torstai 26. marraskuuta 2015

Finlandia-palkittu Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2015
439 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: ! Omaperäinen.
"Entä minun kuolemani. Menemmekö siihen? Olen ajatellut sitä paljon. Pääsen aina yhteen pisteeseen, lämpöön, kaikenkattavaan, vartalossa kihelmöivään lämpöön; se on minun loppuni se. Aistin keltaisen kirkkaan valon, vaikka pidän silmiäni kiinni. Ja se kihelmöinti...Se ei paikannu mihinkään tiettyyn kohtaan, esimerkiksi iholle, se on kaikkialla. Ei ole enää sellaisia asioita kuin 'iho', 'pää', 'raajat', 'etusormet', 'pikkuvarpaat', sellainen oleminen on lakannut. En valehtele paljonkaan jos sanon, että kuolemani hetkellä olin yhtä maailmankaikkeuden kanssa."
Seitsemän naisen tarina: mitä kuoleman jälkeisten sekuntien aikana tapahtuu?

Nyt! Olen seurannut iltapäivän tiiviisti otsikoita: milloin voittaja paljastetaan? Finlandia-palkinnon on saanut tänä vuonna Laura Lindstedtin Oneiron, ja vaikkei kirjallisuudessa olekaan kyse kilpailusta, olen iloinen, että sain voittajateoksen luettua ennen palkinnon jakamista (viimeiset sivut ahmin eilen illalla).

Omalaatuinen: Oneiron on voittonsa ansainnut. Se on niin omalaatuinen teos, niin ainutkertainen, että en muista toista samankaltaista lukeneeni. Vaikka teos käsittelee kuolemaa, monelta kantilta pohdittua aihetta, on siinä tuore, omaperäinen näkökulma. Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Miten ihmiset kokevat loppunsa?
Varsinkin viimeisen osan suorastaan ahmin. Kiinnostuin väritematiikasta ja henkilöiden taustatarinoista. Omia lukutuntemuksiani on vaikea kuvailla sen tarkemmin. Kirja oli erikoinen, ja sen takia en aivan täysin lämmennyt sille, mutta sen takia myös pidin siitä hyvin, hyvin paljon.

Rajani rikkova: Oneironin onnistuneisuus piilee siinä, että se rikkoo rajojani ja käsityksiäni, kirjallisuuteen liittyviä päähänpinttymiäni. Olen jo useaan otteeseen maininnut inhoavani useita kertojaääniä, sisäkkäiskertomuksia ja tekstinsisäisiä tekstilajivaihteluita. Oneironissa nuo kaikki toimivat. Henkilöiden moninaisuutta helpottaa se, että kerronta on pääosin hänkerrontaa: jatkuva minämuotoinen kertominen häiritsee minua ja vaikeuttaa samastumista. Tässä tarinassa oli ihana hypätä yhden naisen tarinasta toiseen. Naisten tarinat olivat kiehtovia, arkisen erikoisia. Tekstilajeille leikittely oli yksi Oneironin parhaista puolista: miten taitavasti uutiset, työpaikkailmoitukset, jopa luento nivoutuvatkaan muuhun kerrontaan!

Vaikea: Minulle Oneiron ei ollut helppo teos. Se oli pikemminkin hyvä muistutus siitä, että kaikki kaunokirjallisuus ei ole helppoa eikä yksiselitteistä. Lindstedtin palkintoromaani on kyllä sinänsä yleistajuinen, mutta se on tarinaltaan niin erikoinen ja omalaatuinen, ettei kirjan lukemiseen oikeastaan voinut käyttää valmiita malleja siitä, mitä tässä oikein tapahtuu. Kirjan feministiseen sanomaan en osannut pureutua - tarvitsisin toisen lukukerran. Kirjasta voisi sanoa paljon - kannattaa lukea esimerkiksi Ullan, Elinan, Jassun ja Ompun pohdinnat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti