sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Tunteisiin hukkuva nainen ja järkiperäinen mies: Alvtegen - Todennäköinen tarina

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
WSOY 2012 (2010)
Suom. Laura Jänisniemi
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Plääh. Tylsä, tavanomainen. 
 
"Surun keskiöön oli avautunut tunneli. Hän ei kyennyt vastustamaan sen imua vaan tempautui suoraan pimeyteen. Siellä oli kaikki minkä hän oli työntänyt sivuun, kaikki minkä lajittelemiseen ja siivoamiseen hän oli vuosien mittaan visusti varonut jättämästä aikaa. Hänen tietoisuutensa oli muuttunut vahingoniloiseksi pyöveliksi, ja nyt hänen oli pakko pysähtyä ja tunnustaa suru. Se jota hän oli aina paennut."
Eronnut nainen, elämäänsä tympääntynyt mies, korjaamista vailla oleva hotelli. Pidetty ihmissuhdesoppa, jolle minä en lämmennyt.

Suoriutuminen: Lukumaratonin alkaessa vannoin itselleni, että jos valitsemani kirja ei miellyttäisi, vaihtaisin oitis mukavampaan. Eihän minun tarvitsisi rentoutumispäivää käyttää huonojen kirjojen lukemiseen. Niinpä niin, niinhän minä itselleni sanoin, mutta Alvtegenin ihmissuhderomaania en malttanut kuitenkaan jättää kesken. Miksi? Hyvä kysymys. Kirja oli kliseitä täynnä, rakentui useamman kertojan vuorotteluun (varma tapa saada minut tympääntymään), eikä se kiehtonut minua juonellisestikaan. Näin jälkikäteen olen kuitenkin tyytyväinen, että luin romaanin loppuun. Lukumaratonit ovat olleet minulle siitä hyödyllisiä, että ne houkutelleet minut keskittymään alottamiini kirjoihin, antamaan mahdollisuuden sellaisillekin, joita ei välttämättä muuten lukisi. Kun on asennoitunut siihen, että nyt minä vain luen, niin silloin näyttää saavan jotain aikaiseksikin. Loppujen lopuksi lukukannustimena toimi kuitenkin se, että pääsen nyt jakamaan kaikki naurunaiheeni teille muillekin.

Ihmissuhdekuvaukset:  Alvtegen - jonka isotäti muuten on Astrid Lindgren (tämä tietenkin mainitaan kirjan liepeessä) - tunnetaan paremmin jännityskirjailijana. Genreuskollisuus näkyy Todennäköisessä tarinassakin: Alvtegen aloittaa niin, että paljastaa vähä vähältä, mitä oikeastaan on tapahtunut. En tiedä, pitäisikö kirjailijan genrevaihdoksen mainostamisesta huolestua. Tällä kertaa siihen ehkä olisi ollut syytä: jos vertaa vaikkapa edellä lukemaani Ehkä rakkaus oli totta -romaaniin, Todennäköinen tarina ei tosiaan ollut taidokas ihmissuhderomaani. Asetelma on, läpi kirjan, liian perinteinen: eronnut äiti, ongelmallinen tytärsuhde, elämäänsä kyllästynyt mies, katkera naapuri sekä, tietenkin, muuan omituinen ja hyljeksitty naapuri. Henkilöiden historia paljastuu vähitellen, ja lopussa kaikki kokoontuvat yhteen. Siinä vaiheessa Todennäköinen tarina saa jo salkkarimaisia piirteitä. Ongelmallista tässä romaanissa oli sekin, että päähenkilöstä tehdään kirjan loppupuolella varsin vastenmielinen henkilö. Minun teki mieli huutaa: kai siinä petturimiehessäkin jotain vikaa on ollut! Todennäköinen tarina on olevinaan kehityskertomus, mutta loppujen lopuksi se puhui minulle ainoastaan siitä, miten omat vikansa on tunnistettava. Totta näinkin, mutta ihmissuhteissa on aina monta osapuolta. Minusta puoli vuotta ei ole pitkä aika olla katkera äkillisestä avioerosta.

Sukupuoliroolit:Tasa-arvoa kannattaville kirjan romaani ei tarjoa parasta. On selvää, että Alvtegenin kirja on viihteellinen, kevyeksi lukemiseksi tarkoitettu. Se sopinee erityisesti keski-ikäisille, eronneille, helppoa luettavaa toivoville naisille, joiden on helppo samastua Helenan elämäntilanteeseen. Minua henkilökuvaus ja sukupuoliroolit kuitenkin ärsyttivät suunnattomasti. Asetelma on liian perinteinen: Päähenkilöinä toimivat nainen, joka on hukkua tunteisiinsa ja katkeruuteensa (siis: nainen on aina tunteellinen, tunteidensa vietävissä eikä laisinkaan rationaalinen olento), ja mies, joka on toiminut liikealalla, omistaa paljon rahaa, on harrastanut irtosuhteita mutta on kyllästynyt elämäänsä (siis: mies on järkevä, looginen, menestyvä, suosittu). Kontrastina miehen menestyksekkäälle mutta merkityksettömälle elämälle naisen työelämä ei ole menestyksekästä eikä hän kykene luotsaamaan hotelliaan voiton puolelle. Sen sijaan rakentamiseen ja uudistusten ehdottelemiseen tarvitaan mies. Nainen osaa kyllä korjata vioittuneen puhelimen, mutta se johtuu siitä, että hän sattui katsomaan vierestä, kun korjaaja edellisen kerran korjasi sähköjohtoja. Tässä yksittäisessä taidossa ei ole siis kyse mistään pysyvästä ominaisuudesta (taidokkuudesta, käsitöiden taitamisesta tai edes oppimisesta) vaan lopulta kaikki selittyy sillä, että nainen haluaa säästää rahaa. Liikealalla toiminut mies, joka vaikuttaa irtaantuneen tehokkaasti käytännön elämästä, sen sijaan osaa heti latoa lattiaa, maalata ja korjata hotellihuoneita: voihan hän lukea lautapaketista, mitä pitää tehdä. Nainen ei tunnemyrskyssään ole saanut sotkuja siivotuksi tai töitä tehdyksi. Ihan totta, argh, huoh ja kauhistus! Mitä enemmän tässä analysoin henkilöitä, sitä enemmän minua alkaa kammottaa. Tällaista sukupuoliroolitustako meille tarjoillaan - ja vielä Ruotsista? Kaiken huippu on tietenkin se, että nainen työskentelee hotellialalla, mikä käytännössä katsoen tarkoittaa hoiva-alaa: kellon kilkattaessa hän saapuu valmistamaan asiakkaalleen lasagnea, laittaa tälle iltaisin rauhoittavaa teetä, sytyttää takan ja kieltäytyy avusta, jotta miehen ei varmasti tarvitse tehdä mitään itse. Ei näin!

Kliseet: Säästän parhaat palat viimeiseksi, sillä tästä kirjasta minulla riittää sanottavaa! Kirja on tyyliltään jollakin tavalla ruotsalainen, ihan helppoa kivaa luettavaa, mutta Alvtegen sortuu vanhanaikaisten sukupuoliroolien lisäksi myös kuluneeseen kielenkäyttöön. Lempparikseni muodostui tämä varsin erikoinen vertaus: Levottomuus oli kuin kutinaa paikassa, jota sormet eivät ylttäneet raapimaan. Ei toimi (joskin naurattaa). Miljöö ja ihmissuhteet itsessään ovat nekin kliseisiä: talo on rikkinäinen, hajallaan, kaipaa korjaajaa; äiti-tytärsuhde on pielessä. Entä mitä sanotte tästä: Hän kantoi sydämessään vastakylvettyä siementä muutokseen, joka oli vihdoin saanut suunnan. Elämä avautuu edessä loputtoman pitkänä, ja ihminen valitsee itse, tuleeko hänestä etikkaa vai vuosikertaviiniä. Selevä? Kvanttifysiikan tuominen osaksi Andersin muisteluja tuntuu sekin lähinnä hienostelulta ja pätemiseltä. Lopuksi vielä yksi kummastuksen aihe: Mihin lukija tarvitsee tietoa siitä, että Helenan nukkuessa suusta valui sylkivana, ja pöydälle oli muodostunut pieni lammikko? Huhheijaa.

Muualla: Kirja on saanut blogimaailmassa positiivisen vastaanoton. Leena Lumi ilahtui kirjasta ja piti kirjaa kiinnostavana lukuromaanina, johon lukija takertuu kuin kärpänen. Kirjavan kammarin Karoliina piti erityisesti alusta, ja Susan mukaan Alvtegen valloitti uuden genren onnistuneesti. Erja huomasi perinteiset elementit mutta piti juonta silti omaperäisenä. Olen itse nyt hieman hämmentynyt: miten minä luin tätä niin vastentahtoisesti ja sukupuoliroolitusta halveksuen?

lauantai 30. toukokuuta 2015

Iloa, iloa, iloa! Toukokuun ja lukupäivän koonti


Luin toukokuussa käsittämättömät 15 kirjaa. Tänä vuonna olen lukenut nyt 51, ja viime vuonna ylsin samaan vasta syyskuun alussa. Apua - ja kiitos! Blogimaailma on epäilemättä vienyt mukanaan.
Susanna Alakoski: April i Anhörigsverige
Kirsti Kuronen: Paha puuska
Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Maarit Verronen: Keihäslintu
Petri Tamminen: Meriromaani
Aila Meriluoto: Peter-Peter
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (postaus tulossa)
Eeva-Liisa Manner: Kuin tuuli tai pilvi (postaus tulossa)
Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina (postaus tulossa)
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (postaus tulossa)
Toukokuu oli suuren ilon kuu. Olen hämmentynyt siitä, miten paljon olen lukenut (15 kirjaa, joista kaksi oli runokirjaa, yksi novellikokoelma ja yksi tietokirja). Koin valtavasti hienoja lukuelämyksiä, ja rakastuin useampaankin kirjaan. Tammisen Meriromaani oli pienuudestaan huolimatta - ja juuri siksi - suurin elämys. Nautin todella paljon. Ihastuin kipeästi myös Kurosen Pahaan puuskaan, ja haluaisin jakaa sen merkityksellisyyden kaikille nuorille. Kerrassaan koskettava teos. Yksi suosikeistani, Maarit Verronen, ei pettänyt hänkään, ja Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta kummittelee koko ajan mielessäni. Aah, ooh, oih! Ihana kokea tällaisia lukuhetkiä!

Jotta ei menisi aivan kerskailuksi, mukaan mahtui tietenkin muutama lässähtänyt lukukokemus. En ymmärtänyt Pikku Pietarin pihan hauskuutta, ja Jotta et eksyisi näillä kulmilla eksytti minut totaalisesti. En vain tajunnut. Maratonpäivänä kesken jäi Oli kerran kello nolla, koska jollakin tavalla se vaati väsyneeltä päältäni liikaa, mutta toivon kahlaavani sen lähipäivinä loppuun.

Maratonpäivä oli mukava tapa aloittaa kesä (pihalla tuoksuu koulujen loppumiselta, ja lähialueet kuulostavat hiljaisilta, ehkäpä juhlapäivää kunnioittaen). Loppupuolella kesän harjoittelujutut alkoivat kuitenkin pyöriä mielessä, toisaalta hyvä niin, että rentoutuminen edisti myös työasioiden ajattelemista. Minulle nämä lukumaratonpäivät ovat jollakin tavalla osoituksia siitä, että voin kaikessa rauhassa varata aikaa itselleni ja keskittyä vain siihen, mikä itsestä hyvälle tuntuu. Maailma ei kaadu, vaikka en tekisi yhtenä päivä velvollisuuksieni eteen mitään. Päinvastoin, nyt tuntuu paljon paremmalta, kun on saanut paistatella päivää parvekkeella auringon lämmössä ja tutustua hyviin kirjoihin. Eivät naistenlehdet ihan väärässä ole puhuessaan oman ajan ja itsensä hemmottelemisen tärkeydestä.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kesänaloittajaismaraton: näin lukujuhlani eteni

Kuten aamulla ilakoiden ilmoitin, päädyin juhlistamaan koulujen piakkoista loppumista ja kesän alkua pitämällä lukujuhlat, maratonpäivän. Tämä tapahtuu jo toistamiseen lyhyen blogiurani aikana, mutta syykin on hyvä. Olen ilmiselvästi rentoutumisen tarpeessa, opiskeluvuosi on ollut raskas ja intensiivinen. Maaliskuinen maratonpäivä kohotti mieltäni siinä määrin, että lukupäivä tuntui hyvältä palkinnolta. Tässä sitä siis ollaan. Kesätyötyöttömyydestä ja itsenäisistä kesäkursseista on ainakin se ilo, että kalenteriin on mahdollista varata tilaa mukaville jutuille. Tämä olkoon ensimmäinen kaikista kivoista kesäpäivistä!

Näin lukujuhlapäivä etenee:

15.00 Juhlat alkavat ja vieraat saapuvat. Odottava, jännittynyt tunnelma. Hiukan kuoharia. Paikan päällä ovat seuraavat romaanit ja runokokoelmat:

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Aila Meriluoto: Lasimaalaus
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Eeva-Liisa Manner: Kuin tuuli tai pilvi
Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
Judith Schalansky: Kirahvin kaula

18.50 Ensimmäinen vieras, jo aiemmin aloitettu Ehkä rakkaus oli totta, poistunut, luettu. Oih ja uih, ihana tarina! Upeita henkilöhahmoja, joihin oli helppo samaistua, Leigh oli suosikkini. Uppouduin täysin hahmojen tunne-elämään, kyvyttömyyteen rakastaa, epätoivoiseen rakkauteen, takertumiseen. Miten helposti sitä odottaakaan ihmisiltä liikaa! Olen itse juuri sellainen, haaveilija, petyn usein ihmisiin, vaikka paluu todellisuuteen opettaa aina jotakin tärkeää. Seuraavaksi Mannerin runoja, sitten ehkä Alvtegeniä. Tässä vaiheessa sivuja luettu 233.

21.00 Tunnelma kuolee, puuduttavaa seuraa: Apua! Mannerin runokokoelma Kuin tuuli tai pilvi ei ollut nappivalinta. En tosiaankaan osannut odottaa yhtä ahdistavaa, kuolemaa ihannoivaa, synkeämielistä teosta. Runot olivat kauniita ja koskettavia, tuntuivat hyvin suomalaisilta, mutta kesälukemistoksi tämä oli kyllä liian synkeä. Sittemmin siirryin Alvtegenin pariin, virhevalinta. Jäin sittenkin puuduttavan seuran pariin, kirja ei miellytä ollenkaan, mutta kohteliaisuudesta luen tämänkin läpi. Ainakin tästä on paljon sanottavaa. Siinä missä Jonesin romaanihenkilöt ovat yhä mielessäni elävinä, Alvtegenin hahmot sortuvat kliseisyyteen. Rahanahne mies, joka kyllästyi työhönsä; toisen naisen takia jätetty yksinhuoltajaäiti, joka on uponnut katkeruuteen. Kerronta vuorottelee näiden kahden välillä; voin vain kuvitella, mitä kirjan nimi Todennäköinen tarina ennustaa. Taidan tietää jo.Sivuja luettuna 433.

10.40 Aamutunnelmat: Alvtegenin kliseekirja luettu. Lopultakin, huh. Vaikka kirja ei minua erityisesti viehättänyt, halusin selvittää, mitä henkilöille tapahtuu. Kirjasta jäi kaksijakoiset fiilikset: toisaalta ahdistuin lukuisista kliseistä, kuluneista sanonnoista ja lajityypillisyydestä (sekä ruotsin mukaisesta pilkutuksesta), mutta toisaalta kirja oli helppolukuinen, jotenkin ruotsalainen. Sivuja luettuna 637. Seuraavaa kirjaa on vaikea valita, mutta taidan päätyä kokeilemaan Smithin Oli kerran kello nollaa, jota olen vältellyt jo pidemmän aikaa, kiitos rumanvärisen kannen. :D

13.00 En pidä violetista kannesta, siis Smithin kirjasta, enkä oikein päässyt kirjaan muutenkaan mukaan. Sen verran erikoinen teos, että aivoni eivät pysyneet mukana, luovutin 118 sivun jälkeen, kun kerran lupasin pitää hauskaa enkä pakottaa itseäni lukemaan. Anderssonin Omavaltaista menettelyä tiiviine virkkeineen vaikuttaa lupaavalta. Ytimekkyys sopii suomalaiseen lukumakuun. Sivuja luettuna 781.

15.00 Juhlat päättyvät. Oli kivaa! Andersson lähentelee loppuaan, täytyy pitää vielä jatkot, että ehdin saada sen toukokuun luettujen listalle. Pidän Anderssonin romaanista, se pakottaa pohtimaan omaa rakkauskäsitystää, tarvetta olla (tai olla olematta) kiinni rakkaissa. Väkisinkin mieleen tuli vasta lukemani Peter-Peter. Muutenkin tuntui, että tämä kesälomanaloitusmaraton oli täynnä rakkauden aiheuttamia kipuja, epävarmoja ihmisiä, takertuvia, vältteleviä. Mikä rakkaudessa onkin niin vaikeaa? Sivuja luettu yhteensä 915.

Kirjapinontyhjennys- ja lomanaloittajaislukujuhla

Hyvä on, myönnetään. Loma alkoi oikeastaan jo ajat sitten, ja oikeastaan sitä ei edes ole (tervetuloa, kesätentit ja -esseet!), mutta koulujen loppuminen saa olon tuntumaan joka tapauksessa siltä, että kesä on lähellä. Parveke on puunattu, aurinko paistaa, on vihreää ja iltaisin kuuluu satakieli. Puitteet ovat niin mukavanlaiset, että jollakin tavalla kesän alkamisesta on nautittava.

Koska viikonloppuna ei ole tiedossa valmistujaisia eikä sukujuhlia, päädyin siihen, että pidän oman yksityisen lukujuhlan. Kunhan selviän tämänpäiväisistä opiskelutavoitteistani (yksi suomenkielinen ja kaksi englanninkielistä artikkelia) ja kauppareissusta (mitä olisi lukumaraton ilman hyvää ruokaa?), omistan aikani toistamiseen tänä vuonna pelkästään lukemiselle. 

Ulkonäöstä ei ehkä uskoisi,
mutta kyse on harvinaisen
mukavasta nojatuolista.


Olen jo nyt hillittömmän innoissani! Ensimmäisenä odottaa keskeneräinen Ehkä rakkaus oli totta, ja muu pino pitää sisällä Moyesia, Smithiä, Anderssonia. Alvtegenin Todennäköinen tarina ja Schlanskyn Kirahvin kaula ovat etukäteen minulle kovin tuntemattomia, mutta avoimin mielin onkin mukavaa lähteä lukemaan. Jotta lukeminen ei varmasti loppuisi, olen hamstrannut nojatuolin viereen pari runokirjaakin. Ja aina on olemassa varapino, josta voi valita mieleistänsä luettavaa. Tästä päivästä ei tule sellaista jäätävätunnelmaista pönötysjuhlaa, jossa hymyillään väkinäisesti ja keskustellaan sellaisten hahmojen kanssa, joiden seurassa ei oikeasti tekisi mieli olla. (Sen verran juhlallisesta tapahtumasta olkoon kuitenkin kysymys, että kuoharilasille saa tulla käyttöä.)

Aurinkoista päivää teille kaikille! Joko suunnitelmat juhlaviikonlopulle ovat selvät? Piiloudutteko juhlivalta nuorisolta (kuten minä, tai no, ehkä menen puistoon lukemaan, jos sää sallii), vai onko tiedossa suuret pippalot?

P.S. Olen viime aikoina havahtunut tapaani puhua nuorisosta ja nuorista. Sanan nuoriso käyttö epäilemättä vanhentaa minua vuosikymmenillä, koska ulkoistan itseni tehokkaasti tuosta innokkaasta, rempseästä, vielä vähän viattomastakin joukkiosta. Olen kuitenkin 23 (toisinaan innokas ja rempseä, viattomasta en tiedä...), en siis vielä kovin vanha. Lukiolaiset tuntuvat lähinnä pikkusisarilta. Nuorten kanssa työskennelleenä en kuitenkaan mitenkään voi pitää itseäni enää nuorena. En ikävä kyllä kuulu enää siihen joukkoon, ja nuoretkin taitavat pitää minua aikuisena (vaikka eräs kohteliaasti huomauttikin kaverilleen, että minulta pitää kysyä, kuinka nuori se on). Ihan täysin en kuitenkaan ole nuorten maailmasta syrjäytynyt, sillä pelkään törmääväni töistä tuttuihin teineihin muun muassa vaatekaupoissa (vähäks ois noloo!). Ja voi sitä riemua, kun tutut nuoret bongasivat minut vappuna yo-lakki ja haalarit päällä. Silloin tunsin itseni nuoreksi, vähän liiankin.

torstai 28. toukokuuta 2015

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

 
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Nemo 2014 (1999)
Suom. Sini Linteri
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Aa! Tunnistan itseni!

Kiinnostus: On luonnollista, että kiinnostuin tästä teoksesta: olen aina ollut herkkä, tunteellinen, pieniinkin asioihin vahvasti reagoiva. Olen huomannut sen, mihin Aronkin teoksessaan useasti viittaa: herkkyys ei ole suosittua, vaan yhteiskunta kannattaa kovuutta, jatkuvaa reippautta ja uskaltamista. Säikkyä ei pitäisi, eikä jännittää, ja valitettavan usein ne ihmiset, jotka eivät säiky eivätkä jännitä, ottavat sosiaalisten piirien keskeiset roolit, vallan. Siinä sitten toisenlaiset istuvat hiljaisina, ujoina, epävarmoina - tai ehkä sittenkin erityisherkkinä. 

Minäkö? Erityisherkkä ihminen saa lukijan hetkessä kysymään itseltään Olenko minä erityisherkkä? Monet piirteet sopivat minuun, ja varsinkin tunnereaktioiden voimakkuus (hyvässä ja vähemmän hyvässä) luonnehtii omaa olemustani. Minun on on helppo havaita toisen tunnetilat, ja ne myös vaikuttavat minuun. Tunteiden havaitseminen on yksi ehdoton vahvuuteni, en näe sitä millään tavalla kummallisena tai negatiivisena piirteenä. En pidä jännittävistä elokuvista (parhaita ovat ne, joissa ei juuri tapahdu mitään), reagoin voimakkaasti ikäviin uutisiin, toisinaan herkistyn äänillekin liiaksi. Erityisherkkää ihmistä lukiessani kamppailin aluksi käsitevastarintani kanssa: en pidä luokittelusta ja diagnooseista. Samalla tuntui, että vaikka minussa paljon herkkyyttä on, en kuitenkaan löydä itsestäni kaikkia olennaisia kriteerejä. Mitä pidemmälle lukeminen kuitenkin eteni, sitä enemmän aloin tunnistaa teoksesta piirteitä ja käyttäytymismalleja, joita olen omassa elämässäni toteuttanut. Vaikka Erityisherkkä ihminen selittää ja avaa käsitettä monella tapaa, kutsuisin silti itseäni vain herkäksi. En ole ikinä ajatellut, että minulla olisi herkkyyttä jotenkin kummallisen tai erityisen paljon. Sen takia käsitteellistäminen tuntuu minusta epämiellyttävältä, ikään kuin eri määrä ominaisuutta tekisi ihmisen erityiseksi tai erilaiseksi. Omassa herkkyydessäni korostan myös sitä, että erilaiset tunne- ja aistielämään vaikuttavat kokemukset (kiusaaminen, ääniherkkä kämppis) ovat vaikuttaneet siihen, miten erilaisissa tilanteissa tunnen ja reagoin.

Kategorisointi: En oikein tiedä, miten suhtautua erityisherkän käsitteeseen. Maailma on pullollaan diagnooseja, termejä, luokkia, kategorioita, ja epäilemättä niitä tarvitaan. Usein helpottaa, kun omalle olotilalleen - oli se sitten ominaisuus, kuten herkkyys, tai sairaus, kuten masennus - saa nimen. Nimeäminen on epäilemättä yksi tapa ottaa maailma haltuun, hallita ja ymmärtää sitä. Erityisherkkää ihmistä lukiessani pohdin kuitenkin, missä määrin luokittelu on tarpeen. Miksi meidän pitää nimetä ominaisuuksia, antaa niille nimet kuin sairasdiagnooseille? Kuten Aron useasti painottaa, herkkyys ei ole vika tai sairaus, vaan se on tavallinen ominaisuus. Erityisherkät reagoivat erityisen voimakkaasti. Mietinkin, onko ihmiskunnalle jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeata ymmärtää, että herkkyys on ominaisuus, jota toisilla on enemmän, toisilla vähemmän. Pystyisimmekö jotenkin luomaan sellaisen maailman, jossa voisi elää kaikenlaisin ominaisuuksin? Tarvitseeko vahvasti reagoivien ominaisuutta korostaa tai tehdä erilaiseksi nimikkeillä, kun kuitenkin olemme kaikki ajattelevia ja tuntevia olentoja? Ylipäänsä pohdin lukiessani sitä, onko ei-herkkiä edes olemassa. Toiset (erityisherkät) näyttävät ja kokevat tietysti herkkyyttä useammissa tilanteissa. Vaikka Aron puhuu vähemmän herkistä, minulle jäi teoksesta tunne siitä, että erityisherkkien kanssaeläjät eivät ole herkkiä, tuntevia, aistivia tai huomiokykyisiä ollenkaan.

Vahvojen valta: Kategorisoinnilla tai sen puuttumisella on tietenkin kääntöpuolensa. Vähemmistöistä on puhuttava, jotta he olisivat olemassa. Kuten todettua, olen samaa mieltä Aronin kanssa siitä, että yhteiskunta suosii reippaita, sosiaalisia, pärjääviä, rohkeita (ja mielellään länsimaisella ulkonäköihanteella varustettuja) ihmisiä. Ujous, herkkyys, sisäänpäinkääntyvyys ja epävarmuus ovat piirteitä, joita ei korkealle arvosteta. Herkkyyden ja erityisherkkyyden olemassaolo on tehtävä nähtäväksi, jotta sen merkitys aukenee niillekin, joiden tunne-elämä on erilaista. Erityisherkkyydestä on puhuttava, jotta herkät ihmiset voivat tunnistaa oman tapansa olla ja reagoida ja jotta heidän ei tarvitse tukeutua ainoastaan yhteiskunnan koviin käsityksiin siitä, millainen oleminen on oikeanlaista, sallittua. Erityisherkkyyden puolestapuhujana Aron onnistuu erinomaisesti, sillä Erityisherkässä ihmisessä vallitsee levollinen, tietoa lisäävä, kannustava tunnelma.

Lapsuus: Aronin teoksessa minua vaivasi jatkuvat viitteet lapsuuteen ja lapsuusaikaisten kokemusten merkitykseen. Epäilemättä niillä on tärkeä rooli, kiintymyssuhteella varsinkin, siinä, miten ihmiset myöhemmin elämässään käyttäytyvät ja rakentavat ihmissuhteita. Aron ammentaa oppiinsa paljon psykoanalyysista, enkä itse varsinaisesti kuulu tuon suuntauksen kannattajiin. Niinpä viittaukset esimerkiksi Jungiin eivät vakuuttanut minua. Samaten oppimistehtävät, joissa piti kuvitella itsensä vauvaksi ja kokea tunnemaailmaa pienen ihmisen näkökulmasta, tuntuivat varsin teennäisiltä.

Tyyli: Lyhyesti on vielä mainittava englanninkielisten tietokirjojen ja elämäntaito-oppaiden tyylistä. Erityisherkän ihmisen käännös on mielestäni onnistunut, ja siinä kaikuu jokin sellainen sävy, jota en usko suomenkielisistä kirjoista löytäväni. Ehkä kyse on amerikkalaisten tavoista käyttää persoonapronomineja: sekä kirjoittaja että lukija ovat teoksessa vahvasti läsnä. Lukijaa puhutellaan sinänä, vaikka suomeksi tuntuisi usein helpommalta käyttää nollapersoonaa (no niin kävi hieman tässäkin: tuntuisi helpommalta vs. minusta tuntuisi). Toki suomenkielisissäkin oppaissa ohjataan lukijaa sinämuodossa, mutta jollakin tavalla amerikanenglanti luo tekstiin pehmeän, läheisen sävyn. Näin supisuomalaisena ei (en) oikein tiedä, pitäisikö (minun) säikähtää läheisyyttä ja tuttavallisuutta, jota kirja terapeuttikirjalijoineen lukijalle tarjoaa.

P.S.Koska erityisherkkyys aihepiirinä sen mahdollistaa, on tämän postauksen jälkikirjoituksena todettava, että kaikista ärsyttävin yliherkkyysaistimus on sukkahousujen saumat: miten ne joka kerta painavatkin varpaita niin, että on pakko vaihtaa legginseihin!

tiistai 26. toukokuuta 2015

Kirjastorakkauteni: hyvälaatuisia kirjaongelmia

Ei auta! Kävin maanantaina liian onnistuneella kirjastoretkellä. Päädyin kirjastoon hetken mielijohteesta (kuten monesti muutenkin), jospa nyt kuitenkin kävisin katsomassa uutuuskirjat, kun kaupungilla kuitenkin valmiiksi olen. Kotona odotti monta hyvää kirjaa, muutama keskenkin. Ajattelin vain tehdä pikkukierroksen kirjastossa, hyvä ja kaunis ajatus, mutta arvatenkin mahdoton :)

Kirjastoissa kannattaa käydä maanantaisin ennen kuin iltarynnäkkö alkaa. Aah ja oih, miten paljon ihania kirjoja sainkaan tällä kertaa mukaani! Jones, Moyes, Andersson, Smith...ja jotta lukuiloani ei mikään voisi estää, olin jo hamstrannut yöpöydälleni muun muassa Erityisherkän ihmisen ja Ehtoolehdon pakolaiset. Valinnanvaraa on nyt niin paljon, että olen vähän liiankin tohkeissani. Mistä aloittaisin? Omalla kohdallani on tuhoontuomittu ajatus yrittää lukea kovin montaa kirjaa yhtä aikaa, sillä ensimmäiseksi aloitetut jäävät miltei poikkeuksetta kesken. Mutta valita nyt yksi...jos sopiva hetki sattuu koittamaan, voisin pitää taas omatoimisen lukumaratonpäivän. Tämä nivaska ei saa palautua kirjastoon lukematta!

Jotta en mitenkään voisi helpottaa valinnanvaikeuttani, piipahdin illalla vielä lähikirjastossa. Olen monesti miettinyt, mikä minua kirjastoissa niin viehättää. Yksi lempimaisemiani kotipaikkakunnallani on näkymä, joka kirjastossa hyllyköihin avautuu: niin monta maailmaa yhdellä katsomalla! Kirjastot ovat minulle turvapaikkoja, hengähdyspaikkoja, onnenpaikkoja. Olipa tunnetila mikä hyvänsä,  kirjasto auttaa. Kirjoihin on helppo turvautua surullisena, ne vievät ajatukset muualle, voivat piristää. Iloisella mielellä on ihanaa lukea vain lukemisen vuoksi, hyödyntää into tehokkaaseen ja rentouttavaan harrastustoimintaan. Kaikesta positiivisuudestaan huolimatta kirjaston ihanuus -mysteeri on vielä osin ratkaisematta. Mikä kirjastoissa lopulta tekee oloni hyväksi ja turvalliseksi? Kirjakaupoissa on tietenkin hieman sama ongelma - onneksi kirjastoja saa käyttää ilmaiseksi :)

maanantai 25. toukokuuta 2015

Aila Meriluoto: Peter-Peter

Aila Meriluoto: Peter-Peter. (Erään rakkauden asiapaperit)
WSOY Pokkari 2010 (1971)
236 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Iih. Rakastuneen lapsellinen. 
"Tällaine ehdoton ja täyteläinen tunne on niin ainutkertainen sinänsä, että äkkiä minulla ei ole yhtään mitään pelättävää. Elämä ei voi heittää tätä hukkaan. Asiat ovat niin itsestään selviä ja yksinkertaisia ja kohdallaan että hymyilyttää ja kouristaa samalla kertaa. Että tällaista voi olla. Minä liikutan päätäni ja maailma tottelee. Rakkauden taikasauva. Se on tässä. Tämä on ihan totta nyt, kuin uni ja satu."
Kirjeitä naiselta miehelle, mieheltä naiselle, tutustumisesta tunteiksi, tapailuksi, erotiikaksi.

Tyyli: Peter-Peterissä minua viehätti eniten Meriluodon kirjoitustyyli. Se osui, tuntui hyvältä. Kieli oli helppolukuista mutta silti paljon sanovaa; muutamia kohtia, osuvia sanontoja, teki mieli kirjoittaa itselle ylös. Meriluoto kirjoittaa päähenkilö Sannasta elävän, tuntevan naisen, johon oli helppo samastua (ei kuitenkaan kaikkialla; Jokke ei tuntenut sympatiaa kumpaakaan päähenkilöä kohtaan, minkä voin hyvin ymmärtää). Romaanin taustalla ovat Meriluodon omat kokemukset, mutta lukiessani olin niistä tarpeeksi tietämätön. Seuraavaksi on syytä tarttua Meriluodon runoihin.

Tekstilajipaljous: Peter-Peter on kirjeromaani. Se rakentuu kirjeenvaihdolle, josta esitetään vain yksi puoli, Sannan kirjoittamat kirjeet. Pidin ratkaisua kiinnostavana, koska lukija on koko ajan tietoinen siitä, että kyse on vain yhdestä näkökulmasta, mikä mahtaa olla se toinen, miten toinen on tämän saman kokenut. Samaa näkökulma-asiaa on pohtinut myös Kirjavan Kammarin Karoliina. En ole kirjeromaanien suuri ystävä, mutta tässä valinta oli siinä mielessä luonteva, että kirjeiden kirjoittajista esitettiin vain toinen, eikä iänikuista tyyliongelmaa (kaikki henkilöt kirjoittavat kirjeitä samalla tyylillä) ilmennyt. Mutta vaikka kirjemuotoisuus tuntuikin hyvältä, hämmennyin vähän siitä, miten paljon teokseen oli ujutettu muitakin tekstilajeja. Oli katkelmia Sannan päiväkirjasta ja romaanikäsikirjoituksesta, lopulta myös kokoelma otteita kirjeistä. Upotukset olivat taidokkaita ja toivat tietenkin toisenlaisen näkökulman kirjan aiheisiin, mutta toisaalta en nähnyt näiden tekstilajien olevan välttämättömiä romaanin rakenteelle. Koska kaikissa kuitenkin kuului Sannan ääni, tekstilajipalaset loksahtivat kohdalleen eivätkä häirinneet siinä määrin kuin vaikkapa Rauhalan Taivaslaulussa tai Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -romaanissa.

Tarve: Mikä rakkaudessa on sellaista, että se saa ihmiset tarvitsemaan niin paljon? Miksi annamme rakkauden huijata itseämme? Peter-Peter käsittelee yhden rakkauden yhtä puolta, yhtä puolikasta, näkökulmaa. Tuttavalliset kirjeet muuttuvat eroottisiksi, kirjeet tapailuksi, tapailu tunteiksi. Miksi rakkaus kuitenkin on, liian monta kertaa, uskottelua, tunteisiin rakastumista, yksinäisyyden tai tyhjyyden peittämistä? Meriluoto käsittelee rakkauden ja rakastumisen tematiikkaa kiinnostavasti, saa lukijan kysymään, miten kaikki lopulta päättyy. Lopun tilitysmonologi tulee yllättäen ja käy äkkiä raskaaksi, vaikka se kutookin yhteen joitakin teeman kannalta oleellisia asioita.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Maria Peura: On rakkautes ääretön

Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tammi 2001
224 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Uhh.
"Punainen väri käy minulle silmiin. Minä en saata katsoa sitä, enkä minä halua, että kukaan näkee, minkä värinen minä olen sisältäpäin. Minuun sattuu kauheasti ja minua pelottaa, etteivät haavat mene umpeen, eikä mummo osta minulle hienoa kouluvihkoa, johon voi piirtää kirjaimia. Mummo on vihainen, jos minä sotken verelllä kaikki paperit ja vaatteet, ja lopulta hän ottaa paksun neulan ja pujottaa siihen karheaa villalankaa ja ompelee minun haavani umpeen."
Paha ukki leikittää lastenlastaan, tekee tämän pahaksi, hajottaa ja rikkoo leikeillä, jotka eivät ole leikkejä ollenkaan.
Leikki: Peura kuvaa insestiä ovelin kielikuvin. Lapsenlapselleen ukki on myynyt tekonsa leikkinä, selittänyt hauskaksi sen, mikä ei ole kenellekään hauskaa. Ei Saarakaan ukin tekoja näe leikkinä, vaikka niistä niin puhuukin, merirosvoleikistä, luolista. Tämän kirjan kieltä on vaikea kehua, koska sillä on niin tiivis yhteys kamaliin asioihin, sellaisiin, jotka menevät ymmärryksen yli. Peura luo romaanissaan ahdistuneen, tiiviin tunnelman, vaikeaa aihetta käsitellään sellaisella otteella, jota olen pitkään kaivannut. Vaikka tunnelma on synkkä, se on myös lukijaan vetoava. On rakkautes ääretön herättää monia vahvoja tunteita.

Paha: Tämän kirjan jälkeen on taas kerran pakko ihmetellä, miksi lapsille tapahtuu tässä maailmassa niin kamalia asioita. Miksi kohtelemme nuorempiamme niin, että he alkavat kuvitella itsensä pahoiksi, luulevat pahan aiheutuvan heistä, olevan he? Peuran romaanissa on äärettömän raastavaa se, miten Saaran surua ja pahaa oloa käsitellään, miten se työntyy esiin pakkoajatuksina, aggressiivisena ahdistuksena.

Aikuisen vastuu: Suketus huomauttaa omassa postauksessan, ettei voinut sietää ukkihahmoa, niin oksettava ja sietämätön tämä oli. Niinpä niin, ei ukin tekemisiä voi kuin kauhistella. Mikä saa ihmisen käyttäytymään niin? Mikä tekee ihmisestä pedofiilin? Peura käsittelee taustalla ukin kokemuksia ja näkemyksiä, mutta ainakaan minua ne eivät lohduta, minulle katkelmat eivät tee ukista ymmärrettävämpää hahmoa. Olkoon miten risainen lapsuus tahansa, omista aktiivisista teoistaan on aikuisen pystyttävä ottamaan vastuu!

Aikuisen vastuu 2: On olemassa toisenlaistakin vastuuta. Sitä, etteivät aikuiset sulkisi silmiään, sitä, että he eivät kieltäisi pahan olemassaoloa. Turhan usein olen itsekin unohtanut, lasten parissa ollessani, että monien kotona ja yksityiselämässä tapahtuu sellaisia asioita, joita ei saisi tapahtua. On rakkautes ääretön ottaa kyllä lukijaa hartioista kiinni ja ravistaa: herätys, etkö näe? Tällaista tapahtuu, kaikkialla, tavallisissa taloissa, etkä sinä tiedä siitä mitään! Lukijana ehtii moneen kertaan toivoa, että naapurit, tuttavat tai koulun väki ymmärtäisivät Saaran hädän. Peura vihjailee hienovaraisesti, miten kaikki tuntuvat ymmärtävän mutta miten kukaan ei kuitenkaan puutu. Siinä missä toiset astuvat rajan yli liian helposti, ylittävät kiellettyjä rajoja, toiset eivät pysty ylittämään niitä silloinkaan, kun pitäisi.

Toisaalla: Peuran teosta ja sen teemoja on ihmetelty ja kauhisteltu muuallakin. Liisan oli laitettava hieno ja koskettava kirja sivuun välillä, niin rankkoja asioita se käsitteli. Mustetta paperilla -blogissa Peuran teoksesta ei vakuututtu muun muassa lapsikertojan epäuskottavuuden takia (pohdin samaa itsekin, mutta lopulta kaunis kieli lumosi minut). Kirjan herättämät monenlaiset tunteet saivat puolestaan Sannan pitämään Peuran esikoisteoksesta.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Petri Tamminen: Meriromaani


Petri Tamminen: Meriromaani
Otava 2015
142 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Voih, herttainen, pieni
ja paljon sanova.
"Kun Vahtorannan isäntä oli nyt päässyt ääneen ja saanut sanansa luistamaan, hän lisäsi vielä, että hän oli aina kummastellut mäntyä, sen odottamatonta muodonmuutosta. Nuoret männyt pörhistelivät ja oikoivat itseään kuin miettien mihin panisivat kaikki eripariset raajansa, mutta sitten tapahtui jotakin merkillistä: pojanjolpista kasvoi aikuinen mies, suuri ja jylhä kuningasmänty. Missä välissä se tapahtui, Vahtorannan isäntä ihmetteli, yhdessä yössäkö, kun suuret männyt kuitenkin näyttivät siltä että olivat olleet suuri aina?"
Meri, elämä, miehistyvä nuorukainen elämän aallokoissa. Pieni suuri romaani suurista asioista.

Pieni: Tammisen Meriromaani on osoitus siitä, että pieni voi olla suurta. Suhteeni Tammisen teoksiin on aina ollut lämmin, mieleen nousee hyviä muistoja, päällimmäisenä se, miten lukio-opettajamme luki lyhytnovelleja meille ääneen. Olen aina pitänyt Tammisen tiiviistä ilmaisusta, toteavuudesta ja siitä, miten nämä seikat kertovat elämästä ja olemisesta jotakin hyvin olennaista. Elämä ja sen arvokkuus ovat Meriromaanin keskeisiä teemoja, ja minä ihastuin tähän pienoisromaaniin ikihyviksi. Miten taitavaa!

Vilhelm Huurna: Ensinnäkin pidän Meriromaanin päähenkilöä, Vilhelm Huurnaa, hyvin sympaattisena päähenkilönä. En muista, milloin olisin viimeksi pitänyt kirjan henkilöstä näin paljon. Huurnassa ja hänen epäonnistumisissaan on jotakin sellaista, että häntä tekisi mieli ottaa kädestä, tehdä hänelle hyvää ruokaa. Lohduttaa jotenkin, antaa vähän toivoa. Meriromaani on Huurnan kasvutarina, ja vaikutuin niistä keinoista, joita Tamminen käyttää kasvamisen kuvaamiseen. Konkreettisin on nimi, miten nuorukaista kutsutaan yhä Vilhelmiksi, mutta miehistyttyään, merille ja elämään lähdettyään hän on kaikille Huurna. Niinhän miehet toisiaan kutsuvat, sukunimillä. Meriromaani on hieno kertomus Huurnan miehistymisestä, siitä, miten elämä on vähitellen otettava vastaan, pojan on kasvettava mieheksi, itsenäistyttävä. Elämä on vastuun ottamista ja kantamista, vaikeuksista selviytymistä. Huurnan karikkojen taustalla hahmottuvat jonkinlainen yksinäisyys ja rakkaudenpuute, sellaiset asiat, jotka nuorta miestä epäilemättä kolhivat.

Kolhut: Meriromaani on kertomus elämän kolhuista, karikoista ja aallokoista. Se on kertomus merenkäynnistä ja merimiehestä, mutta konkreettisena sitä on vaikea lukea. Tammisen symboliikka ei sinänsä ole uutta tai persoonallista, mutta toimivaa ja pohdiskelevaa se silti on. Elämä kolhii laivaa pohjalta ja kyljistä, välillä vauriot ovat yllättävänkin suuria. Onnettomuudet sairastuttavat, Huurna kärsii rintakivuista, vaikeudet tekevät kipeää tunne-elämässä. Jollakin tavalla havereista kuitenkin aina selvitään. Elämän pyörityksessä onkin hyvä muistaa, että ei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan. Erityisen lohdulliseksi ja merkittäväksi kohdaksi Meriromaanissa muodostui minulle se, miten Huurna oppii selviytymään huolistaan. Maailmaa on katseltava eri näkökulmista, sillä tavalla, että itse liikkuu, huomaa, että muitakin näkökulmia elämän iskuihin on: 
Tällä tavoin katselemalla hän pääsi toisaalle, ei koskaan kovin kauas mutta sinne asti mitä kulloinkin katseli, ja kun hän palasi sieltä, hän huomasi liikahtaneensa sen verran, että näki murheensa eri kulmasta kuin äsken, jolloin se vielä täytti näkökentän.
Elämä: Tammisen romaani on vahva huudahdus - tai Tammisen tapauksessa ehkä sittenkin toteamus - elämän arvokkuudesta, elämisen tärkeydestä. Merionnettomuuksien keskellä Huurnan tekee mieli luovuttaa, ja lukijakin kysyy välillä itseltään, kuinka paljon yhden ihmisen täytyy kestää. Tammisen lyhyt romaani kattaa pitkän ajanjakson, tiivistää vuosia välillä ehkä liikaakin, niin, että mietin, olisiko tarina voinut jäädä vielä vähän keskeneräisemmäksi, elämä arvoituksellisemmaksi. Minulle romaanin muut ansiot ovat kuitenkin niin suuret, että loppupuolen notkahduksesta ja sen kiireydestä en enempää mainitse. Tammisen sanoma tulee Meriromaanissa selkeästi esille, ja lopulta lopetuskin kokoaa jotain tärkeää.Vaikka meri, elämä, välillä heittää ja upottaa, se kuitenkin vetää puoleensa uudestaan ja uudestaan, kutsuu ihmistä luokseen. Suurten tragedioiden jälkeen pihamaan nuotiopaikka on muutaman kesän mustana, tummempana, mutta kolmantena kesänä se kasvaa jo ruohoa niin kuin muuallakin. Ihminen toipuu vähitellen, oppii selviytymään.

Meriromaanista tulee mieleen Alastalon salissa, ja saman ovat huomanneet Kirsi ja Anneli. Lauralle Meriromaani oli oivaltava mutta myös väsähdyttävä.

torstai 14. toukokuuta 2015

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja
Gummerus 2010
205 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Aih, haikeaa.
Palasia, toisistaan irronneita hetkiä.
Yksityiskohtia, sanoja, viivoja.
Toiset olivat jääneet Annan mieleen, toiset eivät.
Menneisyyden tragedia, muistamattomuus, suru. Hyppyjä aikakausiin, muistoihin, oman olotilan vähittäistä ymmärtämistä. 

Haparointia: Alku oli minulle hatara. Ensimmäisten neljänkymmenen sivun ja sitä seuranneen lopputeoksen väliin jäi liikaa aikaa. Unohtelin, jouduin käynnistämään itseni monta kertaa. En tiedä, johtuiko katkonaisesta aloituksesta vai kirjan haparoivasta, muistinomaisesta rakenteesta, mutta lukukokemus tuntui hieman pätkittäiseltä, hypähtelevältä. En ollut varma siitä, pitäisikö minun tietää tai muistaa kirjasta enemmän kuin lukuhetkillä muistin. Alkuun tunne häiritsi, enkö minä taaskaan ole osannut keskittyä, mutta sitten opin pitämään siitä. Anna haparoi muistinsa kanssa, siirtyy ajasta ja muistosta toiseen, hämmentyy, ei ole varma, missä hän on. Tällainen hatara lukukokemus sopi teokseen oikein mainiosti, ehkä se oli tarkoitettuakin, että lukija pääsee hetkittäin muistamattomuuden maailmaan ja joutuu miettimään, mikä on totta, mikä ei.

Maaginen: Voi olla, että olen katsonut liikaa jääkiekkoa ja sortunut mieltämään sanan maaginen vain Mertarannan kehukieleen (maagisen upea suoritus jne.). Siitäkin huolimatta pidän Eksyneen muistikirjan takakantta mauttomana: muistihäiriöistä kärsivän maailma ei ole maaginen eikä sivustakatsojalle varsinkaan hullunkurinen. Ahavan teoksen sävy on vakava, surumielinen, joskaan ei toivoton, eikä sen tarkoituksena ole, toisin kuin vaikkapa äsken lukemallani Ehtoolehto-kirjalla, hauskuuttaa lukijaa mummojen kommelluksilla. Oli taustalla sitten traumoja, tragedioita tai alzheimeria, muistisairaan maailma on usein harhainen ja pelottava kokijalle itselleenkin. Todenvastaisia - siis ilmeisesti maagisia - asioita tapahtuu, Anna kuvittelee tapahtuvan, mutta noin positiivissävyisellä sanalla en pysty kirjan tunnelmaa kuvaamaan. Muistisairaudessa on aina lohduttomuutta ja surullisuutta, jota on vaikea kuvata. Anna huomaa sen itsekin:
Annan oli vaikea muistaa tällaisia yksityiskohtia. Kaikki oli painunut pehmeään sumuun. Niin kuin jokin suru olisi väistynyt, ja jäljelle olisi vain jäänyt iso tyhjä. Mistä se tyhjä sitten tuli? Anna ei osannut vastata. Minnekään se ei ainakaan ollut menossa.
Lohtu: Eksyneen muistikirja harppoo eri aikakausissa, ja kestää hetki koostaa mielessään ne tapahtumat, jotka ovat todella tapahtuneet. Loppujen lopuksi Annan tarina piirtyy kiinnostavaksi, kummalliseksi, kauniiksi. Aina ei ole varmaa, onko muistihäiriöt sairautta vai tragedian aiheuttamaa; minä pidin siitä, miten menneisyyden haavat kietoutuivat vaivihkaa olennaiseksi osaksi Annaa. Tragedian edessä ihminen muuttuu sanattomaksi, ei ihmekään, että ei muista. Suunnattoman kiinnostavaa oli myös se, miten Anna purki lapsenkaipuutaan, lapsettomuustuskaansa mielikuvituslapsiin. Mieleen tulvineet sadut ja niiden yhteys teoksen teemoihin eivät aivan avautuneet minulle, mutta ne jättivät kuitenkin tunteen siitä, että jokin hieno ajatus tässä on ollut. Yhtenä yksityiskohtana pidin Eksyneen muistikirjassa siitä, että Anna käveli ja käveli, tahtoi liikkua. Muistisairailla tuntuu olevan lohduton kaipuu kotiin, halu päästä pois, lähteä jonnekin.

Erilainen: On vaikea ajatella, että Eksyneen muistikirjan on kirjoittanut sama kirjailija kuin Taivaalta tippuvat asiat. Ahavan esikoisteos on tyyliltään ja sävyltään erilainen, eikä siitä tullut minulle samalla tavalla omakohtaista ja koskettavaa kuin tänä vuonna ilmestyneestä. Loppua kohti kiinnyin kuitenkin kirjaan entistä enemmän, ja luvusta 42 tuli suosikkini. Siinä oli kaikkea sitä, mitä muistisairauksiin kuuluu: hämmennystä, kuvittelua, pimeän odotusta, lohtua.

Yksityiskohta: Pienenä yksityiskohtana on vielä ihasteltava romaanin kantta. Kaikkine koristeineen se on varsin runsas, mutta minun huomioni kiinnittyi eritoten kettukarkkiin. Muistoja: kun lapsena lähdimme mummolasta kotimatkalle, kiiruhti mummo vielä käteen pussillisen kettukarkkeja ja Omareita. Ja pullollisen puolukkatuoremehua. Pidän kirjoista, jotka herättävät hymyilyttäviä muistoja.

Eksyneen muistikirjan ovat kokeneet ja lukeneet myös muun muassa Ulla, Luru, Minna ja Sanna.