maanantai 30. maaliskuuta 2015

Maaliskuun mietteitä

Tässä kuussa lunastin itselleni asettaman lupaukseni ja pidin omatoimisen lukumaratonpäivän. Oi sitä ihanuutta! Lukemiseen keskittyminen kannattaa. Teki erityisen hyvää ottaa itselleen omaa aikaa, tehdä vain sitä, mistä eniten nauttii. Vieläkin saan voimaa siitä, että uppouduin hetkeksi vain lukemiseen. Maratonin paras opetus: rentoutuminen ja itsensä palkitseminen ovat mahdollisia asioita. Miksi ne unohtuvat niin usein? Kuukauden kirjasaldo:

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Sari Vuoristo: Flamingopaikka
Paula Havaste: Tuulen vihat
Katja Kaukonen: Kohina
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Anne Frank: Päiväkirja 

Jos helmikuu olikin kirjojen osalta helmetön, maaliskuussa tuntui jo varsin mukavalta. Suurin elämys oli epäilemättä Havasteen Tuulen vihat, joka historiagenreltään ei kuulunut missään nimessä ennakkosuosikkeihini mutta paljastui kiehtovaksi, kielellisesti kauniiksi teokseksi. Jaatisen Kaksi viatonta päivää kosketti toisella tavalla, jätti pohtimaan yhteiskuntaa ja sen olemusta, lasten asemaa ja oikeutta turvalliseen lapsuuteen. Sari Vuoriston Flamingopaikka oli uuvuttavaa luettavaa, jotenkin sain raahattua itseni loppuun saakka. Coetzeen Jeesuksen lapsuus jäi kokonaan kesken, kun en kestänyt jatkuvia ymmärtämisvaikeuksia, kirjan vaatimusta olla jatkuvasti hereillä, tehdä teräviä tulkintoja. Kohinastakaan en innostunut.

Kolmas kuukausi bloggaajana on kulunut. Blogi on päivittynyt pikkuhiljaa, viilasin viime viikolla ulkoasua, kun kyllästyin katselemaan valokuvien valkoista kehystä. En ole luonteeltani valokuvaaja, en edes pidä valokuvaamista, mutta tekijänoikeuksien kannalta olen katsonut järkevimmäksi ottaa kaikki blogini kuvat itse, olkoon laatu mitä hyvänsä. Myönnän, että internetmaailmassa - kuten muuallakin yhä enemmän - visuaalisuus korostuu, se houkuttelee tai työntää luotaan, ja siihen on siis syytä panostaa. Kuvat ovat osa kirjablogigenreä, ja pidän tärkeänä sitä, että tekstilajitaidot ovat hallussa. Rikkoa saa vaan osatakin pitää.

Toisaalta blogini on blogi kirjoista, lukemista, tulkinnoista; epäilemättä kirjoitetulla tekstillä on oma osansa. Olen etsinyt omaa tyyliäni, omaa tapaani kirjoittaa, miettinyt, haluanko käyttää konjunktioita vai enkö halua. Loppujen lopuksi olen tullut siihen tulokseen, että kirjoitan sillä tavalla kuin teksti mieleeni kiemurtelee. Tuntuu hyvältä kirjoittaa ja pohtia, se riittänee. Miksi potentiaali, miksi ehkä? Haluaisin selkeyttää tyyliäni, pitää ajatukset selkeinä, välttää tekotaiteellisuuteen sortuminen. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole ryhtynyt itseni kriitikoksi, kritisoijaksi: jos siihen puuhaan alkaisin, yhtään tekstiä en julkaisisi. Ehkä blogi kasvaa ja kehittyy pikkuhiljaa itsestään, ja sanat asettuvat omille paikoilleen.

Kieli on minulle tärkeä väline, ilmaisukeino. En pidä yhdentekevänä sitä, miten asiat sanotaan. Lukiessani suosin tekstiä, jossa on käytetty päälauseita, sivulauseita, konjunktioita, rytmisyyttä. Omat blogitekstini - no, usein aika kaukanakin ihanteesta. Ehkä pelkään sortuvani liialliseen akateemisuuteen tai persoonattomuuteen. En halua kuulostaa opinnäytteeltä, en liion lehtitekstiltä. Sorrun myös usein matkimaan toisten tyyliä, minuun tarttuvat puhetavat, murteet, intonaatiot, lauserakenteet. Haluan olla omani. Jotain treenattavaa siinä silti on. Hyvä niin - ei liikaa valmista kerralla. 

PS. Kaksi asiaa tunnistan kielessä omikseni: kaksoispisteen - ja ajatusviivan!
P.P.S. TBR-listani on julkaistu! Pidin blogiani riittävänä syynä päivittää listaa, ja vedin yksityisestä versiostani yli kaikki ne tylsät kirjat, jotka ehdin aloittaa ja todeta tylsiksi. Nyt on uusi (hieman keskeneräinen) lista, tuskin maltan odottaa, että pääsen taas kirjastoon :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti