maanantai 1. kesäkuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Otava 2015 (2014), Otavan kirjasto
Suom. Marianna Kurtto
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oih. Ihastuttaa ja kirpaisee.
"Kesäpäivät olivat pitkiä ja hienovireisesti tasapainotettuja, ikään kuin onni olisi ollut niin vahvaa ettei se olisi voinut heitä hylätä. Mutta onnea ehkä myös terävöitti tutkimaton aavistus jostakin piilotetusta: heidän pitkäaikasemman elämänsä pysyvimmistä haavoista, jotka odottivat kätköissään. Sunnuntait toivat rauhan. Kaupat olivat kiinni, kadut tyhjät."
 Perheen särkemiä nuoria, piilotettuja tunteita, teatteri, ystävyys. Ja rakkaus.
Tarina: On kirjoja, joihin ihastuu kielen takia. On kirjoja, joihin ihastuu, koska ne pakottavat ajattelemaan. On kirjoja, joihin ihastuu, koska ne herättävät muistoja. On Ehkä rakkaus oli totta, joka ihastuttaa tarinallisuutensa takia. Pitkästä aikaa oli ihana nauttia lukiessaan tarinasta, siitä, että sai kuulla siitä, mitä tapahtui, kenelle, miksi, miten kaikki päättyi. Jonesin romaanin tarina on uskottava ja kestävä, sopivasti lälly, sopivasti tunteita ja ajatuksia herättävä. Se on helppo lukea, ja siitä on helppo nauttia. Se ei vie lukijaa epämukavuusalueelle (mikä voi tietenkin olla myös heikkous), vaan se luottaa hyvän tarinan voimaan. Aina onnistumiseen ei vaadita koukeroista kieltä, yllätyksellistä tarinaa - joskus riittää, kun tarina vain kerrotaan. Koin tämän tarinan vahvasti visuaalisena, henkilöt piirtyivät mieleeni selkeinä, ja ajattelin, että tästä voisin pitää elokuvana.

Erehdys: Myönnän erehtyneeni romaanin ensimmäisillä sivuilla. Ensimmäinen vahva ajatukseni kirjasta oli: ei, ei taidetta, inhoan taidekuvauksia, sitä, miten maalauksia kirjoissa kuvataan, tai taidetta ylipäätään. En jotenkin usko siihen, että visuaalisia taiteita voisi kuvata romaaneissa uskottavasti. (Ja erityisesti tympäännyn sellaisiin taide- ja taiteilijaviittauksiin, jotka eivät itselleni avaudu.) Nyt, kirjan luettuani, voin kuitenkin rohkeasti tunnustaa, että ensimmäinen ajatukseni oli väärä. Tämä kirja rakentuu taiteen varaan. Teatterimaailma sopii tähän kirjaan, se antaa elävyyttä ja piirteitä romaanin henkilöille. Teatteri yhdistää yksinäiset sielut, sävyttää draamaa, joka elämään väittämättä sisältyy.

Henkilöhahmot: Jonesin romaanissa parasta ovat henkilöhahmot. Niistä muodostuu niin todellisia, niin sympaattisia, niin rikkinäisiä ja tuntevia, että pyörittelen heidän elämäänsä yhä mielessäni. Jones onnistuu luomaan romaanin, jossa miljööt tuntuvat olevan luotuja vain päähenkilöitä ja heidän elämäänsä varten. Henkilöt ovat rikottuja, onnettomien tai rakkaudettomien perheiden särkemiä, jo nuorina kolhiintuneita. Kaikkien sisällä piilee tietty yksinäisyys, kyvyttömyys kertoa tunteistaan, avautua. Kirja on tunteita täynnä, mutta kaikki ovat silti varuillaan; kukapa ei satuttamista pelkäisi? Alun pitäen samastuin eniten Ninaan, mutta loppua kohti tunne karkasi. Lopulta suosikkihahmokseni muotoutui Leigh, hänen kova kuorensa, halu tulla rakastetuksi. Niin Leighistä, Lukesta, Paulista kuin Ninastakin oli helppo poimia ominaisuuksia ja tunteita, jotka on kokenut tosielämässään itse.

Rakastamisen vaikeus: Ehkä rakkaus oli totta aloitti lukumaratonpäiväni, jonka lukemistoa tuntuivat yhdistävän rakkaus ja rakastamisen vaikeus. Jonesin romaanissa tunteiden näyttämisen kipeys oli vakuuttavaa, niin todellista, että oli helppo kuvitella mielessään ne tunteet, joita henkilöt vuorollaan kävivät lävitse. Menneisyyden kokemukset, rakkaudeton lapsuus ja tyhjät ihmissuhteet vaikuttavat hahmojen tunne-elämään, ja niinhän se tietenkin onkin. Silti tuntuu hieman surulliselta, miten vaikeaa omien tunteiden myöntäminen ja kertominen toisinaan ovat. Joskus auttaisi, kun uskaltaisi avautua ajatuksistaan suoraan, kiertelemättä.

Ehkä rakkaus oli totta on ollut blogimaailmassa suosittu. Lumiomenan Katja löysi kirjasta elokuvallisuutta, niin minäkin, Ompun maailman teos sai vavahtelemaan, mutta Ammalle kirja oli pettymys. Moni on kirjan lukenut, ja minusta oli vain virkistävää, että kirjaan löytyy paitsi ihastelevia myös ihmetteleviä näkökulmia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti