lauantai 21. maaliskuuta 2015

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tammi, Keltainen Kirjasto 2014 (2012)
809 s.
Pisteitä: 3/5
"Ja silloin, viisitoistavuotiaan tytön takia tajusin, etten varmaan ollut ikinä ollut oikeasti rakastunut. Ettei monikaan tiennyt, mitä rakkaus on. Että ihmiset oikeastaan tyytyivät pitämiseen, kaivautuivat mitäänsanomattoman elämän leppoisaan vaivattomuuteen tajuamatta, että on ihmeellisiä tunteita, joita ilman elämä ei oikeastaan ole elämisen arvoista."
Menestynyt mutta sanaton kirjailija. Ystävä, hänkin kirjailija, takana traaginen rakkaus. Rikosromaani ja rakkauskertomus tiheänä juonenkäänteistä.

Alkutunnelmat: Kun kirjastossa luin ensimmäiset sivut Dickerin mahtipontisesta ja massiivisesta tarinasta, ajattelin napanneeni käsiini jotain suurta. Alusta lähtien kirja tuntui olevan tarinallisesti vahva: kirja oli nimenomaan kertomus, se ei vellonut paikallaan vaan eteni

Kirjailijuus: Booksy huomauttaa postauksessaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta on esimerkki kliseisestä kirjailijateemasta. Minä olen samaa mieltä: olen niin kyllästynyt kirjailija-aiheisiin kirjoihin! Yleensä heitän sellaiset kirjat saman tien menemään. Tässä teema vielä jotenkuten menetteli, vaikka minua häiritsikin Goldmanin ja Quebertin samanlaisuus, sama elämänkaari. Kirjailijuus tuntuu niin helpolta tavalta lähestyä kirjallisuutta kirjallisuudessa, mutta minusta tuollainen oman ammatin reflektointi kuulostaa vain siltä kuin Dicker olisi yrittänyt (ja onnistunut, kirja on ollut menestys) kirjoittaa itsensä mainitsemaansa kirjailijan paratiisiin, kuvitelmaan siitä, miten voi päätyä maailmanmaineeseen. Kirjallisuusasioissa kiinnitin huomiota myös samaan kuin Hanna: otteet romaanin henkilöiden kirjoittamista kirjoista olivat niin kehnosti kirjoitettuja, etteivät ne tuntuneet todentuntuisilta, aidosti menestyviltä. Yritin selittää ne itselleni luonnoksina, mutta ei se toiminut ihan niinkään.

Salkkarit: Dicker osaa pyörittää lukijaansa, saa lukijan pään pyörryksiin. Lukijan huijaaminen on tietysti olennainen osa rikoskertomuksia, lukija pitää saada ajattelemaan tietyllä tavalla, jotta hänet voi yllättää, mutta Dicker tuntuu käyttävän teoksessaan kaikki mahdolliset keinot. Draamaa, juonenkäänteitä, motiiveja ja mahdollisia selityksiä tarjoillaan niin paljon, että epäilen, ettei lukija pysty pitämään yllä yhtä tiettyä syyllistä mielessään koko 800-sivuisen teoksen ajan.

Lukija: Minua kiehtovat ne tavat, joilla rikosromaanien lukijat motivoidaan ratkomaan rikosta, osallistumaan päätelmien tekemiseen. Kirjan, kirjoittajan ja lukijan väliset suhteet, vuorovaikutus eri toimijoiden välillä, ovat kiinnostavia. Vaikka helppolukuiset dekkarit eivät haasta lukijaa samalla tavalla kuin genrerajoja rikkovat postmodernit teokset tai kielelliseen leikittelyyn perustuvat romaanit, minä olen aina kokenut, että lukijan aktiivisuus ja osallisuus tulevat paremmin esille rikoskirjoja lukiessa kuin muita tekstilajeja tutkiessa. Ehkä tämä kokemus perustuu siihen, että lukijan tehtävänä on osallistua paitsi päätelmien, myös ratkaisujen tekoon: tulkintojen ja merkitysten rakentelun oletetaan johtavan samaan lopputulokseen, samaan ratkaisuun, joka kirjan loppupuolella esitetään.

Tapa: Dickerin romaanissa lukijaa sekoitetaan laajalla henkilöskaalalla. Menetelmä ei suinkaan ole tuntematon, pikemminkin useimmasta rikosromaanista tuttu: lukijalle esitellään vaihtoehtoisia tappajia, rikoksentekijöitä, ja rivien välissä annetaan ymmärtää, että jokaisella on syynsä. Koska rikoskirjassa keskeistä ovat ratkaisu, sen selitykset ja rikoksentekijän motiivit, lukija pyrkii aktiivisesti tekemään johtopäätöksiä siitä, miten kukakin olisi voinut kuvioon sotkeutua, mitkä romaaniin kirjoitetuista tapahtumista voisivat toimia motiiveina. Juuri, kun luulee keksineensä ratkaisun, teoksessa annetaan ymmärtää, että toisenlainenkin vaihtoehto on olemassa. Näin minulle kävi Dickerin romaanin kanssa: kun ajattelin, että nyt minä jo tämän ymmärsin ja keksin, Dicker tarjoilikin lisämausteita juoneen. Eteväksi lukutaidoksi kuvittelemat tulkintani paljastuivatkin vain osaksi keskivertoa lukuprosessia: juuri näin minun halutaankin ajattelevan. Juuri tämä dekkareissa onkin mielenkiintoista, se, miten lukija pakotetaan tiettyyn ajatuksenjuoksuun, se, miten ihmiset ajattelevat samalla tavalla, tekevät tietyistä vihjeistä tiettyjä päätelmiä eivätkä pysty keskittymään kaikkiin vihjeisiin. Toisaalta raja onnistuneen ja epäonnistuneen rikosromaanin välillä ei lopulta ole niin suuri, sillä samat juonikuviot toistuvat genreuskollisissa romaanisarjoissa usein. Kirjailijalta vaaditaan jonkin verran, ettei romaani lipsahda tutun, kliseisen romaanin puolelle - lukija on saatava kokemaan, että hän pystyy päättelemään ratkaisun ja osallistumaan merkitysten rakentamiseen ilman, että vastaus kuka-kysymykseen lankeaa automaattisesti hovimestariin tai entiseen rakastajaan.

2 kommenttia:

  1. "Eteväksi lukutaidoksi kuvittelemat tulkintani paljastuivatkin vain osaksi keskivertoa lukuprosessia: juuri näin minun halutaankin ajattelevan."

    Juuri näin minullekin kävi tätä lukiessa. Luin tämän viime kesänä ennen kuin olin aloittanut blogia, joten minulla ei ole kirjasta kauhean tarkkoja muistikuvia. Otin sen koukuttavana lomalukemisena, jollaisena se toimi mainiosti.

    Kiva blogi sinulla, kateellisena seuraan, miten ehdit lukea valtavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos 😊 Blogi on innostanut lukemaan, mutta epäilemättä tulee vielä aika, jolloin ei inspaa yhtä paljon 😃 Lomalukemiseksi tuo kirja tosiaan sopii :)

      Poista