lauantai 31. maaliskuuta 2018

Ijeoma Oluo: So you want to talk about race

Ijeoma Oluo: So you want to talk about race
Seal Press 2018
248 s.
Pisteitä: 5/5
Blogiani seuraavat tietävät, että feminismi on minulle tärkeä aate. Tasa-arvoon ja yhdenmukaisuuteen on pitkä matka. Omalla kohdallani on ollut tärkeä opetella huomaamaan, mitä etuoikeuksia minulla valkoisena länsimaisena korkeastikoulutettuna naisena on. Ijeoma Oluon upea So you want to talk about race on yksi etappi matkallani, jossa annan tilaa niille, joiden ääntä en ole useinkaan kuullut ja jossa pyrin tulemaan tietoiseksi omista etuoikeuksistani. 

Oluon esikoisteos käsittelee rotua ja intersektionaalisuutta. Yleistajuisessa, hyvin rakennetussa teoksessa Oluo pureutuu niihin yhteiskunnallisiin keskusteluihin ja käytänteisiin, jotka toisintavat ajatusta valkoisten paremmuudesta ja jotka sortavat rodullistettuja. Teos on suunnattu toisaalta tarjoamaan samastumispintaa rodullistetuille, toisaalta avuksi niille valkoisille, jotka haluavat kouluttaa itseään ja perehtyä rotukysymyksiin. 
Do you believe in justice and equality?
Because if you believe in justice and equality you believe in it all of the time, for all people. You believe in it for newborn babies, you believe in it for single mothers, you believe in it for kids in the street, you believe in justice and equality for people you like and people you don´t. You believe in it for people who don´t say please. (p.204)
Oluon teoksen keskeisenä sanomana on, että mikäli tasa-arvoa oikeasti kannattaa, sitä kannattaa kaikille, siis myös rodullistetuille. Etuoikeutettujen valkoisten on turha tulla sanomaan, että he uskovat ihmisarvoihin, mikäli niitä ei sovelleta kaikille. So you want to talk about race osoittaakin karkealla tavalla, miten kaksinaismoralistisessa maailmassa elämme. Poliisit, joiden tehtävänä on suojella kaikkia, suojelevatkin pääasiassa vain omiaan. Kulttuurisen omimisen vahingollisuutta ei myönnetä, vaan naamiaisissa huvitellaan toisten todellisilla identiteeteillä. Amerikanaasialaisia pidetään esimerkkinä kunnollisista maahanmuuttajista, ja heidän kipunsa ja kokemuksensa unohdetaan. Oluo muistuttaa, että jokainen valkoinen on rasisti, sillä me valkoiset olemme syntyneet maailmaan, joka on rasistinen ja jossa valkoisuus selvästi hyödyntää meitä. Oluo painottaa, että on valkoisten tehtävä kouluttaa itseään toimimaan paremmin: rodullistetut eivät ole velkaa. 

Oluo on taitava rakentamaan tekstiä. Jokainen luku on nimetty jonkin kysymyksen mukaan, johon Oluo sitten vastaa. Teos alkaa rasismin määrittelyllä, minkä jälkeen käsitellään esimerkiksi etuoikeuksia, intersektionaalisuutta ja poliisin toimintaa. Jokainen luku alkaa Oluon omakohtaisella arkisella esimerkillä, joka havainnollistaa kutakin poliittista teemaa. Tämän jälkeen Oluo kirjoittaa teemasta yleisemmällä tasolla, ja luvun lopussa annetaan toimintaohjeita niin rodullistetuille kuin valkoisillekin. Oluo kietoo arjen ja politiikan hienosti toisiinsa ja havainnollistaa käsittelemiään aiheitaan tehokkaasti. So you want to talk about race hyödyntää taitavasti sekä lukijan tunteita että tämän järkeä. 

So you want to talk about race kannattaa lukea. Se on yleistajuinen esitys rodusta ja rodun merkityksestä, vallasta ja vallan uhriksi joutumisesta, intersektionaalisuudesta ja sen puuttumisesta. Oluon teos on hyvä teos niille, jotka eivät ole vielä perehtyneet tarpeeksi rodun merkitykseen, mutta havainnollisine esimerkkeineen se auttaa myös niitä, joille intersektionalisuus on tuttu käsite.


torstai 29. maaliskuuta 2018

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Älä anna anteeksi.

Ei jumalauta:
mistä tällaiset miehet
mistä tällainen väkivalta?
Kaikki anteeksi saa minut voimaan pahoin
se tekee minut vihaiseksi
ja sitten suutun siitä
että oikeasti vihaan todellisuutta
ja sitä mitä me naiset joudumme kokemaan.

Juuri nyt haluaisin heittää romaanin seinään
ja repiä paperit irti
muotoilla niistä Mikon
jonka päälle voisin sitten sylkeä
ja jonka voisin rutistaa ja pilkkoa
samalla voimalla
jolla Mikko on rutistanut Lauran.

Mitään ei saa anteeksi
jos on satuttanut noin
jos ensin hurmaa ja sitten raatelee
epäilee, haukkuu, syyllistää
työpaikan pihalla istuminen on sairasta
miten veistä voi käyttää toista vasten
mikä helvetti siihen ajaa?

Lauran
haluaisin kutsua kahville
pyytää vertaistukea ja vähän aikaa
olen saanut kuulla selviytymistarinan
ja haluan keskustella
siitä miksi yhteiskunta
on ollut Lauraa vastaan.
Miksi lastensuojelu ei puhu Lauralle
miksi kukaan ei selvitä, miten lapset voivat
miksi kukaan ei huomaa naisen pahaa oloa
vaan uskoo herttaiseen mieheen
miksi kadulla juoksevaa panikoivaa ei pysäytetä, tarjota apua
miten työterveydessä voi työskennellä
jos ei tunne perheväkivaltaa
miten avun saamisesta on tehty
niin vaikeaa
miksi
       miksi
  miksi?

Kirjailijaa
haluan kiittää sanoista.
Traumasta
on vaikea puhua
se on kuvana kehossa
ja siksi Laurakin väistää autoja
ja säpsähtää uniinsa
mutta romaania
ei voi ponnistaa vähällä vaivalla
varsinkaan jos kipuilee traumassa.
Sanat ovat kuitenkin tärkeitä
jos haluaa yhdistää koetun ja tunnetun,
jos haluaa jatkaa matkaansa
tai jakaa asioita
joita tapahtuu niin monelle muulle.

Esimerkiksi itselleni.
Minä olen yksi meistä
en ehkä joutunut väkivallan kierteeseen
enkä raiskatuksi
mutta minun tahtoani ei kunnioitettu
minulle tehtiin fritsu vaikka kielsin
minua oli pakko saada nähdä silloin kun huvitti
kaksi vuotta vahtasin puhelintani
joka kuussa sain vähintään yhden viestin
yleensä monta kerralla
rakastan sinua
anna anteeksi
voitaisko panna
anna jo anteeksimärakastansuatuutakaisinmäteinvirheenjamätiedänsen

on vastenmielistä tulla rakastetuksi
sellaisen henkilön mielessä
joka ei kuuntele kieltoa
joka ei suostu lopettamaan
joka kyttää oven takana puoli tuntia
pakottaa poistumaan kaupungista
pelkäämään punaisia autoja
ja joka saa samastumaan
tällaisiin kirjoihin
joissa tapahtuu todellisia asioita
joita ei pitäisi tapahtua kenellekään.

Kiitän kirjailijaa, kiitän tarinaa, kiitän niitä, jotka ovat taistelleet itsensä puolesta ja niitä, jotka eivät ole jaksaneet.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
WSOY 2018
321 s.
Pisteitä: 5/5

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Lyhärit: lastenkirjoja yksinäisyydestä ja surusta


Ulf Stark & Linda Bondestam: Oma pieni pikkuruinen (Teos)

Olento asuu harmaassa luolassa piilossa päivänvalolta. Ulkoilmassa Olennolle tulee huono olo, ja niinpä hän on käpertynyt omaan koloonsa. Luolassa on kuitenkin yksinäistä, ja Olento toivookin voivansa hoivata jotakuta toista. Hän tutustuu Kipinään, joka on kotoisin Auringosta. 

Päivänsäde ja menninkäinen -tyyppisessä, runomuotoon kirjoitetussa sadussa Oma pieni pikkuruinen käsitellään yksinäisyyttä ja ihmisen tarvetta olla merkityksellinen jollekin. Yksinäisen Olennon elämä on harmaata, pimeää ja kaoottista, mitä teoksen kaunis kuvitus oivasti korostaa. Vaikka Oman pienen pikkuruiseni kuvitus on puhuttelevaa taidetta, tarina jää hieman kömpelöksi. Olennon ja Kipinän ystävyys ei syty täyteen mittoihinsa, eikä yksinäisyydestä päästä täysin eroon. Stark ja Bondestam kuitenkin käsittelevät hienosti yksinäisen elämän ankeutta ja toivoa ihmissuhteiden syntymisestä.

Titta Kuisma & Laila Nevakivi: Satu puusta joka halusi muuttaa maalle (Minerva)

Kuisman ja Nevakiven teoksessa nuori haapa elää meluisassa kaupunkimiljöössä. Siellä luonnosta ei juuri välitetä, ja muita haapoja ei näy. Haapa kaipaa maaseudulle, minne hän lopulta myrskyn riepottelemana päätyykin. 

Satu puusta joka halusi muuttaa maalle kuvittaa kauniisti suomalaista luontoa. Teos on saanut avustusta Suomen Luonnonsuojelun Säätiöltä, ja selvää onkin, että Kuisma ja Nevakivi ottavat sadullaan kantaa luonnonsuojeluun ja luonnon arvostamiseen. Tässä lastenkirjassa yksinäisyys näyttäytyy puutteellisesta miljööstä johtuvana: yksinäisyys iskee silloin, kun toisia samankaltaisia ei ole lähettyvillä. Myrsky auttaa haavan toisen samanlaisten luo, ja maaseudulla haapa otetaankin hyvin vastaan. 

Elina Tiilikka: Kun mummi katosi 

6-vuotias Milla on läheinen isovanhempiensa kanssa ja viettää paljon aikaa mummolassa, jossa mummo touhuaa ja ukki istuu hymähdellen keinutuolissa. Suhde isovanhempiin kuitenkin muuttuu, kun mummo alkaa käyttäytyä hassusti: hän laittaa ruokaan sokerin sijasta suolaa, eksyy pihamaalle ja unohtaa, miten sukat puetaan. Alzheimer vaikuttaa koko lähipiiriin. 

Alzheimer aiheuttaa Millassa hämmennystä: mitä mummille tapahtuu? Tiilikka selittää teoksessaan lapselle sopivasti, mitä dementia tarkoittaa ja miten se vaikuttaa sairastuneeseen. Kirjan aihe on koskettava, mutta dementian sijasta kiinnitin huomiota kammottavan vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin: mummo on kaiken tekevä touhuaja, ukki taas omissa oloissaan puuhaileva ulkotyöläinen. Varsinkin Milla ja tämän äiti jäävät varsin litteiksi hahmoiksi. Kuvitus on lempeän värikäs.

Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut

Kuvitukseltaan räiskyvän räikeä, taiteellinen Aurinkolinnut kertoo Natalia Nokkosesta, joka näyttäytyy naapureilleen äkäisenä, kiukkuisena naisena. Hän ei lähde leikkeihin mukaan, vaikka toiset sitä pyytäisivät, kunnes muuan tärkeä astia menee rikki, ja Natalia tarjoaa käyttökelvotonta esinettä leikkikaluksi. 

Teräksen ja Partasen Aurinkolinnut on kuvitukseltaan mitä upein: värien käyttö on rohkeaa ja monipuolista. Ihastuttavaa on myös se, että naapuruston lapset eivät ole pelkästään valkoihoisia vaan teos kuvittaa lasten moninaisuutta. Tarinallisesti Aurinkolinnut ei kuitenkaan onnistu yksinäisyyden käsittelyssä, sillä se antaa kapean kuvan yksinäisyydestä. Yksinäinen ei suinkaan ole aina kiukkuinen ja muita kohtaan tympeä, eikä oikeudenmukaiselta tunnu sekään, että lopulta seuraan on mentävä itse. Lohdullista kuitenkin on, että naapurusto ottaa Natalian hyvin vastaan, kun tämä viimein kokee olevansa valmis sosiaalisiin suhteisiin. 

Johan Hellberg, Rami Eronen & Tuomas Rautiainen: Skruti - pienen poikanuken tarina

Kuvitukseltaan animaatiomaisessa Skrutissa kerrotaan poikanukesta, jolla ei ole perhettä eikä ystäviä. Teoksen aloituskuvassa hän istuu vetokärryn alla piilossa, ja maisema on violetin ja sinisen sävyistä synkkä. Lopulta Skruti nukahtaa viulukoteloon, josta hänet sitten löydetään. 

Skrutin tarina kerrotaan riimirunoina, mikä toimii kyllä: teos on suunnattu riimeistä ja sanoista kiinnostuneille pienille lapsille. Tekstissä on muutamia hienoja oivalluksia siitä, miltä yksinäisyys tuntuu: Skruti kuvailee oloaan tyhjäksi ja epäilee olemassaoloaan, eihän kukaan ole kuunnellut, halannut tai suukotellut häntä. Sen sijaan teoksen miljöö - esimerkiksi suuret juhlat - ei avaudu lukijalle: mikä merkitys ympäristöllä on? 

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?
Gummerus 2018 (2016)
Suom. Kristiina Vaara
400 s.
Pisteitä: 4/5
Holly Bournen Mitä tytön täytyy tehdä? on kolmas osa Normaali-sarjasta, joka on feministinen nuorille suunnattu romaanisarja. Tässä osassa ääneen pääsee Lottie, joka ei pelkää tunnustaa olevansa feministi. Tapahtumat alkavat, kun Lottieta häiritään seksuaalisesti kadulla. Ikävistä kommenteista typertynyt Lottie päättää, että on aika toimia, ja avaa haasteen, jossa hän raportoi kuukauden ajan kaikista seksistisistä tapahtumista. Evie ja Amber ovat vahvasti mukana projektissa, ja samoin Will, anti-feministinen koulutoveri, joka lupautuu projektin kuvaajaksi.

Mitä tytön täytyy tehdä? on mielestäni Normaali-sarjan vahvin osa. Tässä romaanissa feminismi on pääosassa eikä sitä peitellä: Lottie toimii tehdäkseen maailmasta tasa-arvoisemman. Erilaisten juonenkäänteiden avulla Bourne nostaa esille monia tilanteita, jotka ovat pohjimmiltaan seksistisiä ja suosivat yleensä miessukupuolta. Osa tilanteista saattaa tuntua kömpelöiltä ja teokseen väkisin kirjoitetuilta, mutta toisaalta pidän tärkeänä, että seksismi nostetaan esiin ja siitä puhutaan. 

Osallistun teoksella Jatkumo-sarjakirjahaasteeseen. Normaali-sarja on hieno välietappi nuortenkirjallisuudessa, sillä se tuo aktiivisesti esiin feminismin. Bournen luomat hahmot taistelevat perinteisiä sukupuoliodotuksia vastaan ja tekevät näkyväksi sen, että tyttöjä on kunnioitettava yhä enemmän. Sarjaan kannattaa tutustua, ellei sitä ole vielä tehnyt.

Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta Normaali-sarjassa on yksi iso puute: sen feminismi on valkoisen yläluokan feminismiä, jonka jäsenet eivät juuri tunnista omia etuoikeuksiaan. Bourne käsittelee rodullistettujen ja ei-heteroiden asemaa vain yhdellä virkkeellä eikä ota kantaa siihen, miten Lottie ystävineen toisintaa käsitystä siitä, että vain valkoisten feminismillä on väliä. Olen monestakin syystä pettynyt siihen, ettei Mitä tytön täytyy tehdä? edusta intersektionaalista feminismiä. Ensinnäkin intersektionaalisuuden huomioiminen tuntuu minusta jo lähes itsestäänselvyydeltä: On kyettävä huomioimaan omat etuoikeutensa ja antamaan tilaa niille, joiden ääntä ei yleensä kuunnella. Toisekseen Bournen hahmot ja heidän keskustelunsa ovat sen verran älykkäitä, että toivoisin teoksen käsittelevän femisnimiä laajemminkin. Tällaisenaan Normaali-sarja antaa tukensa vain tietyille, usein varsin etuoikeutetuille ihmisryhmille, mutta sulkee pois sellaiset (naisoletettu-)ryhmät, joille ongelmia ja epäoikeudenmukaisuuksia kasaantuu paljon enemmän. Intersektionaalisuuden puutetta ei voi selittää sillä, että Normaali-sarja olisi vain johdatus feminismiin - nuorilla tulee olla oikeus saada tietää, että feminismi ei liity pelkkään sukupuoleen vaan käsittelee myös esimerkiksi rotuun ja yhteiskuntaluokkaan liittyviä asioita.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlbergin viime vuonna julkaistu Amandan maailmat on kertomus vanhasta Amandasta, jonka yksinäinen, eristynyt elämä muuttuu, kun hän kohtaa pakolaispoika Samirin. Samirin auttamisesta tulee tarkoitus Amandan eristyneeseen elämään.

Amandan maailmat on symbolinen monella tavalla. Jo alusta asti Amandan mukana kulkee tuuli, joka riepottelee häntä ympäriinsä, hönkii välillä kasvoihin ja välillä työntää kohti uutta. Kieli on kaunista, ja lukija liikkuu Amandan mielenmaisemiss helposti.

Amandan maailmoissa onkin monia miljöitä, monia maailmoja. On Amandan oma todellisuus, pihapiiri, jossa hän elää lähes yksinään. Sen ulkopuolella on muiden todellisuus, vieras kaupunkielämä, johon Amanda ei ole tottunut. Amandan sisäistä maailmaa kuvaa myös unien maailma: unissa Amanda elää pelkojaan ja menneisyyttään. Jossakin kaukana on menneisyyden maailma, sekä Amandan että Samirin. Amandan todellisuus kohtaa Samirin, pakolaisnuoren, maailman ja toisaalta yhdistyy myös Janssonin yksinäiseen, eristäytyneeseen maailmaan. Kaiken rinnalla pyörii todellisuuden yhteiskunnalliset tasot, joita luonnehtivat ennakkoluulot, maahanmuutto ja suuret muutokset. Amandan rauhallinen maailma ja muun yhteiskunnan pelokas, väkivaltainen maailma risteävät.

Sahlbergin romaani on taidokas kuvaus nykyajasta, jossa yhteiskunnalliset ja väestölliset muutokset johtavat erilaisiin kohtaamisiin. Maahanmuuton seuraukset ja vieraisiin kohdistuvat ennakkoluulot ja toisaalta empatia ovat ajankohtaisia teemoja, ja Sahlberg käsittelee niitä ansiokkaasti.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
136 s.
Pisteitä: 5/5

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan ei suotta ujostele vaan kirjoittaa Yksi-romaanissaan aiheesta, josta ei paljoa puhuta: siamilaisista kaksosista. Nuortenromaani tarttuu yhteenkasvamisen ja erilaisuuden tematiikkaan, käsittelee normaaliutta ja ihmisten oikeutta elää tavallista elämää.

Grace ja Tippi ovat 16-vuotiaat siamilaiset kaksoset, jotka ovat tottuneet jakamaan koko elämänsä toistensa kanssa. Fyysinen erilaisuus tekee tavallisesta arjesta kuitenkin vaikean: ihmiset tuijottavat, arkiset askareet ovat hankalia, ja perhe on joutunut panostamaan koko omaisuutensa tyttöjen lääketieteelliseen hoitoon. Yksi alkaa tilanteesta, jossa sisarukset siirtyvät kotiopetuksesta julkiseen, yksityiseen kouluun ja joutuvat väistämättä kohtaamaan sen, miten ulkomaailma heitä kohtelee. Romaanin käännekohdan päätös puolestaan liittyy siihen, miten sisarukset järjestävät yhteiselämänsä tulevaisuudessa. 

Sarah Crossan: Yksi
S&S 2018 (2015)
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Aino Ahtiainen
439 s. 
Pisteitä: 3/5
Crossanin romaanissa huomion kiinnittävät kerronnalliset seikat. Yksi on säeromaani, jossa kronologisesti kerrottu tarina välitetään lukijalle runomuodossa. Vaikka Yksi siten onkin helppolukuista, minun on kritisoitava kerrontaratkaisua. En näe kokeellisella kerronnalla tässä suurtakaan itseisarvoa, sillä Crossanin kielellinen ilmaisu ei ole runollista kuin paikka paikoin. Säemittainen kerronta helpottanee niitä, joilla on lukemiseen liittyviä hankaluuksia, mutta ei arkisuudessaan tavoita syvällisempää sanomaa sisaruudesta ja kaksoselämästä. Säemittainen ilmaisu toimii silloin, kun Grace erittelee omia syvempiä ajatuksiaan, mutta arkitoimien kuvauksessa runojen ja romaanin rytmi jää katkonaiseksi ja pinnalliseksi. Romaani ei selitä tarpeeksi, ja ainakin minä olisin kaivannut tarkempaa kuvausta ja pohdintaa. 

Toinen kerronnallinen ratkaisu, joka on yllättänyt monet Crossanin lukijat, on se, ettei Yksi esitä kuin toisen kaksosen näkökulman. Tippi ei pääse tässä romaanissa ääneen lainkaan, vaan näkökulma on ainoastaan Gracen. Monen muun lukijan tapaan minäkin jäin pohtimaan, miten siamilaisuutta voi ymmärtää, ellei molempien tyttöjen identiteettiä ja valintoja kuvata. Toisaalta Crossanin valinta on perusteltu: Grace on oma yksilönsä, jolla on oikeus tuoda oma äänensä ja kertomuksensa esiin ilman, että sitä vaistomaisesti peilataan hänen kaksosensa mukaelmaan. Oman identiteetin etsimisestä muodostuu erityisen tärkeää silloin, kun omaa fyysistä tilaa ei juuri ole.

Crossan tarttuu Yhdessä rohkeasti teemaan, josta yhteiskunnassamme lähinnä vaietaan. Fyysisiin vammoihin suhtaudutaan edelleen todella nihkeästi, mikä näkyy Gracen ja Tippin elämässä: tyttöjä tuijotetaan, heitä painostetaan esiintymään kummajaisuuksina julkisuudessa, ja heille esitetään mitä tungettelevimpia kysymyksiä. Samalla Crossan käsittelee sitä, mitä vammat ja vaativa lääketieteellinen hoito voi tarkoittaa perheyhteisölle: Gracen ja Tippin perhettä uhkaa taloudellinen katastrofi, isä pakenee ongelmia alkoholiin, ja sisar sairastaa anoreksiaa. 

Monista hyvistä näkökulmista huolimatta Yksi jää pintatason pohdinnaksi, jossa pyritään nostamaan esiin erilaisuuteen liittyviä kokemuksia mutta jossa ei ehditä paneutua niihin tarpeeksi. Osasyynä lienee säekerronnan niukka ilmaisu, jossa kuvaukset ovat lyhyitä töksähdyksiä. Aiheensa takia Yksi kannattaa kuitenkin lukea, sillä se päästää ääneen henkilöitä, joiden kokemuksista ei juurikaan puhuta. 


perjantai 2. maaliskuuta 2018

Hyytävän helmikuun luetut

Työmääräni on ollut tammi-helmikuussa syksyistä keveämpi, joten lukuaikaa on ollut riittämiin. Paukkupakkasten keskellä suosikeiksi nousivat erityisesti Bea Uusman ihana, valaiseva tietoteos Naparetki - minun rakkaustarinani ja Petja Lähteen juuri julkaistu lastenromaani Surunsyömä. Monta muutakin hyvää lukukokemusta joukkoon mahtui.

Kawakami: Sensein salkku
Rupi Kaur: the sun and her flowers
Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani
Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Gael Faye: Pienen pieni maa (bloggaamatta)
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus
Andreas Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä
Mauri Kunnas: Koiramäen talvi (bloggaamatta)
Petja Lähde: Surunsyömä
Sarah Rubin: Näkymätön vihje

Mitkä ovat olleet teidän keskitalven lempparinne?