maanantai 30. marraskuuta 2015

Marraskuun mietteet

On hassua aloittaa joulukuu pimeydessä ja lumettomuudessa, mutta se on näköjään tullut tavaksi. Tämän joulukuun alku on kummallinen ja erikoinen: ensi viikolla annan ensimmäistä kertaa elämässäni arvosanoja välitodistuksiin. Melkoinen vastuu, ja hieman kauhistuttaakin. Lähiaikoina on luvassa roppakaupalla töitä, mutta haaveilen yhä, että luen ensi kuun puolella sata kirjaa täyteen. Viisi puuttuu.

Tässä kuussa puolestaan selätin seuraavat teokset:

Amirin ja Khalilin sarjakuvaromaanin Zahran paratiisi, joka ravisteli ajankohtaisuudellaan ja traagisuudellaan,

William Shakespearen ikiklassikon Romeo ja Julia, joka pettymyksekseni ei herättänyt minussa suuria tunteita,

Tove Janssonin suuresti rakastamani Muumilaakson marraskuun,

minulle aiemmin tuntemattoman Pääskysen Sielut, joka nousi Finlandia-ehdokkaaksikin,

Hannele Richertin sarjakuvakokoelman Sielun koostumus, joka kertoi juuri siitä, mistä kirjallisuuden pitäisi mielestäni kertoakin,

Lindstedtin Finlandia-palkitun, ainutlaatuisen Oneironin, johon en kuitenkaan varauksetta ihastunut,

Juha Vuorisen Kristianin teinivuodet, jota nolostelin ja jonka olin unohtaa tältä listalta

sekä DiTerlizzin ja Blackin lapsuusmuistoja herättävän Spiderwickin kronikat -sarjan avauksen Haltijan kirja.

Marraskuinen kirjahaaste sujui osaltani niin, että useimpina päivinä luin yli kolmekymmentä sivua, monena päivänä enemmänkin. Montaa kirjaa aloitin mutta jätin kesken, kun en hyviksi todennut. Joinakin päivinä en ehtinyt enkä jaksanut keskittyä lukemiseen, ja jätin tilastoimisen sikseen. Lopulta tulin lukeneeksi minulle aika tavallisen määrän kirjoja. Kaikki kahdeksasta ylöspäin on töiden ja jonkinlaisen deittailun oheen ihan hyvä suoritus.

Joulukuuta odotan innolla. Joululoma on minulle lukuaikaa, ja sellaisena aion sen pitää tänäkin vuonna, jatkuvatpa työni eli eivät. Sijaisuuden jatkumisesta ei ole vielä tehty päätöstä, mutta sen osaan jo arvata, että lomani on palkaton. Siispä se on myös vapaa suunnitteluvelvollisuudesta. Nuoren opettajan tuntemuksista voisi kirjoittaa erillistäkin blogia, mutta mainittakoon tässä yhteydessä sen verran, että on sekä hurjaa että haikeaa päättää ensimmäinen lukukausi opettajana. Minä ja oppilaani olemme vähitellen tajuamassa sen, että minä tosiaan opetan ja olen opettaja.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat. Kirja yksi: Haltijan kirja

Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat. Kirja yksi: Haltijan kirja
WSOY 2004 (2003)
Suom.Ulla Lempinen
125 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Ollapa vielä 12-vuotias lukutoukka!
Oven narahdus säikäytti hänet istumaan. Oviaukossa seisoi hahmo, jolla oli muodoton valkea kaapu ja pitkät tummat hiukset. Jared liukui sängystä niin nopeasti, ettei edes huomannut sitä. "Minä se vain olen", hahmo sanoi. Se oli yöpukuinen Mallory. "Taisin kuulla sen sinun oravasi."

Kolme sisarusta uudessa kodissa: mysteereitä, salahuoneita ja yliluonnollisia olentoja...


Lapsuuden lukuinto: Olen viime aikoina muistellut lapsuuden lukuintoani. Yksi syy siihen ovat kirjavinkkarit, jotka ovat vierailleet omilla oppitunneillani. On ollut ihana nähdä, miten innostuneesti nuoret osaavat puhua kirjoista ja lukemisesta. Sen lisäksi, että olen itsekin saanut hyviä lukuvinkkejä, olen nauttinut nuorten aidosta esiintymis- ja lukuilosta. Olen muistellut, millainen olin itse varhaisteini-iässä: ahmin kirjoja valtavia määriä. Lasten- ja nuortenkirjat olivat toki keskimäärin ohuempia kuin aikuisten romaanit, mutta vietin paljon aikaani kirjojen parissa. Vapaa-ajanviettotapani eivät ole tietenkään muuttuneet, mutta tietty lapsenomainen innostus on kadonnut. 

Muistot: Muistan lukeneeni Spiderwickin kronikoiden ensimmäiset viisi kirjaa alakoulussa (kirjastossa yllätyin: sarjasta on tullut muutaman kirjan sisältävä kakkososakin), joten Kirjan vuoden haasteesta kuittaantuu kohta  39. Innostuin näistä kirjoista, enkä nyt uudelleen lukemisen jälkeen sitä ihmettele. 11-12-vuotiaana vietin suurta seikkailuikää, pidin Viisikoista, Neiti Etsivistä ja Mystery Clubista. Harry Pottereitakaan ei sovi unohtaa. Spiderwickin kronikat sopii samaan genreen: kirjassa on vanha, mystinen rakennus, salaovia ja -huoneita, kummallisia olentoja ja väärinymmärrettyjä lapsia. Kuvituskin on kerta kaikkiaan hieno ja tunnelmallinen.

Miespuoliset toimijat: Haltijan kirjassa kiinnitin huomioni lähinnä siihen, että kolmesta sisaruksesta päähenkilöksi nousee Jared. Hän on kärsinyt vanhempien erosta eniten, ajautunut koulussa vaikeuksiin eikä tule otetuksi vakavasti. Jared on jollakin tavalla hyvin sympaattinen päähenkilö - voin hyvin kuvitella, että lasten ja varhaisnuorten on helppo samastua häneen - ja hän on malliesimerkki siitä, miten itsensä vähäpätöiseksi kokeva ihminen voi ajautua suuriin seikkailuihin. Aikuislukijana en kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, miksi isosisko Mallory jäi niin vähäiseen rooliin. Sen sijaan, että kaikki kolme sisarusta olisivat olleet tasavertaisia toimijoita, aktiivisimmaksi toimijaksi nousee miespuolinen henkilö. Hän haaveilee siitä, että on muutaman vuoden kuluttua vahvempi kuin siskonsa, ja kokee tarvetta selvittää talon mysteerit. Mallory jää taustalle äitimäiseksi, huolehtivaiseksi hahmoksi, josta paljastu perin naisellinen, ylitunteellinen puoli: kun hän herää hiukset sängynpäätyyn sidottuina, hän kirkuu ja itke. En voinut olla miettimättä, millaisia sukupuolirooleja Spiderwickin kronikat, hienoudestaan huolimatta, välittää.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jonka lukeminen nolottaa

Koska lukiessani nolostelin eritoten kansikuvaa, kuva jääköön puuttumaan.

Juha Vuorinen: Kristianin teinivuodet
Diktaattorikustannus 2011
259 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Ääk. Noloa.
"Pesosten miehet jähmettyivät paikalleen. Otto järkyttyi saksalaisen pornolehtensä paljastumisesta ja Kristian omista sanoistaan. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan vaan odotti kuin kaksintaistelija vastapuolen ensimmäistä elettä. Otto oli saanut Nutte!-lehtiä entiseltä työkaveriltaan, jonka veli oli Saksaan seilaavalla rahtilaivalla kansimiehenä. Kyseinen lehti oli erikoistunut varttuneiden saksalaisten herrasmiesten ja nuoriksi tytöiksi pukeutuneiden naisten ja joissain yhteyksissä myös eläinten kanssa touhuiluun. Kristian ei tajunnut, mitä isä haki niistä lehdistä. Tai pikemminkin sai.
Kristian, 16 vuotta, ajattelee seuraavia asioita: seksiä, naisia, seksiä, naisia, kavereita, viinaa, krapulaa.

Nolostelu: Aina silloin tällöin kirjapiireissä nousee puheenaiheeksi se, mitä on sopivaa lukea. Mikä on lukemisen arvoista? Mikä on hyvää kirjallisuutta? Mikä osoittaa hyvää, sivistynyttä ja laajaa lukumakua? Mitkä suosion ulkopuolelle jääneet teokset ovat sellaisia, joita kehtaa lukea julkisella paikalla? Jos ajattelee asiaa suvaitsevaisuuden näkökulmasta, koko keskustelu tuntuu turhalta. Miksi lukumaku pitäisi rajata tiettyihin kirjoihin? Miksi toiset kirjat olisivat parempia ja hyväksytympiä kuin toiset? Niin - erilaisten kirjojen kokeilemisen pitäisi kai nimenomaan olla osoitus lukutapojen laajuudesta ja avarasta kirjallisuuskäsityksestä. Toisaalta on vaikea olla huomaamatta normeja, joita lukemiseenkin liittyy. Viihdekirjallisuuden arvosta on keskusteltu blogimaailmassa paljonkin, ja aihe jakaa mielipiteitä. Vuorisen teos kuuluu ilman muuta viihdyttäviin romaaneihin: sen ei ole tarkoitus olla kokeellinen taideteos. Niin avarakatseinen kuin haluaisinkin olla, en voinut olla nolostelematta tätä kirjaa lukiessani. Suurin syy oli kansikuva - en olisi kehdannut pitää kirjaa kädessäni junassa tai kirjaston lukusalissa. Saatoin punastella jopa kotonanikin.

Ennakko-oletukset: Kristianin teinivuosien voi katsoa onnistuneen sillä tavalla, ettei se varsinaisesti pettänyt odotuksiani. Ennakko-oletukseni eivät olleet korkealla: Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa en pystynyt lukemaan kahta sivuakaan, kun lukeminen alkoi jo tuntua ällöttävältä. Muistan lukion äidinkielenopettajan varoitelleen Vuorisen kirjoista ja pitäneen niitä roskakirjallisuutena. Silti joku valitsi tämän vapaavalintaiseksi kirjaksi - kirjahan se on siinä missä muutkin. En voi sanoa perjantai-illan kohonneen sivistyksen suuriin nautintoihin: Kristianin teinivuodet on juuri sellaista seksi-, alkoholi-, väkivalta-, oksennus- ja ripulipintaliitoa, mitä kirjalta saattoi odottaakin. Se kuvaa nuoruutta rehellisesti ja humoristisesti, mutta toivoisin silti, ettei kovinkaan moni oppilaistani viettäisi noin karrikoitua nuoruutta. Vähän lukeville actionihmisille Vuorisen teos saattaa sopiakin, mutta itse vaadin hyvältä romaanilta myös syvällisempää sanomaa. Aloitin iltani lukemalla seiskaluokkalaisten tarinoita, ja rehellisyyden nimissä ne päihittivät Vuorisen teoksen mitä teemojen syvällisyyteen tulee.

Ei huono: Ei Vuorisen romaani silti huono ole. Sen ansiona voi pitää helppolukuisuutta: vaikka Kristianin seksiseikkailut eivät erityisesti kiinnostaneetkaan, tarinassa oli vaivatonta edetä. Vuorisen tyylissä on jotakin nasevaa (tämä on näitä kuuluisia äidinkielenopettajien epämääräisiä termejä, syytän ammattitautia sananvalinnasta), ja humoristiseksihan kirja on tarkoitettukin.

Lukutaito: Kristianin teinivuosia lukiessa tulin väistämättä pohtineeksi, mitä omat oppilaani saisivat tästä teoksesta irti. Luulen, että nuoria lukijoita tämä saattaisi kiinnostaakin: jos en olisi aika ajoin turhankin häveliäs, Vuorisen teoksia olisi helppo markkinoida murkkuikäisille. Ongelmallista koen kuitenkin sen, että nuoret saattaisivat ottaa kirjan liiankin vakavasti. Lukutaidon heikkenemistä ei turhaan ole julkisuudessa puitu. Epäilen, että monetkaan nuoret eivät pystyisi kyseenalaistamaan Kristianin nuoruuden uhoa ja seksihurjasteluja, saati ymmärtämään, että teoksen naishahmot ovat karrikoituja, nuoruuden stereotypioista muodostettuja pilapiirroshahmoja. Tyttöjen ei todellakaan tarvitse suostua anaaliseksiin eikä siihen, että seksi sattuu. Eihän sellaiseen pystykään - ei ainakaan pitäisi. Vuorinen nauraa osuvalla huumorilla nuoren miehen olemukselle mutta ei tuo heikolle lukijalle esille sitä, etteivät romaanin mies- ja naiskuvat ole ainoita mahdollisia roolimalleja.

 Kristakin on tutustunut Kristianin teinivuosien seikkailuihin, ja Sivuja ja selluloidia -blogista löytyy kokemus sarjan seuraavasta osasta.

torstai 26. marraskuuta 2015

Finlandia-palkittu Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2015
439 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: ! Omaperäinen.
"Entä minun kuolemani. Menemmekö siihen? Olen ajatellut sitä paljon. Pääsen aina yhteen pisteeseen, lämpöön, kaikenkattavaan, vartalossa kihelmöivään lämpöön; se on minun loppuni se. Aistin keltaisen kirkkaan valon, vaikka pidän silmiäni kiinni. Ja se kihelmöinti...Se ei paikannu mihinkään tiettyyn kohtaan, esimerkiksi iholle, se on kaikkialla. Ei ole enää sellaisia asioita kuin 'iho', 'pää', 'raajat', 'etusormet', 'pikkuvarpaat', sellainen oleminen on lakannut. En valehtele paljonkaan jos sanon, että kuolemani hetkellä olin yhtä maailmankaikkeuden kanssa."
Seitsemän naisen tarina: mitä kuoleman jälkeisten sekuntien aikana tapahtuu?

Nyt! Olen seurannut iltapäivän tiiviisti otsikoita: milloin voittaja paljastetaan? Finlandia-palkinnon on saanut tänä vuonna Laura Lindstedtin Oneiron, ja vaikkei kirjallisuudessa olekaan kyse kilpailusta, olen iloinen, että sain voittajateoksen luettua ennen palkinnon jakamista (viimeiset sivut ahmin eilen illalla).

Omalaatuinen: Oneiron on voittonsa ansainnut. Se on niin omalaatuinen teos, niin ainutkertainen, että en muista toista samankaltaista lukeneeni. Vaikka teos käsittelee kuolemaa, monelta kantilta pohdittua aihetta, on siinä tuore, omaperäinen näkökulma. Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Miten ihmiset kokevat loppunsa?
Varsinkin viimeisen osan suorastaan ahmin. Kiinnostuin väritematiikasta ja henkilöiden taustatarinoista. Omia lukutuntemuksiani on vaikea kuvailla sen tarkemmin. Kirja oli erikoinen, ja sen takia en aivan täysin lämmennyt sille, mutta sen takia myös pidin siitä hyvin, hyvin paljon.

Rajani rikkova: Oneironin onnistuneisuus piilee siinä, että se rikkoo rajojani ja käsityksiäni, kirjallisuuteen liittyviä päähänpinttymiäni. Olen jo useaan otteeseen maininnut inhoavani useita kertojaääniä, sisäkkäiskertomuksia ja tekstinsisäisiä tekstilajivaihteluita. Oneironissa nuo kaikki toimivat. Henkilöiden moninaisuutta helpottaa se, että kerronta on pääosin hänkerrontaa: jatkuva minämuotoinen kertominen häiritsee minua ja vaikeuttaa samastumista. Tässä tarinassa oli ihana hypätä yhden naisen tarinasta toiseen. Naisten tarinat olivat kiehtovia, arkisen erikoisia. Tekstilajeille leikittely oli yksi Oneironin parhaista puolista: miten taitavasti uutiset, työpaikkailmoitukset, jopa luento nivoutuvatkaan muuhun kerrontaan!

Vaikea: Minulle Oneiron ei ollut helppo teos. Se oli pikemminkin hyvä muistutus siitä, että kaikki kaunokirjallisuus ei ole helppoa eikä yksiselitteistä. Lindstedtin palkintoromaani on kyllä sinänsä yleistajuinen, mutta se on tarinaltaan niin erikoinen ja omalaatuinen, ettei kirjan lukemiseen oikeastaan voinut käyttää valmiita malleja siitä, mitä tässä oikein tapahtuu. Kirjan feministiseen sanomaan en osannut pureutua - tarvitsisin toisen lukukerran. Kirjasta voisi sanoa paljon - kannattaa lukea esimerkiksi Ullan, Elinan, Jassun ja Ompun pohdinnat.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Hannele Richert: Sielun koostumus. Sudenkuoppien käsikirja (sarjakuva)

Hannele Richert: Sielun koostumus. Sudenkuoppien käsikirja
Zum Teufel 2010
74 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Tällaista lukisin mielelläni lisää.
Alku: Richertin sarjakuvakokoelmateos Sielun koostumus alkaa vakuuttavasti. Ensimmäisessä sarjakuvassa kuvataan sielun koostumusta veden eri olomuotoina: miten toisilla sielu on aina lähellä kiehumispistettä, toisilla tasalämpöistä mutta aina tietyssä olomuodossa, toisten jäätyneet sielut eivät reagoi ja toisten hyytelömäinen, tutiseva sielu kaipaisi nesteytystä. Jollakin tavalla arvasin jo heti ensimmäisen sivun jälkeen, että tässä on sarjakuva, josta pidän. Sielun koostumus kertoo ihmisten ajatuksista, kuvitelmista, vaikeista kokemuksista. Se kuvaa mielenterveyttä ja omien ajatusten kanssa taistelua. Se kuvaa nuoruutta, ihmissuhteita ja epävarmuutta. Hassua, että yhteen sarjakuvakokoelmaan mahtui niin paljon itselleni tärkeitä, kiinnostavia teemoja.

Ihmisen sisällä: Jos en Markku Pääskysen Sielut-romaania lukiessani päässytkään kiinni sielutematiikkaan Richertin sarjakuvakokoelma antoi minulle hieman paremman kurkistuksen ihmisen henkiseen olemukseen. Tärkeimmäksi kohdaksi se ei silti minulle noussut tässäkään teoksessa. Sen sijaan Richterin sarjakuvat, erityisesti ensimmäisen osan sarjakuvanovellit (uusi käsite minulle) johdattivat minut ihmismielen sisälle, epävarmuuteen.Samastuin ensimmäisessä osassa kuvattuun päähenkilöön: tunnontarkka, kontrollinhaluinen, vähän liikaakin ajatteleva ja murehtiva. Mustavalkoinen, kokonaisuuksiin keskittyvä piirrostyyli sopi minusta hyvin kuvaamaan ihmisen mieltä ja sielua. Pidin myös teksteistä, niiden napakkuudesta ja toteavuudesta.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015
254 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Tum-tu-tum. Sydän lyö. Mitä tapahtuu?
"Kristian jatkoi huhuilemista. Tämä oli pahaa unta. Sinänsä järkevät ja johdonmukaiset lauseet eivät liittyneet toisiinsa sillä kaikki niitä yhdistävät apusanat olivat kadonneet: koska, kun, jos, vaikka, kuin. Ja Kristian kulki syvemmälle metsään ja alkoi kiertää huomaamattaan laajaa kehää jonka keskipisteessä Maijan olisi pitänyt olla. Askelia oli paljon mutta ne olivat Kristianin omia. Hän muisti millaista oli pidellä Maijaa ensi kerran sylissä. Hän huusi Maijan nimeä mutta kuuli sen vain itse. Ehkä Maija oli liian kaukana kuullakseen sen tai hän kuuli eikä kyennyt vastaamaan. Tai pahempaa. "
Tyttö lähtee koulumatkalle mutta ei saavu kouluun eikä kotiin. Tapahtuma hämmentää niin perhettä kuin ikätovereita.

Finlandia: Täytyy myöntää, että kovin moneen Finlandia-voittajaan tai -ehdokkaaseen en ole tutustunut. Tämänvuotisista ehdokkaista olen nauttinut ainoastaan Taivaalta tippuvat asiat, joka eittämättä oli yksi vuoden hienoimmista kokemuksista. Pääskysen kirjan suhteen kävi tuuri: paikalliskirjastossa oli pikalaina vapaana. Tilaisuuteen oli tartuttava - blogin pitäminen on innostanut minua lukemaan enemmän uutta kirjallisuutta.

Hetki: Sielut-romaania lukiessa niin kirjan hahmot kuin lukijakin pysähtyvät yhteen hetkeen. Kun lapsi katoaa, niin aika, huonekalut kuin perhekin pysähtyvät. Pääskysen kielessä ja tyylissä on jotain kaunista, ja sitä on mukava nautiskella. Minua kiinnosti erityisesti se, että Maijan vanhempia kuvataan nimillä: he ovat Aino ja Kristian, eivät äiti ja isä. Vanhempien tuntemuksia olikin kiinnostavin seurata - nuorten poikien rakentelut, pohdinnat ja seikkailut jäivät minulle etäisemmiksi.

Äänet: Sielut on ääniä täynnä. Se on lauluja, loruja ja ennen kaikkea epätoivoisia huutoja, jotka kaikuvat, kaikuvat mutta eivät tunnu tavoittavan kohdettaan. Maijan lähimmäisten elämä täyttyy ympäristön äänistä: kolinasta, kohinasta, liikenteestä, isovanhempien häiritsevästä jutusteltusta. Sielujen äänimaisemaa on kiehtovaa tarkastella: välillä ääniä on kaikkialla, välillä kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuuteen ja luonnon uhkaaviltakin tuntuviin ääniin pysähtyy väistämättä. Mitä tapahtuu? Miksi Aino kuulee lapsen mielessään mutta ei näe tätä? Mitä on tapahtunut? Millaisia ääniä kuuluu, kun tapahtumat selviävät?

Miksi? Pääskysen romaania lukiessani aloin miettiä, miksi tällaisista aiheista kirjoitetaan. Lapsen katoaminen on niin ahdistava, vaikea teema, ja se herättää monenlaisia mietteitä. Mitä on tapahtunut? Kuka on syyllinen? Mistä lapsi löytyy, löytyykö? Kirjan henkilöt, niin perhe kuin Maijan ikätoveripojat, ajautuvat pohtimaan mahdollisia väkivaltaisia tekoja katoamisen taustalla. Minua ihmetytti se, miksi jäin miettimään sitä, miksi tällaisista aiheista kirjoitetaan - harvoin pohdin kirjallisuuden tehtäviä ja merkityksiä, kun ne tuntuvat itselle niin luonnollisilta ja itsestäänselviltä. Sielut-kirjaa lukiessani pysähdyin ehkä siihen, että jos olisin koskaan kokenut mitään tämän kaltaista, en pystyisi kirjaa ahdistumatta lukemaan. Tarkoitukseni ei tietenkään ole sanoa, ettei vaikeita aiheita pitäisi nostaa kirjallisuuteen - niitä nimenomaan pitää. Sielut jätti silti miettimään, mitä kaikkea kirjallisuus nostaakaan esiin ja mitä sen kautta voi kokea.

Pääskysen uutuuteen ovat ehtineet tutustua ainakin Maria ja Anneli.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu


Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
WSOY Pokkari 2010 (1970)
Suom. Kaarina Helakisa
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oih, niin syksyinen. 

Homssu hiipi likemmäs käpälät suun edessä, hänen silmänsä olivat pyöreät ja pikimustat. Sähkön tuoksu voimistui voimistumistaan.
– Minä olen päästänyt sen karkuun, hän kuiskasi. – Se on olemassa, ja nyt minä olen antanut sen mennä.
– Minkä sinä olet päästänyt karkuun? kysyi Vilijonkka huolestuneena.
Homssu pudisti päätään. –En tiedä, hän sanoi.
On marraskuu. Muumiperhe on purjehtinut pois, mutta laakson muut asukkaat kaipaavat perhettä.

Muumi-tarinat: Tutustuin Muumi-kirjoihin vasta opintojeni alkuvuosina, muutama kesä sitten. Silloin luin lähes kaikki kirjat lyhyen ajan sisään: tuli vain sellainen olo, että nyt niihin on tutustuttava. Muumilaakson marraskuusta tuli suosikkini. Se kuvaa mielestäni niin hyvin ihmisyyttä, onnellisuuden kaipuuta ja tavoittelua, elämän haasteita ja pettymyksiä, että se on symboleiltaan ja merkityksiltään yksi parhaita koskaan lukemiani. Olen monesti miettinyt, että kirjoihin pitäisi palata uudestaan, ja marraskuu tuntui oikealta ajankohdalta. En pettynyt. Muumilaakson marraskuu on edelleen koskettavaa, vaikuttavaa ja syvällistä luettavaa. Se on kaukana lastenkirjasta - minusta sen sanoma on tarkoitettu aikuisille.


Perhe: Muumilaakson marraskuu on kertomus perheistä. Se on kertomus hahmoista, jotka ovat jääneet yksin tai ovat valinneet jäädä yksin, ja se on kertomus hahmoista, jotka kuitenkin salaa kaipaavat perhettä. On kiinnostavaa seurata, millaisia odotuksia laakson asukkailla muumiperheestä on: he ihailevat vieraanvaraisuutta, onnen tunnetta aamuisin, uusille vieraille tarjottavia salonkikahveja. Muumiperheeseen kohdistetaan paljon positiivisia odotuksia, ja samalla heitä pidetään hieman kummallisina, erikoisina. Muumilaakso symboloi ideaalia onnea, unelmakuvia. Se näyttäytyy perheonnen tyyssijana mutta putoaakin tarinan aikana realistisemmaksi: Muumiperhe ei olekaan aina paikalla vaan on lähtenyt, sanaakaan sanomatta, jonnekin. Yksinäisyys ja pettymys kaikuvat Muumilaakson marraskuun sivuilla. Vierailijat kaipaavat Muumilaaksoon mutta sinne päästyään ovat hämillään. Missä kaikki ovat? Mitä on tapahtunut? 
 "Kuvitelma perheen tapaamisesta oli kasvanut niin valtavaksi, että se uuvutti häntä. Hänen päätään alkoi kivistää joka kerta kun hän ajatteli Muumimammaa. Tämä oli muuttunut niin täydelliseksi ja lempeäksi ja lohduttavaksi, että se oli sietämätöntä; Muumimammasta oli tullut suuri sileä ympyriäinen pallo, jolla ei ollut kasvoja. koko Muumilaakso oli käynyt epätodelliseksi, talo ja puutarha ja virta olivat enää vain varjonäytelmän kulisseja, ekä homssu tiennyt enää mikä oli todellista ja minkä hän vain kuvitteli. Hän oli joutunut odottamaan liian kauan, ja nyt hän oli vihainen."

Ihmisyys: Rakastan Muumilaakson marraskuussa erityisesti sitä, miten paljon se tulvii symboliikkaa ja merkityksiä. Se on kuvaus erilaisista hahmoista - erilaisista ihmistyypeistä - ja heidän käännekohdistaan. Kukin lähtee syksyn tullen omalta mukavuusalueeltaan, sieltä, missä on tottunut olemaan. Pidin romaanin talosymboliikasta, siitä, miten huoneet ovat kolkkoja ja tyhjiä, vaatekaapit täynnä pölyä ja sumeita peilejä. Pidin myrskyistä ja tuulista, jotka ravistelevat Muumilaakson vieraita. Erityisesti minua koskettivat tällä lukukerralla se, miten Vilijonkka toivoo ikkunan väliin jääneen rievun olevan uusi ja kestävä, sekä se, miten Hemuli yllättyy havaitessaan, että hänkin on korvattavissa ja siten oikeutettu tekemään, mitä hän haluaa. Lohdullista, että kaikkien kamppailujen ja pohdiskelujen jälkeen on kuitenkin havaittavissa hentoja otteita elämään:
"Hemuli voi niin pahoin ettei hän kyennyt ajattelemaan, ja niinpä hän ohjasi vaistonsa varassa, ja äkkiä hän osasi ohjata, purje pullistui tuulesta ja jolla pyyhälsi tasaisesti pitkin rannikkoa suurten laineiden kantamana."
Blogimaailmassa Muumilaakson marraskuusta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena Lumi,Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna ja P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara.

tiistai 3. marraskuuta 2015

William Shakespeare: Romeo ja Julia

William Shakespeare: Romeo ja Julia
WSOY 2006
Suom. Marja-Leena Mikkola
191 s. (ilman esipuhetta 160 s.)
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Ahaa. Siis tällainen tämä on.

Tai liian aikaisin; aavistelen pahaa/jokin armoton ja pelottava seuraamus/jokin määräaika, tähtiin kirjoitettu/ alkaa tämäniltaisista juhlista ja päättää/ rintaani piiloutuvan kurjan elämän/ ennenaikaiseen ja kammottavaan tuhoon./ Mutta se, joka kulkuani ohjaa,/ suunnan määrätköön. Matkaan, hauskat veikot.
Näytelmien, tragedioiden ja rakkaustarinoiden klassikko: sukujen välisen vihan erottamat nuoret, ensirakkaus ja heidän tuhonsa.

Sivistys: On teoksia, jotka kuuluu lukea. Vai onko? Romeo ja Julia on pitkään ollut lukulistallani, onhan se kaikkien aikojen rakkausklassikko, tragediaklassikko. Tarina on tuttu, totta kai, mutta pidin tärkeänä teoksen lukemista. Ihan vain siksi, että Romeosta ja Juliasta puhutaan niin paljon.

Tasaisuus: Romeo ja Julia ei sävähdyttänyt minua millään erityisellä tavalla. Ehkä se johtui siitä, että tarina oli niin tuttu. Tiesin, mitä odottaa, ja draama luettuna ei osu minuun kaikista voimakkaimmin. Olin lukukokemukseeni vähän pettynytkin: odotin huumaavaa klassikkoa, jotakin omaperäistä, mutta nykylukijana en pystynyt Sheakespearen klassikon omalaatuisuutta tavoittamaan. Romeon ja Julian tarina on kuultu niin monena versiona, niin monena sananlaskuna ja vertauskuvana, että alkuperäisteos ei tarjonnut minulle paljoakaan. En osannut pitää sitä uniikkina.

Hämmästys: Hämmästyin Romeossa ja Juliassa muutamaan otteeseen. Ensimmäisen kerran hämmennyin sivuhenkilöiden rivoudesta ja selkeistä seksiviittauksista. Ai tällainenko tämä klassikko onkin! Toisen kerran hämmästyin siitä, että en uponnut rakastavaisten maailmaan sen kummemmin. Lueskelin teoksen kahdessa illassa läpi, ja sen suurin anti lienee siinä, että voin nyt sanoa lukeneeni kirjan. Sekin toki ilahdutti, että draama esittää kaikki tragedian ja aikakautensa tyypillisimmät piirteet: on suuria tunteita, kuohuntaa, itsemurhia ja murhia. Lopuksi kaikki tärkeät henkilöt kuolevat. Näinhän tragediasta opetetaan. Kiinnostavaa on, että esipuheessa (jota luin vähän matkaa) muistutetaan, että omana aikanaan Shakespeare oli genrensä pioneeri.

Käännös: Ulkomaisia klassikoita haeskellessani olen kohdannut usein saman ongelman. Haluaisin lukea teoksen mahdollisimman vanhana käännöksenä, en nykyaikaisena massapainoksena, en uudistetulla ja nykyaikaistetulla kielellä. Haluan klassikon olevan mahdollisimman lähellä sitä, mistä se on käännetty (joskin on hyvin tulkinnanvaraista, voiko tätä sanoa ensimmäisistä käännöksistä), mahdollisimman vanhahtavaa kieltä (se kuuluu vanhoihin klassikoihin). Sen takia pohdin, haluanko lukea vuoden 2006 käännöstä. Onko siinä jäljellä mitään vanhahtavaa (toki ymmärrän, ettei alkuperäisteoksen alkuperäiskieltä voi mitenkään jäljentää), vai onko se pyritty tekemään helppolukuiseksi? Muita suomennoksia ei ollut tarjolla, joten en osaa vastata pohdintoihini. Kaiken kaikkiaan lukemani oli kuitenkin helppoa, kevyttä, nopeasti käsiteltyä. En ole varma, olisiko sen pitänyt olla muunlaista.

Marraskuun lukuhaaste: Ehdin jo kuun ensimmäisenä päivänä pelästyä, että lukutavoitteet jäävät heti alkuunsa. Myöhemmin muistin kuitenkin kahlanneeni Shakespearea eteenpäin, ja olenpa tarttunut myös Roope Lipastin uusimpaan. Tällä hetkellä näyttää siis valoisalta, ja kolmekymmentä sivua päivässä on sujahtanut ohi helpostikin. Saa nähdä, miten pitkälle tätä jatkuu - työt kun pitävät kiireisenä.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Amir & Khalil: Zahran paratiisi

Amir & Khalil: Zahran paratiisi
Like 2011 (2011)
Suom. Petri Stenman
255 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Huh. Ravisteleva.
Kadonneen pojan äiti: "Mehdi, he luulevat sinun kuolleen! Tiedän ette ole: sinä olet poikani! Niin kauan kuin hengitän, et kuole. Niin kauan kuin puhun, et kule. Niin kauan kuin minä olen, sinä olet!"
Tuskallinen sarjakuvaromaani Iranista ja eräästä perheestä, jonka poika katosi mielenosoituksessa.

Ajankohtainen: Media tulvii turvapaikanhakijoita. Lähi-idän maat kuohuttavat ja pohdituttavat, raivostuttavat ja pelottavat. Aihe on polttava koulussakin, nuorilla on vahvoja mielipiteitä. Kaikki uusi pelottaa, ihan ymmärrettävästikin. Zahran paratiisin luettua on kuitenkin pysähdyttävä pohtimaan, miksi olemme niin vihaisia. Mitä me ymmärrämme siitä kaikesta pahasta, jota toisissa maissa tapahtuu? Mitä tiedämme niistä kauheuksista, joita toisaalla tapahtuu? Miksi olemme vihaisia ihmisille, jotka kantavat mukanaan traumaattisia kokemuksia, traumaattista elämää?

Pimento: Amirin ja Khalilin sarjakuvaromaani on muistutus siitä, että Lähi-idässä tapahtuu asioita, joista emme tiedä. Media ei uutisoi kaikkea. Iran ei ole turvallinen maa miehillekään. Zahran paratiisia lukiessa jää väkisin pohtimaan, mikä kaikki oikeastaan jää pimentoon. Mitä meille ei kerrota? Mitä heille ei kerrota? Zahran paratiisi paljastaa diktatuurikoneiston, korruption ja väkivallan kierteen - yhteiskunnan, jossa yksilö ei ole turvassa. Mitään oikeuksia ei voi taata. Mielipiteitään ilmaisseita nuorukaisia raiskataan vankiloissa, pidätettyjen kohtaloita on vaikea, ellei mahdoton, selvittää, ihmisiä katoaa väkijoukkojen nenän edestä eikä heistä enää kuulla. Väkivalta on läsnä arjessa: ihmisiä teloitetaan nostureissa, jätetään kansan katseltavaksi. Amir ja Khalil valottavat teoksessaan todellisuutta, jonka olemassaolo tekisi mieli kieltää. Miten tällaista voi tapahtua? Ja kuitenkin, samaan aikaan, kaikkien kauheuksien keskellä, Zahran paratiisi on kuvaus myös perheestä, lähimmäisenrakkaudesta ja särjetyistä ihmisistä. Se on tarina siitä, mitä media harvoin nostaa esille: Lähi-idän maissa elää aivan tavallisia ihmisiä, niitä, joiden maailma murtuu ja murskaantuu, kun poika ei palaa kotiin. Niitä, jotka reagoivat aivan samoin kuin mekin tekisimme, jos kauheudet koskisivat meitä.

Sarjakuvat: Zahran paratiisi on ensimmäinen tänä vuonna lukemani sarjakuvaromaani. Aika pitkään karttelin sarjakuvia ja sarjakuvaromaaneja; sitten, noin vuosi sitten, luin Habibin, josta tuli yksi koskettavimmista lukuelämyksistäni. Zahran paratiisi jatkaa samalla linjalla, kertoo islamista, islamilaisesta maasta, toisesta kansasta, jossa kuitenkin elää aivan samanlaisia ihmisiä.Pidän sarjakuvaromaaneista, jotka rakentuvat selkeän tarinan varaan, kertovat toisesta kulttuurista ja esittävät tarinan realistisesti. Mustavalkoinen piirustustyyli kiehtoi minua, pidin siitä. En ole piirtämisen asiantuntija enkä osaa kommentoida teoksen visuaalisuutta tarkemmin; tiedän vain, että juuri tällaisesta tyylistä pidän. Erityisesti nautin niistä hetkistä ja ruuduista, jotka esittävät tarinaa hiljaisesti, ilman sanoja. Zahran paratiisi on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Zahran paratiisia ovat tutkineet myös Norkku, Reijo Valta, Mari A. ja Reija Karvonen.

Lepsuilua lokakuussa

Lokakuu ei ollut lukukuukausi. Se oli töiden kuukausi: aineiden korjaamista, tuntien suunnittelua, palavereja, yhteydenpitoasioita, ryhmähengen kasvattamista, omien heikkouksien kohtaamista. Se oli myös ihastumisen kuukausi: tutustumista ja kahvilakäyntejä, romanttisia syyspäiväkävelyjä, viestittelyä yömyöhään, halauksia. Lukeminen ei viime kuussa tuntunut niin tärkeältä; oli tärkeämpää tarttua todelliseen elämään. Muutamia kirjoja kuitenkin luin.

Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen oli minulla kahvilakirjana: join cokista, tarkkailin ihmisiä ja luin. Kirja oli herkkä ja kaunis, mutta ei näin jälkeenpäin herätä enää suuria tunteita.

Rainbow Rowellin Eleanor & Park oli hurmaava nuortenkirja. Englanniksi lukeminen ei tuottanut vaikeuksia: sanasto ja aiheet olivat tarpeeksi tuttuja.

Anja Snellmanin Antautuminen on henkilökohtainen teos paitsi kirjailijalle myös minulle. Samastuin moneen kohtaan ja poimin useita otteita muistiin.

Herman Kochin Naapuri oli kaksijakoinen kokemus. Toisaalta tarina koukutti, toisaalta kirjailijuutta käsittelevät osuudet eivät innostaneet minua. Elämys silti tämänkin.

Laura Saven Paljain jaloin oli lokakuun koskettavin ja vaikuttavin lukukokemus. Toistan tämän kirjan kohdalla sen, mihin palaan aina hienojen kirjojen kohdalla: lukemisessa parasta on se, kun kirjat avartavat lukijan maailmaa, saavat näkemään, kokemaan ja ymmärtämään jotakin sellaista, jota ei itse ole kokenut. Saven romaani saa toivomaan, että ainakin läheiset säästyisivät tietyiltä elämän kolhuilta.

Marraskuussa aion tsempata lukemisessa. Haluan lukea tänä vuonna sata kirjaa, ja summasta puuttuu vielä viitisentoista kirjaa. Eräs kiinnostava, teemoiltaan varsin ajankohtainen sarjakuvaromaani on parhaillaan kesken, ja olenpa tarttunut muuan klassikkoonkin. Saa nähdä, mitä tämän kuun aikana saan luettuna. 30 sivua päivässä -haaste kiinnostaa sekin, mutta mitään en uskalla luvata. Tutustuminen, kahvilakäynnit ja halaukset jatkuvat nimittäin edelleen.