Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2020.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä. -- Vaatii kovaa työtä tehdä kärsimyksestä mitään sellaista mistä on hyötyä kenellekään, varsinkaan kärsivälle itselleen.
Toisinaan, joskus, kirja löytää luoksesi hetkellä, jolloin tarvitset sitä. Kirjan ei tarvitse käsitellä sitä, mitä itse käy elämässä läpi - riittää, että teos koskettaa jollakin tasolla. Toisinaan se on kieli, toisinaan sisältö, toisinaan se, mitä teoksella halutaan sanoa. 
Vigdis Hjorthin Perintötekijät on minulle teos, jonka luin juuri silloin, kun minun tarvitsi lukea se. Norjalaisen Hjorthin tähänastisena pääteoksena pidetty romaani kertoo perheestä, jolla on salaisuuksia, perheestä, joka on piilottanut salaisuuksia vuosikymmeniä. Romaanin minäkertoja on Bergljot, noin 50-vuotias nainen, joka joutuu kohtaamaan perheensä konfliktit, kun hän sisaruksineen käy taistelua perintömökeistä. Bergljut ja tämän veli ovat erkaantuneet muusta perheestä, joka kieltäytyy tunnustama…

Syyslehtiä ja tarkkailua ulkopuolelta: Bo Carpelanin Piha vakuutti minut

Vähän yllättäen löysin runokokoelman minun makuuni. Etsin luettavaa Helmet-haasteen kohtiin 47 ja 48 - samankaltaisia nimikkeitä. Milan Kunderan Pila ja Bo Carpelanin Piha muistuttavat toisiaan, ja näistä otin lukemiseksi ensimmäisenä Carpelanin runokokoelman. 
Piha on proosamainen runoelma kaupunkilaiselämästä ennen sotien aikaa. Runojen minäpuhuja on lapsi, kasvava poika, joka lapsille tyypilliseen tapaan tarkkailee kerrostaloelämää tiiviisti ja tarkkanäköisesti mutta kuitenkin vähän ulkopuolelta. Runonpuhuja tekee havaintoja lapsen maailmasta: hän esimerkiksi seuraa, miten ikkunasta valuu vesinoroja sateisella säällä. 
Pihassa on kiinnostavaa sekä arjen kuvaus että runonpuhujan ulkopuolisuus. Kokoelma alkaa runolla, joka kehystää koko teosta: Carpelan luo arkisen maiseman tavallisesta päivästä: kesä on kääntymässä loppuun, naiset suorittavat kotiaskareita, isä istuu lukemassa lehteä. Mieleeni palaa ensimmäisenä äitini kotitalo maalaismaisemineen, kunnes ymmärrän, että nyt ollaan kau…

Kirjallisuutta maailmalta, osa 2: mitä Sivutiellä on luettu aiemmin?

Jokin aika sitten julkaisin koontipostauksen, jossa esittelin muutamia tänä vuonna lukemiani maailmankirjallisuuden kirjoja. Tässä postauksessa annan lisää vinkkejä maailmankirjallisuudesta ja esittelen sellaisia teoksia, jotka olen lukenut jo aiemmin. 
Chile: Roberto Bolano: Puhelinkeskusteluja Taide ja taiteilijuus kietoutuvat paitsi novelleihin myös Bolanon kerrontaan. Viehätyin valtavasti Bolanon yksinkertaisesta, toteavasta tyylistä, joka tutkiskelee ihmissuhteita ja -elämiä ulkopuolelta; useissa novelleissa kertojana on joku, joka on kuullut kertomansa tarinan joltakin toiselta. Kirjailijuuden ja kirjoittamisen metateksti on jatkuvasti läsnä, ja novellien itsetietoisuus on kiinnostavaa. Bolanon virkkeet polveilevat ja tarjoavat lukijalle aivojumppaa, mutta samalla teksti on hyvin vähäeleistä. Konkreettisten tapahtumaselostusten kautta voi kuitenkin peilata syvällisiäkin teemoja, Bolano osoittaa. Ihastuin kokoelmaan ja sen kaihomieliseen, vakavahkoon sävyyn syvästi. Suosittelen!

Ir…

Kuka lohduttaisi Nyytiä - tai naista, jolle vastuu tunnetyöstä usein jää? Esittelyssä Vem bryr sig? -kokoelma

Onko tunnetyön (emotional work/labour, känslomässigt arbete, känsloarbete) käsite tuttu? Joudutko huomioimaan toisten tunteita silloinkin, kun olisi hyvä keskittyä vain omiin, tai teetkö kotona enemmän metatyötä kuin muut perheenjäsenet?
Kaunokirjallisten tekstien antologiassa Vem bryr sig? runsas joukko ruotsalaisia naisia kirjoittaa tunnetyöhön liittyvistä kokemuksistaan. Teksteissä toistuu turhautuminen siitä, että aikuisesta puolisosta ja tämän tunteista on otettava vastuu - lohdutettava silloinkin, kun suru koskisi enemmän itseä kuin toista, tai huolehdittava käytännöllisistä asioista, koska niistä ei muuten kukaan muu huolehtisi. Lienee tarpeen tähdentää, että tunnetyössä ei ole kyse empatiasta tai siitä, ettei toisen tunteita pitäisi ottaa huomioon - käsitteellä viitataan siihen, että ihmiseltä - usein naiselta - odotetaan tietynlaista tunnereaktioita, omien tunteiden säätelyä ja hillitsemistä ja toisen tunteiden huomioon ottamista. Työpaikalla ei saisi näyttää suuttumista, ja…

Kirjallisuutta maailmalta, osa 1: miniarvioita

Moni on innostunut klassisesta maailman ympäri -haasteesta, jossa luetaan kirjoja maailman eri kolkista. Tässä postauksessa esittelen joitakin tänä vuonna lukemiani kirjoja eri puolelta maailmaa. Itselleni on ollut tärkeää, että kirjailija identifioituu (tai on identifioitavissa) maan kansalaiseksi - näin ns. own voice (oma ääni) -kokemukset pääsevät paremmin esiin. Monelle kyllä riittää, että kirja sijoittuu tiettyyn maahan, ja sekin on ihan hyvä tapa tutustua eri kulttuureihin. Tässä kuitenkin teoksia, joiden kirjailijat ovat alkujaan kotoisin eri puolilta planeettaamme:

Brasilia: Clarice Lispectorin Agua viva: ajatuksen takana

Brasilialaisesta Lispectorista on tulossa yksi lempikirjailijoistani. Lyhytproosateos Agua viva on kokeellinen ja lyyrinen teos, jossa kertoja kirjoittaa rakastetulleen kirjoittamisesta ja rakkaudesta. Kielikuvien, metaforien ja symbolien ystäville - teos haastaa lukijansa mutta toisaalta myös antaa paljon nautintoa. Tarja Härkösen suomennos on mitä mainioin.

Miksi edes sinnittelen ja muita epäsuosittuja mielipiteitä Kadonneiden tavaroiden vartijasta

Kirjasome on yleensä aika ihana paikka. Sieltä saa runsain mitoin kirjavinkkejä, ihmiset haluavat keskustella kirjoista ja ilmapiiri on positiivinen ja turvallinen. Silti joskus minulle käy niin, että bongaan kirjan, jota kaikki muutkin lukevat, ja luen sen siksi, koska muutkin. 
Vähän niin kävi Kadonneiden tavaroiden vartijan kanssa. Jos olen ihan rehellinen, tiesin heti, ettei tämä ole minun kirjani. Kansikuva näyttää sellaiselta, jonka perusteella äitini tai mummoni valitsisi kirjan, ja juoni - vanha kirjailijamies kaipaa rakastettuaan ja keräilee muiden hylkäämiä esineitä - no, se ei luvannut muuta kuin juonivetoisen romanssin. 
Ja niinhän siinä sitten kävi, että en pitänyt tästä kirjasta en sitten ollenkaan. Selitetäänpä seuraavassa, miksi en: 
Kadonneiden tavaroiden vartija alkaa tilanteesta, jossa Anthony, iäkkäämpi kirjailja, kirjoittaa tarinoita löytämistään kadotetuista esineistä. Harrastus - tai ammatti tai intohimo - on alkanut vuosia sitten ja kytkeytyy muuan Thereseen. K…

Miten kirjoittaa väkivallasta ilman, että tekee siitä viihdettä? Beth O´Learyn Kimppakämppä onnistuu ja ontuu

Paljon kehuttu Beth O´Learyn Kimppakämppä jätti minuun kaksijakoisia tunteita. 
Kimppakämpän keskiössä ovat Tiffany ja Leon, jotka jakavat asuntonsa niin, että toinen nukkuu siellä päivisin, toinen öisin. Post it -lapuilla kommunikoiminen johtaa ihastumiseen ja romanssiin; Kimppakämppä onkin monella tapaa chick litiä tyypillisimmillään. Siinä on ilmiselvä romanssi, josta jo alun alkaen tietää, että se päättyy hyvin, on jännitettä ja sivujuonia. 
Sivujuonia O´Leary kuljettaa romaanissa tiiviisti ja pitkään ihan hyvin. Tässä postauksessa keskityn kuvaamaan niitä ajatuksia, joita yksi keskeisistä sivujuonista herätti. Jos haluat välttää spoilerit, lakkaa lukemasta - teksti paljastaa väistämättä keskeisiä tapahtumia. 
Romaanin yhtenä teemana ovat keskushenkilöiden aiemmat ihmissuhteet ja niiden toksisuus. Tiffanyn entinen poikaystävä Justin paljastuu henkilöksi, joka on käyttänyt Tiffanya monella tavalla hyväkseen. Eron jälkeen hän ei myöskään suostu luovuttamaan vaan käyttäytyy tyypillis…

Tammikuisia miniarvioita

Māra Zālīte: Viisi sormea (2013)
Māra Zālīten autofiktiivinen romaani Viisi sormea kertoo latvialaisperheestä, joka pääsee palaamaan kotimaahansa vietettyään vuosikausia neuvostoliittolaisella työleirillä. 
Viidessä sormessa kiinnostavinta on kertojavalinta: tarina kerrotaan 5-vuotiaan lapsen, Lauran, näkökulmasta. Kertojana Laura on tarkkanäköinen joskin paikoin epäluotettava: hän ei pysty ymmärtämään kaikkea, mitä aikuiset yhteiskunnallisesta tilanteesta puhuvat, ja toisaalta kuvittelee sellaista, mitä aikuiset eivät pysty näkemään. 
Zālīte onnistuu tyylillään tavoittamaan lapsenomaisuuden ja -kielisyyden, mutta jatkuva toisto ja kolmannen persoonan käyttäminen eivät olleet täysin omaan makuuni. Huutomerkkejäkin käytetään säästelemättä - lapsen tunnesävyt tulevat esiin mutta kaipasivat ehkä kuitenkin vielä hieman hiontaa. Suomennoksen osalta kiinnostava yksityiskohta on, että monet eläinten- ja paikannimistä on kotoutettu suomenkielisiksi. Näin lukijalle välittyvät myös ne merkitykse…

Tenavatorstai: Tuikun tärkeä tehtävä ja muita tammikuussa luettuja lastenkirjoja

Johanna Lestelä: Tuikun tärkeä tehtävä

Tuikulla on huoli - hän on kohdellut kaveriaan Oivaa päiväkodissa ilkeästi, eikä huoli meinaa häipyä millään. Onneksi on äiti, joka osaa lohduttaa.

Johanna Lestelän Tuikun tärkeä tehtävä on monella tapaa ihana kirja. Ensinnäkin se käsittelee tunnetaitoja: sitä, miltä huono omatuntu tuntuu (lempiruoka makaroni ei maistu), miten huolia voi yrittää käsitellä (vetämällä vessapaperia pöntöstä alas) ja mikä huoliin auttaa parhaiten (kertominen ja anteeksi pyytäminen). Toisekseen ihanaa on se, että suomalaisessa lastenkirjassa on päähenkilönä rodullistettu lapsi, jota ei juuri sukupuoliteta. Ja vaikka lapsi onkin rodullistettu, se ei ole teoksen aihe, vaan Tuikun tärkeässä tehtävässä käsitellään ihan kaikkia koskettavia aiheita. Tuikun isä nyt vain sattuu asumaan Nigeriassa.

Suomenkielinen lastenkirjallisuus kaipaa ehdottomasti monimuotoisuutta hahmoihinsa, ja siksi ilahduin Lestelän teoksesta. Tämä on nyt omassa hyllyssä odottamassa omaa pienokaistamme…

Intersektionaalista feminismiä säeromaanien ystäville: Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreaming

It´s hard to understand how one leads to the other,
how stories could ever
make us criminals. 

It´s hard to understand
the way my brain works - so different
from everybody around me.
How each new story
I´m told becomes a thing
that happens,
in some other way
to me...!

Jos etsii rodullistettujen amerikkalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta, jossain vaiheessa törmää väistämättä Jacqueline Woodsoniin. Hän on kirjoittanut urallaan useita kymmeniä lasten-, nuorten- ja aikuisten teoksia. Brown Girl Dreaming on autofiktiivinen YA-säeromaani, jossa Woodson kertoo, millaista oli kasvaa mustana tyttönä 60-luvun Amerikassa.

Brown Girl Dreaming tuo esiin monia yhteiskunnallisia seikkoja, jotka vaikuttivat 60-luvulla rodullistettujen perheiden elämään ja joista moni on edelleen todellisuutta. Jacqueline kasvaa ensin Ohiossa, sitten etelämmässä, kun vanhemmat eroavat. Elämä on vaatimatonta ja köyhää, yhteiskunta hyvin rasistinen: usein Jacqueline on koulunsa ainoa rodullistettu. Sekä isoäiti että äiti tekevät …

Riina Mattila: Eloonjäämisoppi

Tuolloin muistin traumastani jotakin, ääriviivat ja lyijykynällä raapustetun pohjapiirustusmaisen kehikon, en sen oikeaa sisältöä. Tarkemmin sanottuna en tuntenut traumaani: välillä jopa ajattelin, ettei sitä koskaan ollut tapahtunutkaan. Koska muistoni ei tuntunut todelta, käytin sitä jonkinlaisena tekosyynä pahaan olooni: sen illan yksi hajanainen muisto oli ainut konkreettinen asia, jonka kivulleni keksin, siksi sitä sopivan tilaisuuden tullen käytin. Helppoa se ei ollut. Haluaisin lähettää kirjailija Riina Mattilalle terveisiä: kiitos, että kirjoitat. Eloonjäämisoppi on ehkä ensimmäinen suomenkielinen teos, josta löydän traumatisoituneen itseni - se kuvastaa todella monin tavoin sitä, mitä PTSD (posttraumaattinen stressi) on, miten se oireilee ja millainen prosessi traumasta toipuminen on. 
Eloonjäämisoppi on Mattilan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos, joka yhdistelee informaatiota, muistelmia ja esseemäisyyttä. Mattila raiskattiin, kun hän oli 13-vuotias, ja trauma on edell…

Helmet-haasteen vaikeimmat kohdat ja mitä lukea niihin, osa 3

Alkuvuoden kunniaksi innostuin taas vuosittaisesta Helmet-haasteesta. Jo kahtena maanantaina olen jakanut vinkkejä muutamista hankalammista haastekohdista (katso postaukset täältä ja täältä). Nyt on vuorossa minipostaussarjan kolmas ja viimein osa.

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos Tähän kohtaan piti tehdä vähän tiedonhankintaa - Harry Pottereissa tietysti on monenkinlaista muodonmuutosta, mutta ehkä itseänikin ajatellen halusin listata muutaman sellaisen teoksen, jotka eivät ole (enää) niin hypetettyjä.

Franz Kafka: Muodonmuutos(klassikkojen ystäville)
Rachel Cusk: A Life´s Work (raskaaksi tuleminen ja lapsen synnyttäminen muuttavat naista, eikö?)

Helmet-haasteen Facebook-ryhmässä on lisää ideoita: esim. Aino Kallaksen Sudenmorsian (tätä suosittelen itsekin lämpimästi), Witcher-sarja (tätä suosittelee puolisoni) ja Leena Krohnin Tainaron
Omat suunnitelmat: Tämä on ehkä tylsin haastekohta minulle - en lue paljon sellaista kirjallisuutta, jossa hahmot muuttaisivat muotoaan. Luin nyt al…

Helmet-haasteen vaikeimmat kohdat ja mitä lukea niihin, osa 2

Julkaisin viime viikolla ensimmäisen osan Helmet-haaste 2020 -postaussarjasta, jossa esittelen joitakin haasteeseen haastavimmista kohdista. Nyt on vuorossa neljä seuraavaa kohtaa. Mitä suunnitelmia sinulla on näiden kohtien varalle?
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja Entisenä kirjallisuudenopiskelijana minun pitäisi kai rakastaa tätä kohtaa, mutta en ole koskaan lämmennyt epäluotettaville kertojille. Usein tuntuu siltä, että en edes huomaa, jos kertoja on epäluotettava. Pienellä googlailulla löytyivät esimerkiksi seuraavat teokset, joissa voi havaita epäluotettavan kertojan: 
Daphne Du Maurier: Rebekka Emma Healey: Elizabeth is missing Maria Peura: Valon reunalla
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa Hanya Yanagihara: People in the Trees
Tuleeko teille muita mieleen? Mitä suosittelisitte?
Omat suunnitelmat: Healeyn kirja on omassa hyllyssä - on ollut jo jonkin aikaa - joten tämä voisi olla hyvä kohta peitota tuo hyllynlämmittäjä. Myös Rebekka kiinnostaa. Mieskaanonin klassikoita hal…

Saamelaisklassikko - Nils-Aslak Valkeapään Aurinko, isäni

Tänä vuonna Helmet-haasteessa luetaan saamelaiskirjallisuutta. Monelle haastekohta tuntuu vaikealta - ehkä siksi, että saamelaiskulttuuria on kolonisoitu ja hiljennetty niin paljon, että se on valtaväestölle täysin vierasta. Edellisessä postauksessani suosittelin muutamaa saamelaisteosta, minkä jälkeen tartuin itse erääseen saamelaisklassikkoon, jonka olen halunnut lukea jo jonkin aikaa.

Nils-Aslak Valkeapään Aurinko, isäni on yksi tunnetuimpia suomensaamelaisten kirjailijoiden teoksia. Aurinko, isäni on runokokoelma, jonka Valkeapää on alun perin kirjoittanut pohjoissaameksi ja jonka on kääntänyt Pekka Sammallahti. Hieman sääli on, että alkuperäisteoksen valokuvat eivät ole päässeet osaksi suomenkielistä julkaisua - sen sijaan iloitsen siitä, että muutama runo on jätetty kääntämättä ja lukija pääsee kuulostelemaan myös pohjoissaamenkielistä runoutta.



Valkeapää käsittelee runoissaan saamelaiskulttuuria monella tavalla. Saamelaisten syvä luontosuhde tulee kokoelmassa selkeästi esiin…