tiistai 22. marraskuuta 2016

Lukupäiväkirjapostaus: Hanna Weseliuksen Alma!

Hanna Weselius: Alma!
WSOY 2016
210 s.
Pisteitä: 3/5
Ensimmäisen luvun jälkeen:

Moni asia kiehtoo tässä Weseliuksen esikoisromaanin avausluvussa. Moni asia mietityttää minua. On hyvä, että tässä tuodaan esiin monikulttuurisuus, huomioidaan sivulauseessa sekin, että tumma poika voi olla suomalaisen kasvattama, suomalainen. On hyvä, että ihmiset kohtaavat toisiaan ja haluavat toisiaan iästä ja ihonväristä riippumatta. Ainossa kiinnostaa nimi: kalevalainen Ainoko siinä? Millaista naiskuvaa hän esittää? Tässä luvussa nainenkin kuvataan haluavana, mutta onhan hän silti katseenalainen. Mies katsoo, nainen viehättyy. Mutta sitten tämä: Millainen äiti tuon on kasvattanut. Millainen maitoa tihkuva, suurisuinen, leveälanteinen, keinuva-askelinen mama Africa. Jos poika voi olla suomalainen ja suomalaisen kasvattama, miksi äiti olisi mama Africa? Miksi afrikkalaisuus typistetään ensinnäkin maanosaa kuvaavaan sanaan, ei edes kansaan? Miksi kasvattaja ylipäätään olisi äiti? Miksi oletettua afrikkalaista äitiä  kuvataan ulkonäöllisin piirtein, länsimaisesta eroavaksi?

50 sivun jälkeen: 

Mitä tästä tulee? Weseliuksen kirjassa on läsnä monta ääntä. Vähän liiankin monta, sillä meinaan hukkua niihin. Moni asia kohtaa tässä teoksessa, esimerkiksi nyt vaikkapa miehet ja naiset, musta ja valkoinen, Afrikka ja länsimaat. Väärinymmärretty säveltäjä Alma on hipaissut kertomusta läsnäolollaan. Viimeisimmäksi jäin ihmettelemään lakimiestä, joka oli tyytyväinen pelastettuaan naisen. Naiskysymykset ovat läsnä Weseliuksen kirjassa, mutta en ole vielä varma, millaisilla tasoilla. Kirjaa on kiinnostava lukea feministin silmin. Hahmoista ei ole tehty täydellisyyden perikuvia, pikemminkin tuntuu, että he kaipaisivat pientä feminististä kritiikkiä ja että kun heitä siitä kulmasta tarkastelee, aukeaa myös jotakin kiinnostavaa koko kirjasta. Ainoa on kuvattu sekä seksuaalisesti kiinnostuneena naisena että äitinä. Pyritäänkö tässä avaamaan näkökulmia klassiseen huora-madonna-asetelmaan? Weseliuksen kielessä on paljon kuvia, hän maalaa lukijalleen hetkiä. Kieli on kaunista, äänten paljous sekavaa.

140 sivun jälkeen: 

Miehet ovat romaanissa sivuosassa, mutta moni heistä on aika ällöttävä, Alman mies nyt varsinkin. Naiset puolestaan eivät taistele asemansa puolesta. Kiinnostavaa onkin se, miten Weselius kuvaa naiset varsin perinteiseksi, feministin silmissä ehkä jopa ärsyttävän perinteiseksi, mutta koska kerronta tapahtuu ulkopuolelta, laitetaan myös lukija tarkkailemaan sitä, onko esimerkiksi Alman ja Ainon elämässä kaikki kunnossa. Almassa on hyviä ideoita, mutta minulle kertomus ei aukene yhtä monitasoisena kuin ehkä etukäteen ajattelin. Alma Mahlerin tarina tuntuu vain sivujuonteelta, liian lyhyesti kerrotulta tarinalta. Ai niin! En edelleenkään pidä lakimiehestä, mutta erään seikan osalta erehdyin hänessä. Niinpä niin, sitä on niin kielensä orja. Ärsyttävä sukupuolittunut kieli!

Lopuksi: 

"(--) noudattanut aina äidin neuvoa: katso aina suoraan eteenpäin, näytä siltä kuin olisit menossa jonnekin. Miksi sitäkin neuvoa pitää noudattaa, se on vain jäänyt mieleen eikä ilmeisesti poistu sieltä koskaan. Neuvo on ajalta jolloin nainen ei vaaratta voinut kävellä kadulla yksinään, sellainen aika on ollut täälläkin, uskomatonta, tässä koruttomassa maassa jossa nainen ei koskaan ole ollut mikään jalo rotueläin vaan mieluiten hyvä työihminen, niin, niin se vanha ilmaisu kuuluu, vahva ja matalajalkainen olento, joka ei herätä palvontaa vaan olankohautuksia ja parhaimmillaan etäistä arvostusta. "

Weselius tuo hyvin ilmi naisen olemuksia, sitä, mitä kaikkea naiselta oletetaan. Voi olla, että lukutapani (vähän kerrassaan ja pari päivää lukematta) häiritsi minua, sillä kokonaisuus jäi minulle hieman pirstaleiseksi. En innostunut Almasta niin paljon kuin toivoin, mutta hymyilen mielissäni sille, että tässä romaanissa on feministinen ote ja että siinä surraan sitä, miten naiset muistetaan vain miestensä kautta. Paljon on maailmassa vielä parannettavaa.

Toisaalla: Reader, why did i marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, P.S. Rakastan kirjoja

2 kommenttia:

  1. Olitkin nostanut hyvin esille tummaihoisen varsin kliseisen kuvauksen. Itseäni häiritsi erityisesti nuorukaisen kuvaaminen kovin seksuaalissävytteisesti. Olen havainnut, että moni iholtaan tummempi kohtaa Suomessa yliseksualisointia. Ja pahimmalta tämä tuntuu identiteettiään vasta rakentavien nuorten puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, rodullistetuilla miehille näyttää olevan tarjolla lähinnä seksualisoitu kuva tai sitten se, jossa hän hampaat vilkkuen ja silmät kiiluen pelottelee naisia pimeässä. Paljon olisi suomalaisen kirjallisuuden mieskuvissa vielä korjattavaa.

      Poista