maanantai 30. maaliskuuta 2015

Maaliskuun mietteitä

Tässä kuussa lunastin itselleni asettaman lupaukseni ja pidin omatoimisen lukumaratonpäivän. Oi sitä ihanuutta! Lukemiseen keskittyminen kannattaa. Teki erityisen hyvää ottaa itselleen omaa aikaa, tehdä vain sitä, mistä eniten nauttii. Vieläkin saan voimaa siitä, että uppouduin hetkeksi vain lukemiseen. Maratonin paras opetus: rentoutuminen ja itsensä palkitseminen ovat mahdollisia asioita. Miksi ne unohtuvat niin usein? Kuukauden kirjasaldo:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Sari Vuoristo: Flamingopaikka
Paula Havaste: Tuulen vihat
Katja Kaukonen: Kohina
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Anne Frank: Päiväkirja 

Jos helmikuu olikin kirjojen osalta helmetön, maaliskuussa tuntui jo varsin mukavalta. Suurin elämys oli epäilemättä Havasteen Tuulen vihat, joka historiagenreltään ei kuulunut missään nimessä ennakkosuosikkeihini mutta paljastui kiehtovaksi, kielellisesti kauniiksi teokseksi. Jaatisen Kaksi viatonta päivää kosketti toisella tavalla, jätti pohtimaan yhteiskuntaa ja sen olemusta, lasten asemaa ja oikeutta turvalliseen lapsuuteen. Sari Vuoriston Flamingopaikka oli uuvuttavaa luettavaa, jotenkin sain raahattua itseni loppuun saakka. Coetzeen Jeesuksen lapsuus jäi kokonaan kesken, kun en kestänyt jatkuvia ymmärtämisvaikeuksia, kirjan vaatimusta olla jatkuvasti hereillä, tehdä teräviä tulkintoja. Kohinastakaan en innostunut.

Kolmas kuukausi bloggaajana on kulunut. Blogi on päivittynyt pikkuhiljaa, viilasin viime viikolla ulkoasua, kun kyllästyin katselemaan valokuvien valkoista kehystä. En ole luonteeltani valokuvaaja, en edes pidä valokuvaamista, mutta tekijänoikeuksien kannalta olen katsonut järkevimmäksi ottaa kaikki blogini kuvat itse, olkoon laatu mitä hyvänsä. Myönnän, että internetmaailmassa - kuten muuallakin yhä enemmän - visuaalisuus korostuu, se houkuttelee tai työntää luotaan, ja siihen on siis syytä panostaa. Kuvat ovat osa kirjablogigenreä, ja pidän tärkeänä sitä, että tekstilajitaidot ovat hallussa. Rikkoa saa vaan osatakin pitää.

Toisaalta blogini on blogi kirjoista, lukemista, tulkinnoista; epäilemättä kirjoitetulla tekstillä on oma osansa. Olen etsinyt omaa tyyliäni, omaa tapaani kirjoittaa, miettinyt, haluanko käyttää konjunktioita vai enkö halua. Loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että kirjoitan sillä tavalla kuin teksti mieleeni kiemurtelee. Tuntuu hyvältä kirjoittaa ja pohtia, se riittänee. Miksi potentiaali, miksi ehkä? Haluaisin selkeyttää tyyliäni, pitää ajatukset selkeinä, välttää tekotaiteellisuuteen sortuminen. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole ryhtynyt itseni kriitikoksi, kritisoijaksi: jos siihen puuhaan alkaisin, yhtään tekstiä en julkaisisi. Ehkä blogi kasvaa ja kehittyy pikkuhiljaa itsestään, ja sanat asettuvat omille paikoilleen.

Kieli on minulle tärkeä väline, ilmaisukeino. En pidä yhdentekevänä sitä, miten asiat sanotaan. Lukiessani suosin tekstiä, jossa on käytetty päälauseita, sivulauseita, konjunktioita, rytmisyyttä. Omat blogitekstini - no, usein aika kaukanakin ihanteesta. Ehkä pelkään sortuvani liialliseen akateemisuuteen tai persoonattomuuteen. En halua kuulostaa opinnäytteeltä, en liion lehtitekstiltä. Sorrun myös usein matkimaan toisten tyyliä, minuun tarttuvat puhetavat, murteet, intonaatiot, lauserakenteet. Haluan olla omani. Jotain treenattavaa siinä silti on. Hyvä niin - ei liikaa valmista kerralla. 

PS. Kaksi asiaa tunnistan kielessä omikseni: kaksoispisteen - ja ajatusviivan!
P.P.S. TBR-listani on julkaistu! Pidin blogiani riittävänä syynä päivittää listaa, ja vedin yksityisestä versiostani yli kaikki ne tylsät kirjat, jotka ehdin aloittaa ja todeta tylsiksi. Nyt on uusi (hieman keskeneräinen) lista, tuskin maltan odottaa, että pääsen taas kirjastoon :)

torstai 26. maaliskuuta 2015

Anne Frank: Päiväkirja

Anne Frank: Päiväkirja 
Toim. Otto M. Frank & Miriam Pressler
Tammi 2002
421 s.
Pisteitä: 3/5
Fiilis: Huh. Hiljaisuus.
"Mutta Dussel joutui heti valtavan kysymystulvan kohteeksi, ja hänen kertomuksensa olivat niin julmia ja barbaarisia, ettivät ne enää menneet pelkästään yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Kuitenkin me laskemme jälleen leikkiä ja kiusaamme toisiamme heti kun julmat kertomukset ovat hiukan unohtuneet. Meitä ja ulkopuolella olevia ei auttaisi yhtään, vaikka olisimme jatkuvasti yhtä synkkiä kuin olemme kaikki tällä hetkellä. Ja kannattaisiko tehdä Salaisesta siivestä tehdä surumielinen Salainen siipi?"

Tunnetun tytön tarina holokaustin keskeltä.

Sanaton: Mitä tähän voisi sanoa? Miten tällaista teosta voi kommentoida? Tuntuu väärältä arvostella tai kritisoida päiväkirjaa, joka on totta, erään ihmisen tarina. Useaan kertaan minun piti muistuttaa itselleni, että tässä on kyse todellisuudesta, siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Sitä oli vaikea käsittää. Päiväkirjahan voisi olla romaani: päähenkilönä noheva, väärinymmärretty lapsi, ihmiset tiiviisti toistensa kanssa, perheen sisäistä riitelyä, ulkomaailman sotimista, nuoren tytön henkistä kasvua. Näin kuitenkin tapahtui, ja julmaa on se, että Anne itse ei tiedä kohtaloaan. Monessa blogissa onkin kirjoitettu siitä, että teoksen vahvuus perustuu siihen, että lukija tietää, mitä lopulta tapahtui. Eittämättä on riipaisevaa lukea Annen haaveista ja tulevaisuudensuunnitelmista vain huomatakseen, että nuorella on elinaikaa alle vuosi. Kipeältä tuntuu sekin, ettei lukija koskaan saa tietää Annen viime vaiheiden tuntemuksia, ajatuksia. Voi vain olettaa, miten paljon pahemmaksi elämä on vähä vähältä käynyt, minkä määrän kauhua ja traumoja nuori on joutunut kohtaamaan.

Trauma: Miltä tällaisen nuoren myöhempi elämä olisi näyttänyt? Miltä se näyttää niillä pakolaisilla ja kidutetuilla, jotka selviävät omista koettelemuksistaan? Miten omaa elämäänsä pystyy jatkamaan? Tätä olen miettinyt esimerkiksi maahanmuuttajanuorten kohdalla - miten nuoret, jotka saapuvat Suomeen rankoista olosuhteista, traumatisoituneina ja uupuneina, voivat selvitä uudesta kielestä, uudesta kulttuurista, koulunkäynnistä ja yhteiskunnan vaatimuksista? Anne Frankin päiväkirja osoittaa, että ihmisluonne kestää mahdottomaltakin tuntuvia asioita. Psyykeä koetellaan, tietenkin, mutta ihminen pystyy sopeutumaan, hyvässä ja pahassa, kaikenlaisiin olosuhteisiin. Ihmisellä on kyky erilaisiin selviytymismenetelmiin: Annea auttaa opiskelu. Kaikesta huolimatta traumaperäisen stressin oireet näkyvät Annen kirjoituksissa:
"Tänä iltana Bepin ollessa vielä täällä joku soitti pitkään ovikelloa, kovaa ja läpitunkevasti. Kalpenin heti, sain vatsanväänteitä ja sydämentykytystä pelkästä pelosta.
 Maatessani iltaisin vuoteessa kuvittelen olevani yksin vankityrmässä, ilman isää ja äitiä. Joskus olen harhailevinani eksyksissä, tai meidän Salainen siipemme on syttynyt tuleen, tai ne tulevat noutamaan meitä yöllä ja piiloudun epätoivoisena sängyn alle. Näen tapahtumat mielessäni aivan todellisina. Ja sen lisäksi minusta tuntuu, että sellaista voi tapahtua meille lähitulevaisuudessa!"
Nuoruus: Aika usein klassikot yllättävät. Niistä on kuullut paljon, niiden päähenkilöt tuntuvat tutuilta, mutta kun kirjaan tarttuu, teos paljastuu toisenlaiseksi kuin oli kuvitellut. Näin minulle kävi Anne Frankin osalta. Olin kyllä osannut odottaa koskettavaa tarinaa, julman yhteiskunnan kuvausta. Sen sijaan etukäteisajatukseni eivät ottaneet huomioon, että nuori tyttö on nuori tyttö - konteksteista ja kauheuksista huolimatta. Anne Frankin päiväkirja on nuoren tytön päiväkirja, ja sellaiselta se myös kuulostaa. Yhteiskunta on julma, perheen elinolosuhteet epäinhimilliset ja järkyttävät, mutta silti Anne kirjoittaa hyvin tavallisistakin asioista, sellaisista, mitä nyt nuoren tytön elämään kuuluu: perhesuhteet, riidat äidin ja siskojen kanssa, pojat, kuukautisten odottaminen. Olin tosiaan odottanut enemmän ajankuvausta, kipeitä tunteita, mutta teos oli yllättävän valoisa. Välillä väsyin päiväkirjamaisuuteen, sen arkisuuteen, mutta sitten muistin ilahtua siitä, miten kauniisti Frank on tarinaansa kirjoittanut. Minusta on aina jännittävää huomata, miten paljon samanlaisia ajatuksia ja tunteita nuoruuteen liittyy, olipa nuoruus koettu minä aikana tahansa.
"Minusta kaikki se, mitä minussa tapahtuu, on ihmeellistä, eikä vain kaikki se mikä näkyy ulkonaisesti ruumiissani, vaan myös se mitä tapahtuu sisäpuolella. Koska en voi puhu akoskaan itsestäni tai näistä asioista kenenkään kanssa, puhun niistä itseni kanssa. Joka kerta kun minulla on kuukautiset (näin on tapahtunut vasta kolme kertaa), minusta tuntuu, että kivuista, kiusasta ja likaisuudesta huolimatta kannan mukanani suloista salaisuutta. Vaikka minulla on siitä pelkkää vaivaa, kaipaan tietyssä mielessä yhä uudelleen sitä aikaa, jolloin saan taas tuntea sisälläni olevan salaisuuden.
Lukukokemus: Lukukokemuksena tämä sävähdytti mutta jätti myös kaipaamaan jotain. Odotukseni eivät aivan täyttyneet. Teos on historiallisesti ja poliittisesti merkittävä, se on hieno taidonnäyte nuoren naisen kirjoitustaidoista ja ajattelun kypsyydestä, mutta se ei riipaissut minua ihan niin syvältä kuin olisin odottanut. Toisaalta teos herätti mielenkiintoni, haluaisin lukea seuraavaksi Annen suojelijan Miep Giesin teos Anne Frank, suojattini. Historian julmuuksilta ei pitäisi sulkea silmiään.

Loppu: Pysäyttävintä Anne Frankin päiväkirjassa on sen loppu. Päiväkirja vain loppuu. Kirjoitukset lakkaavat. Toisin kuin romaanien maailmassa lukijaa ei valmistella päätökseen mitenkään - kuinka voisikaan, kun sitä ei itsekään tiedä? Olo piilossa tuntuu tavalliselta, sodasta kantautuu jopa hyviä asioita, Annen olo on toiveikas. Kirjoittaminen jatkuu ja jatkuu, kunnes --.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
WSOY
339 s.
Pisteitä: 3/5
Lukutunnelma: Uhh. Raskasta mutta painavaa.
"Pilleriäijä on yhteiskunnan vihollinen numero yksi, oikea sivilisaation mätäpaise. Se aiheutti itse sen miten sille kävi. Se aloitti. Kukaan ei kysy, mitä kaikkea äijä on saanut aikaan. Mekään ei voida avautua, sillä me istutaan piilossa kotona, maan alla niin kuin homehtuneet perunat, ja ne muut jotka tietää, ne ei uskalla. Pilleriäijästä tulee kansansuosikki. Sille lähetetään ihailijapostia ja kosintakirjeitä. Se kutsutaan keskusteltuohjelmiin ja lopuksi tehdään siitä elokuva. Se saa kytätä tyttöjä ja kaupata pillereitä riemusaatossa maailman tappiin asti. Niin nämä asiat vain menee. Aikuisten maailmassa. Siihen pitää varautua."
Synkkä yhteiskunta: moraalittomuus, väkivalta, huonot sosiaaliset taidot. Valtaa, voimaa, vääryyttä monen henkilön sanoin.

Lukutunnelma: En odottanut romaanilta tällaista raskautta. Tunnelma oli synkeä, maailmankuva julma. Alun sitaatin viimeiset virkkeet kuvastavat mielestäni hyvin teoksen sanomaa: Niin nämä asiat vain menee. Aikuisten maailmassa. Siihen pitää varautua. Lukufiilikset olivat alussa aika ahdistuneet: tällainenko maailmamme on? Kirjan loppupuolella ymmärsin kuitenkin, miten paljon ajatuksia kirja herättää. Siltä kannalta kirja oli tehokas, toimiva: se vaatii lukijalta mielipiteitä ja silmien avaamista. Harmikseni kirja kuitenkin kompastuu sidosteisuuteen (tai sen puutteeseen) ja lässähtävään loppuun. Lapsikertojan ääni ei tuntunut vakuuttavalta laisinkaan, ja viimeinen sivu oli minusta turha yritys tuoda valoa synkkään yhteiskuntaan. Synkkä kirja voi olla synkkä loppuun saakka.

Yhteiskunta: Huh, teoksen maailmankuva on julma! Kaikissa päähenkilöissä on jotakin omituista ja pahaa, kaikilla on omat ongelmansa. Kelläpä ei olisi, mutta Valheissa yhteiskunta näyttäytyy erityisen synkkänä. Maailman tila käy ilmi jo jatkuvasti sateisesta, harmaasta säästä kuin miljöön kuvauksestakin. Kaupungista ei oikeastaan voi päästä pois: ihmiset ovat lukittuja elämäänsä. Se, joka yrittää paeta, pakenee vääryyksiään, pahoja tekojaan, eikä ehkä sittenkään pääse menneisyyttään karkuun.
"Ei mikään ihme, että sinä eksyit moottoritielle. Minustakin tuntuu, että kierrän ympyrää. On kuin kaupunki vetäisi minua takaisin. Kuin sillä olisi oma painovoimakenttä. Kuin olisin kiinni narussa ja kiertyisin kierros kierrokselta lähemmäs keskusta kuin tolppaan kytketty koira. Ehkä sieltä ei pääse pois ollenkaan."
Romaanin henkilöt ovat epätasapainoisia, moraalittomia, sosiaalisesti kömpelöitä. Jokainen toimii väärin, vahingoittaa sekä muita että itseään, ryöstävät kanssaihmisiään joko henkisesti tai fyysisesti. on huumeita, väkivaltaa, valehtelua, seuraamista, ahdistelua. Elämä perustuu valheisiin, hyväksikäyttöön, valtaan. Kaiken kaikkiaan henkilöhahmot ovat vastenmielisiä, luotaantyöntäviä. Tällaisten ihmisten kanssako me maapallon jaamme?

Sokeus: Lempitarinani tässä kertomusten kudelmassa oli se, jossa feikkifirmaa pyörittävä mies pestautuu sokealle mummolle avuksi. Minusta sokeusteema nosti kirjan uudelle tasolle, sai lukijan pohtimaan, mille kaikelle itse on sokea. Mitä näemme, vaikka emme haluaisi? Mitä emme näe, koska emme halua nähdä? Pahuus, synkkyys, yhteiskunnan sosiaaliset ongelmat ovat kirjan kantavia teemoja, ja itseltään onkin kysyttävä, olenko sokea näille asioille. Tuntuvatko raskaat, vaikeat teemat pahalta vain siksi, että en suostu myöntämään niiden olemassaoloa? Millaisessa tilassa yhteiskuntamme oikeastaan on tällä hetkellä - ja entä myöhemmin?

Sidosteisuus: Jos romaani vaatii monta kertojaa, pidän eniten sellaisesta, jossa kertojat vaihtuvat toistuvasti mutta sidostuvat toisiinsa. Kertojien keskinäinen vuorottelu on jo niin monta kertaa nähty, joten Rasi-Koskisen monen kertojan romaani tuntui piristävältä vaihtelulta. Romaani koostuukin useammasta tarinasta, edeltävästä tarinasta nousee seuraavan kertoja. Mieleen tuli Hautalan Salo, siinäkin käytettiin samaa tekniikkaa. Valheiden takakannessa luvataan, että tarina muutuu jokaisen kertomuksen myötä. Niin käy, vähän liikaakiin: kaipasin tarinoiden välille enemmän sidosteisuutta, enemmän viittaavuutta. Henkilöiden väliset yhteydet kävivät selviksi, mutta muuten tarinat tuntuivat toisistaan irrallisilta. Kirja olisi epäilemättä saanut minulta korkeammat pisteet, jos osaset olisivat ujuttautuneet toisiinsa vielä ovelammin.

P.S. Dickerin kohdalla mainitsin siitä, miten kirjailijuus on minusta kulunut kirjanaihe. Tässä käytettiin vielä kamalampaa kliseetä: Elokuvissa se olisi mennyt näin (...). Kirjoissakin niin olisi tapahtunut, ainakin niissä, joita olin selannut kirjastossa. Yökötys. :(

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
Bazar 2015 (2013)
330 s.
Pisteitä: 4/5
Lukutunnelma: Oih. Hempeää.
"Kunpa tietäisit, miten sydäntäni raastaa, kun luen viestiäsi, jonka olet jättänyt pöydälle tyhjälle kakkulautaselle murusten keskelle. Kunpa tietäisit, miltä tuntuu juosta jonkun luo tuokioksi, miten maailma lakkaa pyörimästä ihan vain hetkeksi, kun suljet hänet syliisi, ja alkaa taas kieppua niin vinhaan, että kaadut maahan pää pyörällä. Kunpa tietäisi, miten jokainen tervehdys sattuu enemmän kuin sata hyvästiä. Kunpa tietäisit."
Kirjeromaani: Suhtaudun kirjeromaaneihin kaksijakoisesti. Henkilökohtaisesti rakastan kirjeitä, niiden kirjoittamista ja saamista. Kirjeet ovat yksinkertaisesti ihania. Romaaneissa kirjemuotoisuus tuo vaihtelua kerrontatyyliin, se luo dialogisuutta lukijan ja kirjeiden kirjoittajien mutta myös, luonnollisesti kirjeiden kirjoittajien välille. Kirjeet jättävät romaaniin välttämättä aukkoisuutta, kaikkea ei kirjeissä kerrota, joten merkitykselliseksi muodostuvat myös lähetysajat, aukot ja ajanjaksot tekstien välillä. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiä, erehtyä ja käsittää väärin, olla paitsi kirjan, myös kirjeiden lukija. Näistä mahdollisuuksista ja ansioista huolimatta kirjeromaaneissa piilee kuitenkin myös riskejä. Suhtaudun epäilleen kirjeromaanien autenttisuuden tavoitteluun: voiko kirjaan painettu ja kirjaa varten kirjoitettu kirje tavoittaa aidon kirjeen tunnelmaa? Pahin ongelma kirjeromaaneissa on se, jos kirjeet paisuvat ylimittoihin. Sellaistakin olen nähnyt.en nyt muista teosta, mutta jokin romaani alkoi kirjeellä, joka jatkui epäilemättä kymmeniä sivuja. Se ei tunnu uskottavalta - olen kyllä itsekin kirjoittanut pitkiä kirjeitä, mutta käsin, en pienellä tietokonepräntillä. Erittäin pahaksi asiat muodostuvat myös silloin, jos "kirjeisiin" on kirjoitettu vuorosanoja. Kirjeromaaneissa kirjeen on näytettävä ja kuulostettava kirjeeltä, aidolta tekstiltä, jos kerrontamuodolla haluaa onnistua.

Kirjeromaaniodotukset: Oli ihana havaita, että Brockmolen romaanissa kirjemuotoisuus toimii! Aloitus toi mieleen Hermannin Kun suutelen postinkantajaa - siinäkin lähetetään kirjailijalle ihailijapostia. Kirjeitä saarelta -teoksen kirjeet ovat uskottavan mittaisia, niitä on helppo lukea, ne myös jaksottavat kirjan kauniisti. Tyyliä jäin miettimään, tai oikeastaan sen tasapaksuisuutta: varsinkin Elspethin ja Davidin kirjeet kuulostivat niin samanlaisilta. Kaipasin henkilöille omintakeista, persoonallista kirjoitustyyliä, vaikka toisaalta, kyllähän kirjeilläkin on omat lajipiirteensä, tyypilliset ilmaisunsa. Tämä ei häirinnyt mitenkään, koska Brockmole kirjoittaa yksinkertaisesti ja selkeästi, mutta jäin miettimään, olisiko erilaisilla kirjoitustyyleillä saanut jotakin lisää.

Fiilis: Tämä kirja oli ihana lukumaratonkirja! Luin ensimmäiset sivut keskiyöllä, ja jatkoin aamukahdeksalta peiton alla makaillen (ja okei, hieman suklaata syöden, siinäpä lukumaratonaamupalani). Kirjeitä saarelta saa haaveilemaan ja hymyilemään, ehkä jopa kyynelehtimään. Kirja on herttainen, hyväntahtoinen ja miellyttävä. Sen lukemisesta jää hyvä mieli. Juuri tunnelmansa takia kirja saa minulta hyvät pisteet: se on omassa lajityypissään onnistunut, toisin kuin esimerkiksi blogissani pian jo pahamaineiseksi muodostuva Barreaun Rakkausromaanin resepti.

Tasapaino: Petyin ehkä hieman siihen, että Elspethin tyttären, Margaretin, tarina jäi lopulta vähäiseen osaan. Koska kyse oli äidistä ja tyttärestä, heidän elämänhistorioihinsa oli upotettu samankaltaisuuksia, ikään kuin geenien ohella periytyisi tarinakin. Sota-aika, sodassa oleva rakastettu ja kirjeet yhdistävät äitiä ja tytärtä. Kirjan liepeessä on Publishers Weeklyn arvio: merkittävä tarina kahdesta naisesta. Minusta tämä kirja oli ennen kaikkea äidin tarina. Margaretin tarina jää ohueksi: kun äiti katoaa, Margaret alkaa yhtäkkiä haluta selvittää suvun historiaa, ja selvittely sujuu suuremmitta ongelmitta. Odotin myös enemmän Margaretin ja Paulin suhteelta, mutta toisaalta olen kyllä kiitollinen siitä, että kirjasta jäi hyvä mieli. Sota-ajan kuvauskin minua mietitytti, se, päästiinkö romaanissa lopulta tarpeeksi syvälle aikalaiskontekstiin. Loppupäätelmissä tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä: aina ei tarvitse olla raaka ja julma voidakseen sijoittaa kirjan tapahtumat sota-aikaan. Tässä kirjassa keskityttiin kuvaamaan tavallisten ihmisten tavallisia (tai ehkä heille epätavallisia) tapahtumia, kokemuksia ja tunteita, ja niin oli hyvä. :)

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tammi, Keltainen Kirjasto 2014 (2012)
809 s.
Pisteitä: 3/5
"Ja silloin, viisitoistavuotiaan tytön takia tajusin, etten varmaan ollut ikinä ollut oikeasti rakastunut. Ettei monikaan tiennyt, mitä rakkaus on. Että ihmiset oikeastaan tyytyivät pitämiseen, kaivautuivat mitäänsanomattoman elämän leppoisaan vaivattomuuteen tajuamatta, että on ihmeellisiä tunteita, joita ilman elämä ei oikeastaan ole elämisen arvoista."
Menestynyt mutta sanaton kirjailija. Ystävä, hänkin kirjailija, takana traaginen rakkaus. Rikosromaani ja rakkauskertomus tiheänä juonenkäänteistä.

Alkutunnelmat: Kun kirjastossa luin ensimmäiset sivut Dickerin mahtipontisesta ja massiivisesta tarinasta, ajattelin napanneeni käsiini jotain suurta. Alusta lähtien kirja tuntui olevan tarinallisesti vahva: kirja oli nimenomaan kertomus, se ei vellonut paikallaan vaan eteni

Kirjailijuus: Booksy huomauttaa postauksessaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta on esimerkki kliseisestä kirjailijateemasta. Minä olen samaa mieltä: olen niin kyllästynyt kirjailija-aiheisiin kirjoihin! Yleensä heitän sellaiset kirjat saman tien menemään. Tässä teema vielä jotenkuten menetteli, vaikka minua häiritsikin Goldmanin ja Quebertin samanlaisuus, sama elämänkaari. Kirjailijuus tuntuu niin helpolta tavalta lähestyä kirjallisuutta kirjallisuudessa, mutta minusta tuollainen oman ammatin reflektointi kuulostaa vain siltä kuin Dicker olisi yrittänyt (ja onnistunut, kirja on ollut menestys) kirjoittaa itsensä mainitsemaansa kirjailijan paratiisiin, kuvitelmaan siitä, miten voi päätyä maailmanmaineeseen. Kirjallisuusasioissa kiinnitin huomiota myös samaan kuin Hanna: otteet romaanin henkilöiden kirjoittamista kirjoista olivat niin kehnosti kirjoitettuja, etteivät ne tuntuneet todentuntuisilta, aidosti menestyviltä. Yritin selittää ne itselleni luonnoksina, mutta ei se toiminut ihan niinkään.

Salkkarit: Dicker osaa pyörittää lukijaansa, saa lukijan pään pyörryksiin. Lukijan huijaaminen on tietysti olennainen osa rikoskertomuksia, lukija pitää saada ajattelemaan tietyllä tavalla, jotta hänet voi yllättää, mutta Dicker tuntuu käyttävän teoksessaan kaikki mahdolliset keinot. Draamaa, juonenkäänteitä, motiiveja ja mahdollisia selityksiä tarjoillaan niin paljon, että epäilen, ettei lukija pysty pitämään yllä yhtä tiettyä syyllistä mielessään koko 800-sivuisen teoksen ajan.

Lukija: Minua kiehtovat ne tavat, joilla rikosromaanien lukijat motivoidaan ratkomaan rikosta, osallistumaan päätelmien tekemiseen. Kirjan, kirjoittajan ja lukijan väliset suhteet, vuorovaikutus eri toimijoiden välillä, ovat kiinnostavia. Vaikka helppolukuiset dekkarit eivät haasta lukijaa samalla tavalla kuin genrerajoja rikkovat postmodernit teokset tai kielelliseen leikittelyyn perustuvat romaanit, minä olen aina kokenut, että lukijan aktiivisuus ja osallisuus tulevat paremmin esille rikoskirjoja lukiessa kuin muita tekstilajeja tutkiessa. Ehkä tämä kokemus perustuu siihen, että lukijan tehtävänä on osallistua paitsi päätelmien, myös ratkaisujen tekoon: tulkintojen ja merkitysten rakentelun oletetaan johtavan samaan lopputulokseen, samaan ratkaisuun, joka kirjan loppupuolella esitetään.

Tapa: Dickerin romaanissa lukijaa sekoitetaan laajalla henkilöskaalalla. Menetelmä ei suinkaan ole tuntematon, pikemminkin useimmasta rikosromaanista tuttu: lukijalle esitellään vaihtoehtoisia tappajia, rikoksentekijöitä, ja rivien välissä annetaan ymmärtää, että jokaisella on syynsä. Koska rikoskirjassa keskeistä ovat ratkaisu, sen selitykset ja rikoksentekijän motiivit, lukija pyrkii aktiivisesti tekemään johtopäätöksiä siitä, miten kukakin olisi voinut kuvioon sotkeutua, mitkä romaaniin kirjoitetuista tapahtumista voisivat toimia motiiveina. Juuri, kun luulee keksineensä ratkaisun, teoksessa annetaan ymmärtää, että toisenlainenkin vaihtoehto on olemassa. Näin minulle kävi Dickerin romaanin kanssa: kun ajattelin, että nyt minä jo tämän ymmärsin ja keksin, Dicker tarjoilikin lisämausteita juoneen. Eteväksi lukutaidoksi kuvittelemat tulkintani paljastuivatkin vain osaksi keskivertoa lukuprosessia: juuri näin minun halutaankin ajattelevan. Juuri tämä dekkareissa onkin mielenkiintoista, se, miten lukija pakotetaan tiettyyn ajatuksenjuoksuun, se, miten ihmiset ajattelevat samalla tavalla, tekevät tietyistä vihjeistä tiettyjä päätelmiä eivätkä pysty keskittymään kaikkiin vihjeisiin. Toisaalta raja onnistuneen ja epäonnistuneen rikosromaanin välillä ei lopulta ole niin suuri, sillä samat juonikuviot toistuvat genreuskollisissa romaanisarjoissa usein. Kirjailijalta vaaditaan jonkin verran, ettei romaani lipsahda tutun, kliseisen romaanin puolelle - lukija on saatava kokemaan, että hän pystyy päättelemään ratkaisun ja osallistumaan merkitysten rakentamiseen ilman, että vastaus kuka-kysymykseen lankeaa automaattisesti hovimestariin tai entiseen rakastajaan.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Maratonmeininkejä

Tästä se lähti!
19.30: Alku.

21.40: Reipastuin, luin Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanin loppuun. Melkoinen sekametelisoppa! Juonellisesti kirja on koukuttava, pitää suurimman osan ajasta lukijansa vireillä ja innostuneena, mutta riittääkö pelkkä tapahtumien runsaus? Uhhuh. Salkkarit tästä lähinnä tuli mieleen: 800 sivuun mahtuu toki paljon, mutta liika on aina liikaa. Näin jälkikäteen pitää ihan miettiä, mitä kirjassa lopulta paljastuikaan, koukeroita oli niin paljon. Olen hitusen pettynyt - alkuun pidin tätä parempana tarinana. Tässä oli ehkä vähän liian paljon aineksia loistavaan romaaniin, mutta paha maku tästä ei kuitenkaan jäänyt. Postausta tulossa piakkoin :) Luetut sivut: 284.

23.00: Ilta meni bloggaillessa. postaus Dickerin kirjasta ilmestynee huomisiltana maratonin päätteeksi. Ihana kirjoittaa ajatukset heti auki (olin kyllä aloittanut jo etukäteen, kuten yleensäkin), pää selvisi siinä samalla. Ihana lukuväsymys! Niin nautinnollista, miksi sitä välttelee kirjaan keskittymistä liian usein? Keskittyminen tekee niin hyvää. Nyt luin muutaman sivun Kirjablogikirjaa ja aloittelin Kirjeitä Saarelta. Ah. Hyvältä vaikuttaa!

00.10: 20 sivua Kirjablogikirjaa, 100 sivua Kirjeitä saarelta. Illan saldo: 404 sivua. Not too bad. Kirjeitä saarelta kiehtoo, helppolukuinen teos. Suhtaudun kirjeromaaneihin vähän kaksijakoisesti, mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt täytyy nukkua, jotta voi herätä aamulla lukemaan lisää :)

Haaveilukirja.
10.40 Ihana Kirjeitä saarelta luettu! Heräsin kahdeksalta, avasin silmät, otin kirjan käteen. Kirjeitä saaarelta sopii mainiosti sängyn pohjalla peiton alla luettavaksi (myös suklaa kuuluu kuvioihin). Voih. Kirja ei ollut minulle mestariteos mutta juuri sellainen hyvänmielenkirja, joka saa haaveilemaan, hymyilemään ja vähän kyynelehtimään. Nyt olen viimeistään päättänyt luopua Coetzeen lukemisesta - miksi pilata vaikealta tuntuvalla kirjalla ihanan aurinkoista lukupäivää? Vaikea valita, mitä aloittaisin seuraavaksi...Luettuja sivuja 634. 

13.00 Olen siirtynyt Rasi-Koskisen Valheet-kirjaan. Jos edellisessä teoksessa pääsi nautiskelemaan haaveilusta ja hymyilystä, tämä vielä ahdistuksen syövereihin. Kirja on hyvä, tunnelma hyytävä; jos olisin tiennyt, en olisi tarttunut tähän. Toisaalta kiva, että lukuprojektin aikana tulee koettua ja luettua erilaisia kirjoja, erilaisia sanomia. Luettuja sivuja nyt 777 (piti lukea tässä samalla vielä yksi sivu - kolme seiskaa näyttää hienommalta :D). Tajuan, että olen lukenut paljon, ja melkein tuntuu, että olen tehnyt laskuvirheen. En koe olevani kovin nopea lukija, ja keskittymiseni herpaantuu aika helposti. Sitä paitsi ehdin katsoa miesten ampumahiihtokisankin (jee, Fourcade voittaa maailmancupin). Missä välissä olen oikeastaan lukenut kaikki nuo sivut?


 16.40 Valheet on lopussa. Samoin erilaiset lukuasennot, missään ei ole enää hyvä olla. Tuskin maltan odottaa huomista hartiasärkyä...No, on tämä ollut sen arvoista :) Rasi-Koskisen teoksessa yhteiskunta on julma, ihmiset moraalittomia, tunnelma synkkä. En oikein osaa päättää, pidinkö tästä vai en, minusta tarinat eivät sidostuneet toisiinsa tarpeeksi. Valheet herätti minussa kuitenkin eniten ajatuksia, tämä on sanomaltaan vahvin ja syvin. Vaikea suhteuttaa Kirjeitä saarelta -romaaniin, kun ovat niin erilaisia, niin eri tilanteisiin luotuja. Vielä kolmisen tuntia maratonia jäljellä (en tosin malttaisi luopua maratonista ollenkaan). Sivuja luettuna 973.

19.30  Loppu. Lukumaratonin viimeisillä hetkillä keskityin Zusakin Kirjavarkaaseen (139 sivua). Luin sen ensimmäisen kerran vuosi sitten, rakastuin, ja tiesin, että kirjaa lukemalla maratonista jäisi hyvä mieli. Kokeilin sivullisen verran Rutosti hevosia -kirjaa, mutta se vaikutti niin omituiselta, että en tahtonut jumiutua siihen. Muutaman sivun kahlasin Rivien välissä -opusta myös.

Vuorokauden saldo: 1122 sivua. Kaksi kokonaista kirjaa, yksi loppuun luettu, yksi yhä keskeneräinen. En todellakaan uskonut moiseen summaan - minusta on niin vaikea saada loppuun yli 300 sivun mittaisia kirjoja. Toki se onnistuu, mutta se tuntuu vievän aikaa.

Ajasta pääsee luontevasti siihen, mitä tämä lukupäivä minulle osoitti. Kirjojen lukeminen ei todellakaan vie niin paljon aikaa kuin kuvittelisi: haastavinta on löytää oikea mielentila, keskittyminen. Lukumaratonini oli ihana keskittymisharjoitus, eilen illalla oloni oli ihan fyysisestikin raukea, kun sain Dickerin romaanin loppuun. Parasta päivässä oli kuitenkin se, että tällaisia hemmottelupäiviä kannattaa todellakin pitää! Olo on niin virkistäytynyt: kerrankin tein kokonaisen päivän vain ja ainoastaan sitä, mistä aidosti nautin. Olin luvannut itselleni, ettei edes tiskejä tarvitse tiskata, nyt vain luen, mutta kuinka ollakaan, tiskien tiskaaminenkin sujui mukavasti lukemisen välissä, kun olo oli niin rentoutunut. Itseään pitäisi ehdottomasti arvostaa niin paljon, että ymmärtäisi pitää tällaisia vapaapäiviä useammin kuin kerran kahdessa vuodessa. Suorastaan haikeaa "lopettaa" lukeminen, lukumaratonpäivä siis. Haikean huikea olo.

Mitä te muut maratonarit tuumaatte, mikä lukumaratonpäivissä on parasta? :)

Omatoimimaraton: h-hetken tunnelmia

Pidin ensimmäisen omatoimisen lukumaratonini kauan ennen blogiaikaa, vuoden 2013 elokuussa. Se on jäänyt tähän asti ainoaksi - vaikka nautin suunnattomasti siitä, että sain vain lukea, lukea ja lukea. Heräsin tuona viikonloppuna tavallista aiemmin, puoli kahdeksalta, ihan vain siitä ilosta ja jännityksestä, että kirjapino odotti lukijaansa. (No, niinhän se aina tekee, mutta lukumaratonkirjapinolla on vissi ero.)

Tänään on uuden maratonin aika. Lupailin sitä itselleni jo helmikuuksi, mutta enhän minä ehtinyt. Nyt on yksi suuri opiskeluprojekti pois alta, joten on vähintäänkin kohtuullista pyhittää osa viikonlopusta pelkästään kirjoihin. Sitä paitsi minulla on kamalan monta kirjaa kesken, ja haluan lopultakin tsempata itseni lukemaan ne loppuun. Vuorokauden tunnit ovat rajalliset, mutta ehkä ehdin edes jotakin :)



Kun olin pieni, levitin aina kaikki kirjastonkirjat lattialle ja ryhdyin arpomaan (enttententten-lorula), mistä kirjasta lukemisen alottaisin. Kuten aina, kirjastosta on tälläkin kertaa tarttunut mukaan huomattava määrä kirjoja (kuvassa ei ole kaikkia). Valinnanvaraa on, ja toivottavasti ymmärrän edetä fiiliksen, en keskeneräisten kirjojen, mukaan. Coetzeen Jeesuksen lapsuuden suhteen olen jo melkein luovuttanut - en ymmärrä monitulkintaista, allegorista kirjaa. Totuus Harry Quebertin tapauksesta vie puolestaan aikansa tuhtiudensa tähden. Hannan ja Katjan Rivien välissä tarttui mukaani erityiseksi siksi, että - ylläriylläri! - kirjablogimaailma kiinnostaa. Olen aina analysoinyt omia päiväkirjojani, miettinyt niiden tarkoitusta, käyttämääni kieltä, sen sellaisia asioita, ja samaa varmaan voisi tehdä bloginkin suhteen. Toinen tietokirja, Kavereita nolla. Lasten ja nuorten yksinäisyys on blogikirjan tapaan välipalaksi, sitä varten, että ajatukset voi suunnata välillä johonkin todelliseen. Erityisen paljon odotan Kirjeitä saarelta -romaanilta, joka vastikään tuntui lähteneen monen bloggaajan matkaan. Dickeriä haluan kahlata eteenpäin, ehkä jopa lopettaa.

Juhuu! Tunnelma on korkealla, tuskin maltan odottaa! Luulen lukevani kellon ympäri siinä määrin kuin se on unen- ja ampumahiihdonkatsomistarpeet huomioiden mahdollista. Go Kaisa ja Martin Fourcade! Päättyköön tämä postaus urheilutunnelmiin - siitähän maratonissakin on kyse ;)

torstai 19. maaliskuuta 2015

Kirjahylly on sielun peili!

Pieni palanen kirjahyllyäni.
Rakastan kirjahyllyjä. Minulle kirjahyllyt ovat persoonallisuus: ne kertovat omistajastaan. Tarkkailen jatkuvasti ystävieni hyllyjä, kirjapinoja, esille aseteltuja opuksia. Uusien kavereiden luona täytyy ensimmäiseksi tarkastaa kirjahylly, etsiä kiinnostavat teokset ja ne, jotka minä olen jo lukenut. Oma hyllyni kertoo minusta - siispä lyhyt katsaus siihen, mitä kirjahyllyssäni on, ja ehkä siis hieman siihenkin, kuka bloginpitäjä Sirri on. Tältä täällä näyttää:
  1. Egonpönkitysklassikoita. Täällä pohjantähden alla -sarja, lukiosta aikanaan saadut Peltirumpu ja Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä, Seitsemän veljestä. Epäilemättä lukijaidentiteettiäni pönkittämässä, osoittamassa sivistystä (tai halua sellaiseen), käsityksenä siitä, että kirjallisuudenystävän kirjahyllyyn kuuluu joitakin klassikoita, kuuluisuuksia, merkittäviä teoksia. Yhtään yllämainituista en ole loppuun asti lukenut, TPA:sta vain ensimmäisen osan, toisessa olen kolmesti päässyt sadannen sivun paikkeille. Näyttävät hyllyssäni hyvältä ja kertovat kirjallisuuskäsityksestäni, mutta paljastavat myös, että minussa elää rahtunen turhamaisuutta, leventelynhalua. 
  2. Dekkareita. Oli aikanaan dekkarikausi, ei ole enää. Media tarjoaa tarpeeksi väkivaltatarinoita, en kaipaa niitä lukulistalleni. Näitä yritän kätkeä kirjahyllyjen perukoille, en välittäisi esitellä. Kesken ovat tainneet jäädä nämäkin hyllyasukit.
  3. Oppikirjoja. Vanhoja lukion koulukirjoja, ehkä ajattelin, että hyötyisin opiskeluissani, ehkä ajattelin, että hyötyisin ammatillisesti. Esittelyn makua tässäkin, mutta toisaalta, missäs kirjat muualla kuin kirjahyllyssä? Sivistyssanakirja, kielten kirjoja, pääsykoekirja.
  4. Pokkareita. Kukapa ei tunnustaisi ostaneensa pokkareita vain, koska se on halvempi tapa hankkia kirjoja omaksi? Oman hyllyn parhaat löytyvät tästä kategoriasta. Välttelin pitkän aikaa Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -kirjaa, mutta siitä tulikin lemppari. Oksasen Puhdistus ja Alakosken Oktober i fattigsverige ovat myös olleet lukemisen arvoisia. Kirjavaras piti ostaa sen jälkeen, kun siitä tuli lempparini. Harmi, että löysin vain elokuvakannen, se toinen on minusta kauniimpi.
  5. Kirjastonkirjoja. Elämänohjeeni kaikille: Mitä enemmän ympärilläsi on kirjastonkirjoja, sitä paremmin voit. Rakastan kirjastoja, kirjastonkirjoja, hamstraan mukaani enemmän kuin ehdin lukea, koska kirjojen metsästys on niin hauskaa puuhaa.
  6. Epäjärjestystä. Eräs ystävä kysyi aikanaan, millä perusteella järjestän kirjani hyllyyn. Millä perusteella, minä ihmettelin, ei minulla ole perustetta. Pituusjärjestyksessä toisinaan, ja tietysti niin, että kirjat pysyvät pystyssä (nykyään olen tosin alkanut suosia pinoamista). Yleensä kirjahyllyssä - ja niin epäilemättä muuallakin huushollissani - vallitsee hallittu epäjärjestys, ei sotku mutta ei siisteyskään. Oikeastaan kirjat ovat viehättävämpiä pinoina ja kasoina kuin tiukkoina riveinä. Minulle kirjahyllyni on kotoisa, ja siellä on muutakin kuin kirjoja - enhän ole suinkaan koko elämääni kirjoille omistanut.
Miten te muut? Tunnustaudutteko kirjahyllyjen tiirailijoiksi

torstai 12. maaliskuuta 2015

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
WSOY 2014
216 s.
Pisteitä: 3/5
"Aavistelin, mitä saaressa tapahtui. Harmaa oli ympäröinyt talon, koko maisema oli valuvaa savea. Saari pieneni. Sen törmät sortuivat ja vajosivat suolaiseen veteen. Keskipisteen hiekka kulki sateen mukana lähemmäs rantaa, aallot olivat korkeita ja haroivat kiinteää luokseen, jauhoivat ja vetivät mukaansa. Hiljalleen saari vajoaisi syvemmälle veteen, katoaisi lopulta kokonaan, eikä se tuntunut painajaiselta."
Mies, yksin saarella menneisyyttä kohtaamassa, itseään ymmärtämässä.

Kieli: Katja Kaukosta on kehuttu erityisesti hänen kauniista, persoonallisesta kielenkäytöstään. Minut Kohina yllätti: en ollut päästä kirjaan lainkaan mukaan. Kaukosen tyyli näyttäytyi minulle, varsinkin ensialkuun, teennäisenä ja monimutkaisena. Teoksesta hohtaa vahva tarve omanlaiseen, persoonalliseen tekstiin, eikä Kaukosen kirjoittamistaitoa tietenkään voi kiistää. Kaunistahan se on. Jostakin syystä en kuitenkaan päässyt tällä kertaa mukaan konjunktiottomaan kieleen, ajatusten mukana soljuviin lauseisiin ja virkerakenteisiin, vaikka yleensä sellaisesta kovasti pidän ja omaakin kirjoitustyyliäni samat piirteet toisinaan värittävät. Välillä lukeminen tuntui suorastaan vastentahtoiselta, kun kielikuvat eivät minulle avautuneet. Seuraava katkelma kuulostaa kauniilta mutta aiheutti myös vaikean olon: miten tämä pitäisi ajatella.
"Ei, arpi se oli. Niin pieni, että sielu olisi voinut kadota siitä haavasta."
Täysi: Kaukosen romaani on täysi. Kirja on merkityksiä täynnä, sitä voi lähestyä monelta tasolta, miljöö on epäilemättä huolella valittu, samoin päähenkilö ammatteineen. Minuuden rakentamista, muistojen kohtaamista ja hyväksymistä, itsensä löytämistä kuvataan Kohinassa monin eri kieli- ja mielikuvin. Talosymboliikka - talot, rakennukset, niiden kunto, ulkonäkö ja suunnittelu - viittaa vahvasti psykoanalyyttiseen näkemykseen minuudesta, identiteetistä, ihmisen historiasta. Luonto tarttuu elämän vaikeuksiin, sää kuvaa mielialoja. Saari korostaa päähenkilön yksinäisyyden tuntua, tarvetta olla yksin, tarvetta jäädä omaan maailmaansa, selvittää menneisyys yksin.
 "Heräsin sairaalassa. Minulla oli keuhkokuume. En uskaltanut vähän aikaan piirtää taloja. Pelkäsin, että huoneet lähtisivät lentoon. Kaikki oli mahdollista. Olin lukenut myrskyistä, tiesin mikä voima tuulella oli. "
Vaikka Kaukosen romaanissa merkityksiä syntyy joka puolelle, minulle Kohina oli liian täysi. Vertauksia ja piiloviestejä tuntui tulvivan kaikkialta, enkä oikein hallinnut sitä. Kohina liikkuu koko ajan konkreettisen ja abstraktin tasolla, ei anna lukijalle taukoa hengähtää vaan haastaa jatkuvasti. Pieniinkin osiin mahtuu paljon. Se on useimmiten voitto, mutta tällä kertaa minä en päässyt mukaan.
"Olisin voinut kävellä portaat alas, kaikki ne kertokset, laskea jokaisen askelman, lyhenevän matkan sille ovelle, tarttua kahvaan, jota äidin käsi oli juuri hetki sitten koskettanut, sulkea ja lukita itse ulko-oven, samalla hänet pois elämästäni. Se olisi ollut minun päätökseni, ei hänen. Eikä piirtämäni lasitalo olisi sortunut siitä viimeisestäkään ovenpaiskahduksesta, sillä minähän hallitsin nyt vauriomekanismien perusteet."
Sanoma: Blogiaikani on saanut minut huomaamaan, miten paljon yhtäläisyyksiä kovin erilaistenkin kirjojen välillä on. Se on tietysti luonnollista, noudatteleehan ihmiselämä yleensä tiettyjä kaavoja, jopa kangistumiseen ja liialliseen normittumiseen asti. Perhetarinoita on paljon, ja Kohina on yksi sellainen. Alvarin rikkonainen perhe näyttäytyy varsin epämiellyttävänä: äiti epäilee lapselleen, että vauvat ovat saattaneet vaihtua synnytyssalissa, ja isä laittaa lapsensa koeajalle. Kertomus rakentuu kahden aikatason, saariajan ja muistojen ajan, vaihteluille, ja jälkimmäiseen sijoittuvat osuudet paljastavat katkerien ihmissuhteiden vyyhdin, epäonnistuneet perherakennelmat. Miten usein epäonninen perhe tuntuukaan olevan ihmisen haavoittuneisuuden takana!

Hitaus: Yksi syy, miksi en tähän kirjaan ihastunut, oli siinä, että kirja eteni hitaasti, hetkessä viipyillen, samaa toistellen. Saariajasta kertovat osuudet tuntuivat toistavan itseään, kerronta oli hidasta, ehkä juuri sitä olisi voinut nautiskella, minä en osannut. Koin luvut liian samankaltaisiksi, mitään ei oikein tapahtunut, sitten vähitellen aavistettavissa valoa, ratkaisua. Kiitos blogin ja kirjahaasteen, jossa Kohinan miespäähenkilö edustaa eri sukupuolta kuin minä, sain kirjan tahkottua loppuun. Mieleen jäi harmitus siitä, että kirja ei imaissut mukaansa.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat
Gummerus 2014
383 s.
Pisteitä: 5/5
"Ihmisessä oli kaksi henkeä, Kertelle oli selitetty. Löylyksi nimetty henki painui heti ihmisen kuoltua manalaan ja pysyi siellä, mutta toinen henki oli jo ihmisen eläessä rauhaton ja saattoi matkustella ruumiin ulkopuolella. Se karkasi joskus varomattoman aivastuksen tai haukotuksen mukana, eikä se jättänyt tätä maailmaa kevyesti kun ihminen kuoli. Se rauhaton henki jäi kalmistoon tai kotitupansa maille, jos sillä oli jäänyt jotakin pahasti kesken eläessään. Tuvan liepeillä se liikkui niin kauan kuin kuollutta muistettiin."
1100-luvun Suomi, Kertte-tyttö ja kodin vaikeudet. Isännänhaku, kansanperinne, taikuutta luonnon pahoja merkkejä vastaan.

Ennakkoluulonrikkoja: Havaste rikkoo ennakkoluulojani. Aiemmin ajattelin Havasteen romaanit sellaisiksi rouvainkirjoiksi, naiselliseen tarinannälkään tarkoitetuiksi. Ajattelin kirjojen olevan sellaista tavallista hömpöttelyä, kunnes sitten kerran päätin antaa Havasteelle tilaisuuden (olihan ystäväni lukenut Havasteen kirjoja ja kehunutkin). Kaksi rakkautta oli kaunis teos, tykästyin Havasteen tyyliin, yksinkertaiseen, sujuvaan kieleen ja dialogiin. Tämä Tuulen vihat puolestaan rikkoo ennakkoluulojani historialliseen kirjallisuuteen, jota myös olen aikanaan, jos nyt en vähätellyt, niin karttanut ainakin. Tuulen vihat ei ole oppikirja mutta se selittää paljon, taustoittaa suomalaista kulttuuria ja muinaisuskoa.

Sidoksissa: Havasteen romaanin päähenkilö, Kertte, on voimakas naishahmo, sellainen, joka vastustaa yhteiskunnassa ja kirjallisuudessakin nähtyjä perinteisiä, alistuvia naisia. Itsepäisen naisen hahmo on sinällään tuttu, mutta Havasteen romaanissa kiinnostavaa oli se, miten Kertessä yhdistyi sekä voimakkuus että alistuminen. Rohkeudesta ja itsenäisyydestä huolimatta Kertte on sidottu kotitupaan, sen lähimpään ympäristöön, mieheensä. Muutkin henkilöthahmot tuntuvat käyvän samanlaisia kamppailuja ristiriitojen välillä, varsinkin Larri, ihana, kiltti, lapsirakas, ja kuitenkin salaa sisältä vihainen.

Luonto: Ei ole ihme, että luonnolla on suomalaisessa kirjallisuudessa suuri rooli: Havasteen teos osoittaa, miten läheisissä väleissä ihminen on alkujaan luonnon kanssa ollut. Tuulen vihoissa pidin siitä, miten luonnon kiertokulku ja tapahtumat kytkeytyivät kaikkeen, mitä ihmiselämässä tapahtuu. Luontokuvassa on helppo sortua kliseisiin, mutta Havaste suoriutuu minusta hyvin. Luonnon antamat merkit ja tuulen vihat valmistelevat lukijaa huippukohtiin; toisinaan jäin tosin miettimään, valmisteltiinko lukijaa liiankin pitkään.

Tarina: Mietin pitkään, miten tätä teosta arvostelisin, miten korkealle sen lukukokemuksissani laittaisin. Hyvät teokset tunnistan yleensä siitä, että ne herättävät suuria tunteita. Tämä kirja oli siinä suhteessa erilainen: en liittänyt sitä omaan elämääni, se ei herättänyt suuria muistotulvia Genovan Edelleen Alicen tapaan, mutta tarinana se oli kiehtova, kiinnostava ja erilainen.  Innostuksen ohella jäin kuitenkin miettimään henkinaisten roolia, minulle heidän tarinansa eivät auenneet (ehkä myöhemmin?). Jollakin tavalla olisin kaivannut lisää myös kalpeasta tyttöolennosta, kiehtova tyttö ja hienoja merkityksiä, mutta toisinaan tytön rooli katosi taikuuksien keskelle. Harvoin kirja kuitenkaan herättää näin suurta uteliaisuutta: tuskin maltan odottaa, että seuraava osa ilmestyy! Kehumatta ei voi olla.

Kurkkaus: Sorrun toisinaan paheeseen ja selailen kirjaa pidemmälle kuin missä olen menossa. Toisinaan selailen loppua - miksihän sitäkin tekee, vaikkei siitä koskaan hyvää seuraa? Tuulen vihojen kohdalla kävi niin, että selailu paljasti erään kirjan tarinaa selittävän seikan. Lukukokemusta se ei missään nimessä pilannut, mutta mietin kyllä, milloin olisin tuon asian, sen merkityksen, itsestäni tajunnut.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Sari Vuoristo: Flamingopaikka

Sari Vuoristo: Flamingopaikka
Gummerus 2001
160 s.
Pisteitä: 2/5
 "Nyt se sitten tulee, hän ajatteli. Ja turta helpotus valahti kaikkiin jäseniin yhtä aikaa, tieto niin kuin punaiset kivipiirrokset korkealla kallion reunassa. Hirvi ei hidastanut. Virve tunsi helpotusta siitä, että jokin elämässä tapahtui niin ennustettavasti ja juuri niin kuin oli kuvitellut. Helpotus piti häntä pihtimäisessä otteessa."
Ihmisiä kriisin hetkinä, kyseenalaistamassa ja kohtaamassa itsensä, elämänsä.

Laimeus: Laimeuteen tiivistyy Vuoriston novellikokoelman tunnelma. Novellien teemat ovat synkkiä, raakojakin: päähenkilöt ovat suurten kriisien äärellä tai sellaisista selviytymässä. Vastakohtana sivuhenkilöt näyttävät menestyvän hyvin, elävät hienoa elämää, ovat löytäneet itsensä, kun taas päähenkilöiden kulisseja vasta kaadetaan. Suurista teemoistaan huolimatta novellit eivät imeydy lukijaan, eivät herätä tunteita, kieli ei upota mukaansa. Kielikuvat ovat kuluneita, latteita, esimerkiksi tämä kuoleman kuvaus: 
"Isoisäkään ei sitten ollut tarpeeksi uskonut voimiinsa. Isoisä oli aina ollut sitä mieltä, että hänellä oli rautainen terveys, hän ei lähtisi muuten kuin saappaat jalassa. Mutta nyt hän on sitten mennyt, urut laahaavat säveltään harvoille penkissä istujille, kukaan ei nyt jatka tästä enää."
Myös henkilöhahmot ja heidän ajattelutapansa jäävät latteiksi: horisontin viiva kertoi, että kaukana oli Afrikka, karuja rantoja ja villieläimiä ja niitä asioita joita sana Afrikka kaikui. Kaikuuko Afrikka tosiaan pelkästään villieläimiä, alkuasukkaita, tummia pelottavia ilkeitä miehiä, kuten nimikkonovellissa puhutaan? Missä tuore ajattelu, missä kliseisyyden haastavat näkökulmat? Onko aina pakko asettaa vastakkain maaseutu ja kaupunki, eikö kaupungista löytyisi vastakohtia myös, kauppakeskuksen ruuhka-aika, nuoriso hengaamassa, hiljaiset aamuhetket, kaupat ristikkojen takana?

Valinnat: Minusta Vuoristo on tehnyt kummallisia valintoja novelleissaan. Erityisesti kakkososasto sai minut hämmentymään: yhtäkkiä novellit liittyivätkin toisiinsa, osaston tarinat rakentuvat toistensa varaan, tukeutuivat toisiinsa, vielä hieman kummallisessa järjestyksessä. Huono esimerkki -novellin päähenkilö, äiti, sai minut erityisen ärtyneeksi, hahmo käyttäytyi omituisesti ja luonnottomasti. Äiti, joka lapsensa hautajaisissa huolehtii lähinnä suhteestaan lapsen isään ja toisaalta rakastajaan? Mihin suru jäi, epätoivo? En pitänyt kakkososaston tarinoita uskottavina vaan ne, hieman muiden novellien tavoin, sortuivat kliseisyyksiin ja latteuksiin. Harmillista.

Viimeiset virkkeet: Novelli oli pitkään lempitekstilajini, varsinkin silloin, kun kirjoitin itse enemmän. Novellien hienous perustuu niiden tiiviyteen, siihen, miten pienessä tilassa voi sanoa paljon - ja toisaalta olla sanomatta. Tärkeää on myös novellin rakenne, varsinkin se, miten tarinan päättää. Tässä Vuoristo ontuu, novellit päättyvät sellaisiin kliseisiin lausahduksiin kuin Olen aivan yksin ja Mutta käynnistäessaan autoa uudelleen Virve tiesi, että hänen tielleen hirvi ei enää tulisi.

Rönsyily: Rakenteellisesti Flamingopaikka rönsyilee. On pilkutonta ja pilkullista kertomusta, on eri aikatasoissa tapahtuvia kertomuksia, on kertojanvaihdoksia kesken novellien. Vuoristo on kokeillut vähän kaikkea, minä en oikein pitänyt. Erityisesti novellien sisäiset kerronnanvaihtelut, eri aikatasot, eivät toimineet, minulle ainakaan. Oli vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä missäkin tapahtui, mitä milloinkin. Lukijan huojennukseksi Vuoriston kieli on kuitenkin selkeää ja helppotajuista, alkunovelleissa se toi mieleen Eeva Tikan ja sitä myötä sen, että kirjailijan oma ääni tuntuu hukkuvan yrityksiin olla hyvä.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Gummerus 2014
490 s.
Pisteitä: 4/5
"Mitä sinä luulit että elämä olisi? Helppoja käyttöliittymiä? Nopea kirjautuminen ulos, aina kun tunnet olosi pitkästyneeksi? Tahmea suulaki hunajasta, villivihanneksia palvattujen lihojen ympärillä, yhtä hulabaloota, vapautta, vapautta, vapautta kuin avattu syli? Ja mitä se olikin? Narrikulkue, puuhun jähmettyneitä naamioita rämettyneen virran yllä, kölitön purjelauta aavalla ulapalla, kartta joka ei auennut hipaisemalla, maksamatta jäänyt puhelinlasku."
Äiti ja tytär. Elämän kiertokulku, aiemmilta sukupolvilta periytyvä. Ongelmien kasautuminen, heikko sosiaalinen asema, perheväkivalta. Risainen lapsuus, kaikilla.

Eri: Kun lukee paljon, kaipaa välillä jotain omalaatuista, persoonallista, erilaista. Tämän Jaatinen täyttää: kieli ei istu perinteiseen suomalaisen kirjallisuuden lausemuottiin, kieltä hallitsevat ellipsit, konjunktioita ovat pilkut, kieli soljuu ja helisee vähän joka suuntaan. Jaatinen rikkoo kielen tyypillisimpiä rakenteita, poistaa milloin verbit, milloin tekijät, milloin pilkut. Se kiehtoo minua, kiinnostaa noin tyylinä, mutta se tekee myös vaikeaksi.  Juuri kielen takia Jaatinen oli virkistävä lukukokemus, juuri tällaista kaipasin tähän hetkeen, olihan Kolme porttia jotenkin tasaisesti säksättävä, kielellisesti tavanomainen teos.Toisaalta Jaatisen kieleen tottui nopeasti, se menetti alun ihmeellisyytensä, ja puolessavälissä jo ihmettelin, mitä erikoista kielessä oikeastaan koinkaan olevan. Jotain siinä kuitenkin oli, jotain tunnelmallista ja taianomaista, sellaista, joka virkisti minut.

Tunnelma: Kieli on vahvassa osassa Jaatisen romaanissa, se luo siihen tunnelman. Lukemisen ohella selailin muutamia harvoja blogitekstejä, joissa Jaatista käsiteltiin, ja hämmästyin: näinkö rankaksi teemat vaihtuvat? Romaanin alkua hallitsee haihattelu, hetkestä toiseen siirtyminen, muistelot; myöhemmin karataan rankempiin teemoihin, konkreettisemmin. Todellisuudesta kertomista pidäteltiin, lukijalle ei haluttu paljastaa; vasta kirjan loppupuolella siirryttiin siihen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Sinänsä kiehtovaa: aluksi vaikuttaa niin viattomalta, herttaiselta, kauniiltakin romaanilta, sitten vasta ymmärtää, että kauniita päiviä on vain kaksi, vain muutama, todellisuus on toinen.

Rakenne: Jaatisen romaani jakaantuu osastoihin, joilla kullakin on oma kertojansa, vuoroin äiti, vuoroin tytär, eräs muukin henkilö. Hertan osuuden aikana pohdiskelin rakenneratkaisua, toimiiko tämä, miksi äidin tarina jäi niin kesken? Jokaisen osuus oli kuitenkin selkeä kokonaisuus, laaja tarina - kerrankin en ahdistunut näkökulmien vaihtelusta, vaan se tuntui sopivan romaaniin, olevan juuri oikea ratkaisu, sittenkin. Ehkä pientä hajanaisuutta havaittavissa, sellaista, ettei ihan tiennyt, mitä kerrottiin missäkin, Jaatinen yrittää viivytellä, antaa lukijan tehdä omia päätelmiään. Kirjan nimi on kaunis, kuvaava, mutta tarinaa sen takana pidätellään liian kauan, niin kauan, ettei se ihan asettunut kohdalleen.

Sukupolvien taakka: Jaatisen romaani on karu kertomus siitä, miten ongelmat kasautuvat ja jatkuvat. Kaipuu rakastavan äidin luo ohjaa kaikkien päähenkilöiden elämää, lapsuus on jäänyt risaiseksi, se halutaan paikata hinnalla millä hyvänsä. Äidin ja tyttären elämässä yksi ongelma johtaa kuitenkin toiseen, kielletyt tunteet purkautuvat kiellettyinä tekoina, pelko jäytää ihmisen varovaiseksi tai vihaiseksi. Elämän risaisuus näkyy tunnekuvauksissa, aina välillä Hertan kova kuori rakoilee, kaikki kielteinen tulee ilmi, se, mitä ei oikein tohtisi paljastaa. Teos on samaan aikaan rankka ja kaunis.
"Häpeä kerrostui mielen laskoksiin, jonka pohjimmaisessa taitteessa majaili häijy syyskuu. Sen päällä keekoili äidin mihinkään kulumaton ääni jonka vaappuva arvovalta oli kuopattu, äidin kumaruus jota piti sietää, äidistä tujuava haju joka ei johtanut mihinkään. Häpeän joutavan selän päällä kyyhötti välttämätön tietoisuus siitä, että hän asui Huostolassa.
Hän oli vajaa kiekko, puolikas, vähemmän kuin puolikas. Jos joku rakastaisi, se olisi voinut olla kolmeneljäsosa täydellistä. Ehkä äiti rakasti. Jos se olisi puhunut siitä selvin päin, hän olisi uskonut. Äidin rakastaminen oli pullojen kilinää kassissa."