maanantai 23. maaliskuuta 2015

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
Bazar 2015 (2013)
330 s.
Pisteitä: 4/5
Lukutunnelma: Oih. Hempeää.
"Kunpa tietäisit, miten sydäntäni raastaa, kun luen viestiäsi, jonka olet jättänyt pöydälle tyhjälle kakkulautaselle murusten keskelle. Kunpa tietäisit, miltä tuntuu juosta jonkun luo tuokioksi, miten maailma lakkaa pyörimästä ihan vain hetkeksi, kun suljet hänet syliisi, ja alkaa taas kieppua niin vinhaan, että kaadut maahan pää pyörällä. Kunpa tietäisi, miten jokainen tervehdys sattuu enemmän kuin sata hyvästiä. Kunpa tietäisit."
Kirjeromaani: Suhtaudun kirjeromaaneihin kaksijakoisesti. Henkilökohtaisesti rakastan kirjeitä, niiden kirjoittamista ja saamista. Kirjeet ovat yksinkertaisesti ihania. Romaaneissa kirjemuotoisuus tuo vaihtelua kerrontatyyliin, se luo dialogisuutta lukijan ja kirjeiden kirjoittajien mutta myös, luonnollisesti kirjeiden kirjoittajien välille. Kirjeet jättävät romaaniin välttämättä aukkoisuutta, kaikkea ei kirjeissä kerrota, joten merkitykselliseksi muodostuvat myös lähetysajat, aukot ja ajanjaksot tekstien välillä. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiä, erehtyä ja käsittää väärin, olla paitsi kirjan, myös kirjeiden lukija. Näistä mahdollisuuksista ja ansioista huolimatta kirjeromaaneissa piilee kuitenkin myös riskejä. Suhtaudun epäilleen kirjeromaanien autenttisuuden tavoitteluun: voiko kirjaan painettu ja kirjaa varten kirjoitettu kirje tavoittaa aidon kirjeen tunnelmaa? Pahin ongelma kirjeromaaneissa on se, jos kirjeet paisuvat ylimittoihin. Sellaistakin olen nähnyt.en nyt muista teosta, mutta jokin romaani alkoi kirjeellä, joka jatkui epäilemättä kymmeniä sivuja. Se ei tunnu uskottavalta - olen kyllä itsekin kirjoittanut pitkiä kirjeitä, mutta käsin, en pienellä tietokonepräntillä. Erittäin pahaksi asiat muodostuvat myös silloin, jos "kirjeisiin" on kirjoitettu vuorosanoja. Kirjeromaaneissa kirjeen on näytettävä ja kuulostettava kirjeeltä, aidolta tekstiltä, jos kerrontamuodolla haluaa onnistua.

Kirjeromaaniodotukset: Oli ihana havaita, että Brockmolen romaanissa kirjemuotoisuus toimii! Aloitus toi mieleen Hermannin Kun suutelen postinkantajaa - siinäkin lähetetään kirjailijalle ihailijapostia. Kirjeitä saarelta -teoksen kirjeet ovat uskottavan mittaisia, niitä on helppo lukea, ne myös jaksottavat kirjan kauniisti. Tyyliä jäin miettimään, tai oikeastaan sen tasapaksuisuutta: varsinkin Elspethin ja Davidin kirjeet kuulostivat niin samanlaisilta. Kaipasin henkilöille omintakeista, persoonallista kirjoitustyyliä, vaikka toisaalta, kyllähän kirjeilläkin on omat lajipiirteensä, tyypilliset ilmaisunsa. Tämä ei häirinnyt mitenkään, koska Brockmole kirjoittaa yksinkertaisesti ja selkeästi, mutta jäin miettimään, olisiko erilaisilla kirjoitustyyleillä saanut jotakin lisää.

Fiilis: Tämä kirja oli ihana lukumaratonkirja! Luin ensimmäiset sivut keskiyöllä, ja jatkoin aamukahdeksalta peiton alla makaillen (ja okei, hieman suklaata syöden, siinäpä lukumaratonaamupalani). Kirjeitä saarelta saa haaveilemaan ja hymyilemään, ehkä jopa kyynelehtimään. Kirja on herttainen, hyväntahtoinen ja miellyttävä. Sen lukemisesta jää hyvä mieli. Juuri tunnelmansa takia kirja saa minulta hyvät pisteet: se on omassa lajityypissään onnistunut, toisin kuin esimerkiksi blogissani pian jo pahamaineiseksi muodostuva Barreaun Rakkausromaanin resepti.

Tasapaino: Petyin ehkä hieman siihen, että Elspethin tyttären, Margaretin, tarina jäi lopulta vähäiseen osaan. Koska kyse oli äidistä ja tyttärestä, heidän elämänhistorioihinsa oli upotettu samankaltaisuuksia, ikään kuin geenien ohella periytyisi tarinakin. Sota-aika, sodassa oleva rakastettu ja kirjeet yhdistävät äitiä ja tytärtä. Kirjan liepeessä on Publishers Weeklyn arvio: merkittävä tarina kahdesta naisesta. Minusta tämä kirja oli ennen kaikkea äidin tarina. Margaretin tarina jää ohueksi: kun äiti katoaa, Margaret alkaa yhtäkkiä haluta selvittää suvun historiaa, ja selvittely sujuu suuremmitta ongelmitta. Odotin myös enemmän Margaretin ja Paulin suhteelta, mutta toisaalta olen kyllä kiitollinen siitä, että kirjasta jäi hyvä mieli. Sota-ajan kuvauskin minua mietitytti, se, päästiinkö romaanissa lopulta tarpeeksi syvälle aikalaiskontekstiin. Loppupäätelmissä tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyllä: aina ei tarvitse olla raaka ja julma voidakseen sijoittaa kirjan tapahtumat sota-aikaan. Tässä kirjassa keskityttiin kuvaamaan tavallisten ihmisten tavallisia (tai ehkä heille epätavallisia) tapahtumia, kokemuksia ja tunteita, ja niin oli hyvä. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti