torstai 28. toukokuuta 2015

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

 
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Nemo 2014 (1999)
Suom. Sini Linteri
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Aa! Tunnistan itseni!

Kiinnostus: On luonnollista, että kiinnostuin tästä teoksesta: olen aina ollut herkkä, tunteellinen, pieniinkin asioihin vahvasti reagoiva. Olen huomannut sen, mihin Aronkin teoksessaan useasti viittaa: herkkyys ei ole suosittua, vaan yhteiskunta kannattaa kovuutta, jatkuvaa reippautta ja uskaltamista. Säikkyä ei pitäisi, eikä jännittää, ja valitettavan usein ne ihmiset, jotka eivät säiky eivätkä jännitä, ottavat sosiaalisten piirien keskeiset roolit, vallan. Siinä sitten toisenlaiset istuvat hiljaisina, ujoina, epävarmoina - tai ehkä sittenkin erityisherkkinä. 

Minäkö? Erityisherkkä ihminen saa lukijan hetkessä kysymään itseltään Olenko minä erityisherkkä? Monet piirteet sopivat minuun, ja varsinkin tunnereaktioiden voimakkuus (hyvässä ja vähemmän hyvässä) luonnehtii omaa olemustani. Minun on on helppo havaita toisen tunnetilat, ja ne myös vaikuttavat minuun. Tunteiden havaitseminen on yksi ehdoton vahvuuteni, en näe sitä millään tavalla kummallisena tai negatiivisena piirteenä. En pidä jännittävistä elokuvista (parhaita ovat ne, joissa ei juuri tapahdu mitään), reagoin voimakkaasti ikäviin uutisiin, toisinaan herkistyn äänillekin liiaksi. Erityisherkkää ihmistä lukiessani kamppailin aluksi käsitevastarintani kanssa: en pidä luokittelusta ja diagnooseista. Samalla tuntui, että vaikka minussa paljon herkkyyttä on, en kuitenkaan löydä itsestäni kaikkia olennaisia kriteerejä. Mitä pidemmälle lukeminen kuitenkin eteni, sitä enemmän aloin tunnistaa teoksesta piirteitä ja käyttäytymismalleja, joita olen omassa elämässäni toteuttanut. Vaikka Erityisherkkä ihminen selittää ja avaa käsitettä monella tapaa, kutsuisin silti itseäni vain herkäksi. En ole ikinä ajatellut, että minulla olisi herkkyyttä jotenkin kummallisen tai erityisen paljon. Sen takia käsitteellistäminen tuntuu minusta epämiellyttävältä, ikään kuin eri määrä ominaisuutta tekisi ihmisen erityiseksi tai erilaiseksi. Omassa herkkyydessäni korostan myös sitä, että erilaiset tunne- ja aistielämään vaikuttavat kokemukset (kiusaaminen, ääniherkkä kämppis) ovat vaikuttaneet siihen, miten erilaisissa tilanteissa tunnen ja reagoin.

Kategorisointi: En oikein tiedä, miten suhtautua erityisherkän käsitteeseen. Maailma on pullollaan diagnooseja, termejä, luokkia, kategorioita, ja epäilemättä niitä tarvitaan. Usein helpottaa, kun omalle olotilalleen - oli se sitten ominaisuus, kuten herkkyys, tai sairaus, kuten masennus - saa nimen. Nimeäminen on epäilemättä yksi tapa ottaa maailma haltuun, hallita ja ymmärtää sitä. Erityisherkkää ihmistä lukiessani pohdin kuitenkin, missä määrin luokittelu on tarpeen. Miksi meidän pitää nimetä ominaisuuksia, antaa niille nimet kuin sairasdiagnooseille? Kuten Aron useasti painottaa, herkkyys ei ole vika tai sairaus, vaan se on tavallinen ominaisuus. Erityisherkät reagoivat erityisen voimakkaasti. Mietinkin, onko ihmiskunnalle jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeata ymmärtää, että herkkyys on ominaisuus, jota toisilla on enemmän, toisilla vähemmän. Pystyisimmekö jotenkin luomaan sellaisen maailman, jossa voisi elää kaikenlaisin ominaisuuksin? Tarvitseeko vahvasti reagoivien ominaisuutta korostaa tai tehdä erilaiseksi nimikkeillä, kun kuitenkin olemme kaikki ajattelevia ja tuntevia olentoja? Ylipäänsä pohdin lukiessani sitä, onko ei-herkkiä edes olemassa. Toiset (erityisherkät) näyttävät ja kokevat tietysti herkkyyttä useammissa tilanteissa. Vaikka Aron puhuu vähemmän herkistä, minulle jäi teoksesta tunne siitä, että erityisherkkien kanssaeläjät eivät ole herkkiä, tuntevia, aistivia tai huomiokykyisiä ollenkaan.

