torstai 12. toukokuuta 2016

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY 2012
362 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Uhh.
"Teille kaikille yhteistä on se, että te kuvittelette voivanne valita mitä teette", hän jatkoi. "Että on tietoja, joita voitte kertoa, ja tietoja, joita pidätte itsellänne. Ei tämä niin mene."

Synkkä dekkari videoista, joilla pyritään herättämään reaktioita, ja uhreista, joiden kärsimyksellä pyritään julkisuuteen.

Hiltusen Sysipimeä on ajankohtainen. Se käsittelee vahvasti julkisuushakuisuutta, sitä, miten ihmisten kauhulla ja reaktiolla pyritään ratsastamaan kuuluisuuteen. On vaikea olla ajattelematta viimeaikaisia väkivallantekoja, terroria: sitä, miten omaa agendaa ajetaan yhä kammottavimmin ratkaisuin. Oman sysäyksensä romaanin tematiikkaan toi tämän päivän uutinen, jossa kerrottiin tytön lähettäneen Periscopeen videon omasta itsemurhastaan. Miksi väkivallalla halutaan mässäillä? Miksi kaikki on jaettava? Ja ennen kaikkea: miksi ihmiset jakavat näitä videoita, linkkejä ja lähetyksiä eteenpäin? 

Sysipimeä on monella tavalla perinteinen dekkari, ja samalla kuitenkin tuntuu, ettei lukeminen ole yhtä kaavamaista kuin monissa muissa rikosromaaneissa. Varsinkin romaaninsa alussa Hiltunen pääsee syvälle julkisuushakuisuuden tematiikkaan. Tappajan - kidutusvideioita internetiin lataavan henkilön - motiiveita pohditaan 

Hiltusen sankariratkaisu on kiinnostava. Marin Studio tuo mieleen lastendekkarit, joissa lasten perustamat etsiväkerhot tekevät salaa omia tutkimuksiaan ja voittavat nokkeluudellaan muut tahot (pitäisikin palata Viisikkoon, SOS-kirjoihin ja Mystery Clubiin). Toisaalta mielessä ovat genren klassikot, Christien klassikkoetsivät, jotka hekin toimivat erillään muista virkamiehistä. Hiltusen kuvaama Studio on jonkinlainen underground-etsivätoimisto, joka pyrkii poistamaan pahaa ja tarttuu toimeen silloin, kun ei usko poliisin voivan selvittää tapahtumia yhtä nohevasti. Tietoteknologia on vahvassa roolissa, ja se tuo oman kiinnostavan ja modernin ulottuvuuden genreen. 

Sysipimeä pakottaa pohtimaan myös dekkarigenren hahmotyyppejä. Miksi dekkarigenreen on luotu salaperäinen, sosiaalisesti vähän vaivalloinen naissankari, jonka prototyyppi ja esikuva Lizbeth Salander on? Kysymykseni ei ole tarkoitus kyseenalaistaa vaan vain pohtia - sellaisen kysymyksen Sysipimeä minussa herätti.Miksi tarinaa kerrotaan jonkin sortin avustajan näkökulmasta? Sysipimeässä fokalisaatio kohdistuu Liaan, ja tarinaa kuljetetaan hänen kauttaan. Alusta asti on kuitenkin selvää, ettei hän ole se, joka tutkintaa johtaa: omaperäinen Mari on omaa luokkaansa. Lukija asetetaan samalle tasolle Lian kanssa: he ovat askelta paria Marin jäljessä. Lukijan roolia olen pohtinut dekkareiden osalta ennenkin. Kai lajin koukuttavuus perustuu siihen, että lukija pakotetaan rooliin, jossa hän tietää poliisia enemmän mutta pääratkojaa vähemmän: hän joutuu päättelemään, häntä johdatetaan harhaan ja lopulta tuodaan kuulemaan asioiden lopullinen kulku. Sysipimeän osalta on todettava, että Lia oli muuten varsin kiinnostava hahmo, mutta ärsyynnyin viimeisen luvun kuvauksesta, jossa Lia kuitenkin tunsi - kuten naiset ilmeisesti aina - pelkoa ja oli kiitollinen miesten mukanaolosta. Missä on feminiininen voima ja rohkeus? Miksi mukana on kuljetettavana blytonilaista Annea? 

Hiltusen romaanissa on tartuttava myös miljööseen. Sekin toi mieleeni lapsuuden: miten mielellään lapsena sijoitinkaan tarinani kaukaisiin maihin, erityisesti Englantiin ja Walesiin (kiitos, Blyton!). Oma viehätyksensä Hiltusen romaanissa onkin sen tarjoama turvallinen eksotiikka: romaanin keskuspaikkana on Lontoo, jonne suomalaiset Lia ja Mari ovat päätyneet, ja Sansibar, joka tarjoaa lisää kansainvälisyyttä. Sysipimeä herättää minussa valtavasti romaanin rakenteellisiin valintoihin liittyviä kysymyksiä. Kertokaa te, miksi Sysipimeä on sijoitettu Suomen ulkopuolelle? Mikä merkitys kansainvälisyydellä ja jonkin sortin eksotiikalla on?

Lainasin Sysipimeän kirjastosta päivänä, joka tuntui jo kesälomalta ja joka vaati kesälukemista, siis dekkaria. Hiltunen vakuutti minut, ja lainasin jo sarjan ensimmäisen ja kolmannen osankin. Vaikka seuraavaksi tekee mieli lukea jotain turvallisempaa, hyvää kesänodotuslukemista on hyvä olla varalla.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti