Siirry pääsisältöön

Luin Runotytöt uudestaan - miltä paluu lapsuuden suosikkeihin tuntui?

Minut hyvin tuntevat - tai Instagramiani viime aikoina seuranneet - tietävät, että lapsuuden lempikirjojani olivat L.M.Montgomeryn Anna-sarja. Rakastin niiden ylenpalttisia luontokuvauksia, Annan vilkasta mielikuvitusta ja romanttisia luontokohteille annettuja nimiä. Sekä tietysti Gilbertiä!

Runotytöistä ei koskaan tullut minulle yhtä rakkaita, vaikka luin tyttökirjahuumassa nekin - ehkä kuitenkin vain kerran. Nyt maalis-huhtikuussa, kun kaipasin lohtua ja tuttuutta elämääni, päätin lukea Runotytöt uudestaan - ensimmäinen osa oli ollut pitkään kesken, enkä enää muistanut sarjasta muuta kuin Annoja melankolisemman tunnelman. 

Nyt uudelleen luettuina Runotyttö-kirjat näyttäytyvät sarjana, joka paranee ja kasvaa loppua kohti. Lapsena muistan pitäneeni sarjan avauksesta Pienestä Runotytöstä: siitä, miten nuori Emilia istuu vinttikamarissa kirjoittamassa kirjeitä isälleen (minä kirjoitin päiväkirjaa pehmolelulleni). Runotytöt eivät ole yhtä juonivetoisia kuin Annat: Emilia tarkkailee ympäristöään, kuvailee tapaamiaan henkilöitä, ja niiden kautta Montgomery luo psykologista kuvausta taiteilijaksi haluavasta tytöstä. Kaikkine päiväkirja- ja kirjemerkintöineen Pieni Runotyttö tuntui paikoin raskaalta luettavalta. 

Runotyttö maineen polulla on jotakin ensimmäisen ja kolmannen osan väliltä: siinä psykologinen kuvaus on taitavaa ja Emilian taiteilijuutta kuvataan yhä enemmän. Siinä missä Anna-sarjassa ystävyys on usein helppoa ja vaivatonta, Emilian, Ilsen ja Teddyn välit muuttuvat aika ajoin. Yllätyksekseni Ilsestä tuli yksi lempihahmojani - hänen päättäväisyytensä on ihailtavaa, eikä hän suostu mukautumaan aikansa normeihin. Sen sijaan Teddy, jonka rakkautta toivoin lapsena Emilialle kovasti, ei näyttäydykään yhtä ihanteellisena puolisoehdokkaana kuin vaikkapa Annoista tuttu Gilbert. Teddy kyllä rakastaa mutta myös selvästi hyötyy urallaan ja elämässään siitä, että on mies: hän voi lähteä kotisaarelta ja menestyä sekä ihmissuhteissa että taiteilijana. 

Sarjan kolmesta osasta viimeinen, Runotyttö etsii tähteään, osoittautui minulle rakkaimmaksi ja onnistuneimmaksi, suorastaan viiden tähden kirjaksi. Tekisi melkein mieli sanoa, että se on ehkä Montgomeryn onnistunein tyttökirja - psykologinen kuvaus on tarkkaa ja taidokasta, ja Emilian vaihtelevat mielialat välittyvät lukijalle. Runotyttö etsii tähteään on vielä edeltäjiään synkempi, ja siinä näkyy selvästi se, että Montgomery itse kärsi masennuksesta: myös Emilia toivoo kuolemaa, masentuu sydänsuruista ja näkee tulevaisuutensa lohduttomana. Tunnistan Emilian mielenmaisemista itseni, vaikka kirjasarjana Annat pysyvät suosikkeinani.

Runotyttö etsii tähteään yllätti minut feminismillään. Emilia rakastaa Teddyä mutta huomaa myös sen, ettei ole reilua, että hän omistaa pojalle tunteensa muttei saa mitään takaisin - hän tuntee olevansa vain muusa, joka kelpaa Teddylle silloin, kun tällä on aikaa. Montgomery käsittelee teoksessa taidokkaasti myös taiteilijaksi kasvamista ja sitä, miten naisena jää helposti muusaksi, kun taas mies - Teddy - menestyy maailmanlaajuisesti. Feministinä minua kiinnosti erityisesti se, mitä tapahtuu kahden viimeisen Runotyttö-kirjan rajakohdassa: Emilialla on tilaisuus lähteä New Yorkiin ja luoda siellä uraa, mutta hän päätyy kuitenkin täyttämään sukunsa velvollisuudet ja jää Prince Edward Islandille. Lukijalle ei koskaan selviä täysin, miksi Emilia jää, mutta selvää on, että kyse on tapahtumasta, joka muokkaa Emilian elämää ja kirjailijanuraa. 

Runotyttöjen uudelleenluenta osoitti jälleen kerran sen, miten paljon enemmän kirjoista saa, kun ne lukee aikuisena uudestaan. Runotyttöjen synkeähkö sävy välittyy tarkemmin, ja myös Emilian masennusta on helpompi ymmärtää. Siirryn seuraavaksi Montgomeryn päiväkirjoihin ja Anna-sarjaan, mutta palaan Runotyttöihin varmasti vielä uudestaan. 

Oletteko te lukeneet lapsuutenne lempisarjoja uudestaan? 

Montgomery-fanien iloksi linkkaan myös blogini Anna-aiheiset postaukseni: 

Fanityttöilyä voi puolestaan fiilistellä postauksessa, joka käsittelee Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teosta Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Kommentit

  1. Minä taas pidin ehkä enemmän näistä Runotytöistä, vaikka oikeastaan sydämeni kuuluu Siniselle linnalle ja Sara, tarinatytölle. Runotytöt olivat tosin synkempiä kuin Annat mutta yhtenäisempiä, ja Emilian tarina ja tunnelma oli ehkä jollain tavalla mielenkiintoisempi kuin Annan. Kirjoittamisesta ja Emilian runoista oli ihana lukea! Haluaisin lukea nämä uudelleen, viimeksi taisi olla yli viisi vuotta sitten...
    Suosittelen Montgomeryn päiväkirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, että kirjoittajille ja runoilijoille Emilia on rakkaampi. Sininen linna on minunkin suosikkini niistä Montgomeryistä, jotka eivät kuulu mihinkään sarjaan.

      Poista
  2. Itsekin luin Runotytöt viime vuonna uudelleen, ja vaikka olinkin lukenut ne lapsena useamman kerran, yllätyin silti siitä, miten synkissä vesissä viimeisessä osassa uitiin. Lempparini näistä on kyllä Runotyttö maineen polulla, pidän kovasti sen koulukuvauksesta. Oletko lukenut Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen "jatko-osaa" Emilia Kent? Se tavoitti mielestäni hämmästyttävän hienosti Montgomeryn kielen ja tunnelman, vaikka ei juoneltaan ihan esikuviensa tasolle päässytkään.

    Mulla on muuten aivan sama juttu, pidän Annoista hieman enemmän kirjoina, mutta Emilia on samaistuttavampi hahmo varsinkin kirjoittamisen palossaan. Minua harmitti jo lapsena se, miten Anna luopui kirjoittamisesta, joten periksiantamaton Emilia viehätti minua siinä mielessä enemmän, ja ajatus alppipolun kiipeämisestä tsemppaa edelleen. Muita samaistuttavia hahmoja Montgomeryn tuotannosta ovat Pat ja Marigold, joista ensimmäinen oli Montgomeryn itsensäkin mielestä eniten hän itse. Montgomeryn päiväkirjat kiinnostaisivat todella paljon, mutta niitä en ole vielä ehtinyt lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että muistutit tuosta Emilia Kent -kirjasta, hauan ehdottomasti lukea sen! Runotytöt ovat kyllä synkkiä, ja ehkä juuri siksi ne eivät puhutelleet minua lapsena mutta nyt aikuisena kyllä enemmän. Ehkä Annassa on myös sellaista esikuvamaisuutta - tuollainen minäkin haluaisin olla, vähän rääväsuu ja rohkeammin menossa (vaikka hän toki asettuukin varsin perinteiseen rooliin).

      Poista
  3. Luin Annat kerran uudelleen (abiturientti-iässä, englannin harjoituksena ja silloin tv:ssä pyörineen Anna ystävämme -sarjan innoittamana), ja ainakin silloin ne olivat edelleen yhtä mainioita. Nyt katsoin Netflixin uuden Anna-sarjan ja ajattelin aloittaa uuden Anna-kierroksen. Runotyttöjä en ole lukenut uudelleen, mutta muistikuvani on sama kuin sinulla: ne olivat jotenkin melankolisempia ja vakavampia. Pidin niistäkin kovasti, mutta en ole varmaan tullut lukeneeksi niitä uudelleen, koska niistä ei ole tehty tv-sarjaa... (vai onko?).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä katsoin tuosta Netflixin sarjasta ensimmäisen kauden, mutta enempään en pystynyt, kun olen ehkä vähän liiankin puristi sen suhteen, miten uskollisesti alkuperäistä teosta tai sarjaa täytyy noudattaa :D En muuten tiedä yhtään, millaisia versioita Runotytöstä on tehty.

      Poista
    2. Runotytöstä tuli joskus sarja tv:ssäkin, mutta en tiedä, saako sitä mistään. En oikein tiedä innostuinko uudesta Anna-sarjasta, nyt viime päivinä olen katsonut pitkästä aikaa jonkun jakson eteenpäin ja tykännyt.

      Poista

Lähetä kommentti