Feminismi tarvitsee erilaisia ääniä - esittelyssä esseekokoelma Can we all be feminists?

Can we all be feminists ja toinen suositeltava teos, White Fragility
June Eric-Udorien toimittama esseekokoelma Can we all be feminists on parasta feminististä kirjallisuutta, jota olen vähään aikaan lukenut. 

Eric-Udorien kirjoittama johdanto-osio valaisee valkoiselle feministille hyvin sitä, miksi feminismi ei sovellu kaikille sellaisenaan kuin se usein esitetään. Kyse on Erix-Udorien mukaan erityisesti siitä, että feminismin tunnetuin muoto ei ota riittävästi huomioon esimerkiksi rodulistettujen tai muiden marginalisoitujen ryhmien tarpeita. Mediassa esillä oleva feminismi on useimmiten valkoisten naisten feminismiä, johon liittyvät valta-asetelmat vahingoittavat niitä, jotka eivät kuulu hyväosaisiin. Eric-Udorie muistuttaakin, että vaikka valkoiset naiset kohtaavat seksimiä, heidän on kyettävä työstämään omaa valkoisuuttaan ja etuoikeuttaan. Toinen asia, jota Eric-Udorie kaipaa valkoisilta feministeiltä on se, etteivät valkoiset yrittäisi nostaa itseään jalustalle myös silloin, kun kyse on vaikkapa rodullistettujen kokemuksista. Liittolaisuus ja siihen liittyvät kysymykset ovatkin yksi teema, jota intersektionaalista feminismiä kannattavan tulisi pohtia.

Can we all be feminists esittelee laajasti marginalisoituaj ryhmiä ja antaa puheenvuoron niille, joiden tarpeita ja kykyjä feminismi ei ota riittävästi huomioon. Selina Thompson käsittelee esseessään lihavuutta ja kritisoi sitä, että vielä nykyäänkin feminismiin liittyy tarve kontrolloida tietynlaisia kehoja. Gabrielle Bellot pohtii tekstissään sitä, miten vaarallisia Chimamanda Ngozi Adichien, tunnetun, hyvässä asemassa olevan feministin, transfobiset kommentit ovat. 

Moni kirjoittaja käsittelee esseissään rotukysymyksiä.Evette Dionne muistuttaa, että mustat miehet eivät ole ainoita, jotka kärsivät poliisiväkivallasta, ja kritisoi yhteiskunnan tapaa vaieta niistä naisista, jotka ovat joutuneet poliisien murhaamiksi.Eishar Kaur kritisoi valkoista feminismiä siitä, että se yrittää olla malli myös sellaisille ryhmille, joita aate ei pysty ymmärtämään - Kaur käyttää esimerkkinä Britanniassa asuvia punjabilaisia, joiden elämä on kovin erilaista kuin valkoisten. 

Yksi erityisen hyvä essee on Aisha Ganin Representation as a Feminist act. Siinä Gani tuo esiin sen, että erilaiset vähemmistöt, vaikkapa rodullistetut, tulevat aina nähdyksi representaatioina, jotka edustavat jotakin ryhmää. Myös niin sanotut positiiviset tai stereotypioita rikkovat representaatiot vahingoittavat niitä, jotka luokitellaan vain representaatioiksi eikä tavallisiksi ihmisiksi. 

Can we all be feminists käsittelee myös sitä, miten ableismi, kehon toimivuuteen liittyvät etuoikeudet, haavoittaa niitä, joiden kehot eivät ole yhteiskunnan ihanteiden mukaisia. Frances Ryan kirjoittaa: 
Women with mobility problems routinely tell me they´ve been unable to have a pap smear because they couldn´t physically get on the table, or that they were discouraged from using contraception because their doctor assumed that, as they were disabled, they weren´t sexually active. Yet like austerity cuts, these issues haven´t been picked up by either large-scale disability rights groups or mainstream feminist campaigns. At best, disabled women - our needs, our lives - are left to float on the outside, ignored as neither one nor the other. At worst, we are not part of feminism; we are considered someone else´s problems.

Can we all be feminists osoittaa, kuten Afua Hirsch esseessään sanoo, että feminismi ei ole juuri muuttunut intersektionaalisemmaksi vaan liikkeen sisällä on yhä paljon ongelmia ja vaarallisia valta-asetelmia. Can we all be feminists sopii hyvin lukemiseksi heille, jotka kaipaavat tarkennusta siitä, mitä intersektionaalisuus oikeastaan onkaan, ja heille, jotka haluavat pohtia omia etuoikeuksiaan.  

Kommentit