kuvaa Varjopuutarhassa osuvasti sitä, miten Pihlaa kiusataan ja kartellaan. Kiusaaminen saa monia muotoja, kärjistyy väkivaltaisiin tekoihin. Itse suhtaudun kuivasti siihen, miten kiusaaminen usein kuvataan prosessina, joka huipentuu väkivaltaan: ikään kuin väkivalta olisi ainoa todellinen tapa satuttaa ihmistä. Kartteleminen, haukkuminen, ulkopuoliseksi jättäminen ovat vähintään yhtä pahoja. Aina ei tarvitse käydä käsiksi satuttaakseen ihmistä loppuelämän verran. Sara on esitellyt blogissaan Aution muiden kirjojen teemoja; tuskin maltan odottaa, että saan kiusaamisesta kertovan esikoisteoksen käsiini.

Nolostelu: Lukumaratonini yhteydessä pohdin pikaisesti, miten työskentely nuorten kanssa on saanut minut vanhentumaan. En ole enää nuori, en ainakaan sillä tavalla, että kuuluisin nuorten joukkoon. Olen nuorille aikuinen, toivottavasti. Kirjastossakin tämä näkyy: nolostelen aina nuortenosastolle päätymistä, vaikka minulla onkin vahvat syyni tutustua nuortenkirjallisuuteen. Ehkä olen nolostellut sitäkin, että nuortenkirjallisuus on nuorille ja siitä pitäisi aikanaan siirtyä eteenpäin. Muistan joskus ihmetelleeni, miten opiskelijakaverini sanoi lukevansa lähes yksinomaan nuortenkirjoja. Olen käräyttänyt itseni kapeamielisestä kirjallisuuskäsityksestä - aivan kuin nuortenkirjallisuus olisi jotenkin yksinkertaisempaa ja vähemmän arvokasta! - ja koen siltäkin osin velvollisuudekseni perehtyä siihen, millaista lukemista nuorille tarjotaan.

Nuortenkirjat: Olen viime aikoina selaillut moniakin nuortenkirjoja ja miettinyt, miksi ne eivät viehätä. Missä menee nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden raja? Mikä tekee nuortenkirjoista erilaisia, oman genrensä? Varjopuutarha käsittelee asioita, joista aikuisten lukijoiden tulisi olla yhtä lailla tietoisia, mutta kieleltään ja tyyliltään sen tunnistaa kyllä nuortenkirjaksi. Sinisen linnan kirjaston Maria on kuvaillut Aution romaania helposti lähestyttäväksi: ehkä hyvät nuortenkirjat huomioivat sen, että kokemattomienkin lukijoiden on helppo lukea ja ymmärtää niitä. Varjopuutarha on helppo ymmärtää kielellisesti (joskin luontosanasto tarjoaa kaupunkilaistuneille hankaluuksia), kappaleet ovat lyhyitä, asiat kuvataan ytimekkäästi. En ole varma, mutta ehkä minua on nuortenkirjoissa häirinnyt usein liika konkreettisuus, asioiden ja tapahtumien selostaminen, jatkuva juonikuvaus.Tällä kirjalla kuittaan Kirjan vuoden haasteesta nuortenkirjakohdan.
 

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Eeva-Liisa Manner: Kuin tuuli tai pilvi

Eeva-Liisa Manner: Kuin tuuli tai pilvi
WSOY 1949
Pisteitä: 4/5
Synkkä tunnelma, lohduton maisema: suomalaisia runoja kuolemasta.

Ajoitus: Kuin tuuli tai pilvi ei sovellu kesänaloitusmaratonille. En mitenkään osannut aavistaa, että runokokoelma on sävyltään niin tumma ja synkeä, lohduton ja epätoivoinen. Mannerin runoissa kuollaan, kaivataan kuolemaa, ihannoidaan manan maita. Manner luo runonsa tyylillä, ja ne ovat kauniita, mutta lohtua niistä ei murheisiin saa. Kokoelman lukeminen oli suorastaan pelottavaa, niin synkäksi ja tiheätunnelmaiseksi se muodostui.

Luonto: Mannerin runot ovat tyyliltään niin suomalaisia, että tuntuu kuin olisin lukenut niitä ennenkin. Synkkyys tuo mieleen Kailaan runot. Kuin tuuli tai pilvi on syksyinen, ahdistavan marraskuinen, kolea kokoelma kuolemasta. Elämän loppuessa maisemat muuttuvat, jäätyvät, tuntuvat kummallisilta, oudoilta. Mikään ei liiku; vain tuuli henkäilee, kuljettaa ihmistä kohti viimeistä taivalta: Soi huminassa tuulen/ yön, iankaikkisuuden itku loputon. Kuolema tulee tuulena, on tuuli. Siihen rakastuu myös syksy, elämän viimevaiheet. Kuolemantuulelle ei kukaan voi mitään: Ja kaikki lakastuu sen katseen alla. Manner toistaa luontometaforia läpi kokoelman, se toimii ja on kaunista.

Kuoleman ihannointi:  Mannerin runoja on vavahduttavaa lukea. En muista pitkään aikaan lukeneeni mitään näin raskassävyistä ja samalla kuolemaa ihannoivaa. Manner kuvaa kuoleman poispääsyksi: eihän elämässä ole mitään elämisen arvoista, tavoiteltavaa. Kuolema helpottaa, tai jos onkin uskonut jo parempaan, se tulee takaisin ja vie mukanaan. Ofelia-runossa runon puhujalle laulaa lintu, kuoleman lintu, joka houkuttelee näin: 
nuku päivistäsi pois
nuku lummelehtoon
vesi kukkaa keinutta
vesi vaalii vainajaa
nukkuvaa hukkuvaa
(--)
lempeät on syvät veet
autuaat on väsyneet
 En tiedä, osaanko painottaa, miten ahdistava lukukokemus Kuin tuuli tai pilvi oli. Se ei suinkaan tee kokemuksesta huonoa; voimakkaat tunnereaktiot kertovat aina onnistumisesta. Tähän teokseen täytyy kuitenkin tarttua tietyllä mielenvoimalla. Jos oma maailma tuntuu jo valmiiksi synkältä, Mannerin kokoelma ei oloa helpota.