Siirry pääsisältöön

Välitilassa on ikävä entisen elämän sirpaleita - raskaus ja äidiksi tulo Härkösen Heikosti positiivisessa


Heikosti positiivinen taisi olla ensimmäinen kirja, jonka luin yhdessä päivässä sitten vauvan syntymän. Saavutus tämäkin; nopealukuinen tosin oli.

Härkösen omaelämäkerrallinen teos käsittelee lapsettomuutta, raskautta ja äitiyden alkupolkua. Näistä kaksi jälkimmäistä omalla kohdalla tuttuja. 

Härkönen ei kaunistele raskautta. Päinvastoin hän kysyy:
Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on?
Keho tuntuu vieraalta, ja koko identiteetti on muutoksessa. Raskaana ollessa ei oikein ole vielä äiti, muttei enää sekään, joka oli ennen. Härkönen kirjoittaa:
Katson peiliin. Kuka siellä on? -- Entisestä minästäni ei ole näkyvissä yhtään ainoaa sirpaletta. 
Olenko jonkinlaisessa välitilassa; koska en ole vielä äiti, en ole enää kukaan?
Eikä äitiyskään näyttäydy pyhänä olotilana tai elämän täyttymyksenä. Imetys raastaa hermoja ja lihaksistoa (niin samastuttavaa - miksei tästäkään puhuta enempää?). Koti, koko elämä, tuntui vieraalta, ja entistä elämää on ikävä. Varsin tutulta tuntuu sekin, että spontaanin heittäytymisen sijaan äitiyteen tutustuu lukemalla, koska se on aina ollut oma, tuttu tapa jäsentää maailmaa.

Heikosti positiivisessa minua puhuttelee yksittäisenä aiheena sekin, miten kehnosti kertoja tulee kohdatuksi sairaalassa. Hän ei saa tarpeeksi apua eikä tukea, ja yksi omapäinen kätilö jättää tuoreeseen äitiin paljon epävarmuutta. Kotiin lähtevä sysätään syrjään, ja hänen olemassaolonsa unohtuu.
Menemme kanslian kautta ja luovutamme lapsen tuntolevyn. Kukaan ei kysy, miltä meistä tuntuu, kukaan ei toivota hyvää jatkoa. Tämä näytelmä on nyt näytelty, me emme ole enää kiinnostavia, jos sitä yleensä koskaan olimmekaan. Jos joku edes sanoisi, että sairaalaan voi tulla takaisin, jos siltä tuntuu, tai että koska tahansa voi soittaa ja pyytää jonkun käymään. Mutta kukaan ei sano mitään sellaista. Meidät vain yksinkertaisesti potkaistaan pois.
Äitiys on pelkoa ja epävarmuutta. Osa syntyt niistä puheista, joita äitiydestä ja lapsen kasvattamisesta toistetaan. Pelottelu tuntuu olevan varsin yleinen tapa, jolla raskaaksi tullut kohdataan: näin kävi yhdelle, näin kävi toiselle. Toisaalta huolet syntyvät menettämisen pelosta. 

Toisinaan äidin huoli on liiallista, lamauttavaa. Synnytyksen jälkeiselle masennukselle on tyypillistä olla äärimmäisen ahdistunut lapsen puolesta. Härkönen kirjoittaa:
Äkkiä koko totuus kaikessa karmeudessaan syöksyy tajuntaani. Minä olen vastuussa tästä lapsesta. Sen henkiin jääminen on minun käsissäni. En selviä siitä. En voi kiintyä siihen koska menetän sen kuitenkin. En edes halua tuntea sitä kohtaan mitään, koska sen sisällä uinuu tuho.
Vaikka Heikosti positiivinen tarjoaa paljon rehellisiä, samastuttavia ajatuksia äidiksi tulemisesta, on myönnettävä, että teoksella on heikkoutensa. Alun lapsettomuuskeskustelu jää raskauden jalkoihin eikä oikein etene yksittäisiä kipukohtia syvemmälle. Kertojan uraa, näytelmätöitä ja kirjailijuutta, käsittelevät osuudet jäävät puolestaan irrallisiksi ja etäisiksi ja tuntuvat vain täytteeltä - vaikka tietenkin elämä on muutakin kuin raskaus ja vaikka raskaus tietenkin vaikuttaa kaikkeen elämään. Teos vankistuu kuitenkin loppua kohti, ja terävimmän kritiikin Härkönen tarjoilee kuvaillessaan tuoretta äitiyttään.

Kommentit

  1. Mä tein kirjasta yläasteella kirja-analyysin aika ironista niinhän meille kävi että lapsettomuutta oli vuosia kuusi ennen esikoista ei kylläkään yhtään raskautta sitten eiskoisen jälkeen sai seuraava tulla heti no ei tullu meni taas vuosia neljä Tulin raskaaksi mutta se meni kesken ja siitä puoli vuotta niin aloin odottaa tänään viikon täyttävää vauvaa ❤️
    Koskettava kirja siis itselle monella tapaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, tämä kirja varmasti kyllä puhuttelee sua monella tavalla. <3

      Poista

Lähetä kommentti