perjantai 25. marraskuuta 2016

Leffailta: Edelleen Alice (ja kuinka marraskuun lukuhaaste etenee)

Blogini alkutaipaleella tutustuin sydäntäsärkevään, surua ja toivoa sekoittavaan romaaniin Edelleen Alice. Kirjoitin siitä näin: 

Edelleen Alice herätti kaipauksen, ikävän, ja voi olla, etten olisi pitänyt kirjasta niin paljon, jos en olisi nähnyt mummon sairastumista, heikkenemistä, hiipumista. Kirja ei varmaankaan ollut kaikilta osin uskottava, eikä se ollut kielellisesti loistokas. Se kuitenkin herätti tunteen, se vastasi kaipuuseen, antoi lohtua. Se nosti mieleeni muistoja mummostani, siitä, miten hän kaipasi hoitokodista omaan kotiin, miten hän ei tunnistanut kaikkia lapsiaan, miten hän teeskenteli muistavansa ja ymmärtävänsä ja miten hän lyhyiden hetkien ajan muistutti sitä joka hän oli ollut, joka hän oli. Omat muistoni yhdistyivät teoksen teemoihin, toivat minulle tärkeitä ajatuksia, tärkeitä huomioita. Edelleen Alice muistutti asioista, joista pitäisi olla kiitollinen; se muistutti asioista, jotka jokaisen pitäisi osata ottaa huomioon.
Olin pitkään sitä mieltä, etten katsoisi elokuvaa, mutta lopulta päädyimme poikaystäväni kanssa herkistelemään kipeää aihetta.

Jo elokuvan ensihetkillä tuntui, että en pysty nauttimaan elokuvasta. Tiesin, miten tarinassa käy; tiesin, miten alzheimeria sairastaville käy. En useinkaan katso näin henkilökohtaiselle alueelle ulottuvia elokuvia, koska en halua taistella kipeiden tunteiden kanssa. Ei mennyt kauaakaan, ennen kuin itkin. Tiesin, etten nauti elokuvasta, mutta tiesin myös, miksi en tekisi niin: eläisin Alicen tarinaa, uppoutuisin siihen.

Edelleen Alice oli kuitenkin hyvä katsomiskokemus. Ilahduin siitä, että sama lohtu, jonka Genova on kirjoittanut kirjaansa, oli läsnä myös elokuvassa. Muistin romaanista perhoset; niiden merkitys jäi vähäisemmäksi elokuvassa, mutta vertaus perhosten lyhyeen mutta kauniiseen ja arvokkaaseen elämään toimi myös elokuvassa. Nämä kirjapostauksen tunnelmat pätivät elokuvaankin:
Miten usein sairaus sotketaan ihmiseen, vaikka sairaus vain sotkee ihmisen, tai ihmistä, ei suinkaan ole koko ihminen, ihmisyys. Vaikka aivosolut tuhoutuvat, vaikka menneisyys ja tulevaisuus hämärtyvät, jokainen ihminen on ihminen loppuun saakka. Jokaisella on oikeus tuntea olevansa ihminen, arvostettu, kunnioitettu. On saatava säilyttää vapaus, saatava säilyttää usko elämään, usko rakkauteen. On sairaus, mutta on myös elämä. 
Näyttelijöiltä jäin kaipaamaan lisää. Klassinen havainto on, ettei elokuvan näyttelijä muistuta yhtään omaa mielikuvaa henkilöstä mutta että katselukokemus vaikuttaa myöhemmin romaania lukiessa. Alicen näyttelijä ei vakuuttanut minua täysin: hän oli jollakin tavalla liian läsnä. Hieman ironista lienee se, että Alicen näyttelijä, Julianne Moore, on voittanut roolistaan Oscarin. No, ehkä omat mielikuvani vaikuttivat näytellyn Alicen uskottavuuteen. 

Marraskuinen lukuhaaste etenee hyvin. Eilen luin Finlandia-palkinnon saanutta Viikilän romaania, tänään haluaisin tarttua siihen myös. Vähintään 30 sivua olen kahlannut joka päivä. Tekisi silti mieli mieluummin keskittyä yhtenä päivänä kunnolla kirjoihin kuin riipiä sivuja sieltä täältä päivittäin. 

2 kommenttia:

  1. Julianne Moore on lempinäyttelijäni, mutta oli hän hieman liian nuori osaan tai nuoren näköinen. Hieno roolisuoritus, mutta olisin kaivannut iäkkäämpää näyttelijää Alicen rooliin.
    Kirja on huppuhieno ja olen lukenut sen useamman kerran ja aina se koskettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kirja on aivan huikea ja koskettava! Ehkä uskaltaudun lukemaan sen vielä toistekin. Minulle Moore passasi iältään - Alicen ei ollut kovin vanha sairastuessaan. Sen sijaan minun on vaikea selittää sitä, miksi Moore ei kuitenkaan tuntunut täysin oikealta. Kenties mielikuvani hahmosta oli vain niin vahva, ettei Moore pystynyt siihen vaikuttamaan.

      Poista