Siirry pääsisältöön

Minna Lindgrenin satiirissa koulu ei ole kovin kaukana nykyisestä

Minna Lindgren: Aina on toivoa
Teos 2020
323 s.
Pisteitä: 3/4

Miltä kuulostaisi peruskoulupalveluyhtymä? Tai PedagoGo-sovellus, joka viheltää nollatuntisopimuksella olevan opettajan opettamaan painopistekokonaisuuksia Matematiikka ja Minä. Entä tulevaisuus, jossa opettaja on "vähän niin kuin Suomen markka 90-luvulla, kellui vain itsekseen odottamassa euroa eli oman aikansa päättymistä?

Minna Lindgrenin Aina on toivoa on satiiri suomalaisen peruskoulun tulevaisuudesta. Liioittelemalla ja kärjistämällä Lindgren ottaa  kantaa suomalaiseen koulukeskusteluun: siihen, mitä ongelmia koulutusjärjestelmässämme on. Humoristisen, paikoin absurdin koulumaailmakuvauksen seasta hahmottuu kuitenkin todellisuus, joka on monelta osin jo tuttu: ryhmät ovat suuria, aina on opeteltava uutta, työsopimukset määräaikaisia tuntiopettajuuksia, oppilaat voivat pahoin.

Romaanissa on kaksi keskeistä linjaa - juonesta ei voine puhua - joista toisessa on pääosss kuusikymppinen Marja, joka poukkoilee peruskoulu-uudistuksen nollatuntisopimusviidakossa. Toisessa olennaista on Marjan lähes 100-vuotiaat vanhemmat Aina ja Toivo, jotka tubettavat menneen ajan peruskoulusta.

Teos koostuu kolmesta osasta. Niistä ensimmäinen esittelee vuoden 2021 peruskoulun. Lindgren taitaa opetussuunnitelnajargonin ja piikittelee yhteiskuntaa käyttämällä opetussuunnitelmatyön muotisanoja, kuten ilmiöoppiminen, älykäs alusta, oppimahdollisuus. Paikoin Lindgrenin teksti on hieman vaikeaselkoista ja sortuu samaan virkakielimäisyyteen (pitkät lauserakenteet) kuin mihin itse viittaa. Pääosin teksti kuitenkin soljuu, ja Lindgrenin koulukuvitelma naurattaa ääneen ainakin tätä opettajaa.

Toinen osa käsittelee Marjan uran kohukäänteitä ja nostattaa Ainan ja Toivon yhä suositummiksi tubettajiksi. Kolmannessa osassa siirrytään tarkastelemaan peruskoulu-uudistuksen seurauksia - nuorten pahoinvointia - ja pyritään rakentamaan Ainalle ja Toivolle arvoisensa loppu.

Tässä osiossa Lindgrenin ote vaikuttaakin hieman lipsuvan: peruskoulukeskustelun sijaan lopussa keskiöön nousee Ainan ja Toivon eutanasiakeskustelu. Se ei oikein yhdisty siihen, mitä Lindgren peruskoulusta sanoo, ja tuntuukin siltä, että teoksen peruskoululinja jää lopussa liiankin avoimeksi. Toisaalta aivan viime sivussa on sellaista avoimuutta, joka mahdollistaa lukijan kuvitella toivomansa lopun - siitä tavallaan pidin. Kuitenkin vaikutti siltä, että peruskoulukeskustelun ohella Lindgren halusi puhua eutanasiasta ja oli siksi ottanut sen mukaan osaksi Ainan ja Toivon tarinaa. Koin silti, että se olisi voinut olla aivan oma tarinansa ja teoksensa.

Aina on toivoa saisi minulta neljä tähteä, ellei sen huumori paikoin menisi mauttoman puolelle. Sukupuolineutraaleista vessoista, jotka takaavat turvallisen tilan eri sukupuolille, ei ole tahdikasta vitsailla, eikä myöskään muunsukupuolisista tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvista. Oppimisvaikeuksistakin puhutaan hieman yksioikoisesti - vaikka inkluusiossa on varmasti omat haasteensa, eivät tasoryhmätkään ongelmattomia ole. Ylipäänsä Lindgrenin kärjistyksistä voi olla montaa mieltä, mutta peruskoulun ongelmat nousevat kyllä hyvin teoksessa esiin.

Kommentit