Hurttia huumoria vai ylimielistä ableismia? Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi kirpaista vähän
Art House 2019 (2017)
Suom. Ari Jaatinen
Kansi: Samppa Ranta
269 s.
Pisteitä: 3/5
Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista - nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat puhuttelee lähes väistämättä. Jokaisella on kokemusta lääkäristä ja sairaanhoidosta, useimmiten myös siitä, mikä siinä on mennyt pieleen. Useimpien kokemus on kuitenkin potilaan ja siksi kurkistus lääkäreiden ja sairaanhoitajien arkeen kiinnostaa. Mikäpä hauskempaa kuin tirkistellä, mitä ammattilaiset oikeasti potilaistaan ajattelevat. 

Kayn teosta on vedottu Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana -teokseen, ja eittämättä teoksissa onkin yhtäläisyyksiä. Kuten Bythellin, myös Kayn teoksessa päiväkirjamuoto sopii teokseen: valittu genre ikään kuin lisää tirkistelytunnelmaa. 

Kay kertoo teoksessaan urastaan gynekologina. Teosta ei kannata lukea raskaana ollessa: sen verran rajuja ja paikoin traagisiakin tarinoita Kaylla on anekdoottiensa rinnalla kerrottavana. Kayn muistelmat osoittavat, että gynekologeja työllistävät erityisesti esineet, jotka on työnnetty joko emättimeen tai peräsuoleen ja että synnytyslääkärit ovat vastuussa aivan liian monesta potilaasta yhtä aikaa. 

Kohta voi vähän kirpaista on parhaimmillaan hihityttävän hauska. Sekä ammattilaisten että potilaitten toilailut naurattavat ja toisaalta laittavat kysymään, mitä ihmettä ihmisten päässä toisinaan liikkuu. Nykyisin komediakäsikirjoittajana toimiva Kay hallitsee selvästi vitsikkyyden ja humoristisen kerronnan. Huumori näyttäytyy teoksessa erityisesti sellaisena mustana huumorina, joka toimii selviytymiskeinona hankalissa tilanteissa, ja myös Kayn itseironia on osuvaa. 

Huumorissa on kuitenkin vaaransa

Kirjaa lukiessani pohdin itsekin omaa suhdettani ableismiin. Olen keholtani terve ja toimintakykyinen, siis etuoikeutettu. Vaikka en ole ollut aina yhtä terve, voin nyt huvittua rauhassa siitä, mihin kaikkeen lääkärit työssään törmäävät. Nauru perustuu siihen, että tiedän, etten itse koskaan toimisi siten kuin potilaat ovat arjessaan toimineet - useimmat Kayn hauskoista kertomuksista perustuvat nimenomaan siihen, mitä ihmiset ovat itselleen tehneet. 

Kirjaa lukiessani kävinkin läpi yhden feministisen oppitunnin: kaikkea, mikä naurattaa, ei ole pakko heti jakaa, vaan ensin kannattaa miettiä, naurattaako aihe oikeasti. Hihittelin itsekseni anekdootille miehestä, joka käytti kondomia täysin väärin. Ajattelin julkaista katkelman Instagramin tarinoissani, jossa katkelma ehtikin hetken ajan vilahtaa. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun mietin, miten ilmaisisin sen, mitä oikeastaan haluan sanoa. Ymmärsin, että oikeastaan se, että toinen ei ole saanut tarpeeksi seksuaalivalistusta, ei olekaan hauskaa vaan pikemminkin osoitus siitä, että rakenteissa ja asenteissa on vielä parantamisen varaa. Se, että nauraa toisen toilailuille, jotka ovat päättyneet usein kivuliaasti ja jopa pysyviin vammoihin, kertookin lähinnä ableismista, siis siitä, että keholtaan terve ei osaa asettautua toimintakyvyltään heikomman ihmisen asemaan. 

Ableismivaaran lisäksi minua ärsytti teoksessa myös se, ettei Kay käsitellyt siinä omia etuoikeuksiaan juuri millään tavalla. Kay valittaa usein siitä, miten hankalat työolosuhteet sairaalassa on, mikä epäilemättä pitää paikkansa. Vähemmän etuoikeutetun, kouluttamattoman, työttömän tai toimintakyvyltään heikomman mielestä palkasta valittaminen voi kuitenkin näyttäytyä ylimielisenä. En tiedä brittiläisten lääkäreiden palkkatasosta, mutta ainakin Suomessa lääkärit nauttivat keskivertoa parempaa palkkaa, vaikka varmasti ylitöitä tekevätkin. Suomalaiseen kontekstiin verrattuna Kayn työtä ja palkkaa koskeva valitus tuntuikin etuoikeutetun ihmisen huokailulta, mikä ei ollut lisäämään sympatiaa kirjoittajaa kohtaan. 

Vaikka Kayn jutut paikoin ovat ableistisia ja kaipaavat tiedostavampaa otetta, kirjan parissa kyllä viihtyy, kunhan tunnistaa vaarat, joita Kayn rakentamiin diskursseihin liittyy. Jos ableismi ei terminä tai ilmiönä ole tuttu, suosittelen tutustumaan Elina Halttunen-Riikosen tekstiin siitä, miten ableismi voidaan huomioida feminismissä paremmin. 

Kommentit