Vahvojen valta: Kategorisoinnilla tai sen puuttumisella on tietenkin kääntöpuolensa. Vähemmistöistä on puhuttava, jotta he olisivat olemassa. Kuten todettua, olen samaa mieltä Aronin kanssa siitä, että yhteiskunta suosii reippaita, sosiaalisia, pärjääviä, rohkeita (ja mielellään länsimaisella ulkonäköihanteella varustettuja) ihmisiä. Ujous, herkkyys, sisäänpäinkääntyvyys ja epävarmuus ovat piirteitä, joita ei korkealle arvosteta. Herkkyyden ja erityisherkkyyden olemassaolo on tehtävä nähtäväksi, jotta sen merkitys aukenee niillekin, joiden tunne-elämä on erilaista. Erityisherkkyydestä on puhuttava, jotta herkät ihmiset voivat tunnistaa oman tapansa olla ja reagoida ja jotta heidän ei tarvitse tukeutua ainoastaan yhteiskunnan koviin käsityksiin siitä, millainen oleminen on oikeanlaista, sallittua. Erityisherkkyyden puolestapuhujana Aron onnistuu erinomaisesti, sillä Erityisherkässä ihmisessä vallitsee levollinen, tietoa lisäävä, kannustava tunnelma.

Lapsuus: Aronin teoksessa minua vaivasi jatkuvat viitteet lapsuuteen ja lapsuusaikaisten kokemusten merkitykseen. Epäilemättä niillä on tärkeä rooli, kiintymyssuhteella varsinkin, siinä, miten ihmiset myöhemmin elämässään käyttäytyvät ja rakentavat ihmissuhteita. Aron ammentaa oppiinsa paljon psykoanalyysista, enkä itse varsinaisesti kuulu tuon suuntauksen kannattajiin. Niinpä viittaukset esimerkiksi Jungiin eivät vakuuttanut minua. Samaten oppimistehtävät, joissa piti kuvitella itsensä vauvaksi ja kokea tunnemaailmaa pienen ihmisen näkökulmasta, tuntuivat varsin teennäisiltä.

Tyyli: Lyhyesti on vielä mainittava englanninkielisten tietokirjojen ja elämäntaito-oppaiden tyylistä. Erityisherkän ihmisen käännös on mielestäni onnistunut, ja siinä kaikuu jokin sellainen sävy, jota en usko suomenkielisistä kirjoista löytäväni. Ehkä kyse on amerikkalaisten tavoista käyttää persoonapronomineja: sekä kirjoittaja että lukija ovat teoksessa vahvasti läsnä. Lukijaa puhutellaan sinänä, vaikka suomeksi tuntuisi usein helpommalta käyttää nollapersoonaa (no niin kävi hieman tässäkin: tuntuisi helpommalta vs. minusta tuntuisi). Toki suomenkielisissäkin oppaissa ohjataan lukijaa sinämuodossa, mutta jollakin tavalla amerikanenglanti luo tekstiin pehmeän, läheisen sävyn. Näin supisuomalaisena ei (en) oikein tiedä, pitäisikö (minun) säikähtää läheisyyttä ja tuttavallisuutta, jota kirja terapeuttikirjalijoineen lukijalle tarjoaa.

P.S.Koska erityisherkkyys aihepiirinä sen mahdollistaa, on tämän postauksen jälkikirjoituksena todettava, että kaikista ärsyttävin yliherkkyysaistimus on sukkahousujen saumat: miten ne joka kerta painavatkin varpaita niin, että on pakko vaihtaa legginseihin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti