keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Sari Vuoristo: Flamingopaikka

Sari Vuoristo: Flamingopaikka
Gummerus 2001
160 s.
Pisteitä: 2/5
 "Nyt se sitten tulee, hän ajatteli. Ja turta helpotus valahti kaikkiin jäseniin yhtä aikaa, tieto niin kuin punaiset kivipiirrokset korkealla kallion reunassa. Hirvi ei hidastanut. Virve tunsi helpotusta siitä, että jokin elämässä tapahtui niin ennustettavasti ja juuri niin kuin oli kuvitellut. Helpotus piti häntä pihtimäisessä otteessa."
Ihmisiä kriisin hetkinä, kyseenalaistamassa ja kohtaamassa itsensä, elämänsä.

Laimeus: Laimeuteen tiivistyy Vuoriston novellikokoelman tunnelma. Novellien teemat ovat synkkiä, raakojakin: päähenkilöt ovat suurten kriisien äärellä tai sellaisista selviytymässä. Vastakohtana sivuhenkilöt näyttävät menestyvän hyvin, elävät hienoa elämää, ovat löytäneet itsensä, kun taas päähenkilöiden kulisseja vasta kaadetaan. Suurista teemoistaan huolimatta novellit eivät imeydy lukijaan, eivät herätä tunteita, kieli ei upota mukaansa. Kielikuvat ovat kuluneita, latteita, esimerkiksi tämä kuoleman kuvaus: 
"Isoisäkään ei sitten ollut tarpeeksi uskonut voimiinsa. Isoisä oli aina ollut sitä mieltä, että hänellä oli rautainen terveys, hän ei lähtisi muuten kuin saappaat jalassa. Mutta nyt hän on sitten mennyt, urut laahaavat säveltään harvoille penkissä istujille, kukaan ei nyt jatka tästä enää."
Myös henkilöhahmot ja heidän ajattelutapansa jäävät latteiksi: horisontin viiva kertoi, että kaukana oli Afrikka, karuja rantoja ja villieläimiä ja niitä asioita joita sana Afrikka kaikui. Kaikuuko Afrikka tosiaan pelkästään villieläimiä, alkuasukkaita, tummia pelottavia ilkeitä miehiä, kuten nimikkonovellissa puhutaan? Missä tuore ajattelu, missä kliseisyyden haastavat näkökulmat? Onko aina pakko asettaa vastakkain maaseutu ja kaupunki, eikö kaupungista löytyisi vastakohtia myös, kauppakeskuksen ruuhka-aika, nuoriso hengaamassa, hiljaiset aamuhetket, kaupat ristikkojen takana?

Valinnat: Minusta Vuoristo on tehnyt kummallisia valintoja novelleissaan. Erityisesti kakkososasto sai minut hämmentymään: yhtäkkiä novellit liittyivätkin toisiinsa, osaston tarinat rakentuvat toistensa varaan, tukeutuivat toisiinsa, vielä hieman kummallisessa järjestyksessä. Huono esimerkki -novellin päähenkilö, äiti, sai minut erityisen ärtyneeksi, hahmo käyttäytyi omituisesti ja luonnottomasti. Äiti, joka lapsensa hautajaisissa huolehtii lähinnä suhteestaan lapsen isään ja toisaalta rakastajaan? Mihin suru jäi, epätoivo? En pitänyt kakkososaston tarinoita uskottavina vaan ne, hieman muiden novellien tavoin, sortuivat kliseisyyksiin ja latteuksiin. Harmillista.

Viimeiset virkkeet: Novelli oli pitkään lempitekstilajini, varsinkin silloin, kun kirjoitin itse enemmän. Novellien hienous perustuu niiden tiiviyteen, siihen, miten pienessä tilassa voi sanoa paljon - ja toisaalta olla sanomatta. Tärkeää on myös novellin rakenne, varsinkin se, miten tarinan päättää. Tässä Vuoristo ontuu, novellit päättyvät sellaisiin kliseisiin lausahduksiin kuin Olen aivan yksin ja Mutta käynnistäessaan autoa uudelleen Virve tiesi, että hänen tielleen hirvi ei enää tulisi.

Rönsyily: Rakenteellisesti Flamingopaikka rönsyilee. On pilkutonta ja pilkullista kertomusta, on eri aikatasoissa tapahtuvia kertomuksia, on kertojanvaihdoksia kesken novellien. Vuoristo on kokeillut vähän kaikkea, minä en oikein pitänyt. Erityisesti novellien sisäiset kerronnanvaihtelut, eri aikatasot, eivät toimineet, minulle ainakaan. Oli vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä missäkin tapahtui, mitä milloinkin. Lukijan huojennukseksi Vuoriston kieli on kuitenkin selkeää ja helppotajuista, alkunovelleissa se toi mieleen Eeva Tikan ja sitä myötä sen, että kirjailijan oma ääni tuntuu hukkuvan yrityksiin olla hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti