maanantai 25. toukokuuta 2015

Aila Meriluoto: Peter-Peter

Aila Meriluoto: Peter-Peter. (Erään rakkauden asiapaperit)
WSOY Pokkari 2010 (1971)
236 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Iih. Rakastuneen lapsellinen. 
"Tällaine ehdoton ja täyteläinen tunne on niin ainutkertainen sinänsä, että äkkiä minulla ei ole yhtään mitään pelättävää. Elämä ei voi heittää tätä hukkaan. Asiat ovat niin itsestään selviä ja yksinkertaisia ja kohdallaan että hymyilyttää ja kouristaa samalla kertaa. Että tällaista voi olla. Minä liikutan päätäni ja maailma tottelee. Rakkauden taikasauva. Se on tässä. Tämä on ihan totta nyt, kuin uni ja satu."
Kirjeitä naiselta miehelle, mieheltä naiselle, tutustumisesta tunteiksi, tapailuksi, erotiikaksi.

Tyyli: Peter-Peterissä minua viehätti eniten Meriluodon kirjoitustyyli. Se osui, tuntui hyvältä. Kieli oli helppolukuista mutta silti paljon sanovaa; muutamia kohtia, osuvia sanontoja, teki mieli kirjoittaa itselle ylös. Meriluoto kirjoittaa päähenkilö Sannasta elävän, tuntevan naisen, johon oli helppo samastua (ei kuitenkaan kaikkialla; Jokke ei tuntenut sympatiaa kumpaakaan päähenkilöä kohtaan, minkä voin hyvin ymmärtää). Romaanin taustalla ovat Meriluodon omat kokemukset, mutta lukiessani olin niistä tarpeeksi tietämätön. Seuraavaksi on syytä tarttua Meriluodon runoihin.

Tekstilajipaljous: Peter-Peter on kirjeromaani. Se rakentuu kirjeenvaihdolle, josta esitetään vain yksi puoli, Sannan kirjoittamat kirjeet. Pidin ratkaisua kiinnostavana, koska lukija on koko ajan tietoinen siitä, että kyse on vain yhdestä näkökulmasta, mikä mahtaa olla se toinen, miten toinen on tämän saman kokenut. Samaa näkökulma-asiaa on pohtinut myös Kirjavan Kammarin Karoliina. En ole kirjeromaanien suuri ystävä, mutta tässä valinta oli siinä mielessä luonteva, että kirjeiden kirjoittajista esitettiin vain toinen, eikä iänikuista tyyliongelmaa (kaikki henkilöt kirjoittavat kirjeitä samalla tyylillä) ilmennyt. Mutta vaikka kirjemuotoisuus tuntuikin hyvältä, hämmennyin vähän siitä, miten paljon teokseen oli ujutettu muitakin tekstilajeja. Oli katkelmia Sannan päiväkirjasta ja romaanikäsikirjoituksesta, lopulta myös kokoelma otteita kirjeistä. Upotukset olivat taidokkaita ja toivat tietenkin toisenlaisen näkökulman kirjan aiheisiin, mutta toisaalta en nähnyt näiden tekstilajien olevan välttämättömiä romaanin rakenteelle. Koska kaikissa kuitenkin kuului Sannan ääni, tekstilajipalaset loksahtivat kohdalleen eivätkä häirinneet siinä määrin kuin vaikkapa Rauhalan Taivaslaulussa tai Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -romaanissa.

Tarve: Mikä rakkaudessa on sellaista, että se saa ihmiset tarvitsemaan niin paljon? Miksi annamme rakkauden huijata itseämme? Peter-Peter käsittelee yhden rakkauden yhtä puolta, yhtä puolikasta, näkökulmaa. Tuttavalliset kirjeet muuttuvat eroottisiksi, kirjeet tapailuksi, tapailu tunteiksi. Miksi rakkaus kuitenkin on, liian monta kertaa, uskottelua, tunteisiin rakastumista, yksinäisyyden tai tyhjyyden peittämistä? Meriluoto käsittelee rakkauden ja rakastumisen tematiikkaa kiinnostavasti, saa lukijan kysymään, miten kaikki lopulta päättyy. Lopun tilitysmonologi tulee yllättäen ja käy äkkiä raskaaksi, vaikka se kutookin yhteen joitakin teeman kannalta oleellisia asioita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti