keskiviikko 30. marraskuuta 2016

30x30: loppukuun saldot ja marraskuun luetut

Marraskuun alussa päätin osallistua kuukauden lukuhaasteeseen, jossa luetaan vähintään kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Päätös on pitänyt hyvin, vaikka lukemisista bloggailu jäikin ensi-innostuksen jälkeen. Olen lukenut joka päivä vähimmäismäärän (mikäli Tatun ja Patun ruokakirjan voi laskea kaunokirjalliseksi teokseksi) kaunokirjallisuutta, monena päivänä enemmänkin. Yhtenä iltana ahmin kokonaisen romaanin kahteen tuntiin kertaistumalta (Björkin Poika). Se oli ihanaa. 

Lukuhaaste opetti minulle sen, miten mukavaa ja tärkeää on rauhoittua joka päivä. Siihen haaste soveltuukin hyvin. Toisaalta se muistutti, mihin pakkolukeminen johtaa: kirjallisuudesta ei nauti. Joskus on hyvä pitää välipäiviä, tehdä jotakin muuta ja tarttua kirjoihin vasta sitten, kun lukemista jo kaipaa. Bloggaaminenkaan ei ole haudanvakavaa, enkä ole vastuussa kenellekään siitä, kuinka tiheään täällä toikkaroin.

Lukuhaastekoonnin yhteyteen myös tämän kuun lukukokemuksia fiilistelyiden kautta:

Tässä kuussa olen: 

1) kauhistellut tulevaa (Laura Gustafsson: Korpisoturi)
4) etääntynyt (Anja Snellman: Lähestyminen)
5) innostunut taas kerran feminismistä (Hanna Weselius: Alma!)
6) ihastunut uudelleen (Marja Björk: Poika)
8) huokaillut menneitä (Peter Sandström: Transparente blance)
9) hohottanut hulluna (Havukainen ja Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!)

Lisäksi luin yhteensä 13 novellia (saatan ehtiä vielä pari tänä iltana); osasta olen postaillut täällä ja täällä

Novellihaaste: katsaus muutamiin marraskuussa luettuihin

Tarinoita Zimnbabwesta

Olen lukenut Ompun novellihaasteeseen Petina Gappahin novelleja kokoelmasta Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Gappah, itsekin alkujaan zimbabwelainen kirjailja, oli minulle entuudestaan täysin vieras - törmäsin hänen kokoelmaansa, kun etsin afrikkalaista luettavaa (hämmästyttävää ja noloa, etten ollut lukenut marraskuuhun mennessään ainuttakaan afrikkalaisen kirjoittamaa teosta).

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta -kokoelmasta jää ensimmäisenä mieleen paha maku. Se johtuu kansikuvasta, joka mielestäni halventaa taidokkaan, elämää monisyisesti kuvaavan Gappahin teosta. Kansikuva on räikeitä värejä, oranssia, vihreää ja vaaleanpunaista, ja se näyttää jäljittelevän halpaa naistenlehteä: novellien nimiä on heitelty eri fonteilla ja väreillä ympäri kantta. Tummaihoinen nainen nauraa kannessa. Kansi kaameine värivalintoineen muistuttaa 90-luvusta, vaikka teos onkin julkaistu 2009.Afrikkalaisten kirjailijoiden saamista kansikuvista on kirjoitettu esimerkiksi täällä.

Olen hämmästynyt, sillä Petina Gappahin novellit eivät ole mitään kevyttä luettavaa. Ne eivät ole naisten hairlekiinitarinoita, joissa nainen tapaa prinssin ja antaa tälle elämänsä. Ensimmäinen novelli, Surusävelten saatossa, kertoo miehensä menettäneen naisen tarinan. Tarina on varsin feministinen: vasta kuolema vapauttaa naisen myöntämään, että aviomies on ollut petollinen, eikä rakkautta ole ollut. Tarinaan kietoutuvat - tosin jokseenkin sekavasti - Zimbabwen poliittinen historia sekä valtaapitävien etuoikeudet ja synkät salaisuudet. Avausnovellissa ei ole mitään kevyttä, vaan se raottaa alistettujen naisten maailmaa.

Epäonnistunut kokeilu

Ray Bradburyn Lohikäärme (kokoelmasta Toiset taivaat) jäi minulle etäiseksi. Muistan lukeneeni Bradburyä yläasteella, kun käsittelimme äikän tunneilla kirjallisuudenlajeja. Yllätyin Huhtikuun noidasta positiivisesti, mutta sittemmin scifin ja fantasian lukeminen on jäänyt. Lohikäärme ei houkutellut jatkamaan.

Ihmissuhdetarinoita

En ollut varautunut siihen, että Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu on kertomuskokoelma. Luin kokoelmasta kolme ensimmäistä, yhteen linkittyvää novellia (Viimeinen kesä, Kilpikonnan äiti, Unelma-asiakas). Latvala kirjoittaa kauniisti. Varsinkin Kilpikonnan äiti jäi näistä mieleeni: siinä kertojana toimii henkilö, joka tarkkailee tyttöystävänsä toimia, kilpikonnakiinnostusta ja hiipuvaa parisuhdetta. Nainen, johon kertomukset liittyvät, näyttäytyykin ensimmäisissä tarinoissa jokseenkin ärsyttävältä, vähän ristiriitaiselta hahmolta. Latvalan kertomukset ovat kiinnostavia, mutta olen jättänyt teoksen toistaiseksi odottamaan.

Novellihaasteeseen luetut: 8

tiistai 29. marraskuuta 2016

Peter Sandström: Transparante blance (Valkea kuulas)

Peter Sandström: Transparente blance
S&S 2015 (2014)
227 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oj. Finare än jag anat.
Jag sökte stöd för de val jag hade gjort i livet. Kanske minnet med tiden omformades så att dess innehåll blev ogripbart, snarast omöjligt att omsätta i ord på ett sått som gjorde gamla händelser eller känslor rättvisa, vi fick istället en tillrättalagd bild av det som hade hänt, av det som hade varit viktigt, då, för länge sedan.

Aikoinaan ajattelin, ettei Peter Sandströmin Transparente blance (Valkea kuulas) olisi minun kirjani. Kuulin siitä kehuja, mutta kun aloitin kirjaa suomeksi, en tykästynyt ollenkaan. Kirja jäi kesken, unohtui, eikä Finlandia-ehdokkaaksi noussut Laudaturkaan sen takia sykähdyttänyt. 

Kirjastossani oli kuitenkin esillä pohjoismaista kirjallisuutta, ja päätin antaa Sandströmille uuden mahdollisuuden. Tiesin, että luen ruotsiksi kirjoitetut teokset mieluiten alkukielellään; osa suomennoksista on jäänyt minusta kömpelöiksi. Valintani oli onnistunut: Transparente blance on hyvä kirja. 

Sandströmin romaani rakentuu kehystarinan ympärille: aikuinen poika lupautuu viemään äitinsä parannustehtäviin. Oleellista on kuitenkin kaikki muu, se, minkä paluu lapsuudenkotiin ja -kylään herättää. Transparente blance on kertomus muistista ja muistoista, lapsuudesta ja nuoruudesta sekä siitä, millaisena ennenvanhaan näyttäytyy nykyhetkestä. Isän kuolema on kipu, samoin on ensirakkaus.

Romaanin minäkertojassa on paljon sellaista, jolle hymähtelin haikeana ja josta tulin surulliseksi. Kertoja ei vaikuta olevan kovinkaan läheinen minkään kanssa, lapsetkin ovat taustalla etäisinä: he ovat kasvaneet, heihin ei saa otetta. Kotikylästä on kerran lähdetty, eikä sinne oikeastaan tee mieli palata, mutta kun palaa, muistot tulvivat mieleen. Surumielisintä kertojassa onkin se, ettei hän elä nykyhetkessä vaan uppoutuu muistelemaan menneitä. Sovinto historian kanssa on tarpeen, ja vanhuuden, niin äidin kuin omankin, herättää ajatuksen siitä, ettei elämä ole kovin pysyvää.

Minun tuli sääli kertojaa. Miksi menneessä on niin paljon sellaista, mihin kaipaamme takaisin? Miksi hetkessä eläminen ja tulevaan uskominen eivät ole niin helppoja tehtäviä? Transparente blancea lukiessani mietin, miten paljon ja miksi romaani kuvastaa käsitystä siitä, että nuoruus on arvokkaampaa, viattomampaa ja täydellisemäpä aikaa kuin vanheminen. Toisaalta Sandströmin kuvaus siitä, miten keski-iässä ajatuu etsimään ja ymmärtämään itseään, tekee romaanista niin hienoin kuin se on. 

Sandströmin teksti on kaunista, ja se toi mieleeni Tove Janssonin Kesäkirjan.  Hetkittäin Sandströmin kieli viipyilee kauniissa kuvauksissa ja tunnelmissa, toiset virkkeet nappaavat mukaansa jotakin oleellista. Tuntui hyvältä lukea pitkästä aikaa ruotsiksi. Transparente blance ei ole helpoin vieraalla kielellä luettava teos, mutta tunnelma välittyy silti. 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupunfista
Gummerus 2016
215 s. 
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Kaunis, runollinen.

Lyyrinen romaani miehestä, joka suunnitteli Helsingin, ja hänen surumielisestä elämästään

Jukka Viikilän saama Finlandia-palkinto yllätti vähän. Akvarelleja Engelin kaupungista ei vaikuttanut minusta alun perin teokselta, josta voisi muodostua merkittävä osa suomalaista kirjallisuutta. Nyt, palkinnon saatuaan, että kirjailija että hänen teoksensa ovat maineensa ansainneet.

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjaromaani, jossa Viikilän kuvittelema Engel pukee sanoiksi elämäänsä Helsingin suunnittelijana. Romaani on kertomus rakennustaiteesta, rakennuksista ja perhe-elämästä. 

Oloni tätä runollista ja kuvallista romaania kohtaan on kahtalainen. Sanon ensin kauniin: Jukka Viikilä on tehnyt romaanistaan kauniin ja tyylikkään. Akvarelleja Engelin kaupungista on kirjoitellut niin upealla suomen kielellä, että sen virkkeitä tekee mieli jäädä kuuntelemaan pitkiksi ajoiksi. Finlandia-palkinnolle tekee oikein hyvää se, että palkittu teos saa tunnustusta runollisesta kielestään. Viikilän teksti on herkkää ja kaunista luettavaa. 

Toisaalta haikailen sitä, että teoksesta olisi jäänyt mieleen muutakin kuin kaunis kieli. Minä en pystynyt kiinnittymään tarinaan yhtä paljon kuin olisin halunnut. Helsinki on minulle etäinen kaupunki, en tunne sen rakennuksia, eikä sen historia ole minulle henkilökohtaisesti kovinkaan merkittävä. Engelin muistin lähinnä lukion ruotsin oppikirjasta, jonka tekstissä tämä mainittiin. 

Siinä missä Riitta Jalosen Kirkkaus onnistui herättämään syvän mielenkiinnon pähenkilöä kohtaan, jäi Engel vaiheineen hyvänpäiväntutuksi, jonka vaiheita jää seuraamaan kauempaa. Viikilä kertoo romaanissaan paitsi erään kaupungin uudelleen rakentamisesta, myös arkkitehtuurin traagisesta, kolhosta tarinasta. Vaikka varsinkin tytär on Engelille rakas, perhe näyttäytyy silti ulkopuolisena - tai sitten ulkopuolinen on Engel, joka ei oikein löydä omaa paikkaansa.

Niille, joille Helsinki on rakkaampi kaupunki, Viikilän teos antanee enemmän kuin minulle. Viikilä onnistuu pysähtymään hetkiin, kiinnittämään sekä Engelin että lukijoiden huomion pieniin kuvallisiin kohtauksiin. Teoksen runollisuus on nautinnollista, mutta sen maailmaan en osannut uppoutua. 

Toisaalla: P.S. Rakastan kirjoja -blogissa ihastellaan viipyilevää, lyyristä kieltä, Kirjakaapin kummitus -blogissa romaanista lumouduttiin, ja Lillin kirjataivaan vlogipostauksessa kirjaa kuvataan rakkaudentunnustuksena Helsingille.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Leffailta: Edelleen Alice (ja kuinka marraskuun lukuhaaste etenee)

Blogini alkutaipaleella tutustuin sydäntäsärkevään, surua ja toivoa sekoittavaan romaaniin Edelleen Alice. Kirjoitin siitä näin: 

Edelleen Alice herätti kaipauksen, ikävän, ja voi olla, etten olisi pitänyt kirjasta niin paljon, jos en olisi nähnyt mummon sairastumista, heikkenemistä, hiipumista. Kirja ei varmaankaan ollut kaikilta osin uskottava, eikä se ollut kielellisesti loistokas. Se kuitenkin herätti tunteen, se vastasi kaipuuseen, antoi lohtua. Se nosti mieleeni muistoja mummostani, siitä, miten hän kaipasi hoitokodista omaan kotiin, miten hän ei tunnistanut kaikkia lapsiaan, miten hän teeskenteli muistavansa ja ymmärtävänsä ja miten hän lyhyiden hetkien ajan muistutti sitä joka hän oli ollut, joka hän oli. Omat muistoni yhdistyivät teoksen teemoihin, toivat minulle tärkeitä ajatuksia, tärkeitä huomioita. Edelleen Alice muistutti asioista, joista pitäisi olla kiitollinen; se muistutti asioista, jotka jokaisen pitäisi osata ottaa huomioon.
Olin pitkään sitä mieltä, etten katsoisi elokuvaa, mutta lopulta päädyimme poikaystäväni kanssa herkistelemään kipeää aihetta.

Jo elokuvan ensihetkillä tuntui, että en pysty nauttimaan elokuvasta. Tiesin, miten tarinassa käy; tiesin, miten alzheimeria sairastaville käy. En useinkaan katso näin henkilökohtaiselle alueelle ulottuvia elokuvia, koska en halua taistella kipeiden tunteiden kanssa. Ei mennyt kauaakaan, ennen kuin itkin. Tiesin, etten nauti elokuvasta, mutta tiesin myös, miksi en tekisi niin: eläisin Alicen tarinaa, uppoutuisin siihen.

Edelleen Alice oli kuitenkin hyvä katsomiskokemus. Ilahduin siitä, että sama lohtu, jonka Genova on kirjoittanut kirjaansa, oli läsnä myös elokuvassa. Muistin romaanista perhoset; niiden merkitys jäi vähäisemmäksi elokuvassa, mutta vertaus perhosten lyhyeen mutta kauniiseen ja arvokkaaseen elämään toimi myös elokuvassa. Nämä kirjapostauksen tunnelmat pätivät elokuvaankin:
Miten usein sairaus sotketaan ihmiseen, vaikka sairaus vain sotkee ihmisen, tai ihmistä, ei suinkaan ole koko ihminen, ihmisyys. Vaikka aivosolut tuhoutuvat, vaikka menneisyys ja tulevaisuus hämärtyvät, jokainen ihminen on ihminen loppuun saakka. Jokaisella on oikeus tuntea olevansa ihminen, arvostettu, kunnioitettu. On saatava säilyttää vapaus, saatava säilyttää usko elämään, usko rakkauteen. On sairaus, mutta on myös elämä. 
Näyttelijöiltä jäin kaipaamaan lisää. Klassinen havainto on, ettei elokuvan näyttelijä muistuta yhtään omaa mielikuvaa henkilöstä mutta että katselukokemus vaikuttaa myöhemmin romaania lukiessa. Alicen näyttelijä ei vakuuttanut minua täysin: hän oli jollakin tavalla liian läsnä. Hieman ironista lienee se, että Alicen näyttelijä, Julianne Moore, on voittanut roolistaan Oscarin. No, ehkä omat mielikuvani vaikuttivat näytellyn Alicen uskottavuuteen. 

Marraskuinen lukuhaaste etenee hyvin. Eilen luin Finlandia-palkinnon saanutta Viikilän romaania, tänään haluaisin tarttua siihen myös. Vähintään 30 sivua olen kahlannut joka päivä. Tekisi silti mieli mieluummin keskittyä yhtenä päivänä kunnolla kirjoihin kuin riipiä sivuja sieltä täältä päivittäin. 

torstai 24. marraskuuta 2016

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika
Like 2013
215 s.
Pisteitä: 575
Tunnelma: Jes! Avartava ja positiivinen
Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka itse tietäisi olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän. Kukaan ei kuulisi. Mikä kauhu ja mikä pelko, että minun on kuoltava kohta ja parempi olisikin kun kuolisin, ettei kidutus enää jatkuisi.

Oppilaani luki tämän kirjan viime vuonna ja suositteli sitä. Tuntuu hyvältä, että nuoret osaavat valikoida itselleen näin hyvää ja avartavaa luettavaa. 

Jo romaanin nimi toteaa kaiken oleellisen napakasti: poika. Kyseessä on poika. Ei tarvita muita määritteitä, ei tarvita selittelyjä: nyt puhutaan pojasta, josta kasvaa mies. 

Björk tunnetaan rohkeista avauksistaan kirjallisuuskentällä. Poika perustuu kirjailijan oman pojan kokemuksiin, kertoo takakansi. 

Poikaa on pakko kutsua merkittäväksi teokseksi suomalaisessa kirjallisuudessa. Se kertoo erään vaiennetun ryhmän, transsukupuolisten, kokemuksista. Miro (Marion) on poika, jonka muut mieltävät tytöksi. Poika on kuvaus hänen elämästään, siitä, millaista on kasvaa väärässä sukupuolessa. 

Pidin romaanissa erityisesti sen arkisuudesta. Samalla tavalla kuin Sirin Kolun nuortenkirjassa Kesän jälkeen kaikki on toisin, myös tässä romaanissa kuvataan niitä konkreettisia hetkiä, jolloin sukupuoli on läsnä ja väärä keho mutkistaa päähenkilön elämän. Toisaalta Poika osoittaa, miten tavallista elämää sukupuolivähemmistöön kuuluvakin viettää, jos siihen vain annetaan mahdollisuus. Vaikka Poika on ennen kaikkea kertomus sukupuolikokemuksesta ja sukupuolen olemuksesta - siitä, miten se on käsitetty ja siitä, miten käsitystä pitäisi oppia laajentamaan - se on myös kertomus kaikesta muusta, mitä Miron elämässä tapahtuu. Romaani kuvaa ihmissuhteita: isän traagista kuolemaa, ahdistunutta äitiä, veljesten välistä suhdetta ja ensimmäisiä rakkaussuhteita. 

Björkin tyyli on naivistinen: siinä on jotakin lapsenomaisuutta ja jotakin hyvin pelkistettyä. Se on helppolukuinen, tapahtumavetoinen romaani, jota sopii suositella niillekin, jotka eivät paljoa lue. Björkin pelkistetyn ja toteavan kielen myötä syntyy myös jotakin, mikä Pojassa erityisesti ilahduttaa: se on positiivinen kasvukertomus. Asioita, niin ikäviä kuin ihaniakin, tapahtuu, mutta tarinassa on vahva vire itsensä löytämisestä ja omaksi itsekseen kasvamisesta. Menneisyyden lukot ratkeavat, Björk lupaa ja lohduttaa.

Toisaalla: Kirjasfääri pitää Poikaa tarpeellisena, Ajatuksia kirjamaasta -blogissa kasvutarinasta ei innostuttu täysin, Kirsin kirjanurkassa teosta kuvaillaan koskettavaksi ja ravistelevaksi. 

tiistai 22. marraskuuta 2016

Lukupäiväkirjapostaus: Hanna Weseliuksen Alma!

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016
210 s.
Pisteitä: 3/5
Ensimmäisen luvun jälkeen:

Moni asia kiehtoo tässä Weseliuksen esikoisromaanin avausluvussa. Moni asia mietityttää minua. On hyvä, että tässä tuodaan esiin monikulttuurisuus, huomioidaan sivulauseessa sekin, että tumma poika voi olla suomalaisen kasvattama, suomalainen. On hyvä, että ihmiset kohtaavat toisiaan ja haluavat toisiaan iästä ja ihonväristä riippumatta. Ainossa kiinnostaa nimi: kalevalainen Ainoko siinä? Millaista naiskuvaa hän esittää? Tässä luvussa nainenkin kuvataan haluavana, mutta onhan hän silti katseenalainen. Mies katsoo, nainen viehättyy. Mutta sitten tämä: Millainen äiti tuon on kasvattanut. Millainen maitoa tihkuva, suurisuinen, leveälanteinen, keinuva-askelinen mama Africa. Jos poika voi olla suomalainen ja suomalaisen kasvattama, miksi äiti olisi mama Africa? Miksi afrikkalaisuus typistetään ensinnäkin maanosaa kuvaavaan sanaan, ei edes kansaan? Miksi kasvattaja ylipäätään olisi äiti? Miksi oletettua afrikkalaista äitiä  kuvataan ulkonäöllisin piirtein, länsimaisesta eroavaksi?

50 sivun jälkeen: 

Mitä tästä tulee? Weseliuksen kirjassa on läsnä monta ääntä. Vähän liiankin monta, sillä meinaan hukkua niihin. Moni asia kohtaa tässä teoksessa, esimerkiksi nyt vaikkapa miehet ja naiset, musta ja valkoinen, Afrikka ja länsimaat. Väärinymmärretty säveltäjä Alma on hipaissut kertomusta läsnäolollaan. Viimeisimmäksi jäin ihmettelemään lakimiestä, joka oli tyytyväinen pelastettuaan naisen. Naiskysymykset ovat läsnä Weseliuksen kirjassa, mutta en ole vielä varma, millaisilla tasoilla. Kirjaa on kiinnostava lukea feministin silmin. Hahmoista ei ole tehty täydellisyyden perikuvia, pikemminkin tuntuu, että he kaipaisivat pientä feminististä kritiikkiä ja että kun heitä siitä kulmasta tarkastelee, aukeaa myös jotakin kiinnostavaa koko kirjasta. Ainoa on kuvattu sekä seksuaalisesti kiinnostuneena naisena että äitinä. Pyritäänkö tässä avaamaan näkökulmia klassiseen huora-madonna-asetelmaan? Weseliuksen kielessä on paljon kuvia, hän maalaa lukijalleen hetkiä. Kieli on kaunista, äänten paljous sekavaa.

140 sivun jälkeen: 

Miehet ovat romaanissa sivuosassa, mutta moni heistä on aika ällöttävä, Alman mies nyt varsinkin. Naiset puolestaan eivät taistele asemansa puolesta. Kiinnostavaa onkin se, miten Weselius kuvaa naiset varsin perinteiseksi, feministin silmissä ehkä jopa ärsyttävän perinteiseksi, mutta koska kerronta tapahtuu ulkopuolelta, laitetaan myös lukija tarkkailemaan sitä, onko esimerkiksi Alman ja Ainon elämässä kaikki kunnossa. Almassa on hyviä ideoita, mutta minulle kertomus ei aukene yhtä monitasoisena kuin ehkä etukäteen ajattelin. Alma Mahlerin tarina tuntuu vain sivujuonteelta, liian lyhyesti kerrotulta tarinalta. Ai niin! En edelleenkään pidä lakimiehestä, mutta erään seikan osalta erehdyin hänessä. Niinpä niin, sitä on niin kielensä orja. Ärsyttävä sukupuolittunut kieli!

Lopuksi: 

"(--) noudattanut aina äidin neuvoa: katso aina suoraan eteenpäin, näytä siltä kuin olisit menossa jonnekin. Miksi sitäkin neuvoa pitää noudattaa, se on vain jäänyt mieleen eikä ilmeisesti poistu sieltä koskaan. Neuvo on ajalta jolloin nainen ei vaaratta voinut kävellä kadulla yksinään, sellainen aika on ollut täälläkin, uskomatonta, tässä koruttomassa maassa jossa nainen ei koskaan ole ollut mikään jalo rotueläin vaan mieluiten hyvä työihminen, niin, niin se vanha ilmaisu kuuluu, vahva ja matalajalkainen olento, joka ei herätä palvontaa vaan olankohautuksia ja parhaimmillaan etäistä arvostusta. "

Weselius tuo hyvin ilmi naisen olemuksia, sitä, mitä kaikkea naiselta oletetaan. Voi olla, että lukutapani (vähän kerrassaan ja pari päivää lukematta) häiritsi minua, sillä kokonaisuus jäi minulle hieman pirstaleiseksi. En innostunut Almasta niin paljon kuin toivoin, mutta hymyilen mielissäni sille, että tässä romaanissa on feministinen ote ja että siinä surraan sitä, miten naiset muistetaan vain miestensä kautta. Paljon on maailmassa vielä parannettavaa.

Toisaalla: Reader, why did i marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, P.S. Rakastan kirjoja

maanantai 21. marraskuuta 2016

30x30: 21. päivä

Tänään kävin kirjastossa. Innostuin siellä. Taas kerran, voitteko kuvitella? Hartiat ovat kipeinä, koska olen raahannut kirjareppua pitkin päivää. Mukaan lähti yhtä sun toista avartavaa, ja, suureksi ihastuksekseni, kirjojenvaihtohyllystä Colm Tóibínin Brooklyn.

Luin hetken aikaa Pascal Mercienin Yöjuna Lissaboniin -romaania. Olen lukenut alun ennenkin, tuntui tutulta mutta kiinnostavalta. Kirjan paksuus pelottaa, samoin se, että olen kuullut temmon ja kiinnostavuuden väljähtyvän keskivaiheilla. Katsotaan, miten lukemisen käy.

Kolmenkymmenen kaunokirjallisen sivun lisäksi innostuin lukemaan Umayya Abu-Hannan Sinut-teosta, jossa kuvataan Suomea maahanmuuttajan, sittemmin suomalaisen naisen silmin. Teos naurattaa mutta pakottaa myös pohtimaan. Pähkäilen tässä samalla sitä, miten paljon feminismiin perehtyminen voikaan väsyttää, ja sitä, milloin olen lukenut itseni hetkeksi ähkyyn tästä aiheesta.

Lukuhaaste etenee, ja kirjat tuntuvat edelleen kivoilta. Hyvä fiilis siltä osin :) Weseliuksen Almasta ja Björkin Pojasta on tulossa pian postauksetkin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Valkoisen lukijan etuoikeudet

Olen länsimaalainen valkoinen nainen. Opiskelen yliopistossa, ja ylemmän keskiluokan vanhempani ovat pystyneet tukemaan minua aikoina, jolloin omat rahani ovat olleet vähissä. Olen saanut harrastaa niitä asioita, joita haluan harrastaa - esimerkiksi pakkomielteistä lukemista - ja olen saanut tilaisuuden käyttää harrastuksiini rahaa. 

Maria Petterson kirjoittaa Yle:n sivuilla kolumnissaan miehistä, jotka eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja. Kolumni on läpileikkaus etuoikeuksiin, sillä Petterson kirjoittaa huomanneensa, etteivät valkoiset länsimaiset miehet ole ainoita, jotka valikoivat lukemistaan. Myös valkoiset länsimaiset naiset tekevät sitä. Meillä on mahdollisuus päättää, mitä, milloin ja miten luemme. 

Tällä postauksella haluan heittää keskusteluun muutamia ajatuksia siitä, millä tavoin huomaan oman lukemiseni olevan etuoikeutettua. Etuoikeuksiin viitataan feministisessä keskustelussa, esimerkiksi täällä (artikkeli länsimaisten oikeuksista: voi soveltaa tähän postaukseen) ja täällä, jatkuvasti. Valtaa pitävillä on enemmän oikeuksia ja mahdollisuuksia. Miehillä enemmän kuin naisilla, valkoisilla enemmän kuin rodullistetuilla. Olisi tekopyhää puhua siitä, millä tavoilla en ole etuoikeutettu - minulla on enemmän oikeuksia kuin ei-oikeuksia. Haluan nostaa etuoikeuteni esiin ja ajatella niitä ääneen. Haluan oppia näkemään, millaiset yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset etuoikeutetut valinnat vaikuttavat päätöksentekooni. Matka on pitkä, mutta tämä postaus olkoon yksi tapa tarkastella omaa lukemiskäyttäytymistäni. Postauksen taustalla vaikuttavat lukemani feministiset teokset ja artikkelit, mutta se on lähtökohtaisesti omien ajatusten perusteella kirjoitettu teksti. Mietin kirjoittaessani sitä, minkä verran olisin voinut etsiä tietoa postauksen aiheesta etukäteen. Toivon perehtyväni tähän vielä.

Kotimaani valkoinen kirjallisuus

Petterson laskee lukeneensa kuluneen vuoden aikana neljä teosta, jotka on kirjoittanut henkilö, jonka ihonväri on eri kuin hänen omansa. Minä olen lukenut vain yhden - Esa Salmisen ja Saeed Warsamen kirjoittaman Mohammed, suomalainen. En ole lukenut tänä vuonna lainkaan esimerkiksi afrikkalaista, aasialaista tai eteläamerikkalaista kirjallisuutta. Olen keskittynyt kotimaiseen kirjallisuuteen, lueskellut välissä amerikkalaista kirjallisuutta. Edes Eurooppa ei saa laajaa edustusta lukemistossani. 

Kun aloitin yliopistossa suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot, halusin tutustua ennen kaikkea suomalaisiin klassikoihin. Perehdyin siis opinnoissani kotimaiseen kirjallisuuteen. Huomaan käyttäneeni tätä taustaani selityksenä sille, miksi luen paljon valkoisten suomalaisen kirjoittamia teoksia. Tämä ja tämä ja tämä klassikko ovat minulta vielä lukematta, ajattelen usein kirjastossa, ja koska erityisalaani on suomalainen kirjallisuus, minun pitäisi lukea tämä ja tämä ja tämä. Olen leimannut kotimaiselle kirjallisuudelle itseisarvon kyseenalaistamatta sen tarkemmin, kuka kotimaista kirjallisuutta tuottaa ja keiden tuottamiksi se yleensä määritellään. Kuka suomalaista kirjallisuutta tuottaa? Kenen äänet siinä kuuluvat, kenen eivät? Millaisia tarinoita ja millaista tietoa menetän sillä, että luen pääasiassa suomalaista kirjallisuutta? Muistan, miten eräs opiskelukaverini aikoinaan innostui Aleksandra Salmelan Kuolema tekee taitelijan -romaanista ja hehkutti, miten merkittävää on, että on viimein julkaistu maahanmuuttajan kirjoittama romaani. Minä en ollut innostunut tarinasta (kohtuullinen syy olla lukematta), enkä jaksanut innostua keskustelustakaan (huono seuraus). 

Canthia ja Jotunia lukemalla voi kasvattaa käsitystään naisten heikosta asemasta, mutta mitä muuta valkoisten suomalaisten kirjoittama valkoinen kirjallisuus minulle antaa? Kun mietin niitä klassikoita, jotka minulla suomalaisesta kirjallisuudesta ovat yhä lukematta, on katsottava peiliin: kirjoittajat ovat valkoisia miehiä. Millaista kirjallisuuskäsitystä toisinnan, kun kohotan klassikoksi vaikkapa nyt Huovisen, Järnefeltin tai Sillanpaan teokset?Kyseisten kirjailijoiden tuotanto on merkittävä osa suomalaista kulttuuriperintöä mutta se on myös osa patriarkaattia. Jos haluan antaa harrastuksessani äänen myös unohdetuille tahoille, en voi kohdentaa lukemistani vain suomalaisiin, suomenkielisiin, valkoisten tuottamaan kirjallisuuteen. Ensinnäkin on kyettävä näkemään kotimainen kirjallisuus jotakin sinivalkoista Isänmaata laajempana käsitteenä ja toivottava, että maahanmuuttajien kirjoittama kirjallisuus saisi viimein tilaa. Toisekseen on muistettava, että myös maailmankirjallisuudella on annettavaa. On ymmärrettävä, että kirjallisuuskäsitykset pohjautuvat pitkälti valtaapitävien ymmärrykseen.

Valkoisen valkoiset valinnat

Olen etuoikeutettu lukija, koska voin valita, mitä luen. Olen valinnut lukea kotimaista valkoista kirjallisuutta ymmärtääkseni suomalaista kulttuuria. Lienee syytä kysyä, pitäisikö minun viimein kyseenalaistaa tahtoni tutustua tuttuun ja turvalliseen. Eikö minun etuoikeutettuna valkoisena naisena pitäisi nimenomaan kuulla niitä tarinoita, joita ympäristössäni ei useinkaan tuoteta vaan joita vaiennetaan ja jotka minä itse vaiennan, kun valitsen olla kuuntelematta ja lukematta noita tarinoita? 

Olen saanut tehdä lukemisessani valintoja. Minulla on mahdollisuus saada käsiini kirjoja ja valita, missä muodossa niitä luen. Suomen kirjastolaitos on mahtava systeemi. Minulla on myös varaa ostaa kirjoja ja mahdollisuus pyytää niitä lahjaksi. Minulla on mahdollisuus pitää blogia ja ilmaista siellä suoraan, mitä ajattelen. Minun ei tarvitse pysyä hiljaa, eikä minua pelota pysyä hiljaa. Voin pohtia omia etuoikeuksiani ääneen, koska a) minulla on niitä ja koska b) minulla on valtaa käsitellä sitä, mitä haluan. Vahvistanko etuoikeutettujen lukijoiden ääntä julkaisemalla tämän tekstin? Millä kaikilla tavoilla tämäkin teksti toistaa ja vahvistaa olemustani etuoikeutettuna lukijana? Feminismi herättää minussa paljon kysymyksiä. Feminismi herättää minussa myös pahaa oloa. Moneen kysymykseen en voi vastata itse. Pitäisi antaa ääni niille, jotka voivat tarkastella etuoikeutettua toimintaani ulkopuolelta.

Lukemistani ei rajoita sensuuri - ainakaan toisten tekemä. Sen sijaan on kyllä kysyttävä itseltä, rajoitanko itse sitä, mitä luen. Piilotanko tarinoita, joista en halua tietää? Vetoanko omaan traumaattiseen kokemukseeni (sitä tässä nyt sen tarkemmin erittelemättä) silloin, kun en halua lukea tarinaa, joka pakottaisi minut kohtaamaan omat ennakkoluuloni? Kieltäydynkö kohtaamasta kanssaihmisten pahuutta välttämällä kirjoja, joista tulee paha mieli? Vastaan kyllä. Valintani tuottavat lukukokemuksia, joissa toistuvat tutut teemat ja tutut äänet. En uskalla lukea kirjallisuutta, joka muistuttaa minua traumastani, mutta samalla kiellän mahdollisuuden ääniltä, jotka voisivat muuttaa (trauma)kokemustani. 

Etuoikeutetun lukijan maailma (t?)

Etuoikeuteni näkyvät maailmassa, jossa kirjakaupan ensimmäiseen esittelypöytään on asetettu kotimaisen kirjallisuuden uusimmat teokset ja jossa toisella pöydällä ovat ulkomaiset uutuudet - siis esimerkiksi ruotsalaiset dekkarit ja paulaustermaiset amerikkalaiset valkoisten kirjoittamat romaanit. Etuoikeuteni näkyvät maailmassa, jossa kotimaisena kirjallisuutena ja sen klassikkoina pidetään 1900-luvun alkupuolella kirjoitettuja työläisromaaneja, jotka kylläkin nostavat unohdetut suomalaiset kansat esiin mutta jotka eivät vielä kohota arvoonsa muita, usein vielä sorretumpia vähemmistöjä. Etuoikeuteni näkyvät postauksessa, jossa etuoikeus rakentuu pitkälti valkoisen ja rodullistetun välille - olen nostanut esiin rotukysymyksen, vaikka voisin lähestyä etuoikeuksiani monelta muultakin kantilta.

Kirjallisuuden voima on hyvissä tarinoissa. Kirjallisuuden harrastamisessa - sen lukemisessa, tekemisessä ja näistä keskustelemisessa - pitäisi merkitä vain hyvän tarinan. Muun muassa Pettersonin kolumni antoi kimmokkeen ajatukselle, että näin ei ole. Teen kirjallisuusharrastuksessani jatkuvasti valintoja, joita ohjaavat etuoikeuteni ja asemani etuoiketetun rodun maailmassa. 

Millä tavoin te olette etuoikeutettuja lukijoita, tai miksi ette kuulu etuoikeuksien piiriin? Olen pohtinut muutamia omaan lukemiskäyttäytymiseeni vaikuttavia oikeuksia, mutta olemassa on paljon muutakin. Mitä muita etuoikeuksia lukijakeskustelussa pitäisi mainita? 

30x30: päivät 17-20

Bloggaaminen marraskuun lukuhaasteesta on jäänyt. Se on kuitenkin edennyt hyvää tahtia: joka päivä vähintään kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuuta, usein paljon enemmänkin. Viime päivinä olen lukenut Riku Korhosen Finlandia-ehdokasta, Peter Sandströmin Transparent blanchea ja vilkuillut muutamaa novellikokoelmaa. 

Tämän päivän saldoa en ole vielä kerryttänyt, mutta iltaa kohti malttanen taas rauhoittua kirjojen ääreen. On ollut hienoa, että olen pystynyt rauhoittumaan joka päivä hetkeksi kirjojen maailmaan. Toisaalta 30 sivua päivässä ei sinänsä ole paljon, jos ajattelee, miten paljon tulen kuukaudessa yleensä lukeneeksi. Ero on siinä, että nyt on tullut luettua tasaisesti, pikkuhiljaa jotakin; yleensä kaikkina ei päivinä ei huvita istahtaa lukemaan. 

Olen tänään ihmetellyt keskustelua isänpäiväkirjojen sukupuolittuneisuudesta ja miesten tavasta lukea vain miesten kirjoittamia kirjoja. Minä puolestaan olen lukenut tänä vuonna pelkästään valkoisten kirjoittamia kirjoja, luulen. Mielessäni on muotoutumassa postaus valkoisen lukijan etuoikeuksista ja toivottavasti myös pyrkimys muuttaa omia lukutapojani suuntaan, joka sallisi useammat äänet lukukokemuksissani.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kuka meitä lukee?

Ruotsinkielisissä blogeissa kohisee. Silmiini osui muutama postaus siitä, ketkä kirjablogeja oikeastaan lukevat, ja innostuin pohtimaan aihetta perjantain kunniaksi. 

Enligt O -blogissa pohditaan, miksi kirjoittaa kirjablogia ja kenelle noita tekstejä tuleekaan kirjoittaneeksi. Bokblomma-blogin Linnea on miettinyt samaa ja todennut, että hän kokee kirjabloggaajat pieneksi joukoksi, jossa luetaan toisten blogeja ja kommentoidaan niitä. Ei-bloggaaviin lukijoihin törmää harvemmin. 

Lukijakysymys on ollut minun mielessäni. Olen mieltänyt oman blogini tällaiseksi pikkuruiseksi: en kuulu alan suurimpiin nimiin, ja itsesuojeluvaistoni on kehottanut minua pitämään tarkkaa huolta anonymiteetistani. Olen toisinaan ollut huolissani siitä, lukeeko blogiani oikeastaan kukaan, mutta samaan aikaan kipristellyt sen kanssa, etten oikeastaan välitä mainostaa itseäni enkä tehdä itseäni tykö yhtään enempää kuin mitä nyt teen. En ole pyytänyt arvostelukappaleita enkä edes julkistanut bloggaajaminäni sähköpostiosoitetta. Kirjasto ja omat ostokset ovat riittäneet minulle tähän saakka, ja vaikka ajatus uutuuskirjoista houkuttelee, koen bloggaamisen silti miellyttävämpänä silloin, kun saan itse määrätä lukemistoni. Samaa pohtii Bokblomman Linnea. 

Mitä tulee kirjablogin lukijoihin, yhdyn näkemykseen siitä, että olemme pieni (tai kylläkin melko suuri) joukko kommentoimassa toistemme blogeja. Minä kuitenkin näen tämän nimenomaan loistavana asiana - kirjablogien pariin kääntyvät ne ihmiset, jotka ovat oikeasti kiinnostuneet kirjoista ja lukemisesta. Se on helpottanutkin minua esimerkiksi silloin, kun olen postannut vaikkapa feminismistä - en ota mitenkään annettuna sitä, että saamani kommentit ovat aina olleet asiallisia (kiitos kaikille!). Kirjablogeissa tavoittaa maailman, jossa kirjoista keskusteleminen on sallittua. Aivan liian usein harmittaa, ettei tosielämässä pääse keskustelemaan yhteisistä lukukokemuksista; ehkä pitäisi perustaa lukupiiri. Toisaalta en toivo, että kirjablogimaailma sulkeutuu sisäpiiriksi, jossa uusia tulokkaita katsotaan pitkin nenän vartta (ei, emme ole sellainen!). 

Enligt O kysyy postauksessaan, onko blogi kuoleva tekstilaji. Olen miettinyt samaa itsekin: muistan ajan, jolloin oli modernia ottaa tekstilajiesimerkiksi blogiteksti - nyt tuntuu, että blogitekstin kirjoituttaminen oppilailla on lähestulkoon sama kuin he raapustaisivat tavallista päiväkirjaa (jonka kirjoittamista suosittelen 11 vuoden kokemuksella lämpimästi). Ei somessa enää juurikaan linkkailla blogeihin - vlogit ovat korvanneet kirjoitetut tekstit. En usko, että bloggaaminen on enää kovinkaan kauaa muodikasta, mutta toisaalta ainakin kirjablogimaailma tuntuu niin monipuoliselta ja vahvalta, että olemme tuskin ihan heti katoamassa täältä. 

Enligt O:n postauksessa nostetaan esiin myös se, millaisiksi teksteiksi kirjablogipostaukset ovat muuttuneet. Enligt O tuntuu harmittelevan postauksia, jotka rakentuvat pitkälti takakansitekstien tai kustantajien esittelyjen varaan ja joissa bloggaajan oma tuotos jää vähemmälle. Kun aloitin kirjablogini, pohdin paljonkin sitä, millaisia tekstejä haluaisin tuottaa. (En ole vieläkään täysin selvillä siitä, ja kaipaan jotakin vähän omaperäistä). Sen tiesin, että en halua kaataa lukijan niskaan arkillista juonikuvioita - olen pyrkinyt pitämään juonikuvaukset minimissään, mikä on toisinaan hankaloittanut bloggaamista. Mitä uskallan kertoa tapahtumista? Mitä en halua mainita? Juonikuvauskammoni linkittyy pitkälti myös ammattimaisiin kirja-arvioihin, joilla olen joskus onnistunut pilaamaan oman lukukokemukseni, kun juonta on avattu ainakin kirjan puoleenväliin saakka. Tavoittelen itse analyyttista ja tulkitsevaa, en niinkään referoivaa tekstiä. Alkuperäinen, blogin aloittamista motivoiva ajatukseni oli syventää omia tulkintojani lukemistani kirjoista. 

Vaikka olen ollut kirjabloggaaja kohta kaksi vuotta (!!), en ole vieläkään muuttanut muihin somekanaviin. Blogi pitkine päivityksineen on palvellut minua hyvin. Olen löytänyt itseäni kiinnostavia aiheita, joista olen blogannut lukukokemusten ohella. Feminismi ja koulu heijastuvat teksteihini. Olen valtavan iloinen siitä, että minulla on tällainen paikka (kirjoitin ensin kanava, mutta se kuulosti vanhanaikaiselle), jossa voin kirjoittaa itselleni tärkeistä asioista. En vielä huolehdi oman blogini kohtalosta: kirjoja on luettavana, ja niistä tekee mieli kirjoittaa. Tekstilajien ja -maailmojen muutos mietityttää silti. 

Oletteko te huolestuneet blogimaailman tulevaisuudesta? Entä millaisina teksteinä kirjablogipostaukset näyttäytyvät teille nyt? Mitä tulevaisuudessa mahtaa tapahtua?


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

30x30: 16. päivä (olin erehtynyt!)

Jätin aikanaan kesken Peter Sandströmin Valkean kuulaan. En muista, oliko syynä se, mikä yleensä on, kun luen ruotsista käännettyjä teoksia: oikeinkirjoitus ei vain istu makuuni, inhoan ruotsista jäljiteltyä pilkuttomuutta. Tarina ei lähtenyt vetämään, ja jätin kirjan sikseen. 

Myönnän: turhamaisuuttani palasin Sandströmiin nyt, kun hänen uusin teoksensa on nimetty Finlandia-ehdokkaaksi. Kun kirjastoni oli asettanut Transparent blancen (ja, jag läser den på svenska!) esille, en malttanut olla tarttumatta. Luetaan nyt tämä uutuusvarausta odotellessa. 

Olen tyytyväinen, että annoin Sandströmille tilaisuuden. Romaani on jollakin tavalla pysähtynyt, ja se tuo mieleeni Tove Janssonin Kesäkirjan. Sandström kuvaa upeasti sitä, miten menneisyys ja tulevaisuus on samanaikaisesti läsnä nykyhetkessä, sitä, miten toiset ihmiset jo hyvästelevät elämäänsä ja toiset vasta tekevät sovintoa menneisyytensä kanssa. Olen nauttinut ensimmäisistä 30 sivusta täysin siemauksin.

Lopuksi vielä uutisia kirjallisuusrintamalta: Hanna Weseliuksen Alma! on valittu HS:n esikoisromaanipalkinnon saajaksi. Kirja on minulla parhaillaan kesken. Olen ehkä vähän yllättynyt - Rytisalon Lempi kun kutkuttelee mielessäni vieläkin ihanana teoksena. 

Novellihaaste: kertomuksia Suvi Vaarlan teoksesta Täydellisiä ihmisiä

Ompun novellihaaste on niittänyt innostusta kirjablogimaailmassa. Novellien lukeminen tuleekin tarpeeseen: olen lukenut tänä vuonna vain kaksi novellikokoelmaa. Toinen niistä, mikäli se novellikokoelmaksi lasketaan - tarinoita yhdistää kehyskertomus - on Vilja-Tuulia Huotarisen iki-ihana Kimmel. Toinen on Janica Branderin Lihakuu, joka oli minulle täysi tuntemattomuus mutta joka jätti mainion jälkitunnelman. 

Suvi Vaarlakaan ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Olen nyt lukenut kokoelman kolme ensimmäistä novellia (lukumarraskuun 15. päivän saldo on suoritettu), ja tässä sanottavani: 

Päällimmäinen ajatus on, että hyvästä yrityksestä ja mukaansatempaavasta kielestä ja tekstin jäsentelystä huolimatta Vaarlan hahmot jäävät litteiksi. Heissä kaikissa on jotakin kliseistä: Kuin perhonen -tarinan kertoja sortuu epäluotettavaan mieheen mutta pääsee hänestä eroon esittämällä rumaa (en ymmärrä, miksi rumuus suojaisi epämiellyttäviltä henkilöiltä). Jääkylmän samppanjan kertojan tarinan voi melkein arvata, kun kuulee, että a) hänellä on seksitön avioliitto ja b) hän päätyy juomaan samppanjaa miespuolisen työtoverin kanssa. Bussimatka-novellissa kertojan ajatuksiin ei pääse solahtamaan sillä tavalla kuin toivoisi; mies näyttäytyy lähinnä epätoivoisena naisenkalastajana. Maaseudun yksinäinen kundi -tematiikkakaan ei naurata vaan pikemminkin toistaa vanhoja stereotypioita maalaispojista, jotka eivät kelpaa kellekään. Nähtäväksi jää, onko Vaarlan tarkoitus ollutkin nostaa esiin näitä litteitä, pinnallisia ihmisiä - ainakin kokoelman nimi antaa olettaa, että hahmot kuvittelevat itsestään liikoja (tai sitten ovat täydellisinä juuri sellaisina epätäydellisinä olentoina kuin oikeasti ovat). 

Novellien lukeminen pitkästä aikaa tuntuu jännittävältä. Parhaiten nämä short stories -kertomukset ovat tulleet tutuiksi omilla äidinkielentunneilla: tiedättehän ne monistenivaskat, joita varsinkin lukiossa jaettiin ja joita sitten tulkittiin yhdessä tai yksinään? Se klassinen äikäntuntien novelli, jossa päähenkilö varastaa, jää kiinni, ja sitten alkaa tapahtua kummia...

Novellit kiinnostavat erityisesti rakenteeltaan: yhtäkkiä eteen lyödään kokonainen maailma, jonka synnystä on pääteltävä jotakin. Keitä nämä hahmot ovat? Mikä on heidän suhteensa toisiinsa? Erityisen paljon rakastan novelleja, joissa lukija yllätetään täysin. Avoimet loput ovat kiehtovia. 

Lihakuun yhteydessä kirjoitin, ettei novelleja pitäisi ahmia liikaa yhteen pötköön. Ompun haaste onkin siitä mainio, että se sallii yksittäisten novellien lukemisen. Tämähän on mahtava tapa tutustua erilaisiin novellisteihin! Kerrankin voi lukea pari tarinaa sieltä sun täältä, eikä tarvitse kokea huonoa omaatuntoa, jos kirjoitustyyli ei miellytäkään. Postatakin voisi yksittäisistä novelleista tai vaikka kuukauden aikana luetuista novelleista, eikä tarvitse tavoitella kokonaisten kokoelmin lukemista - novelleissa on kuitenkin kyse tarinoista, ei yhtenäisestä teoksesta eikä varsinkaan suorittamisesta. Olen jotenkin tosi innoissani tästä haasteesta ja varsinkin siitä, miten moni on aikonut lukea novelleja. 

Novellihaasteeseen luetut novellit tähän mennessä: 3 kpl. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Lukuharjoituksia-haastekoonti

Kujerruksia-blogin Linnea haastoi kirjabloggaajat viime tammikuussa lukemaan näytelmätekstejä. Lukuharjoituksia-haaste päättyi torstaina 10.11., ja ehdin itse vielä viime metreillä lukea haasteeseen neljännen tekstin. Päädyin siis dramaturgi-tasolle, ja olen iloinen, että sain luettua yllättävän monta näytelmäteosta, vaikka ne kesän ja syksyn ajaksi lukemistostani jäivätkin.

Tammikuussa luin Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta, joiden hahmoja teki mieli ravistella.

Maaliskuussa luin (viimeinkin) Minna Canthin Työmiehen vaimon. Teos valotti hyvin Canthin keskeisiä teemoja.

Toukokuussa luin Anna Krogeruksen koskettavan Rakkaudesta minuun -näytelmän, johon ihastuin sen syvien hahmojen takia.

Viimeisimmäksi sain luettua Harry Potter-maailman uusimman teoksen, Harry Potter ja Kirottu lapsi.

Haaste oli hauska ja ehdottoman hyödyllinen. Näytelmiä pitäisi lukea enemmänkin!

Anja Snellman: Lähestyminen

Anja Snellman: Lähestyminen
WSOY 2016
143 s,
Pisteitä: 3/5
Kuuntele: Edu Kettunen - Retki meren rantaan
Sirkuksessa ajattelen ensimmäistä kertaa, että kaikki on mahdollista. Jos tulta voi niellä noin vain, jos joku osaa itkeä metrin mittaisia kyyneliä ja toinen hiippailla teltankatosas ohuella vaijerilla, miksei isäkin voisi lopettaa juomista, äiti lakata kirkumasta keskellä yötä milloin mistäkin pelästyksestä, ja sisko voisi ryhtyä puhumaan kirkkaalla äänellä kokonaisia lauseita. 

Ihan aluksi en lämmennyt Snellmanin uusimmalle. Sitten monikerroksisuus alkoi hahmottua, ja lopulta romaani tuntui suorastaan koskettavalta. 

Kirjailija-terapeutti, päihdeongelmainen asiakas. Jälkimmäinen muistuttaa ensimmäistä tämän oman perhe-elämän onnenhetkistä ja tragedioista. Nuorenmiehen elämäntarina palauttaa minäkertojan muistelemaan omaa suhdettaan Kreikkaan ja siihen, mitä siellä tapahtui.

Lähestymisen taustalla häilyvät meri ja saaret, elämä ja kuolema. Snellman kirjoittaa kauniisti, mutta romaanin symboliikka jää minulta hieman kokematta. Minäkertojan ja Ilen tarinat kietoutuvat yhteen, ja siinä, että kertoja unohtuu muistelemaan omiaan ja kokee asiakkaansa kautta oman tarinansa, on jotakin hyvin inhimillistä. 

Lähestyminen on lyhyt romaani, lähes episodimainen. Luvut ovat lyhyitä, kieli helppoa mutta kaunista luettavaa. Romaani on kannanotto myös sille, miten päihdeongelmaisia pitäisi hoitaa. Kertojan kosketavasta perhetarinasta jää haikea olo, Ile jää väkisin vähän taustalle, toimii välineenä kertojan sisimpään. 

Helsingin Sanomissa asti keskusteltiin ja arvuuteltiin sitä, onko Snellman käyttänyt kirjassaan omien asiakkaidensa tarinoita. Minä luin tätä kaunokirjallisena teoksena, sen enempää sen tosipohjaisuutta pohtimatta. Tuntuu tavallaan kummalliselta, että kirjallisuuskeskustelut pyörivät niin paljon sen ympärillä, mikä on totta ja mikä on itse keksittyä - kirjallisuuden voimahan piilee siinä, että voi keksiä ja tietää ja yhdistää näitä kahta. Pohdin itsekin kertomisen oikeutta aikaisemmin, Seita Vuorelan Lumen luettuani. En ole päässyt vielä aukottomaan ratkaisuun tai eheään mielipiteeseen, mutta Lähestymisen kohdalla lähinnä ihmettelen, miksi kirjan on pelätty kertovan jostakusta oikeasta. 

Yhteydet Snellmanin omaan elämään lienevät kuitenkin tuttuja niille, jotka Snellmania ovat lukeneet. Havahduin siihenkin, että kansikuva muistuttaa kovin paljon Antautumisen kansikuvaa - tällä kertaa kannessa ovat aikuisen Snellmanin kasvot. 

maanantai 14. marraskuuta 2016

30x30: 14. päivä

Marraskuun neljästoista on sujunut kirjojen ja kirjoittamisen parissa: olen edistänyt sekä yhtä esseetä että gradun teoriaosaa. Voi olla, että ahkera opiskelu vie mehut lukemiselta, tai sitten Netflixin uutuudenviehätys on viekoitellut minulle pois kirjahyllyn ääreltä. 

Olen kyllä saanut luettua, mutta 50 sivua Weseliuksen Almaa ei ole ollut suoranaista nautintoa. Vaikka teos puhuukin naisten aseman puolesta ja moittii miehiä, jotka eivät ole osanneet arvostaa lähipiirinsä naisia, kokonaisuus on jäämässä minulle hajanaiseksi. Vaihtelevat kertojat tai äänet eivät muutenkaan kuulu lempiratkaisuihini, ja tämän teoksen kohdalla olen ollut muutamaan kertaan hukassa. Olen kirjoitellut teoksesta lukupäiväkirjatyyppistä postausta, jonka toivon ehtivän julkaisukuntoon tällä viikolla. Huomenna onneksi odottaa kirjastoreissu, ja perjantaille olen suunnitellut jonkinnäköistä lukumaratonia. Tahdon päästä vähän koukuttavampien kirjojen pariin. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

30x30: 12. ja 13.päivä

Sekä eilen että tänään olen lukenut vähän kaikenlaista. Olen kokeillut Orwellin Eläinten vallankumousta, Snellmanin lähestymistä ja Pyysalon Alaskaa. Vaikka kolmekymmentä sivua on tullut luettua kumpanakin päivän, suurta innostusta en ole lukemisessa kokenut. On taas se hetki, jolloin tekee mieli kirjastoon etsimään vielä vähän parempaa lukemista. Novellihaasteeseenkin huvittaa osallistua, ja pitäisi etsiä kivoja novellikokoelmia (saa suositella). Jospa lukuinto vielä illan mittaan löytyisi - aikaa on, fiilistä ei niinkään.

Miten lukeminen sujuu teillä muilla?

perjantai 11. marraskuuta 2016

30x30: 11.päivä (voi Netflix minkä teit)

Tämän vuoden alussa rakastuin. Olen viettänyt poikaystäväni kanssa käytännössä lähes jokaisen viikonlopun, mutta tänä perjantaina pidämme tahoillamme sinkkuillan ja nautimme yksinolosta. On rentouttavaa saada olla yksin ja tehdä asioita, joita juuri nyt huvittaa tehdä.

Esim. katsoa monta jaksoa The Fosterseja putkeen.

Olen kyllä lukenutkin, vähän. Menossa on nyt Weseliuksen Alma!, joka on paljastumassa kunnon feministiseksi romaaniksi. Olen edelleen hämmentynyt romaanin tarjoamista äänistä ja siitä, miten ne kytkeytyvät toisiinsa (lisää mietteitä tulossa lukupäiväkirjatyyppisessä postauksessa). Weseliuksen kieli on kaunista ja lukeminen on ollut nopeaa, mutta en ole ihan täysin kiinni siinä, mitä kaikkea romaanissa tapahtuu. Hyvä se silti on, ja sopii feministisilmilleni.

Jos jaksaisin, lukisin aamuyöhön asti kirjoja (minkä nyt Netflixiltä ehdin). Hätä ei kuitenkaan ole tämännäköinen - ensi viikonloppuna ajattelin pitää pienen syksyisen lukumaratonini, hemmotella itseäni ja nautiskella sitten eräästä kauan odottamastani konsertista.

Rowling, Tiffany & Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi

J.K.Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi
Tammi 2016
Suom. Jaana Kapari-Jatta
444 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hmm. Hyvää viihdettä.
Palasin kesällä Harry Pottereiden maailmaan, ja hämmästelin sitä, miten syvällisiä Potterit synkkyydessään olivatkaan. Rowlingin, Tiffanyn ja Thornen yhteistyö on kutoutunut näytelmämuotoiseksi tarinaksi Harrysta ja tämän pojasta, Albuksesta.

Kirottu lapsi käsitteleekin vahvasti isän ja pojan suhdetta. Siinä aiemmatkin Potter-tarinat ovat onnistuneet: niissä on osoitettu taitavasti se, miten tärkeää on tulla rakastetuksi ja saada kokea vanhempiensa rakkaus. Kirottu lapsi jatkaa samaa teemaa, vaikka se alkaakin käänteisellä asetelmalla: Harryn ja Albuksen välit ovat viileät.

Harry Potter ja kirottu lapsi matkustaa ajassa. Se osoittaa, miten eri tavalla elämä voi kulkea, jos tapahtumia muutetaan. Albus ja tämän ystävä Scorpius lähtevät suorittamaan tehtävää, ja he saavat kokea varsin karvaasti sen, että joskus elämä on vain hyväksyttävä sellaisena kuin se on.

Muiden Potter-tarinoiden tapaan myös tämä kertomus on vahva puolustuspuhe ystävyydelle ja tukiverkostoille. Ystävyyden merkityksestä puhutaan teoksessa paljon. Samoin loppukohtaus, jossa kaikki keskeisimmät hahmot ovat läsnä, on hellämielinen, aiempiin Pottereihin viittaava hetki, jolloin ikävätkin teot sovitetaan.

Tästä uusimmasta Potter-tarinasta on vauhkottu paljon. Ystäväni arvaili sitä spoilausten perusteella huonoksi fan-fictioniksi, jonka juonenkäänteet ovat varsin omintakeisia, eikä hän nyt ihan väärässä ollutkaan. Mietin lukemisen aikana jonkin verran sitä, olisiko Rowling yksin kirjoittanut tarinasta tällaista. Vaikka syvät teemat - perhe, ystävyys ja hyvyys - toistuvat niin alkuperäisromaaneissa kuin näytelmässäkin, on Kirotussa lapsessa jotakin sellaista, joka ei tunnu aidolta, alkuperäiseltä Harry Potterilta (ei sen tietysti tarvitsekaan sitä olla).

Monet jäävät kaipaamaan Rowlingin yksityiskohtaista kuvailu ja kykyä luoda kokonaisia maailmoja. Suomeksi Potterinsa lukeneet kaipaavat tätä teosta lukiessaan Kapari-Jatan suomennostaitoja: ne näkyvät teoksessa, totta kai, mutta eivät pääse ääneen yhtä hienosti kuin romaaneissa. Lukiessa on kuitenkin muistettava, että kyse on näytelmäkäsikirjoituksesta. Se on tarkoitettu esitettäväksi, ja sellaisena se luultavasti toimii parhaiten.

Hyvä mieli tästä teoksesta silti jää.

Muun muassa blogit Tuntematon lukija, Luetaanko tämä?, Lukujonossa ja Hyllytontun höpinöitä ovat tutustuneet näytelmäversioon.

torstai 10. marraskuuta 2016

30x30: 10. päivä (loppukiri Lukuharjoituksia-haasteeseen)

Tänään päättyy Kujerruksia-blogin aloittama Lukuharjoituksia haaste. Bloggasin keväällä useammastakin (kolmesta) lukemastani näytelmästä, mutta sitten toukokuun en ole haasteessa edennyt.

Toissapäivänä kuitenkin ilmestyi uusi, suomennettu näytelmäkäsikirjoitus Harry Potterista, ja halusin rykäistä teoksen tähän haasteeseen. Luin haasteeseen siis neljä näytelmää, etenin dramaturgiksi. Koosteen haasteesta teen myöhemmin.

Luin tänään parisensataa sivua Rowlingin, Tiffanyn ja Thornen Potteria ja sain teoksen loppuun. Kunhan tokenen lukukokemuksesta, kirjoitan tuntemuksistani oman postauksensa. Marraskuun lukemiset etenevät nyt hyvää vauhtia, ja tuntuu mukavalta keskittyä joka päivä lukemaan (katsotaan, miten käy nyt, kun viimein hankin Netflixin...). Tuntuu siltä kuin olisi perjantai, ja mieli tekeekin jo aloittaa seuraavaa kirjaa. Jonossa odottavat muun muassa Weseliuksen Alma ja Snellmanin Lähestyminen.

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi 2016 (2014) Keltainen kirjasto
Suom. Kaijamari Sivill
410 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Koskettava.
"Omituista oli se, että tämä oli ensimmäinen kerta Mauricen sairastumisen jälkeen kun Nora oli heidän kanssaan neljästään. Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta."
Tarina Norasta, leskeksi jääneestä perheenäidistä, tämän surunkovasta kuoresta ja perhesuhteista.

Marraskuinen lukuhaaste on tarjonnut Nora Websterin tulkitsemiseen ja kokemiseen kiinnostavat raamit. Olen jo pidemmän aikaa haaveillut, että kirjoittaisin jostakin lukemastani teoksesta lukupäiväkirjatyyliin, laittaisin ylös havaintoja matkan varrelta. Nyt blogia päivittäessä ja sivujen karttumista seuratessa sitä on tullut tehtyä ihan tarkoituksetta: esimerkiksi täällä ja täällä olen raportoinut Nora Webster -tunnelmistani. 

Tóibínia luonnehditaan "mestarilliseksi henkilökuvaajaksi", mikä voi tuntua suurelta julistukselta, mutta sopii kirjailijaan kyllä hyvin. Näiden marraskuisten päivien aikana Nora Websteristä on tullut hyvin läheinen, kiinnostava hahmo. Hänessä on kulmikkuutta ja inhimillisyyttä: Tóibín ei esitä häntä millään muotoa täydellisenä tai sellaiseksi kehittyvänä, vaan pikemminkin naistyyppinä, joka ei aivan istu niihin raameihin, joihin hänen ehkä oletetaan istuvan. 

Noran pidättäytyvyys on kiehtovaa. Tóibín ei käsittele tuoreen lesken surua kovinkaan suorasanaisesti, mutta Noran hahmosta huokuu se, että elämä on kovettanut hänet etäiseksi. Minusta Tóibin kirjoittaa mahtavasti siitä, ettei äitiys ole naisen luontoon kirjoitettua, aina yhtä omistautuvaa ja täydellisesti onnistuvaa. Nora on lastensa kanssa välillä suorastaan avuton, hän ei osaa auttaa änkytyksestä ja isänsä kuolemasta kärsivää Donalia, eikä hän osaa tukea Conoriakaan tarpeeksi. Suhde tyttäriin on sekin etäinen, ja Tóibín väläyttää lukijalle, että toisinaan perhsuhteet kumpuavat siitä, mitä itse on aiemmin kokenut.

Pidin tässä romaanissa siitäkin, miten itselliseksi ja itsenäiseksi Nora kuvataan - sellaiseen hän kaiken voimattomuutensa alta pyrkii. Hän saa voimaa siitä, että saa viimein päättää itse itseään koskevista asioista, vaikka ympäristö toisinaan vaatiikin häneltä muuta. Itsensä hemmotteluun hän ei ole tottunut, mutta romaani osoittaa, miten elämä vähitellen saa uusia sävyjä ja tyylejä ja miten itseään voi oppia tuntemaan paremmin. 

Nora Websteristä jää haikea mutta luottavainen tunnelma. Varautuneisuudessaan Nora sopii hienosti pimeän marraskuun tuttavuudeksi. 

Toisaalla: Sari R. koki kiitollisuutta ja hämmästeli, kuinka uskottavasti mieskirjailija voi perheenäidistä kirjoittaa; Kaisa Reetta hämmästelee ja ihastelee kirjailijan luomia syvyyksiä ja sävyjä; bleuelle Nora Webster jatkoi Tóibínin täydellisten kirjojen sarjaa, ja Liisa nautti teoksesta kokonaisvaltaisesti.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

30x30: 9.päivä (paluu menneeseen, osa 2)

Jos eilen otsikoin tekstini Paluuksi menneeseen, niin vähän samalta tuntuu nytkin. Tällä kertaa en tosin ole pakenemassa nuoruudenfantasiaan, enkä mihinkään muuhunkaan fantasiaan, vaikka sellaisen maailman olemassaolo tekisikin nyt hyvää. Lähinnä tuntuu siltä, että Potter-maailman ihanuudet ja salaperäisyydet ovat kadonneet ja jäljelle on jäänyt se hyytävä olotila, kun on juuri kuullut, että Voldemort tekee paluuta. 

Miksi Trump? 

Yhteiskunta on kohunnut tänään niin Nora Websterin 60-luvun lopun Irlannissa kuin 2010-luvun ilmielävässä ja täysin todellisessa maailmassa. Nora Websterin maailman sain tänään päätökseen - jo yli sata sivua luettuna tänään, ja seuraavaksi pakenen Potteriin - mutta todellisen maailman ratkaisuja on odoteltava hyvä tovi. 

Kummallista, miten tällä hetkellä tuntuu siltä, että elämme historiallisesti merkittäviä aikoja. Jos Trump toteuttaa puheensa, ihmiskunta syöksyy kymmeniä vuosia taaksepäin, palaa aikaan ennen kunnollisia ihmisoikeuksia. Entä mitkä ovat seuraukset muulle maailmalle? Alkaako koko maailma kannattaa aseellisia yhteenottoja? En halua tietää. 

Mieleen tulevat myös viimevuotiset Pariisin terrori-iskut. Muistan sen aamun hyvin. Oli ollut silloisen poikaystävän kanssa onnellista. Olimme lähdössä matkalle. Sitten avasimme television, ja kaikki kääntyi ympäri. Niin paljon kuolleita. Pariisissa. 

Vaikka heräsin tänä aamuna suudelmiin, mieleeni ovat jääneet erityisesti nämä sanat: Tässä on käymässä just niinku pelättiin. 

Kummallista, miten tällaisista epämiellyttävistä päivistä jää tarkkoja, tiheätunnelmaisia muistoja. 

tiistai 8. marraskuuta 2016

30x30: 8.päivä (paluu menneeseen)

Myönnetään: piti minunkin käydä kirjakaupassa. Näytelmäkäsikirjoitus Harry Potterin uusista seikkailuista ei ole saavuttanut huippusuosiota, mitä nyt vähän olen aiheesta lukenut. Potterit kuitenkin kuuluivat varhaianuoruuteeni niin voimakkaasti, että halusin tutustua myös tähän teokseen. Olen lukenut Kirottua lasta nyt 130 sivun verran.

On tietenkin myönnettävä, että kun kuvailevuus puuttuu, katoaa Pottereista ja Jaana Kapari-Jatan käännöksestä jotakin olennaista. Toisaalta näytelmää ei ole tarkoitettu luettavaksi romaanina, ja se on hyvä muistaa. Tämä kuuluu eri genreen ja on tehty ennen kaikkea katsottavaksi.

Harryn ja Albuksen isä-poikasuhde on tullut esiin varsin kivuliaana ja tarinan kannalta merkityksellisenä. Minulla on aavistus siitä, mihin teoksessa kenties päädytään. Mistään iloisesta näytelmästä tässäkään ei ole kyse. Puolet minusta toivoo, että olisin jättänyt Potter-kokemukseni viimeiseen romaaniin, sillä Voldemortin maailmaan ei tee mieli palata. Tarvitseeko pahaa herättää henkiin yhä uudestaan ja uudestaan? Milloin mennään mauttoman ja kuluneen puolelle?

Vielä illan päätteeksi olen aikonut lykea vähän Nora Websteriä. Haluan saada sen luettua, sillä kirjastosta saadut uutuudet odottavat Potterin ohella.

Miten teidän marraskuunne sujuu?

maanantai 7. marraskuuta 2016

30x30: 7. päivä (liikaa kivaa tekemistä)

Hitsi! Välillä on aikoja, jolloin mikään ei huvita; nyt tuntuu olevan aika, jolloin kaikki huvittaa ja ympärillä on kaikkea kivaa tekemistä. Kirjat, värittäminen, joulukorttien askartelu, kirjastossa käyminen, lehtien lukeminen, päiväkirjan kirjoittaminen, television katselu, toisten blogien selailu...Illat kuluvat vauhdilla, enkä ole malttanut upottaa lukemiseen hillittömästi aikaa.

Luin tänään viitisenkymmentä sivua Nora Websteriä. Pidän Noran hahmosta, siitä, miten tässä ilmenee se, ettei naisen tarvitse aina olla odotustenmukainen. Nora on monella tavalla hyvin etäinen hahmo, mutta samalla hän on lähellä. Pidän kuvauksista, joissa korostetaan sitä, ettei Nora ymmärrä lapsiaan, ettei äitiys ole kaikille, varsinkaan suruaikana, luonnollista ja helppoa. Ainakin tähän asti Nora Webster on rikkonut myyttiä täydellisen äidin myyttiä. Kaikki eivät ole suulassanaisia lastensa seurassa, eikä pelkkä lasten vuoksi eläminen vie surua elämästä pois.

Tóiblínin henkilökuvaus kiinnostaa, joten jatkanen kirjan parissa vielä ennen nukkumaanmenoa.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

30 x 30: päivä 6 (ei pitäisi suorittaa mutku)

Viikonloppu meni tyttöjenillassa. Olen nyt täynnä sipsejä, karkkeja ja popcornia (mikä lastenkutsutunnelma luonani vallitsikaan), ja kehoni suorastaan hinkuu jotakin terveellistä. Hauskaa oli, vaikka yökerhomaailma alkaakin tuntua ihmeelliseltä, kun tanssimassa ei tule käytyä yhtä usein kuin ennen. Alkavaan viikkoon voi silti lähteä rentoutunein mielin, sillä tiedättehän, miten ihanaa ystävien kanssa on. 

Lukeminen jäi päivällä, mutta illalla olen pyhittänyt sille aikaa. Huomaan, että on hieman ahdistavaa tarkkailla, milloin tietty sivumäärä tulee täyteen (sitä ei tietenkään tarvitsisi tehdä, mutta tunnollisena haastesuorittajana teen). Kaunokirjallinen saavutus tältä päivältä on 46 sivua Nora Websteriä, joka näyttäytyy minulle yhä enemmän henkilökuvaromaanina eikä vaikkapa juoneltaan monimutkaisena toimintaromaanina. 

Olen pohtinut myös sitä, keskitynkö lukemaan kaunokirjallisuutta, kuten alkuperäisen haasteen idea on, vai otanko mukaan myös tietokirjallisuutta. feminismi on johdattanut minut erityisesti tietokirjallisuuden pariin, minkä lisäksi olen lukenut Irti murehtimisesta -käsikirjaa. Ihan hyvältä tuntuu sekin, että kaunokirjallisuus on läsnä joka päivä, koska tietokirjallisuuden lukeminen on raskaampaa ja väsyttävämpää. Koko ajan ei jaksa oppia, välillä on hienoa vain nauttia. 

Käsikirja sukupuoleen -teoksen feministiartikkelit kuitenkin houkuttelevat, joten vilkuilen niitä hetken ennen sänkyyn kaatumista (neljään asti valvominen ei tosiaan tunnu enää ihan samalta kuin juuri täysi-ikäistyneenä...). 

lauantai 5. marraskuuta 2016

30 x 30: päivä 5

Sain juuri luettua päivittäisen 30 sivun annoksen kaunokirjallisuutta. Olen jatkanut Colm Tóibínin Nora Websterin parissa ja tykästynyt henkilökuvauksiin. Änkyttävät Donal on yksi suosikeistani: hänessä on jotakin surullista ja samalla jotakin kiehtovaa. Mitä salaisuuksia ja traumoja perheen taakse kätkeytyykään? 

Noran hahmo on saanut pohtimaan naiseutta - tai ehkä vain feminismiaallossani nyt tulkitsen kirjaa kertomuksena naisen tilasta. Nora on viettänyt paljon aikaansa kotona, ollut kotirouva. Nora Websterin naisten tilat näyttäytyvät varsin yksityisinä: he viettävät aikaansa kotona, suurin osa on hyvätuloisia rouvia. Naisten väliset luokka- ja valtasuhde-erot ovat näkyvillä romaanissa: esimerkiksi Noran sisko on Noraa paljon paremmassa asemassa, ei anna tälle tilaa eikä ääntä vaan käyttää valtaansa toisiin naisiin sanelemalla palvelijoilleen, mitä näiden tulee tehdä. Nora itse taas liikkuu tutun kodin ja vieraan työelämän rajamailla, sillä hän on juuri pääsemässä töihin. Työ on hänelle velvoite, koska hänen on siirryttävä yksityisestä kodin maailmasta pois pystyäkseen elättämään lapsensa. Kiinnostavaa nähdä, millaiseksi työn merkitys muodostuu: onko se keino päästä pois yksityisestä, vai onko kyse vain paikasta, joka yhtä lailla alistaa Noran toisten katseille ja komentamiselle. 

Kun nyt olen viime aikoina meuhkannut siitäkin, voiko toisen kulttuurista tai toisen näkökulmasta kirjoittaa, olen jumittunut näihin ajatuksiin. Miksi on erilaista kirjoittaa toisesta etnisyydestä mutta sen sijaan on ok, että mieskirjoittaja purkaa naiseuden kokemuksia teoksissaan? En tiedä, mihin kirjallisuus joutuisi, jos toisista ei saisi enää kirjoittaa. Toisaalta hahmovalinnalla voi käyttää valtaa ja toistaa sitä, mihin on totuttu. Tarinoita kertomalla voi tehdä hiljaiseksi: minä olen jo kertonut tästä, sinun ei tarvitse. 

On ollut kummallista hypätä tällaiseen ajatusmaailmalliseen myrskyyn ja sukeltaa omien toimintatapojen syövereihin. Pidän feminismissä siitä, että tekee minut tietoiseksi erilaisista asioista, saa minut ajattelemaan ja mahdollistaa toisin toimimisen. 

perjantai 4. marraskuuta 2016

30 x 30 ja mietteet Finlandia-ehdokkaista

Kuten blogistani on voinut viime kuukausien aikana huomata, olen kiinnostunut feminismistä. Olen suorastaan ihmetellyt, miten en opinnoissani osannut arvostaa feminististen kirjallisuusteorioiden käsittelemistä, kun nyt sellaisesta tietoisuudesta olisi hyötyä omille lukuprosesseille. Olen päätynyt tutustumaan feministisiin teoksiin ja aloittanut kansantajuisista perehdyttämisoppaista. Esimerkiksi Rosa Meriläinen on tullut kirjoittajana tutuksi. Feminismi on näkynyt postauksissanikin: olen analysoinut nais- ja tyttökuvia ja pohtinut mediakeskustelua sukupuolisuudesta.

Tänään innostuin paikallisen yliopiston kirjastoon. Sieltä etsin sukupuolentutkimushyllyn ja toin mukanani muun muassa sellaisia teoksia kuin Entäs tytöt ja Käsikirja sukupuoleen. Viikonlopuksi on siis luvassa lukemista. Sitä paitsi odotan innolla pääseväni parin viikon päästä erääseen konserttiin, jota olen odottanut - ajattelin hemmotella itseäni edeltävän päivän, pitää ehkä jonkinnäköistä lukumaratonia ja tehdä hyvää ruokaa. Paljon kivoja suunnitelmia on siis mielessä. 

Marraskuun lukuhaaste etenee niin, että päätin eilen tarttua Colm Toibinin Nora Websteriin. Kansiliepeissä kehutaan kirjailijan kykyä kuvata ihmishahmoja, ja tästä olen samaa mieltä. Teos kiehtoo minua suuresti. Olen lukenut tänään jo "vaaditut" 30 sivua. Lisäksi aloittelin yhtä lainaamistani feminismikirjoista. 

Hyviä uutisia kuuluu muualtakin kirjamaailmasta. Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin tänään. Minä hämmennyin. Olen lukenut ehdokkaista vain Lopotin ja Eurooppalaiset unet, joista kumpikaan ei vakuuttanut minua täysin. Kehuttuja teokset toki ovat, eivät vain omaan lukumakuuni. Muut ehdokasnimet ovat tuttuja blogimaailmasta, mutta muuten nekään eivät ole minua inspiroineet. Korhosen teoksen varasin kuitenkin kirjastosta.

Mitä ajatuksia Finlandia-ehdokkaat teissä herättivät? Ovatko suosikkinne ehdolla? 

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Into 2016
257 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Usch. Näinkö meille käy?

Voi vauhtisokeaa ihmiskuntaa! Lyhyitä aikoja kerrallaan sen onnistuu pakottaa luonto käyttäytymään haluamallaan tavalla. Mutta jokainen glyfosaattisuolalla päällystetty pelto, jokainen pilkottu sademetsä, jokainen keinokasteltu autiomaa vie harppauksen lähemmäs tuhoa. Ja käynnissä oleva sykli on maailmanlaajuinen, ei paikallinen niin kuin ennen.

Romaani maailmanlopusta ja tuhoutumisesta. Siitä, mikä voi tapahtua jo pian.

Laura Gustafssonin Korpisoturi palaa sinne, mistä ihmiskunta on kotoisin, ja suuntaa samanaikaisesti sinne, mihin ihmiskunta on päätyvä. Suomalaiseen sielunmaisemaan sukeltaminen käynnistyy alkuvirkkeistä, joissa tapaillaan kalevalaista mittaa ja suullisen kansankulttuurin perinnettä. 

Korpisoturi uhkaa lukijaansa kaikella sillä, mitä tulevaisuudessa - vaikka jo tänään tai huomenna - voi tapahtua. Kyse on ekoromaanista, jossa muistutetaan lukijaa siitä, ettei pelkkä usko suomalaisen luonnon hyvyyteen ja tärkeyteen riitä; on osattava toimia. Silmäys tulevaisuuden kanssa on synkkä ja paljon puhuva. Ahma valmistautuu uhkiin, joita kukaan ei halua vielä edes ajatella. Hän muuttaa metsään, riisuu elämästään kaiken ylimääräiseen ja valmistautuu pahaan tulevaisuuteen.

Ahmassa on jotakin sellaista, jollaiseksi suomalaisia aina sanotaan. Hän on juro, vähän ahdasmielinen suomalainen mies, joka uskoo perinteeseen. Sosiaalisesti hän ei ole kovin lahjakas, ja ehkä hän juuri siksi on kiehtova henkilöhahmo. Ahma näyttäytyy lukijalle henkilönä, joka tietää tulevasta enemmän kuin muut ja joka kykenee ajattelemaan rationaalisesti. Vaan onko sittenkään niin? 

Samalla, kun Ahma edustaa vanhaa, tietävää ja katoavaa kansaa ja sen perinteitä, hän näyttäytyy lukijalle myös tulevaisuudenkuvana, jota ei itse itsessään tunnista. Ahman eristäytymisessä on jotakin äärimmäisen surullista ja ahdistavaa. Ihmiskontaktit Ahmaa eivät kiinnosta vaan hän näyttää olevan valmis vaikka tappamaan, jos vihollinen yhyttää hänet väärällä hetkellä. Tällaisiksiko muutumme? Viekö luonnon tuhoutuminen meiltä myös juuremme? Hajottaako tulevaisuus laumaeläimet yksilöiksi, jotka pitäytyvät omissa päätöksissään ja oloissaan? Ahma muistuttaa karikatyyria suomalaisesta jurosta, epäsosiaalisesta erakkomiehestä. Hän pyrkii ratkaisemaan ympäristön tuhoutumiseen liittyvät ongelmat ja valmistautumaan tulevaisuuteen, josta muut eivät paljoa välitä. Mutta onko Ahma silti itsekään ihmisyyden ihanne? Nykypäivän suomalaisuuteen syrjäänvetäytyvä jurous ei mielestäni enää sovi. 

Korpisoturi tarjoaa hienon mahdollisuuden miljöön ja aikakauden analyysiin. Gustafsson vyöryttää lukijan päälle runsaasti ajankohtaisia uutisia ja sijoittaa romaaninsa siten tiukasti nykyhetkeen. Mitä vain voi tapahtua milloin vain, Korpisoturi julistaa. Terrorismiuutiset, turvapaikanhakijat ja Venäjän sodat vaikuttavat suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä missä alussa on vain tuhoutuva ympäristö, on romaanin keskivaiheilla jo paljon muutakin. Vaikka osuvat, ajankohtaiset kriisit tekevät teoksesta uskottavan, minun makuuni Korpisoturi lähtee rönsyilemään liiaksi. Kaikki uhat eivät tunnu sidostuvan toisiinsa, mutta toisaalta, niinhän se on oikeastikin: jos maailmaa katsoo tietystä näkökulmasta, vaarojen ohella juuri mitään muuta ei näykään.

Korpisoturi ravistelee lukijaansa jo alkusivuista lähtien niin, että minäkin kirjoitin osan blogitekstistä ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen. Gustafsson ottaa kantaa, varoittaa, uhkaa ja syyttää. Korpisoturi pakottaa kurkistamaan ihmisyyteen ja sen tulevaisuuteen. Millaisia olemme? Millaisiksi tulemme? Ympäristö muuttaa meitä, mutta se muuttaa siksi, että me olemme ensin pyrkineet muuttamaan luontoa. 

Toisaalla: Annelin kirjoissa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin

torstai 3. marraskuuta 2016

Miten meni lokakuu ja kuinka käy marraskuun?

Vaikka lokakuu tuntui työläältä, ja ehdin olla hyvän tovin postaamatta yhtikäs yhtään mitään, sain luettua syksyn pimeydessä kuitenkin seitsemän kirjaa.

Kuun alussa ihastuin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän feministiseen Anna mennä -opukseen, joka tarjosi paljon ajatuksia. Naiset kiinnittivät minut vakaammin feminismiin, ja haaveilen lukevani lisää tiedostavaa kirjallisuutta.

Postaamatta jäi Eeva Kilven Välirauha, ikävöinnin aika, jonka kuuntelin puoliksi äänikirjana ja luin loppuun ihan tavallisena kovakantisena opuksena. Olen aloittanut trilogian viimeistä osaa, ja postannen yhteispostauksen sitten, kunhan Talvisodan aika on kuunneltu loppuun.

Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa vakuutti tyylillisesti mutta jätti miettimiseen varaa, mitä itse kertomukseen tulee. Paljon pohdintaa herätti myös Seita Vuorelan Lumi, jota epäilen Junior Finlandia -voittajaksi, vaikka se minussa herättikin kaksijakoisia tunteita. Hieno tarinahan se on, vähän erilainen nuortenkirja.

Kuukauden huippu oli Riitta Jalosen Kirkkaus, joka on ehdottomasti vuoden parhain romaani ja joka innoitti tilaamaan myös pari Janet Framen kirjaa. Tässä kirjallisuuden voima!

Ian McEwanin Sovitus tarjosi myös hienon tarinan, vaikkei yltänytkään Jalosen tasolle. Pidin alusta, keskiosa ei innostanut.

Lisäksi palasin lapsuusmuistoihin, ja luin Onnelin ja Annelin talon. Hassunhauska ystävyys- ja itsenäisytymiskertomus!

Päätin myös osallistua lukukuukauteen, jossa luetaan joka päivä vähintään 30 sivua. Eilen sain jatkettua vaaditun määrän Anna-Kaari Hakkaraisen uusinta. Vaikka suorittaminen ei lukupuuhissa olekaan hyvä asia, minulle tämä haaste toimii kehotuksena rauhoittua vähintään puoleksi tunniksi joka päivä kirjojen pariin. Se tekee taatusti hyvää.

Mitä odotatte marraskuulta? Joko Finlandia-voittajat jännittävät?

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

30 X 30 - onnistuukohan?

Lokakuu hujahti ohitse, eikä se suinkaan ollut kohdallani mikään suuri lukukuu. Gradunteko vei mukanaan, enkä sen ohella ole oikein jaksanut innostua kirjoista. Jonkinlainen syysväsymys vaivaa. 

Viime vuonna oli hauska seurata, miten Kirjakko ruispellossa -blogin Mari osallistui marraskuiseen 30 sivua päivässä -haasteeseen ja päivitti blogiaan taajaan. Muutama muukin tuntuu tänä vuonna maininneen koettavansa lukea joka päivä jotakin. Nyt ajattelin kokeilla itsekin. 

Eilinen jäi bloggaamatta, mutta junamatkat opiskelupaikkakunnalle ja takaisin vanhempieni luo tarjosivat mieluista lukuaikaa. Sain luettua Laura Gustafssonin Korpisoturin ja jatkoin heti perään Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsilla. Sivuja kertyi varmaan ainakin 150, mikä tuntui helpottavan ihanalta, kun keskittyminen on pitkään ollut kateissa. 

Katsotaan, miten blogin päivittämisen käy. Muistan aikanaan kirjoittaneeni päiväkirjaa yhden helmikuullisen verran joka päivä, ja se oli lystiä, vaikka veikin aikaa. Toisaalta menetelmä pitää kirjoittamisrutiinia yllä - sitä niin helposti lakkaa kirjoittamasta. 

Lukukuukausi on aloitettu, joten odottelen jo, että pääsen illalla lukemaan! (iltapäivään asti on pakerrettava gradua). 

Talvea odotellessa! Tänne satoi viime yönä vähän lunta, ja maisema tuntuu heti paljon kauniimmalta :) 

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lapsuuden lempparit: Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo

Amman bloggaus palautti mieleeni lastenkirjan, joka oli yhteen aikaan sekä minun että äitini suosikkini (suosikiksi nousemille oli syynsä, mutta sen jätän tällä kertaa mainitsematta). Äiti nämä hassunhauskat, best friends forever -tyttöset minulle esittelikin. Onnelia ja Annelia luettiin minulle pienenä, mutta myöhemmin en siihen ole enää palannut. 

Nyt pidin Koottuja kertomuksia jonkin aikaa ruokapöytäkirjanani, ja luin ensimmäisen Onnelista ja Annelista kertovan kirjan. Onnelin ja Annelin talo on melkoista lapsuuden ja tyttöyden ilotulitusta. Olen moneen kertaan puhunut lasten- ja nuortenkirjallisuudesta jonkinlaisena eskapismina (esim. täällä), ja siihen joukkoon lukeutuvat mielestäni myös Onneli ja Anneli. Aikuiset häivytetään tarinassa taustalle - he eivät jää huolehtimaan lapsistaan - ja tytöt pääsevät harjoittelemaan itsenäisesti aikuisten elämää. Kuinka ollakaan, hyvin kasvatetuilta tyttölapsilta se sujuu tuosta vain. 

Onneli ja Anneli ovat kiltteyden perikuvia. He edustavat aikakautensa tyttöjä, jotka noudattavat hyviä tapoja - he tuskin uskaltavat pitää löytämiään rahoja omanaan, vaikka poliisimestari antaa siihen luvan - ja sujahtavat iloisesti kiltin tytön rooliin. 

Aikansa sukupuolikuvasto tuleekin Kurenniemen kertomuksessa vahvasti esiin. Tytöt innostuvat oman kodin laittamisesta ja harjoittelevat aikuistumista nimenomaan tällaisen kotileikin kautta. Unelmien talossa on nukkeja, pehmoleluja ja oikeita aikuisten astiastoja. Tyttöys määrittyy pitkälti kodin julkisten tilojen kautta. Vieraille niiataan ja anteeksipyynnöt suoritetaan erityisen huolitellulla kielellä. 

Toisaalta tyttöyden kuvaaminen on myös Kurenniemen vahvuus. Niille, jotka kokevat perinteisen tyttöyden omakseen, Onnelin ja Annelin talo on ihanine huoneineen ja uusine leluineen kurkistus paratiisiin. Kertomuksessa on kaikenlaista pientä jännää, joka villitsee väkisinkin mielikuvitusta. Ajatella, että ilmapalloja voisi kasvattaa! Tai entäpä yllätyskananmunat, jotka maistuvat syöjänsä lempimaulta! Mmm!