Siirry pääsisältöön

Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat
Gummerus 2014
383 s.
Pisteitä: 5/5
"Ihmisessä oli kaksi henkeä, Kertelle oli selitetty. Löylyksi nimetty henki painui heti ihmisen kuoltua manalaan ja pysyi siellä, mutta toinen henki oli jo ihmisen eläessä rauhaton ja saattoi matkustella ruumiin ulkopuolella. Se karkasi joskus varomattoman aivastuksen tai haukotuksen mukana, eikä se jättänyt tätä maailmaa kevyesti kun ihminen kuoli. Se rauhaton henki jäi kalmistoon tai kotitupansa maille, jos sillä oli jäänyt jotakin pahasti kesken eläessään. Tuvan liepeillä se liikkui niin kauan kuin kuollutta muistettiin."
1100-luvun Suomi, Kertte-tyttö ja kodin vaikeudet. Isännänhaku, kansanperinne, taikuutta luonnon pahoja merkkejä vastaan.

Ennakkoluulonrikkoja: Havaste rikkoo ennakkoluulojani. Aiemmin ajattelin Havasteen romaanit sellaisiksi rouvainkirjoiksi, naiselliseen tarinannälkään tarkoitetuiksi. Ajattelin kirjojen olevan sellaista tavallista hömpöttelyä, kunnes sitten kerran päätin antaa Havasteelle tilaisuuden (olihan ystäväni lukenut Havasteen kirjoja ja kehunutkin). Kaksi rakkautta oli kaunis teos, tykästyin Havasteen tyyliin, yksinkertaiseen, sujuvaan kieleen ja dialogiin. Tämä Tuulen vihat puolestaan rikkoo ennakkoluulojani historialliseen kirjallisuuteen, jota myös olen aikanaan, jos nyt en vähätellyt, niin karttanut ainakin. Tuulen vihat ei ole oppikirja mutta se selittää paljon, taustoittaa suomalaista kulttuuria ja muinaisuskoa.

Sidoksissa: Havasteen romaanin päähenkilö, Kertte, on voimakas naishahmo, sellainen, joka vastustaa yhteiskunnassa ja kirjallisuudessakin nähtyjä perinteisiä, alistuvia naisia. Itsepäisen naisen hahmo on sinällään tuttu, mutta Havasteen romaanissa kiinnostavaa oli se, miten Kertessä yhdistyi sekä voimakkuus että alistuminen. Rohkeudesta ja itsenäisyydestä huolimatta Kertte on sidottu kotitupaan, sen lähimpään ympäristöön, mieheensä. Muutkin henkilöthahmot tuntuvat käyvän samanlaisia kamppailuja ristiriitojen välillä, varsinkin Larri, ihana, kiltti, lapsirakas, ja kuitenkin salaa sisältä vihainen.

Luonto: Ei ole ihme, että luonnolla on suomalaisessa kirjallisuudessa suuri rooli: Havasteen teos osoittaa, miten läheisissä väleissä ihminen on alkujaan luonnon kanssa ollut. Tuulen vihoissa pidin siitä, miten luonnon kiertokulku ja tapahtumat kytkeytyivät kaikkeen, mitä ihmiselämässä tapahtuu. Luontokuvassa on helppo sortua kliseisiin, mutta Havaste suoriutuu minusta hyvin. Luonnon antamat merkit ja tuulen vihat valmistelevat lukijaa huippukohtiin; toisinaan jäin tosin miettimään, valmisteltiinko lukijaa liiankin pitkään.

Tarina: Mietin pitkään, miten tätä teosta arvostelisin, miten korkealle sen lukukokemuksissani laittaisin. Hyvät teokset tunnistan yleensä siitä, että ne herättävät suuria tunteita. Tämä kirja oli siinä suhteessa erilainen: en liittänyt sitä omaan elämääni, se ei herättänyt suuria muistotulvia Genovan Edelleen Alicen tapaan, mutta tarinana se oli kiehtova, kiinnostava ja erilainen.  Innostuksen ohella jäin kuitenkin miettimään henkinaisten roolia, minulle heidän tarinansa eivät auenneet (ehkä myöhemmin?). Jollakin tavalla olisin kaivannut lisää myös kalpeasta tyttöolennosta, kiehtova tyttö ja hienoja merkityksiä, mutta toisinaan tytön rooli katosi taikuuksien keskelle. Harvoin kirja kuitenkaan herättää näin suurta uteliaisuutta: tuskin maltan odottaa, että seuraava osa ilmestyy! Kehumatta ei voi olla.

Kurkkaus: Sorrun toisinaan paheeseen ja selailen kirjaa pidemmälle kuin missä olen menossa. Toisinaan selailen loppua - miksihän sitäkin tekee, vaikkei siitä koskaan hyvää seuraa? Tuulen vihojen kohdalla kävi niin, että selailu paljasti erään kirjan tarinaa selittävän seikan. Lukukokemusta se ei missään nimessä pilannut, mutta mietin kyllä, milloin olisin tuon asian, sen merkityksen, itsestäni tajunnut.

Kommentit