lauantai 29. syyskuuta 2018

Ihmisen hyvyys ei ole sidottu uskoon - Marko Annalan Paasto

Marko Annala: Paasto
Like 2018
284 s.
Pisteitä: 5/5
"Myös mysteereistä suurin, Pyhän Hengen kosketus, on vältellyt minua. En ole tuntenut Jumalan läsnäoloa vuosiin. Olen koettanut pitää uskonnollista minääni hengissä rutiinien ja seurakuntayhteyden avulla, mutta hengellinen minäni ei ole saanut kokea Pyhän kosketusta sen enempää kuin kirjapinoni pölyhuiskaa. Eusebiuksen kirkkohistoria on kandilehdeltään kellastunut, mutta sisältä ehjä; minä olen vielä ensimmäistä harmaata hiusta vailla mutta sisältä pölyssä."
 Marko Annalan toisessa romaanissa Paastossa keski-ikäinen Matias kohtaa uskonkriisin. Rakas, kristitty vaimo on lähdössä ulkomaille lähetystyöhön, kun Matias päättää jysäyttää tunnustuksen: hän ei usko enää Jumalaan. 

Paastossa on paljon lähtemistä. Matias haluaa lähteä uskosta - hän ei koe enää yhteyttä Jumalaan. Jotta päähenkilön sisäisestä kamppailusta tulisi yksinäisempi ja ehkä avoimempikin, lähtee myös vaimo, ulkomaille lähetys- ja opetustyöhön. Myös Matiaksen mummo on lähdössä: sairas vanhus on odottanut kuolemaansa jo pitkään. Myös lyhyt mutta merkityksellinen kohtaaminen Tessan kanssa päättyy lähtemiseen. 

Annala käsittelee romaanissaan ihmisen suhdetta uskontoon ja ei-uskomiseen. Ortodoksinen paastoaika, jota Matias viettää yksin, pakottaa miehen kohtaamaan ja tunnustamaan oma tilanteensa. Uskosta ei tunnu löytyvän selitystä, lohtua eikä turvaa, eikä tieto siitä, että uskonkriisi voi olla Jumalan asettama koettelemus, rauhoita Matiaksen mieltä. Kun Matias antaa itsensä luopua uskosta, hän sallii myös menneisyytensä ja tulevaisuutensa, kipukohtiensa ja haaveidensa, tulla pintaan. Samalla hän pohtii, maksaako uskosta erkaantuminen hänelle liikaa: ehkä työtoverit, vaimo ja mummo eivät ymmärrä. 

Paastossa uskontoa ei käsitellä tuomitsevasti muttei toisaalta idyllisellä romantisoinnillakaan. Annalan sanoma tuntuu pikemminkin olevan se, että ihminen voi olla hyvä ja onnistua elämässään, uskoipa hän Jumalaan tai ei - kummatkin polut ovat mahdollisia ja yhtä oikeita. Jumala saattaa kadota elämästä mutta se voi myös palata, eikä kaikki kaadu siihen, että uskostaan luopuu. Matiaksen tarinan kautta Annala näyttää, että toisinaan on tärkeä tulla tietoiseksi omasta menneisyydestään ja kohdata kipunsa ilman, että ne näyttäytyvät Jumalan määrääminä kokemuksina. Kipukohdat, kuten vanhempien kuolema ja lapsettomuus, on koettava niin henkisesti kuin fyysisestikin, jotta ihminen voi muodostaa ehjän suhteensa itseensä, muihin ja ehkä myös Jumalaan. 

Paasto paljastaa Mokoma-yhtyeestä tunnetun Annalan taitavaksi sanankäyttäjäksi. Romaani on rakennettu huolella, ja sen uskonnollinen kuvasto saa miettimään omaa suhdetta uskontoon. Suosittelen luettavaksi - riippumatta siitä, miten suhtaudut uskoon ja jumaliin. 


lauantai 22. syyskuuta 2018

Minimalistista, häivyttävää kirjallisuutta - Rackelin Cuskin upea Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018 (2014)
207 s.
Pisteitä: 5/5 
Rachel Cuskin Ääriviivat sopii luettavaksi niille, joita minimalistisuus kiehtoo. Ääriviivat saa raaminsa varsin yksinkertaisesta kehystarinasta, jossa romaanin minäkertoja lähtee Ateenaan opettamaan kirjallisuutta. Juonivetoisuuden sijaan Cuskin teos kiinnittää huomiota tarkkailemiseen ja ihmissuhteiden yksityiskohtiin. Muutaman Ateenassa vietetyn päivän aikana minäkertoja joutuu toistuvasti tilanteisiin, jossa kanssaihmiset avautuvat hänelle epäonnistuneista ihmissuhteistaan.

Ääriviivoista muodostuukin tutkielma ihmissuhteista - siitä, miten kukin havannoi omaa elämäänsä omasta näkökulmastaan mutta jättää huomiotta vaihtoehtoiset merkitykset. Lukija jää väistämättä pohtimaan, millainen suhde subjektiivisella on objektiiviseen silloin, kun ihminen tarkastelee omaa tai toisen elämää. Samalla hämmästyy siitä, miten syvällisiltä pienetkin kohtaukset voivat näyttäytyä, kun ne tuodaan lukijan eteen ja kehotetaan lukijaa tekemään niistä omat tulkintansa.

Cuskin kerrontatapa on äärimmäisen mielenkiintoinen. Näkökulma on periaatteessa minäkertojan, mutta Cusk on pyrkinyt häivyttämään autofiktiivisen teoksen kertojaa. Avautujaihmisten kertomukset ovatkin usein epäsuoraa kerrontaa, ja paikoin pohdiskeleva, epäsuora kerronta tuo mieleen esimerkiksi José Saramagon. Kieli on kaunista, viipyilevää, paikoin runollistakin.

Ääriviivoissa ei tapahdu paljon, mutta silti Cusk onnistuu maalaamaan laajan alan tarkasti rajattujen viivojen sisältä. Ihmissuhteiden kuvaus nousee aforistiselle, kielestään tietoiselle tasolle. Romaani saattaa koetella niitä lukijoita, jotka kaipaavat teokselta toimintaa, mutta se ihastuttaa niitä, jotka haluavat viivytellä kirjan tunnelmassa tai pohdiskella ihmisyyden ja ihmissuhteiden merkitystä. Ääriviivat aloittaa trilogian, joten toivon lämpimästi, että S&S suomentaa kolmiosaisen sarjan muutkin osat.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa

Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoista
suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa
S&S 2018
278 s.
Pisteitä: 4/5
Ida ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa jatkaa menestyvistä tytöistä kertovien kirjojen sarjaa. 70 itsenäistä naista - ja Bad Girls -tyyppisissä teoksissa ideana on, että ne nostavat esiin niitä historiamme naisia, jotka ovat menestyneet ja rikkoneet sukupuolirajoja. Kuten aiemmissa postauksissani olen nostanut esiin, konsepti ei ole ongelmaton, sillä useimmat teokset esittelevät suurimmaksi osaksi valkoisia, sukupuolinormatiivisia ihmisiä. 

Myös Salmisten teoksessa valkoisuus korostuu. Ruskeita tyttöjä esitellään vain muutama - esimerkiksi Koko Hubara ja Nasima Razmyar. Joukkoon mahtuu myös yksi saamelainen, mutta esimerkiksi romaninaisesta en ole vieläkään lukenut. Myöskään vammaisia naisia ei teoksessa esitellä. 

Toisaalta Salmisten teos onnistuu sellaisissa asioissa, missä sen isosiskoteokset eivät aina ole onnistuneet. Ensinnäkin teos esittelee naisia todella monilta eri aloilta eikä esimerkiksi pelkästään taiteen ja kulttuurin aloilta. Enpä tiennyt, että maastamme on kotoisin menestynyt avaruussään tutkija, Minna Palmroth, tai että aurinkoenergiaakin on tutkittu (Hele Savin). Myös merentutkija Eugenie Lisitzin oli minulle uusi nimi. 

Salmisten teoksen ominaisemmaksi piirteeksi nousee se, että kunkin naisoletetun tarina on kerrottu satumuodossa. Niinpä jokainen kertomus alkaa klassisella olipa kerran -fraasilla ja lähtee liikkeelle henkilön lapsuusvaiheista. Suoran kerronnan seassa käytetään dialogia, mikä elävöittää tekstiä. Tarinat ovat myös hieman pidempiä kuin sisarteostensa lyhyet esittelytekstit, minkä vuoksi lukija perehtyy paremmin teoksessa esiteltyihin henkilöihin. Kaiken kaikkiaan kerrontamuodon valinta on onnistunut: satu on luonnollinen tapa opettaa lapsille asioita. Tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, ja hauskaa on, että muutamista kuuluisista miehistä mainitaan vain lyhyesti etunimi niin, etten itsekään aina heti hoksannut, kenestä on kyse. Naiset siis pääsevät näissä kertomuksissa ääneen. 

Minua ilahduttaa Salmisten teoksessa myös se, että sisällysluettelossa esitellään jokaisen naisen ammatti tai ala, ja teoksen lopussa on sekä historiallinen aikajana että sanasto, jossa selitetään vaikeimpia käsitteitä. Sanaselitykset eivät aina ole kovin onnistuneita - usein niissä on jokin toinen hankala käsite - mutta antavat kuitenkin apua termien tutkimiseen. Riikka Salmisen kuvitukset ovat kauniita ja onnistuneita. Pidin niissä siitä, että jokaisesta esitellystä henkilöstä on tehty sekä lapsuudenaikainen että aikuista henkilöä esittävä kuva. 

perjantai 7. syyskuuta 2018

Kliseinen ja abstrakti ilmaisu ei rakenna luottamusta - mitä ovat tunnemössö, ...?

Camilla Tuominen: Johda tunteita, menesty työelämässä
Otava 2018
205 s.
Pisteitä: 1/5
Kun kuulin Bookstagramissa Camilla Tuomisen Johda tunteita, menesty työelämässä -kirjasta, innostuin. Hauskat kuvitukset ja tunnemaailmaa kouliva teos kuulosti siltä, mitä nuorena työntekijänä voisin tarvita: opastusta siihen, miten työelämästä nouseviin tunteisiin voi reagoida. Lukeminen ei kuitenkaan vastannut odotuksiani: teoksen sisältö jää mielestäni niukaksi (kukin luku on varsin lyhyt), keskeisiä määritelmiä ei selitetä tarpeeksi hyvin, konkreettisia ohjeita on vaikea löytää metaforaviidakosta, ja teksti vilisee kliseisiä trendi-ilmauksia. Kuvitus on hauskaa ja osuvaa mutta ei pelasta lukukokemusta.

Tuomisen teoksen lähtökohtana on, että työelämässä menestyminen vaatii sitä, että pystyy ymmärtämään omia ja toisten tunteita. Johda tunteita, menesty työelämässä korostaa, aivan oikein, sitä, että ensiksi tarvitaan turvallinen työilmapiiri, jotta tunteiden näyttäminen ja niistä keskusteleminen on mahdollista. Tuominen kehottaa ihmisiä suoraan ilmaisuun: mielipiteet ja tunteet on kyettävä ilmaisemaan ilman, että niistä suututaan. Teoksessa käsitellään muun muassa tunteiden nimeämistä, intuitioon luottamista ja luottamuksen rakentamista. Jokainen luku koostuu piirroksesta ja sivun mittaisesta lyhyestä esittelytekstistä. Uteliaana, informaatiohakuisena lukijana jään kaipaamaan pidempiä, selittävämpiä tietotekstejä. 

Vaikka Tuominen varmasti on hyvä puhuja ja tunnekouluttaja, ongelmana on, ettei self help -puhetta voi kääntää sellaisenaan kirjoitetuksi tekstiksi. Puhutaan douppaamisesta, diipistä shitistä, ytimestä, polkua pitkin kulkemisesta ja vakkarituoleista. Kliseiset ilmaukset, kuten versio 2.0 ja kombo, sekä anglismit aiheuttavat sen, että sisällön sijaan tekstissä korostuu tyyli. Osin omasta koulutustaustastani johtuen (olen äidinkielen opettaja) pidän kliseistä ilmaisua mauttomana ja epäkiinnostavana. Sen ongelma on, että merkitykset jäävät epäselviksi ja pinnallisiksi, kun luotetaan siihen, että lukija ymmärtää kuluneet sanonnat ja toisinaan varsin korkealentoiset metaforat. Lattea ilmaisu ei rakenna luottamusta kirjoittajan asiantuntijuudesta: kielessä olisi niin monia tapoja ilmaista ja havainnollistaa näitä kiinnostavia tunneilmiöitä, mutta Tuominen on tyytynyt tyylissään varsin vähään. 

Lukemisen aikana pohdiskelin puolisoni kanssa, kenelle Tuominen on tekstinsä suunnannut. Ketä puhutellaan hashtageillä, puhekielisyyksillä ja epämääräisillä, jopa epätarkoilla, ilmauksilla? Osa metaforista ei avaudu lukijalle lainkaan: mitä esimerkiksi ameba tarkoittaa seuraavassa virkkeessä? Minun piti ihan tarkistaa, onko ameballa jokin toinen, minulle tuntematon merkitys, mutta ei, en löytänyt sellaista. Katkelma havainnollistaakin sitä, että metaforia ei pidä käyttää itsensä vuoksi vaan niiden tulee avautua lukijalle helposti. 
"Meistä ei välttämättä tule kuvataiteilijoita, mutta meistä tulee ihmisiä, joilla on oma näkemys, taidot, kyvyt, intressit ja niiden luoma uniikki kombo, ameba, jonka me myös uskallamme ilmaista."
Self help -kirjaksi Tuomisen teoksen tunnistaa myös sen yltiöpositiivisuudesta. Vaikka on tärkeä pystyä näkemään asiat positiivisesti ja havainnoimaan hyviä puolia, työ- ja arkielämän vaikeuksien vähätteleminen tuntuu lähinnä lukijan vähättelemiseltä. Tuominen mainitsee muutaman kerran, että noin 80-90 prosenttia peloistamme ja vaikeuksistamme on itse aiheutettuja - että pelkäämme turhaan asioita, jotka eivät ole vielä tapahtuneet. Tuominen ei tunnu huomioivan ollenkaan sitä, että myös pelkojen taustalla on rakenteellisia asioita, todellisia ongelmia, joihin pelko on luonnollinen tapa reagoida. Ihmisen itsensä syyllistämisestä ei ole apua, eikä vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen ajattelu lohduta sekään: 
"Entä jos näkisimme vaikeudet vehreinä ja upeina aukeina, joinne polkumme meidät välillä johdattaa ja jotka ovat mielenkiintoisia valintakohtia elämässämme? Näkisimme valintakodat paikkoina, joissa voimme kuunnella, aistia, päättää ja valita, mihin suuntaan jatkamme polkua. Entä jos vastoinkäymiset olisivatkin mahdollisuuksia, jotka kirkastavat kulkemaamme suuntaa ja auttavat päämäärän saavuttamisessa?"
Johda tunteita, menesty työelämässä sisältää paljon hyviä aihiota siihen, miten työelämän tunteita voi käsitellä ja miten niihin kannattaisi reagoida. Kovin syvällistä informaatiota Tuominen ei kuitenkaan aihepiireistään anna vaan tyytyy heittelemään ajatuksia jenkkimäiseen self help -tyyliin. Edes pirteät, humoristiset, taitavasti laaditut kuvitukset eivät onnistu pelastamaan lukijaa pettymykseltä, jonka kliseinen, mitäänsanomaton ilmaisu aiheuttaa. Tyyli puhuttelee varmasti toisenlaista lukijakuntaa mutta jättää kielen monipuolisuudesta kiinnostuneet huokailemaan.  

tiistai 4. syyskuuta 2018

Kieli lumoaa mutta rakenne horjuu - Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
Otava 2018
343 s.
Kansi: Piia Aho
Pisteitä: 3/5
Pasi Pekkolan romaani Huomenna kevät palaa lupaa lukijalleen kiinnostavan lukukokemuksen: romaani käsittelee sitä, miten Suomen sisällissota vaikutti lapsiin. Romaanin keskiössä on sisaruspari, Eeva ja Eino, jotka joutuvat Hennalan vankileirille. Kun isä on poissa ja äiti ei kykene huolehtimaan lapsistaan, joutuu Eeva isosiskona kantamaan vastuun veljestään. 

Pekkolan proosa on kaunista ja kieli tunnelmallista. Lapsen ymmärtämättömyys ja toisaalta tarkkanäköisyys ovat romaanissa läsnä. Eeva yrittää upottaa veljensä satujen maailmaan, selittää pahaa maailmaa pikkuveljelleen, mutta Hennalan tapahtumat uhkaavat riistäytyä käsistä eikä sanoja pahuudelle löydy. Sisarusten aikuisvaiheita kuvatessaan Pekkola osoittaa, että sotatraumat vaikuttavat ihmiseen vielä vuosikymmeniä myöhemminkin ja että suomalaissukupolvet kantavat menneitä tapahtumia kitkerinä arpina rinnoissaan, 

Vaikka Huomenna kevät palaa on eittämättä kaunis ja taidokkaasti kirjoitettu romaani, minun makuuni sen kokonaisrakenne horjuu. Olisin halunnut viipyä vuoden 1918 tapahtumissa, muta Pekkola risteilee usean aikakauden välillä. Kertojia ja näkökulmia on liikaa: ensin aloitetaan Eevasta, sitten siirrytään Hennalassa työskennelleeseen henkilöön, välillä ollaan Eevan aikuisvaiheissa ja sitten minäkertoja-Eeva on jälleen lapsi ja isosisko. Romaanin viimeisen osuuden näkökulma on Einon, ja tässä vaiheessa minusta tuntui, että Einon tarina olisi voinut olla oma romaaninsakin. Lukijana kaipasin viimeiseen osuuteen joko enemmän draamaa tai selkeästi loppukohtauksen valmistelua - Einon elämänvaiheiden avaaminen lähinnä pitkästytti. Erityisesti minua jäi häiritsemään kohtaus, jossa Eino kuvaa, miten hän tapasi vaimonsa Tildan: ensikohtaamisen aikana Tilda on välinpitämätön, mutta yöllä, kun vanhemmat ovat nukkumassa, Tilda hiipii Einon luo, riisuutuu ja tarttuu tätä kalusta. Mitä ihmettä? Tällaiset miehiset fantasiat tuntuvat lähinnä laiskalta keinolta yrittää pitää lukijan mielenkiintoa yllä. 

Kaiken kaikkiaan Huomenna kevät palaa on romaani, joka solahtaa sujuvasti suomalaiseen sota-aiheiseen kirjallisuuteen. Se tutkii sukupolvien kipua ja sodan aiheuttamia traumoja. Mitään kovin yllättävää tai omaperäistä Pekkolan romaani ei kuitenkaan tarjoa, vaan Huomenna kevät palaa käyttää hyödykseen niitä keinoja, jotka on todettu toimiviksi: useat kertojat ja näkökulmat, perheen ja sukupolvien väliset salaisuudet, aikakausikuvaukset ja ellipsit eri ajankohtien välillä. Voisin kuvitella, että esimerkiksi Tommi Kinnusen ystäville myös Huomenna kevät palaa sopii hyvin. 

maanantai 3. syyskuuta 2018

Joel Willans: 101 very Finnish problems

Joel Willans tunnetaan Very Finnish Problems -sivuston ylläpitäjänä: hän kertoo brittiläisenä maahanmuuttajana siitä, millaisiin kulttuurieroihin hän on Suomessa törmännyt ja millaisena maana hän Suomea pitää. Jutut on höystetty vahvalla huumorilla - Willansin tekstit pilkahtelevat kiusoittelevuutta. Näin on myös 101 Very Finnish Problems -kirjassa, joka laajentaa Willansin Suomi-aiheisia juttuja. 

Willans käsittelee teoksessaan monia eri aiheita. Osa on klassisia Suomi-aiheita: esimerkiksi sauna, josta Willans puhuu vähän turhankin monessa luvussa. Toisaalta osa teksteistä osuu niin oikeaan, että on pakko vain nauraa: bussissa toisen viereen istuminen on kamalaa, vappusää on kalsa ja räntäinen ja niin edelleen. Ei mitään uutta auringon alla - mutta kuitenkin toimivaa, hauskaa huumoria. Siitä olen iloinen, ettei Willans ole lähtenyt klassiselle "suomalainen juo viinaa ja tappelee" -linjalle - ne jutut on nähty. 

Joel Willans ei ole valinnut teokselleen helppoa tietä. Huumori ja kansalaisuuteen liittyvät stereotypiat ovat yhdistelmänä vaarallinen: sitä sortuu helposti kliseisiin, luo kansalaisuudesta yksioikoisen kuvan tai loukkaa jotakuta. Täysin ontumatta ei Willanskaan teoksen loppuun pääse, mutta kaiken kaikkiaan 101 Very Finnish Problems on hauska huumorikirja, joka kiteyttää joitakin tunnistettavia suomalaisia tapoja ja piirteitä. 

Jos olet tykästynyt Karoliina Korhosen Finnish Nightmares -sarjakuviin ja kaipaat jotakin vastaavaa luettavaa, Willansin kirja saa sinut varmasti hymyilemään. More Very Finnish Problems julkaistiin vastikään, joten hauskat jutut eivät heti lopu. Kannattaa myös vilkaista Willansin Facebook-sivu

Joel Willans: 101 Very Finnish Problems
Gummerus 2017
214 s.
Pisteitä: 4/5