keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Gummerus 2015
Suom. Sari Karhulahti
333 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Ahaa! Yllätyin.
"Rakas Etta
 Meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sinä sanoit minulle kerran, että täytyy vain muistaa hengittää. Niin kauan kuin pystyy hengittämään, tekee jotain hyvää, sinä sanoit. Hankkiutuu eroon entisestä ja ottaa vastaan uutta. Eli siirtyy eteenpäin. Edistyy. Sinä sanoit, että toisinaan siirtyy eteenpäin, kunhan vain hengittää. Joten älä ole huolissasi, Etta: ainakin minä hengitän edelleen."
Vanhuus. Retki haavetta ja kaipuuta kohti, paljon kävelyä, paljon muistoja, paljon unohtamista.

Ennakkoluulot: Blogivirta on viime aikoina täyttynyt Hooper-postauksista, ja olen olettanut, että kirjasta on pidetty. Minuun kirjan kansi tai nimi eivät vedonneet, enkä avannut etukäteen yhtäkään postausta. Hätäisesti vilkaisin blogitekstien kuvakkeita, ja mietin mielessäni, mikähän lastenkirja tuokin mahtaa olla. Ei siis varsinaisesti kovin loistelias lähtökohta kirjaan tutustumiselle (ja kertoo siitä, miten vähän ennakkoluulot ja ensivaikutelmat paikkaansa pitävät) :D Jos kirja ei olisi tullut kirjaston uutuushyllyllä vastaan, en olisi varmaan tarttunut tähän. Kirjan kantta on ihasteltu monessa blogissa, mutta minä en alkuun siitä tykännyt. Vähitellen tykästyin sekä romaanin nimeen että kanteenkin sillä tavalla, että jos kyse olisi ihmisistä, kutsuisin molempia miellyttäviksi (ihan mukavia heppuja siis, mutta jonkinlainen särmä ja ajatusten herättäminen jäivät kuitenkin puuttumaan).

Paljous: Varsinkin ensimmäisen neljänneksen aikana tuntui, että Etta ja Otto ja Russell ja James on täynnä vähän kaikkea: on kaksi aikatasoa, on useita kertojia, on osapuolien välisiä kirjeitä, on ruokareseptejä. Suhtaudun hiukan epäilleen siihen, että samaan teokseen tungetaan monenlaisia tekstiotteita, ja muutamaan otteeseen olen pohtinut blogissakin sitä, lisäävätkö ne lopulta kirjan autenttisuutta. Erityisesti vaihtelevat aikatasot piinasivat minua alkuun, mutta jossakin vaiheessa huomasin imeytyneeni tarinaan niin, että luin kiinnostuneena kaikkea, mitä kirjassa sanottiin. Ihastuin varsinkin kirjan loppuun, mutta muutama asia jäi hankaamaan. Loistavaa, että lukukokemus muutti käsityksiäni kirjasta, veti minut mukaansa, vaikka alussa hangoittelin vastaan. Kielelliseen sävyyn en silti päässyt ihan mukaan, se tuntui minusta hieman yksinkertaiselta, hieman lapsenomaiselta.

Lukutottumusten muutos: Hooperin romaani on helppolukuinen, luvut ovat lyhkäisiä. Olen lukenut samaan aikaan Olli Jalosen uusinta, siinäkin luvut on jaettu kohtauksittain, montaa sivua ei tarvitse kerrallaan lukea, jotta yksi osuus ohittuu. Vaikka lyhyys on tyylikeino ja sellaisenaan eittämättä taidokas, kuten esimerkiksi Hooperin romaanin hieno loppu osoittaa, jäin kuitenkin miettimään sitä, ovatko tällainen lyhytlukuisuus ja jonkinlainen kerronnan kiivas tempo nyt niitä asioita, joita kirjallisuudelta halutaan. Ainakin se aikakauteemme sopii: pieniä otteita kirjoista on mielekästä ja palkitsevaa lukea älypuhelimen räpläämisen ohella. Keskittyä ei tarvitse kuin vähän aikaa kerrallaan, mutta kuitenkin saa tunteen siitä, että kirja etenee. Voin itse aivan hyvin myöntää, että keskittymiskykyni on hajonnut viime aikoina pahan kerran. Toisaalta lukumaraton oli hyvä osoitus siitä, että keskittymiseen ei tarvita kuin vähän yritystä ja että kirjallisuus on varsin hyvä keino keskittymisen harjoittamiseen. Tältä romaanilta olisinkin kaivannut pitkäjänteisyyttä, sitä, että se olisi vaatinut minua lukemaan pidempiä pätkiä kerrallaan, keskittymään ja paneutumaan tarinaan pitkiksi ajoiksi. Kysymys teille muille: Mitä mieltä olette? Lukutottumukset muuttuvat, mutta mikä on kirjallisuuden rooli niiden ohjailussa? Missä määrin kirjallisuudessa jo vastataan muuttuneisiin lukutapoihin (selailuun, lyhyempiin tekstilajeihin, nettiteksteihin, linkkeihin, visuaalisuuden vahvaan rooliin)? Missä määrin pitäisi - vai pitäisikö ollenkaan?

Vanhuus:  Kuvittelin kirjan vanhuskuvausta erilaiseksi. Ehdin jo kirjata itselleni ylös ajatuksia siitä, miten vanhukset esitetään nykyään kirjallisuudessa itsenäisinä, vähän koomisina teräsmummoina ja -vaareina. Kaipasin mielessäni sitä toista todellisuutta, sitä, että kirjallisuus työntää meidät lukijat sairaalan kolkoille käytäville, metallisänkyjen viereen, hoitolaitoksiin, joissa meitä hoitaneiden sukupolvien annetaan kitua paitsi epäinhimillisissä hoito-olosuhteissa myös yksinäisyydessä. Ajattelin, ettei Etta ja Otto ja Russell ja James toisi lainkaan esiin vanhuutta vakavammasta näkökulmasta, mutta vähitellen minulle aukeni, miten surulliselta (ja samalla toki lohdulliselta) varsinkin Ettan tarina vaikutti. Kävelyä, kävelyä, kävelyä, harhailua, päämäärä, kauan kaivattu, jossakin kaukana. Muistin rakoileminen, minuuden muuttuminen koskettaa minua aina. Olen tavallaan iloinen siitä, että romaanissa viitattiin surullisiinkin asioihi
Tuoksu: Etta ja Otto ja Russell ja James herättää minussa näköjään mitä eriskummallisimpia kirjallisuusmielleyhtymiä. Tämän kirjan kohdalla tuli ajankohtaiseksi esitellä viehtymykseni kirjojen tuoksuun. Erityisen paljon rakastan paljon luettujen, kellastuneiden kirjojen ummehtunutta mummolatuoksua ja uusien kirjojen kutkuttavaa tuoreutta. Tämä kirjan tuoksu oli uutuudestaan huolimatta minulle liian makea. Eipä silti, en minä pisteitä siksi vähentänyt. :D Mutta oma merkityksensä tuoksulla on, ainakin luotaantyöntävällä hajulla. Muutama muisto aiemmilta ajoiltani: ensimmäinen englanniksi lukema kirjani (Mr. Monkista) haisi oksennukselta, ja viime talvena jouduin jättämään Talvisodan kesken, koska edellinen asiakas oli ilmeisesti kylvettänyt kirjan tupakanhajussa. Varsin fyysistä puuhaa tämä lukeminen toisinaan.

2 kommenttia:

  1. Tämä oli sangen ihastuttava lukukokemus. Kappaleiden pirstaleisuus ts. lyhyet ja pitkät kappaleet, kirjeet ja muut tilpehöörit toivat lisämausteita kirjaan ja tekivät siitä elävän. Mikä teräsmummo :)
    Onhan kirjallisuus muuttunut e-kirjojen myötä ja jopa puhelimella voidaan lukea kirjoja. En ole tutustunut noihin minikirjoihin (mikrokirjat?), sillä uppoudun mielelläni pitkiin tarinoihin ja sarjoihin.
    Mikä surullisinta, tulevaisuudessa on ihmisiä, jotka eivät ole koskeneetkaan kirjoihin edes koulussa, kun kaikki on tableteilla ja tietokoneella ja ibadeilla. Turun eskarilaiset eivät saa ensi syksynä tehtäväkirjaa ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasinkin blogistasi, että pidit tästä :) Tässä nuo kappaleiden vaihtelut tosiaan toimivat, tuovat mukaan runollisuutta ja muistuttavat siitä, että vähässä voi sanoa paljon. Oma lukukokemukseni oli varsin pikainen, ja ehkä siksi jäin miettimään sitä, miksi teksteihin on niin vaikea syventyä ja miksi toisaalta luettavaksi (itselle ja muille) valikoituu sellaisia tekstejä, jotka eivät välttämättä vaadi pitkäjänteistä keskittymistä. Jotenkin toivoisi, että vaikka lukeminenkin pirstaloituu ja on enemmän silmäilyä, kaunokirjallisuuden lukeminen ei hajoaisi samanlaiseksi silmäilyksi ja pläräämiseksi. Vaan niinhän tuo kuuluu olevan, että lukioikäisillekin nykyään ovat pitkät tekstit (kuulemassani tositarinassa kahdeksan sivua) jo vaikeita ponnistuksia. Oi voi.

      Poista