tiistai 3. maaliskuuta 2015

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Gummerus 2014
490 s.
Pisteitä: 4/5
"Mitä sinä luulit että elämä olisi? Helppoja käyttöliittymiä? Nopea kirjautuminen ulos, aina kun tunnet olosi pitkästyneeksi? Tahmea suulaki hunajasta, villivihanneksia palvattujen lihojen ympärillä, yhtä hulabaloota, vapautta, vapautta, vapautta kuin avattu syli? Ja mitä se olikin? Narrikulkue, puuhun jähmettyneitä naamioita rämettyneen virran yllä, kölitön purjelauta aavalla ulapalla, kartta joka ei auennut hipaisemalla, maksamatta jäänyt puhelinlasku."
Äiti ja tytär. Elämän kiertokulku, aiemmilta sukupolvilta periytyvä. Ongelmien kasautuminen, heikko sosiaalinen asema, perheväkivalta. Risainen lapsuus, kaikilla.

Eri: Kun lukee paljon, kaipaa välillä jotain omalaatuista, persoonallista, erilaista. Tämän Jaatinen täyttää: kieli ei istu perinteiseen suomalaisen kirjallisuuden lausemuottiin, kieltä hallitsevat ellipsit, konjunktioita ovat pilkut, kieli soljuu ja helisee vähän joka suuntaan. Jaatinen rikkoo kielen tyypillisimpiä rakenteita, poistaa milloin verbit, milloin tekijät, milloin pilkut. Se kiehtoo minua, kiinnostaa noin tyylinä, mutta se tekee myös vaikeaksi.  Juuri kielen takia Jaatinen oli virkistävä lukukokemus, juuri tällaista kaipasin tähän hetkeen, olihan Kolme porttia jotenkin tasaisesti säksättävä, kielellisesti tavanomainen teos.Toisaalta Jaatisen kieleen tottui nopeasti, se menetti alun ihmeellisyytensä, ja puolessavälissä jo ihmettelin, mitä erikoista kielessä oikeastaan koinkaan olevan. Jotain siinä kuitenkin oli, jotain tunnelmallista ja taianomaista, sellaista, joka virkisti minut.

Tunnelma: Kieli on vahvassa osassa Jaatisen romaanissa, se luo siihen tunnelman. Lukemisen ohella selailin muutamia harvoja blogitekstejä, joissa Jaatista käsiteltiin, ja hämmästyin: näinkö rankaksi teemat vaihtuvat? Romaanin alkua hallitsee haihattelu, hetkestä toiseen siirtyminen, muistelot; myöhemmin karataan rankempiin teemoihin, konkreettisemmin. Todellisuudesta kertomista pidäteltiin, lukijalle ei haluttu paljastaa; vasta kirjan loppupuolella siirryttiin siihen, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Sinänsä kiehtovaa: aluksi vaikuttaa niin viattomalta, herttaiselta, kauniiltakin romaanilta, sitten vasta ymmärtää, että kauniita päiviä on vain kaksi, vain muutama, todellisuus on toinen.

Rakenne: Jaatisen romaani jakaantuu osastoihin, joilla kullakin on oma kertojansa, vuoroin äiti, vuoroin tytär, eräs muukin henkilö. Hertan osuuden aikana pohdiskelin rakenneratkaisua, toimiiko tämä, miksi äidin tarina jäi niin kesken? Jokaisen osuus oli kuitenkin selkeä kokonaisuus, laaja tarina - kerrankin en ahdistunut näkökulmien vaihtelusta, vaan se tuntui sopivan romaaniin, olevan juuri oikea ratkaisu, sittenkin. Ehkä pientä hajanaisuutta havaittavissa, sellaista, ettei ihan tiennyt, mitä kerrottiin missäkin, Jaatinen yrittää viivytellä, antaa lukijan tehdä omia päätelmiään. Kirjan nimi on kaunis, kuvaava, mutta tarinaa sen takana pidätellään liian kauan, niin kauan, ettei se ihan asettunut kohdalleen.

Sukupolvien taakka: Jaatisen romaani on karu kertomus siitä, miten ongelmat kasautuvat ja jatkuvat. Kaipuu rakastavan äidin luo ohjaa kaikkien päähenkilöiden elämää, lapsuus on jäänyt risaiseksi, se halutaan paikata hinnalla millä hyvänsä. Äidin ja tyttären elämässä yksi ongelma johtaa kuitenkin toiseen, kielletyt tunteet purkautuvat kiellettyinä tekoina, pelko jäytää ihmisen varovaiseksi tai vihaiseksi. Elämän risaisuus näkyy tunnekuvauksissa, aina välillä Hertan kova kuori rakoilee, kaikki kielteinen tulee ilmi, se, mitä ei oikein tohtisi paljastaa. Teos on samaan aikaan rankka ja kaunis.
"Häpeä kerrostui mielen laskoksiin, jonka pohjimmaisessa taitteessa majaili häijy syyskuu. Sen päällä keekoili äidin mihinkään kulumaton ääni jonka vaappuva arvovalta oli kuopattu, äidin kumaruus jota piti sietää, äidistä tujuava haju joka ei johtanut mihinkään. Häpeän joutavan selän päällä kyyhötti välttämätön tietoisuus siitä, että hän asui Huostolassa.
Hän oli vajaa kiekko, puolikas, vähemmän kuin puolikas. Jos joku rakastaisi, se olisi voinut olla kolmeneljäsosa täydellistä. Ehkä äiti rakasti. Jos se olisi puhunut siitä selvin päin, hän olisi uskonut. Äidin rakastaminen oli pullojen kilinää kassissa."

4 kommenttia:

  1. Tämän kirjan tarina oli todella vahva ja yhteiskunnan ongelmiin paneutuva. Pidin tosi paljon kertomuksesta, vaikka se kertoi vakavista ongelmista. Ei laiteta päätä tyynyn alle piiloon, vaan luetaan myös näistä aiheista.

    VastaaPoista
  2. Näinpä! Vaikeista asioista ei saa vaieta - ei omassa elämässä eikä kirjallisuudessa! Tämä onkin ihan yksi hienoimpia asioita kirjallisuudessa ja taiteessa ylipäätään, se, että on olemassa keinoja, joilla vaikeita asioita voi ilmaista ja joilla tietoutta voi levittää.

    VastaaPoista
  3. Kiinnostaa, mutta jokin pistää vastaan. Jotenkin tuo kieli vaikuttaa keinotekoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostava pointti, voi olla, että kieli tosiaan näyttäytyy joillekuille teennäisenä. Minäkin olen hitusen sitä mieltä, että kielellinen leikittely sortui aika ajoin liiallisuuksiin, Jaatinen yritti tehdä kielestä hienoa. Toisaalta kielessä oli oma tahtinsa, jotakin sellaista persoonallisuutta, joka on monesta lukemasti puuttunut ja jota olen kaivannut. Siksi pidin tästä niin kovasti.

      Poista