Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2016.

Blogivuosi 2016

Mitä tulin lukeneeksi tänä vuonna? Pieni katsaus siihen, mitä olen ehtinyt vuonna 2016 lukea.  Vuonna 2016 luin Yhteensä 108 kirjaa 29 102 sivua (plus kaikki keskeneräiset ja keskenjääneet) Tieto- tai asiatekstikirjoja luin 13 kappaletta Näytelmiä luin 4 Sarjakuvia  luin vain 2 Kirjoista miesten kirjoittamia  oli ainoastaan 36 Naisten kirjoittamia olivat loput 72 Kotimaisia teoksia  luin 70 , käännöskirjallisuutta 38 Kaiken kaikkiaan tämä vuosi on siis ollut Suomi- ja naispainotteinen. Häpeäkseni on tunnustettava, että eteläamerikkalainen ja afrikkalainen kirjallisuus jäivät käytännössä kokonaan tältä vuodelta. Ensi vuodeksi olen suunnitellut listaa, jonka teosten takana ovat rodullistetut naiset. Feministinä on tähänkin asiaan kiinnitettävä huomiota, ja luonnollisesti haluan pitää kirjallisuustuntemukseni mahdollisimman laajana. Ja hei!  Katsaukset tähän vuoteen jatkuvat vielä huomenna, sillä blogini täyttää huomenna kaksi vuotta. Ensi vuonna (siis huomenna)

Zoe Sugg: Girl Online

Zoe Sugg:  Girl  Online  WSOY 2016 (2014) Suom. Inka Parpola 430 s. Pisteitä: 4/5 Tunnelma: Hihi. Teinii! Toisinaan feministinkin täytyy uppotua teinihömpötyksiin (siis ei paatosta tällä kertaa). Vähän epäillen lähdin matkaan - luvun alla on väikkäri chick lit -kirjallisuudesta ja blogiin suunnitteilla feministinen katsaus aiheeseen - mutta Sugg vei mukanaan.  Girl Online  valikoitui loppuvuoden piristyksekseni, sillä tästä nuortenkirjasta olin kuullut paljon hyvää ja joutuipa se erääseen lahjapakettiinkin tässä joulun alla. Piti vielä varmistaa, mitä tuli luetettua.  On vaikea olla vertaamatta Suggin teosta Maskamen DIMILYyn . Kirjoja yhdistää monikin asia: molemmat kertovat teini-ikäisistä tytöistä, jotka vaihtavat ainakin hetkeksi paikkakuntaa. Molemmissa on kyse kaverisuhteista ja ihastumisesta: kuten teini-ikään sopii, niin Maskamen Eden kuin Suggin Penny ihastuvat itseään vanhempaan poikaan. Molemmat nuortenromaanit ovat myös jotakin sellaista, jota kutsu

Haastekoonnit: Kirjaherbario ja HelMet-haaste

Sheferijmin Kirjaherbario-haasteen osalta en voi itseäni kehua. Innostuin ajatuksesta, mutta toteutus oli hankalampaa kuin oletin: tuntui, ettei kirjastosta tule koskaan vastaan yhtään kasviaiheista kirjaa (tai edes kirjailijaa). No, tässä haasteeni tulos, kun sain pengottua lukemieni kirjailijoiden nimet. PÄäsin kuuteen kasviin ja tyydyttävään arvosanaan. Oi voi! Olin parempi oikeassa kasvienkeräilyssä - sain kansioistani kympit ja kehuja.  Reidar Palmgren: Sudenmarja ( sudenmarja) Minna Lindgren. Ehtoolehdon pakolaiset ( lind = lehmus) Petri Tamminen: Meriromaani (tammi) Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä (vaahtera) Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle (honka l. mänty) Peter Sandström: Transparente blance (omena) Moni näkyy koostaneen jo Helmet-kirjastojen tämänvuotisen haasteen ja täyttäneen kaikki kohdat. Oma haasteeni jäi tänäkin vuonna keskeneräiseksi, mutta ei se mitään: olen joka tapauksessa saanut hyviä vinkkejä siihen, miten valita kirja silloin, kun haluaa lukea j

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Agatha Christie: Vaarallinen talo WSOY 2010 (1932) Suom. O.A.Joutsen 258 s. Pisteitä: 4/5 Tunnelma: ÄH! En taaskaan arvannut. Dame on hurja. Koko sen ajan (kaksi päivää), jonka käytin Vaarallisen talon  lukemiseen, minua vaivasi tunne siitä, että olin lukenut kirjan aiemmin. Niin tietysti on useimpien Poirot-kertomusten kohdalla; tällä kertaa en vain saanut päähäni, milloin olin teoksen ensimmäisen kerran lukenut. Lukupäiväkirjani paljasti minun lukeneen sen neljä vuotta sitten, jouluna 2012. Joulut ovat minulle Christie-aikaa, sillä muistan nuoruudestani jouluaaton, jolloin istuin huoneessani, veli seuranani, lukemassa Christietä ennen joulusaunaa ja -ruokaa. Vaan enpä muistanut, kuinka tässä käy! Christie on sillä tavalla ovela kirjailija, että hän saa lukijan uskomaan epätodennäköisiin ratkaisuihin. Siinä missä nuoruudessani inhosin Poirotin Hastings-apuria, pidän häntä nykyään varsin kiinnostavana hahmona: lukija rinnastetaan häneen. Siinä missä Poirot

Tekstibongaus: romantiikkaa uutisessa - asiallista urheilujournalismia vai mautonta naistenlehtikamaa?

Poikaystäväni tilasi itselleen Urheilusanomat. Erään keskustelun päätteeksi yllytin häntä tutkimaan, kuinka monta naisurheilijoista kertovaa juttua kahdessa esimerkkilehdessä olisi. Poikaystävä tsekkasi toisen, minä toisen. Tulos: yhteensä neljä artikkelia, jotka kaikki esiintyivät samassa lehdessä. Toisessa numerossa ei naisurheilijoista juuri puhuttu.  Sen lisäksi, että jäin miettimään sitä, kuinka vähän naisurheilusta uutisoidaan, en voinut välttää kysymystä siitä, miten  naisurheilusta uutisoidaan. Silmiini pisti otsikko (Urheilusanomat nro 50, 15.12.2016), jota en olisi tunnistanut urheilu-uutiseksi: Emilia valitsi kolmesta miehestä. Kyse on uutisesta, jossa uutisoidaan Emilia Simosesta sekä tämän taitoluisteluparista. Ingressi kertoo, mikä on uutisoinnin aihe: SM-taitoluistelukisoissa nähdään jälleen pariluistelupari. Simonen on löytänyt itselleen luisteluparin, mikä on vaikeaa, koska Suomessa on niin vähän miesluistelijoita.Vaikka ingressi, kuva ja leipäteksti selittävätkin

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit Like 2010 94 s. Pisteitä: 5/5 Tunnelma: Jeah! Voimauttava. "Siinä on kyllä yhenlainen veljessarja: isä, poika ja pyhä henki. Ei niitä kiinnosta eikä ne tiedä, mitä tämä naisten elämä on. Jokainen on päässy nussimaan ja tulos on nähtävissä - onneksi tytär käyttää ehkäisypillereitä. Siitä lapsenteos on niin monta kertaa mummun kans sille saunassa sanottu." Novellikokoelma naiseuden vaikeudesta Novellilukumaratonin aikaan nappasin Eniten minua kiinnostaa tie -blogista lukuvinkin: Hanna Haurun naiseudesta kertovan novellikokoelman Liian pienet sandaalit. Kokoelma   on purskahdus ongelmia, joita naiset elämässään kohtaavat. Hauru kertoo kokoelmissaan ulkonäköpaineista, murrosiän hämmennyksestä, äidinkaipuusta, ulkopuolisuudesta ja rohkeuden löytämisestä. Töksähtelevällä, toteavalla tyylillään Hauru nostaa esiin naisen ulkonäön: sen, millaisia naisten kuuluu olla. Ei saa hiota, ei saa olla liian pienet rinnat eikä

Harriet Dyer: The Little Book of Feminism

Harriet Dyer: The little book of feminism Summersdale 2016 94 s. Pisteitä: 4/5 Tunnelma: Haa! Tiivis, opettava. Harriet Dyerin 94-sivuinen The Little Book of Feminism  on varsin näpsäkkä teos. Se on tiivis, helppolukuinen katsaus feminismin historiaan ja liikkeen kolmeen päävaiheeseen. Mikäli on valmis lukemaan englanniksi ja haluaa lukea lyhyesti feministiseen lukuhaasteeseen , Dyerin opus on erinomainen valinta. Dyer esittelee feminismin neljä vaihetta: 1800-luvulla alkaneen ensimmäisen, naisen aseman parantamiseen pyrkineen suunnan, sitä seuranneen 1920-luvulta alkaneen "henkilökohtainen on poliittista" -vaiheen ja kolmannen, 1990-luvulla heränneen liikkeen, jossa alettiin yhä paremmin huomioida sukupuolten moninaisuus sekä rotu. Lopuksi katsotaan moderniin feminismiin. Dyer esittelee jokaisen vaiheen historiaa, keskeisimmän sanoman, merkittävimmät saavutukset sekä muutaman keskeisen vaikuttajan. Varsin ihailtavaa on, että Dyer on koonnut teokseensa myös

Feministinen lukuhaaste 21.12.2016-19.3.2017

Mitä:  Feministinen lukuhaaste (ja Sirrin valtava keskeneräisten F-kirjojen pino) Missä:  Missä tahansa - kirjastossa, kotona, töissä, blogissa, Suomessa, maailmalla Milloin:  21.12. 2016 - 19.3.2017. Koonti Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä 19.3.2017. Miksi:  Tasa-arvon ja ajattelua avartavien kokemusten vuoksi. Tarkkasilmäisimmät ovat huomanneet, että blogini on saanut pikkuhiljaa yhä feministisemmän otteen. Kesän naistenviikon myötä innostuin pohtimaan kirjallisuuden naiskuvia, minkä jälkeen törmäsin ensimmäiseen feministiseen teokseen, Feministin käsikirjaan .  Sen lukeminen johdatti minut polulle, joka on saanut minut kyseenalaistamaan ajatusmaailmaani, pohtimaan vähemmistöjen asemaa ja tutustumaan lisää aatteeseen, joka  osuumonella tavalla yhteen omien arvojeni kanssa.  Kun nyt pikkuhiljaa olen siis tehnyt tuttavuutta feminismin kanssa ja huomannut sen antaneen paljon sekä omalle ajattelulleni että lukemistolleni, päätin ottaa askeleen kirjabloggaajan urallani ja l

Pekka Hiltunen: Iso

Pekka Hiltunen: Iso WSOY 2013 413 s.  Pisteitä: 4/5 Tunnelma: Jes! Vaiennetut äänessä. "Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu. Hän elää terveystiedon kaapuun puetun hoikkuudenpalvonnan valtakunnassa." Iltapäivälehden viihdesivustolla uutisoitiin naisesta, joka oli laihtunut kuutisenkymmentä kiloa. Minut herätti lause, jossa laihdutusmotivaatiota perusteltiin äidin esittämällä vertauksella: lihavan naisen viimeinen pisara oli se, kun äiti vertasi häntä isokokoisena tunnettuun Adeleen. Minä hämmennyin: eikö Adeleen vertaaminen pitäisi olla positiivinen asia? Adele on kaunis, loistavaääninen laulaja! Ulkomailta Suomeen tuotu uutinen kuitenkin osoitti jälleen kerran se

Maria Jotuni: Suhteita

"Minkä vapauden sinä minulle annat! Sinä sidot itsesi kaikkien lapsieni isäksi, et sinä minulle valitsemisen vapautta salli. Sinä pakoitat minut tahtomattani äidiksi, silloinkin kun en vastuunalaisuutta itselleni ottaa uskaltaisi. - ei, siksi pyhänä minä elämän jatkuvaisuuden pidän, etten ilman tahtoa ja tarkoitusta elämää lisätä tahtoisi. - Ja kuitenkin, minä tunnen oikeuteni siihen. Luoda elämää minä tahtoisin - iankaikkisuutta lapseni kautta tahtoisin!" Suhteita -kokoelman ensimmäinen osa esittelee naiskohtaloista. Jokainen novelli on nimetty päähenkilönsä mukaan, ja jokaisen novellin keskiössä on nainen. Jotuni tuo esiin naiskohtaloita: kukaan hahmoista ei ole tyytyväinen omaan elämäänsä. Moni naisista on alistunut avioliittoon, jossa oikeaa, tunteellista rakkautta ei olekaan ollut, ainakaan nainen itse ei ole saanut sitä kokea. Feminismi sykkii Jotunin kertomuksissa, jotka haluavat viestiä lukijalleen, että naisella pitäisi olla oikeus suhteeseen, josta hän itsekin nau

Novellilukumaratonin koonti

Osallistuin lauantaina 17.12. Ompun järjestämään novellilukumaratoniin. Luin haasteen aikana seuraavat novellit tai novellikokoelmat (yhteensä 34): Tove Jansson: Kirjeitä Klaralta (kokoelmasta Seuraleikki) Tove Jansson: Robert Tove Jansson: Junamatka Jhumpa Lahiri: kokoelma  Tämä siunattu koti  (9 novellia) Maria Jotuni:  Suhteita- kokoelma (17 novellia) Gao Xianjian: Ystävä (kokoelmasta  Vaarin onkivapa ) Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (kokoelmasta  Hyvän naisen rakkaus ) Maria Jotuni: Augusta Aurell (kokoelmasta  Rakkautta ) Maria Jotuni: Ei kannattanut Maria Jotuni: Unta En malttanut keskittyä maratoniin yhtä tiiviisti kuin olin suunnitellut; halusin viettää aikaani myös poikaystäväni kanssa, ja pitipä seurata myös ampumahiihdon tapahtumia televisiosta. Ilahduin kuitenkin siitä, että ehdin tutustua useamman novellistin tuotantoon. Varsinkin Maria Jotunin novellit jysäyttivät oikein kunnolla, ja odotan innolla pääseväni postaamaan Suhteita -kokoelmasta. Lahirin Tämä

Novellimaraton (Päivittyvä postaus: lopuksi)

14.00 No niin! Valmistautumispostaus on julkaistu, kirjapino odottaa lukijaansa. Tästä lähtee käyntiin novellientäyteinen vuorokausi, olen innoissani! Ensimmäiseksi olen ajatellut ottaa lukuuni Tove Janssonin Seuraleikki-kokoelman. Illan ohjelmaan mahtuu myös ampumahiihdon katsomista, mutta nyt on hyvä aika aloittaa novellien kahlaaminen. 16.45  Aloitin Janssonilla, ja luin häneltä kolme novellia: Kirjeitä Klaralta, Robertin ja Junamatkan. En aivan päässyt tunnelmaan, joten päätin vaihtaa Jhumpa Lahiriin, jonka Tulvaniittyyn aikanaan ihastuin. Valinta on ollut oivallinen: enää ei tunnu siltä, että ahmin yksittäisiä kertomuksia peräjälkeen, vaan olen saanut hypätä kolmeen erilaiseen, syvään maailmaan. Lahiri kertoo lahjakkaasti kulttuurien välisistä kohtaamisista, maahanmuuttajuudesta ja kadonneesta yhteydestä omiin juuriinsa. Taitavaa on myös hänen kykynsä kuvata ihmissuhteita, epäonnistuneita avioliittoja ja rakkautta kaipaavia sieluja. Ah! Mitä täydellisintä luettavaa, kun haluaa

