Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
288 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Heh.

"Siiri oli vakuuttunut, että kärrylle sattui virheitä. Kuinka se voisi niin varmasti tietää, kuka asui missäkin ja mitä pillereitä kellekin piti antaa. Mutta Anna-Liisa oli selittänyt, että hoivateknologia oli juuri siksi niin suunnaton menestysbisnes, että toisin kuin ihmiset, koneet eivät tehneet virheitä. Ne eivät väsyneet, olleet huolimattomia, kielitaidottomia eivätkä edes pahantuulisia. Tämäkin vihivaunu porhalsi hyväntuulisena käytävällä eteenpäin, soitteli asunnolle saapuessaan yksinkertaista melodiaa kuin lasten rakastama jäätelöauto ja kohteli kaikkia uhrejaan tasapuolisen mekaanisesti."

 

Ehtoolehto-sarjan humoristinen päätösosa tulevaisuuden hoitoteknologiasta (vai pitäisikö sanoa teknologiahoidosta).

En muista, milloin olisin viimeksi lukenut kokonaisen trilogian, pidemmästä kirjasarjasta puhumattakaan (Harry Potterit ja Annat ovat tietysti ikisuosikkeja, mutta uusiin sarjoihin suhtaudun varauksella). Blogiaikanani olen kuitenkin ehtinyt tutustua ja nyt myös hyvästellä Lindgrenin Ehtoolehdon, tuon hupaisan ja yhteiskuntakriittisen vanhustenhoitolaitoksen. Kuten tammikuussa kirjoitin, ehtoolehtolaiset tuntuvat naapurin hyviltä mummuystäviltä. Hahmot ovat edelleen Lindgrenin vahvuus. Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat ihastuttavia.

Ehtoolehdon tuhossa on siirretty lähitulevaisuuteen: hoitajia ei enää Ehtoolehdossa näy, vaan vanhuksista pitävät huolta mutkikkaat älytaulut. Siivousrobotit puhdistavat oksennukset lattialta, ja virtuaalitohtori määrää lääkkeitä sen minkä osaa. Avustajarobotit ja lohtukuutit toimivat, ainakin niin kauan, kunnes tulee sähkökatko. Vanhukset uupuvat ja kuolevat koneiden ääreen - tässäkö on tulevaisuutemme?

Siinä missä jotkin tulevaisuuskuvat tuntuvat vielä kaukaisilta (ajattelen vaikkapa nyt Teemestarin kirjaa), Lindgrenin tulevaisuuskuvassa on jotakin sellaista, joka on helppo kuvitella todeksi. Vanhustenhoito on epäilemättä pahassa jamassa jo nyt: hoitajilla on kiire, työtä tehdään mekaanisesti, eikä vanhuksia kohdella ihmisyksilöinä.Ehtoolehdon robotisoitunut hoito ja tyhjyyttään kaikuvat aulat on siis helppo kuvitella. Loppuratkaisussa on absurdia makua, ja oikeastaan jäin vähän ihmettelemään, mitä muutamille henkilöille tapahtuu.

Jo Ehtoolehdon pakolaisissa pohdin sitä, että Lindgren on sitonut kirjaansa suuren määrän teemoja. Vähän samojen ajatusten kanssa painin nytkin. Ehtoolehdon tuho keskittyy toki teknologisoituneeseen hoitojärjestelmään, mutta romaanissa otetaan esille myös muita teemoja, esimerkiksi homoseksuaalisten vanhusten asema. Teemat ovat tärkeitä, ja onkin hyvä, että Lindgren ottaa kerralla esiin kaikki ongelmat, joita vanhukset yhteiskunnassa kohtaavat. Ongelmaksi muodostuu puolestaan se, että Ehtoolehdon tuho tuntuu koostuvan yksittäisistä hassuista tapahtumista: juonen varsinainen kehitys - robotisoituneen hoitolaitoksen tilaan puuttuminen - alkaa edetä vasta kirjan viimeisellä neljänneksellä.

Ehtoolehdon päätösosassa minua kummastutti myös uskonnon rooli. Hoitolaitoksen ovat vallanneet uskonnollisen ryhmän "vapaaehtoiset", jotka yrittävät käännyttää vanhuksia ja ryöstävät heidän rahojaan. Minusta on ihan ok vitsailla välillä uskonnolla, en koe sitä mitenkään loukkaavaksi ja koen, että kristillisellä kirkolla olisi monessa parannettavaa, mutta Ehtoolehdon tuhossa en uskontovitsailun roolia ymmärtänyt. Miksi uskontoa pilkattiin? Ehkä vanhuksia hairahdutetaan nykyään liiaksi, mutta toisaalta tuntuu, että uskonto on monille hyvä ja helpottava asia. Rukoilija-Sirkan hahmo ei siksi minua juurikaan huvittanut, vaikka muuten kirjaa hauskana pidinkin. (Myöhemmin luin eräästä artikkelista, no okei, se oli Ilta-Sanomista, että romaanissa olennaista on uskonnon ja teknologian rinnastuminen. Tämä vertaus ei minulle täysin auennut, mutta sitä on helppo myötäillä. Koneisiin uskotaan välillä turhankin sinisin silmin.)

Aletheia on juuri saanut saman teoksen luettua, ja Ehtoolehdon kolmannesta osasta ovat bloganneet myös esimerkiksi Ulla ja Tuijata.