Siirry pääsisältöön

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään



En oikein tiedä, miten suhtautua Estelle Maskamen rakastettuun Dimily-sarjaan. Joitakin vuosia sitten kirjoitin postauksen, jossa vaahtosin siitä, että sarjan avausosa romantisoi rakkautta, jossa kiltti tyttö ihastuu pahaan poikaan. Kirjoitin näin:
Kiltin tytön ja pahan pojan suhdetta seuratessani en kuitenkaan voinut olla ajattelematta: tätäkö nuorille syötetään hyväksyttävänä? Tyler vie Edenin huumebileisiin, pitää ranteita kiinni niin, että sattuu, karjuu täysillä ja lyö kätensä seinään Edenin pään vierelle. Lukijalle on koko ajan selvää, että Eden pystyy raottamaan Tylerin kovaa luonnetta ja kesyttämään tätä, mutta onko se mahdollista tosielämässä? Kannattaako nuoren lähteä sellaiseen? Mikä paha poika -myytissä viehättää? Miksi media toistaa väitettä siitä, että naiset rakastuvat renttuihin ja tekee siitä siten hyväksyttävää ja ihailtavaa? 
Älä kerro kenellekään avaa sarjan avausosan tapahtumia Tylerin näkökulmasta. Miltä "pahasta pojasta" tuntuu, kun perheeseen saapuu siskopuoli, joka onkin varsin upea tapaus? Älä kerro kenellekään on taustatarina siihen, miksi Tyler on sellainen kuin on - romaani on kertomus perheväkivallasta ja sen vaikutuksista ja toisaalta yrityksestä suojella sitä kuvaa, jonka haluaa toisille antaa. 

Älä kerro kenellekään on parhaimmillaan silloin, kun Maskame kertoo takautuvasti Tylerin lapsuudesta. Paikoin Maskame onnistuu kuvaamaan hyvin toksista maskuliinisuutta: sitä, miten on oltava kovis, miten tunteitaan ei saa näyttää ja miten ristiriitaisia tunteita Tylerillä on perhettään kohtaan. Maskamen romaani antaa yhden selityksen sille, miksi jotkut nuoret esittävät kovempaa kuin ovatkaan - ja että jokaisen nuoren sisimmässä on herkkiä kohtia, vaikkei ulkopuoliset sitä aina huomaakaan. 

Vaikka Älä kerro kenellekään on monella tapaa kiinnostava kirja, en edelleenkään pysty ymmärtämään, miksi Eden ihastuu Tyleriin. Tyler ei kohtele häntä aluksi hyvin, ja suhteen edetessäkin Tyler toisinaan muuttaa suhtautumistaan - omia muurejaan suojellaakseen. 

On lohdullinen ajatus, että nuoren elämään tulee joku, joka näkee hänen traumamuuriensa lävitseen. Myös Tylerin äiti on herttainen ja lämpöinen - paitsi yhdessä vaiheessa kirjan loppupuolella, mitä en ihan ymmärrä. Lohdullisuudesta huolimatta tuntuu kuitenkin siltä, että kirja tulee myös romantisoineeksi pahan pojan kesyttämistä. Toivoisin ennemmin näkeväni sellaisen kehityskertomuksen, jossa traumoista ja pahasta olosta voidaan puhua ilman, että rakastetun tarvitsee katsella väkivaltaista ja tylyä käytöstä. 

Mitä tulee romaanin rakenteeseen, tarinaa olisi mielestäni voinut karsia hieman: samanlaiset bile- ja päihdekäänteet toistuvat varsinkin alkupuolella jatkuvaan. Oletin, että kirja kattaa sarjan kolmen ensimmäisen osan tapahtumat, mutta näin ei ollutkaan. Joka tapauksessa alku tuntui hieman pitkäpiimäiseltä ja itseään toistavalta. Kerronta on tavallaan vetävää ja samalla ei: suomennos toimii paikoin, mutta kalskahtaa aina silloin tällöin kovin englantimaiselta. Myös jotkut kliseiset ilmaukset, kuten "kyyneleet murtautuivat vapauteen", tuntuivat vähän pateettisilta. 

Kommentit

  1. En ole lukenut Dimily-sarjaa, vaikka on ollut tarkoitus jo useamman vuoden. Jotenkin aina kiinnostus meinaa lopahtaa, kun jokin paljon hehkutettu sarja, jota en ole itse vieläkään lukenut, vihdoinkin suomennetaan (yleensä kannetkin ovat vähän luotaantyöntäviä) ja kirjat olisivat helposti saatavilla esimerkiksi kirjastossa. Ajattelin nimittäin, että ostaisin tämän kirjasarjan tai ainakin ensimmäisen osan englanninkielisenä hyllyyni. Niissä on kauniimmat kannetkin. Toisaalta ei nyt ehkä ihan niin paljoa kiinnosta, että näitä omaksi haluaisin. Ei ehkä ihan ole sitä minulle mieluisinta kirjallisuutta. Äh, en tiedä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, mulla usein käy niin, että hypetetty ei niin paljon kiinnosta. tiedä sitten, miksi tähän sarjaan tartuin...;D

      Poista

Lähetä kommentti