Tunnelmia novellimaratonin edellä

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut lukumaratonista. En ole kuitenkaan malttanut: viikolla on pitänyt kirjoittaa gradua, ja viikonloppuisin olen ollut liiaksi rakastunut poikaystävääni, jotta olisin malttanut keskittyä pelkästään kirjoihin. Syksy on kuitenkin tasannut arjen ja viikonloppujen välistä eroa, ja nyt olen innoissani osallistumassa Ompun järjestämään novellilukumaratoniin . Maraton alkaa huomenna lauantaina, ja päässen itse aloittamaan, kunhan olen ensin selviytynyt pienestä Prisma-reissusta. Novellikokoelmapinossani on tällä hetkellä seuraavat teokset: Pettina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta Tove Jansson: Seuraleikki Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti James Joyce: Dublinilaisia Matia Jotuni: Suhteita/Rakkautta Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus Gao Xingjian: Vaarin onkivapa Eniten odotan Tove Janssonia: en ole lukenut häneltä juuri mitään sitten Muumi-kirjojen. Toisaalta tuntuu, ettei novellihaaste ole novellihaa

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Raju tarina Lillistä, joka sairastuu anoreksiaan. "Mutten kyennyt murehtimaan niitä nyt. Koska voihan olla etten enää herää. että silmäni eivät enää aukea koskaan. Ja jos niin kävisi, tässäkö tämä oli?" Linnea Parkkosen  112 - vihaan itseäni on raju teos. Se on kertomus Lillistä, joka lähtee mukaan karkkilakkoon muttei pystykään lopettamaan. Parkkonen on kirjoittanut tarinan nuoresta, joka ei pysty enää hallitsemaan ulkonäköpaineitaan eikä osaa käsitellä niitä tunteita, joita vaikeat perheolosuhteet ovat herättäneet. Parkkonen kirjoittaa nuorten kielellä. Sain kirjasta viime vuonna suosituksen eräältä koulumme kirjavinkkarinuorelta. Jo alusta asti ymmärsin, miksi Parkkosen romaani kiehtoo nuoria. Se on kirjoitettu helposti lähestyttävällä, joskin rikkaalla kielellä, sen tyyli sopii nuorten suuhun ja se kuvaa nuoruutta varsin tavallisten tapahtumien läpi. Karkkilakkoihin, kaveriporukkojen hajoamisiin, sisarussuhteiden rakoilemiseen ja ulkonäköpaineisiin on monella san

Feminismin jäljillä: Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

Fredrika Runeberg:  Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä WSOY 1981 (1858) Suom. Tyyni Tuulio 207 s.  Pisteitä: 4/5 "Cecilia pyyhkäisi kyynelen silmistään ja sanoi: ´Juhana, suo meidän tyttöparkojenkin kerran kuulla lämpimiä ja ylpeitä sanoja. Juuri sellaisia naissydän kaipaa. Me istumme rukkimme, kankaamme tai ompeluksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita vilisee mielessämme, ja sydän poloinen kuuntelee ja kuuntelee, mutta ei koskaan kuule sanoja, jotka selittäisivät sen arvoitukset, koska mies ei koskaan usko että meillä olisi halua mihinkään korkeampaan, siksi vain ettemme koskaan uskalla paljastaa, mitä sisällämme asuu. Ja me kuuntelemme ja odotamme siksi kunnes vihdoin noiden lämpimien ajatusten on nukuttava, ja me istumme vain ahkerina kerhrääjättärinä, kutojattarina, ompelijattarina, jotka voi korvata metallisilla ja puisillakin tekijöillä." Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä on erinomaista luettavaa näin itsenäisyyspäivän alla. Teo

Valkoisen lukijan etuoikeudet, osa 2

Feminismiin tutustuminen tekee tietoiseksi monesta asiasta: vääryyksistä, epäoikeudenmukaisuuksista, korjausta vaativista käytänteistä. Se pakottaa myös tutustumaan itseensä. Vähän aikaa sitten pohdin, mitä oikeuksia minulla on valkoisena lukijana , ja tuntuu siltä, että olen unohtanut muutaman erityisen tärkeän kohdan. Ehkä viikon päästä tiedän jo lisää ja postaan kolmannen kerran; tiedostamisen matka on pitkä ja vaatii aikaa.  Lukutaito Luku- ja kirjoitustaitoa ei pidä liittää pelkästään valkoisten etuoikeuksiksi, mutta etuoikeus se on, suuri sellainen. Elän yhteiskunnassa, jossa olen, tyttönäkin, päässyt kouluun, oppinut lukemaan, saanut kannustusta sekä kirjojen että kirjoittamisen maailmaan ja kouluttautunut korkeasti. Lukukeskuksen infopaketin mukaan 16 prosenttia koko maailman ihmisistä on lukutaidottomia. 64 prosenttia heistä on naisia. On asioita, joita pitää monesti itsestäänselvyytenä, ja luku- ja kirjoitustaito on ollut minulle yksi niistä.  Suomi elää Voi

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään! Otava 2014 120 s. Pisteitä: 4/5 Tunnelma. Hihihihehehehohoho. Tshih. Pähkähullu.  Mitä muuta Aino Havukaisen ja Sami Toivosen humoristisesta tietokirjasta Tatu ja Patu, syömään! voisi sanoa? Teos tarjoaa hulvattoman katsauksen siihen, mitä, miten ja miksi ihmiset syövät.  Tatu ja Patu, syömään!  sammuttaa akuuteimman tiedonnälän. Minun oli ahmittava (hih) se kertaistumalta (ja luonnollisesti oli oakko syödä samalla): teos on helppolukuinen, hauska ja koukuttava. Omassa lapsuudessani huumorlistan ykkösenä olivat Akkarit ja Sudenpentujen käsikirjat - vaikuttaa siltä, että Havukaisen ja Toivosen sarja on ottanut tuon paikan lastenkirjallisuuden kärkinimenä.  Tatu ja Patu -sarja on tunnettu huumoristaan. Tässäkin teoksessa läppä lentää ja on varsin päätöntä (esim. "lihaa EI tuoteta valoja räpsyttelemällä"). Aikuisenkin on pakko nauraa ääneen, sillä osa kuvituksista ja teksteistä on liioittelevuu

30x30: loppukuun saldot ja marraskuun luetut

Marraskuun alussa päätin osallistua kuukauden lukuhaasteeseen, jossa luetaan vähintään kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Päätös on pitänyt hyvin, vaikka lukemisista bloggailu jäikin ensi-innostuksen jälkeen. Olen lukenut joka päivä vähimmäismäärän (mikäli Tatun ja Patun ruokakirjan voi laskea kaunokirjalliseksi teokseksi) kaunokirjallisuutta, monena päivänä enemmänkin. Yhtenä iltana ahmin kokonaisen romaanin kahteen tuntiin kertaistumalta (Björkin Poika). Se oli ihanaa.  Lukuhaaste opetti minulle sen, miten mukavaa ja tärkeää on rauhoittua joka päivä. Siihen haaste soveltuukin hyvin. Toisaalta se muistutti, mihin pakkolukeminen johtaa: kirjallisuudesta ei nauti. Joskus on hyvä pitää välipäiviä, tehdä jotakin muuta ja tarttua kirjoihin vasta sitten, kun lukemista jo kaipaa. Bloggaaminenkaan ei ole haudanvakavaa, enkä ole vastuussa kenellekään siitä, kuinka tiheään täällä toikkaroin. Lukuhaastekoonnin yhteyteen myös tämän kuun lukukokemuksia fiilistelyiden kau

Novellihaaste: katsaus muutamiin marraskuussa luettuihin

Tarinoita Zimnbabwesta Olen lukenut Ompun novellihaasteeseen Petina Gappahin novelleja kokoelmasta Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta . Gappah, itsekin alkujaan zimbabwelainen kirjailja, oli minulle entuudestaan täysin vieras - törmäsin hänen kokoelmaansa, kun etsin afrikkalaista luettavaa (hämmästyttävää ja noloa, etten ollut lukenut marraskuuhun mennessään ainuttakaan afrikkalaisen kirjoittamaa teosta). Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta  -kokoelmasta jää ensimmäisenä mieleen paha maku. Se johtuu kansikuvasta, joka mielestäni halventaa taidokkaan, elämää monisyisesti kuvaavan Gappahin teosta. Kansikuva on räikeitä värejä, oranssia, vihreää ja vaaleanpunaista, ja se näyttää jäljittelevän halpaa naistenlehteä: novellien nimiä on heitelty eri fonteilla ja väreillä ympäri kantta. Tummaihoinen nainen nauraa kannessa. Kansi kaameine värivalintoineen muistuttaa 90-luvusta, vaikka teos onkin julkaistu 2009.Afrikkalaisten kirjailijoiden saamista kansikuvista on kirj

Peter Sandström: Transparante blance (Valkea kuulas)

Peter Sandström: Transparente blance S&S 2015 (2014) 227 s. Pisteitä: 4/5 Tunnelma: Oj. Finare än jag anat. Jag sökte stöd för de val jag hade gjort i livet. Kanske minnet med tiden omformades så att dess innehåll blev ogripbart, snarast omöjligt att omsätta i ord på ett sått som gjorde gamla händelser eller känslor rättvisa, vi fick istället en tillrättalagd bild av det som hade hänt, av det som hade varit viktigt, då, för länge sedan. Aikoinaan ajattelin, ettei Peter Sandströmin Transparente blance (Valkea kuulas) olisi minun kirjani. Kuulin siitä kehuja, mutta kun aloitin kirjaa suomeksi, en tykästynyt ollenkaan. Kirja jäi kesken, unohtui, eikä Finlandia-ehdokkaaksi noussut Laudaturkaan sen takia sykähdyttänyt.  Kirjastossani oli kuitenkin esillä pohjoismaista kirjallisuutta, ja päätin antaa Sandströmille uuden mahdollisuuden. Tiesin, että luen ruotsiksi kirjoitetut teokset mieluiten alkukielellään; osa suomennoksista on jäänyt minusta kömpelöiksi. Valinta

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupunfista Gummerus 2016 215 s.  Pisteitä: 3/5 Tunnelma: Kaunis, runollinen. Lyyrinen romaani miehestä, joka suunnitteli Helsingin, ja hänen surumielisestä elämästään Jukka Viikilän saama Finlandia-palkinto yllätti vähän. Akvarelleja Engelin kaupungista  ei vaikuttanut minusta alun perin teokselta, josta voisi muodostua merkittävä osa suomalaista kirjallisuutta. Nyt, palkinnon saatuaan, että kirjailija että hänen teoksensa ovat maineensa ansainneet. Akvarelleja Engelin kaupungista  on päiväkirjaromaani, jossa Viikilän kuvittelema Engel pukee sanoiksi elämäänsä Helsingin suunnittelijana. Romaani on kertomus rakennustaiteesta, rakennuksista ja perhe-elämästä.  Oloni tätä runollista ja kuvallista romaania kohtaan on kahtalainen. Sanon ensin kauniin: Jukka Viikilä on tehnyt romaanistaan kauniin ja tyylikkään. Akvarelleja Engelin kaupungista on kirjoitellut niin upealla suomen kielellä, että sen virkkeitä tekee mieli jäädä kuunt