torstai 12. maaliskuuta 2015

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
WSOY 2014
216 s.
Pisteitä: 3/5
"Aavistelin, mitä saaressa tapahtui. Harmaa oli ympäröinyt talon, koko maisema oli valuvaa savea. Saari pieneni. Sen törmät sortuivat ja vajosivat suolaiseen veteen. Keskipisteen hiekka kulki sateen mukana lähemmäs rantaa, aallot olivat korkeita ja haroivat kiinteää luokseen, jauhoivat ja vetivät mukaansa. Hiljalleen saari vajoaisi syvemmälle veteen, katoaisi lopulta kokonaan, eikä se tuntunut painajaiselta."
Mies, yksin saarella menneisyyttä kohtaamassa, itseään ymmärtämässä.

Kieli: Katja Kaukosta on kehuttu erityisesti hänen kauniista, persoonallisesta kielenkäytöstään. Minut Kohina yllätti: en ollut päästä kirjaan lainkaan mukaan. Kaukosen tyyli näyttäytyi minulle, varsinkin ensialkuun, teennäisenä ja monimutkaisena. Teoksesta hohtaa vahva tarve omanlaiseen, persoonalliseen tekstiin, eikä Kaukosen kirjoittamistaitoa tietenkään voi kiistää. Kaunistahan se on. Jostakin syystä en kuitenkaan päässyt tällä kertaa mukaan konjunktiottomaan kieleen, ajatusten mukana soljuviin lauseisiin ja virkerakenteisiin, vaikka yleensä sellaisesta kovasti pidän ja omaakin kirjoitustyyliäni samat piirteet toisinaan värittävät. Välillä lukeminen tuntui suorastaan vastentahtoiselta, kun kielikuvat eivät minulle avautuneet. Seuraava katkelma kuulostaa kauniilta mutta aiheutti myös vaikean olon: miten tämä pitäisi ajatella.
"Ei, arpi se oli. Niin pieni, että sielu olisi voinut kadota siitä haavasta."
Täysi: Kaukosen romaani on täysi. Kirja on merkityksiä täynnä, sitä voi lähestyä monelta tasolta, miljöö on epäilemättä huolella valittu, samoin päähenkilö ammatteineen. Minuuden rakentamista, muistojen kohtaamista ja hyväksymistä, itsensä löytämistä kuvataan Kohinassa monin eri kieli- ja mielikuvin. Talosymboliikka - talot, rakennukset, niiden kunto, ulkonäkö ja suunnittelu - viittaa vahvasti psykoanalyyttiseen näkemykseen minuudesta, identiteetistä, ihmisen historiasta. Luonto tarttuu elämän vaikeuksiin, sää kuvaa mielialoja. Saari korostaa päähenkilön yksinäisyyden tuntua, tarvetta olla yksin, tarvetta jäädä omaan maailmaansa, selvittää menneisyys yksin.
 "Heräsin sairaalassa. Minulla oli keuhkokuume. En uskaltanut vähän aikaan piirtää taloja. Pelkäsin, että huoneet lähtisivät lentoon. Kaikki oli mahdollista. Olin lukenut myrskyistä, tiesin mikä voima tuulella oli. "
Vaikka Kaukosen romaanissa merkityksiä syntyy joka puolelle, minulle Kohina oli liian täysi. Vertauksia ja piiloviestejä tuntui tulvivan kaikkialta, enkä oikein hallinnut sitä. Kohina liikkuu koko ajan konkreettisen ja abstraktin tasolla, ei anna lukijalle taukoa hengähtää vaan haastaa jatkuvasti. Pieniinkin osiin mahtuu paljon. Se on useimmiten voitto, mutta tällä kertaa minä en päässyt mukaan.
"Olisin voinut kävellä portaat alas, kaikki ne kertokset, laskea jokaisen askelman, lyhenevän matkan sille ovelle, tarttua kahvaan, jota äidin käsi oli juuri hetki sitten koskettanut, sulkea ja lukita itse ulko-oven, samalla hänet pois elämästäni. Se olisi ollut minun päätökseni, ei hänen. Eikä piirtämäni lasitalo olisi sortunut siitä viimeisestäkään ovenpaiskahduksesta, sillä minähän hallitsin nyt vauriomekanismien perusteet."
Sanoma: Blogiaikani on saanut minut huomaamaan, miten paljon yhtäläisyyksiä kovin erilaistenkin kirjojen välillä on. Se on tietysti luonnollista, noudatteleehan ihmiselämä yleensä tiettyjä kaavoja, jopa kangistumiseen ja liialliseen normittumiseen asti. Perhetarinoita on paljon, ja Kohina on yksi sellainen. Alvarin rikkonainen perhe näyttäytyy varsin epämiellyttävänä: äiti epäilee lapselleen, että vauvat ovat saattaneet vaihtua synnytyssalissa, ja isä laittaa lapsensa koeajalle. Kertomus rakentuu kahden aikatason, saariajan ja muistojen ajan, vaihteluille, ja jälkimmäiseen sijoittuvat osuudet paljastavat katkerien ihmissuhteiden vyyhdin, epäonnistuneet perherakennelmat. Miten usein epäonninen perhe tuntuukaan olevan ihmisen haavoittuneisuuden takana!

Hitaus: Yksi syy, miksi en tähän kirjaan ihastunut, oli siinä, että kirja eteni hitaasti, hetkessä viipyillen, samaa toistellen. Saariajasta kertovat osuudet tuntuivat toistavan itseään, kerronta oli hidasta, ehkä juuri sitä olisi voinut nautiskella, minä en osannut. Koin luvut liian samankaltaisiksi, mitään ei oikein tapahtunut, sitten vähitellen aavistettavissa valoa, ratkaisua. Kiitos blogin ja kirjahaasteen, jossa Kohinan miespäähenkilö edustaa eri sukupuolta kuin minä, sain kirjan tahkottua loppuun. Mieleen jäi harmitus siitä, että kirja ei imaissut mukaansa.

2 kommenttia:

  1. Eläköön lukukokemusten erilaisuus! Minulle tämä oli yksi parhaita vuonna 2014 lukemiani romaaneja. Erityisesti romaanin loppu kierteineen päivineen oli minusta huikaiseva.

    VastaaPoista
  2. Todellakin, hienoa, että kirjat herättävät erilaisia ajatuksia ja kokemuksia :) Olin aikeissa kirjoittaa postaukseeni, että ymmärrän kyllä, jos kirjasta on pitänyt todella paljon. Sitten totesin, että ei, enhän oikeastaan voi sitä ymmärtää (ainoastaan aavistaa), koska kirja ei auennut minulle. Väkisin ei voi kirjasta pitää, vaikka sitä olisi kehuttu kuinka. Paras vain pitää omat ensifiilikset eikä kehua tai lytätä vain siksi, että muutkin niin tekevät :)

    VastaaPoista